Monikulttuurisuuselokuvien vaikeuksia ja viehätyksiä

Suomen elokuva-arkisto on muuttanut vuoden alusta nimensä ”Kansalliseksi audiovisuaaliseksi arkistoksi”. Uusi nimi tuntuu hieman pompöösiltä. Siinä on ripaus Kiinan kansantasavaltaa, toisen ripauksen verran Borat-elokuvan Kazakstania. Ajattelun muotivirtaukset ja päivänpolttavat huolet näkyvät parhaiten julkista tukea saavien laitosten sekä projektien nimissä. Joku on keksinyt, että valtiolta tukea saavien kulttuurin ja tieteen alan yksikköjen nimissä pitää olla nykyisin etuliite "kansallinen". Helsingin yliopiston pääkirjastonkin nimi näet muutettiin jokunen vuosi sitten kansalliskirjastoksi. Nimimuutoksista tulee mieleen sinivalkoinen jakkupukufennomaani-innovaattori, joka haluaisi nähdä kaiken julkisrahoitteisen kulttuurin ja tieteen kansallisvaltiollisina identiteetinrakennusprojekteina.

On ihme, että elokuva-arkiston uudessa nimessä ei ole sanoja ”innovaatio” tai ”luovuus”, koska ne ovat myös ajan hengen mukaisia taikasanoja. Veikkaan, että kansallisen audiovisuaalisen arkiston toimintasuunnitelmassa puolestaan on. Näistä asioista pitäisi repiä enemmänkin huumoria. Jos VR-konsernia ei yksityistetä (jolloin nimeksi tulee joku valju latinankielinen nimi, esim. Ferrovia), se muutettaneen kohtapuoliin kansallisen ympäristöystävällisen liikkumisen edistämisyksiköksi.

Kävin viime lauantaina kansallisen audiovisuaalisen arkiston Uuteen maahan-seminaarissa, jossa olivat puhujina Lillen yliopiston tutkija Alexis Spire, Cuporen erikoistutkija Pasi Saukkonen sekä elokuvaohjaaja Jean Bitar. Seminaarissa oli mukavaa pitää päässä kuulokkeita, joiden välityksellä Alexis Spiren ranskankieliset puheenvuorot tulivat simultaanitulkattuna. Jean Bitar jäi paneelissa hieman marginaaliseen osaan, vaikka hän näytti omassa alustuksessaan monenlaisia ajatuksia herättäviä väläyksiä dokumenteistaan. Tämä on harmi, koska Bitar on Suomen parhaimpia dokumenttielokuvien ohjaajia, jolta olisi voinut kysyä vaikka mitä. Yleisö oli pääosin kiinnostunut Spiren alustuksesta sekä EU:n ja Suomen maahanmuuttopolitiikasta. Se on kieltämättä tärkeä aihe, mutta itse olen sen kanssa väitöskirjatyön takia sen verran naimisissa, että olisin kaivannut enemmän kulttuuripoliittisia ja elokuvaan keskittyviä pohdintoja.

Kulttuuria taiteen ja elokuvan mielessä päästiin kyllä raapaisemaan. Pasi Saukkonen kertoi Hollannissa 90-luvulla käydystä kulttuuripoliittisesta debatista. Joku hollantilainen intellektuelli, jonka nimeä en enää muista kirjoitti vuonna 1997 sapekkaasti maan kirjallisuuden ja elokuvan pysähtyneisyydestä. Tarinat kulkivat perinteisiä tulppaanireunusteisia raiteita, vaikka maan väestö on maanosan heterogeenisimpiä. Aiheet eivät kuulemma koskettaneet maan todellisuutta, vaan niissä eläteltiin kuvitelmaa Hollannista, jota ei ole kenties koskaan ollut.

Vuonna 2004 Albert Ter Heerdt ohjasi sitten elokuvan ”Shouf Shouf Habibi”, josta tuli sekä suosittu että paljon keskustelua herättänyt teos. Käsikirjoittaja sekä pääosan esittäjä marokkolaissyntyinen Mimoun Oaissa ei halunnut elokuvan herättävän keskustelua ainoastaan hollantilaisen valtakulttuurin ja maahanmuuttajien kulttuurin välisestä suhteesta, koska tällainen kysymyksenasettelu on kaikin puolin vanha ja essentialisoiva, toisin sanoen vääristynyt. Elokuvan tuli havainnollistaa ennen kaikkea yksilöiden heiluvaa, heterogeenistä ja kamppailunomaista asemaa kulttuuriseksi sanotun ryhmän sisällä ja erilaisissa välitiloissa.

Hollannin keskustelu muistuttaa melko paljon sitä kulttuuripoliittista keskustelua, mikä Suomessa on viime aikoina lähtenyt käyntiin. Mogadishu Avenuesta, Poikkeustilasta ja Ähläm Sählämistä voi olla montaa mieltä, mutta lienee hyvä että joku yrittää käsitellä aihetta. Suomikin moninaistuu, ja on tervettä käsitellä monipuolistuvaa Suomea myös liikkuvassa kuvassa.

Toisaalta ihmisten taustojen moninaistuminen alkaa nykyisin olla jo niin käytetty aihe, että se kärsii inflaatiosta. Olen uskalias ja nimitän identiteettiä sekä etniseen tai kulttuuriseen ryhmään kuulumista käsitteleviä elokuvia ”monikulttuurisuuselokuviksi”. Ruotsissa Josef Fares on tehnyt aiheesta pari rainaa ja Ella Lemhagen Uuteen Maahan-sarjassakin näytettävän ”Tsatsiki, mutsi ja poliisin”. Pohjoismaissa on tehty monta muutakin monikulttuurisuuselokuvaa, joita en juuri nyt muista, televisiosarjoista puhumattakaan.

Edellä mainittuja elokuvia hieman paremmin myös taiteellisesti ovat onnistuneet Udayan Prasadin ”My son the fanatic” (Iso-Britannia) vuodelta 1997 sekä Mathieu Kassovitzin ”Viha” (Ranska) vuodelta 1995.

Monikulttuurisuuselokuvissa on monta yhdistävää piirrettä. Ensinnäkin ne ovat usein tragikomedioita. Elokuva alkaa hauskojen sattumusten ja tottumusten kolahduskuvauksilla, ja saa yleensä puolivälin jälkeen vakavampia elementtejä. Yleensä kaikki elokuvan tapahtumat, sekä hauskat että vakavat, nivoutuvat tavalla tai toisella päähenkilön hajanaiseen identiteettiin, syrjimisen kokemuksiin, muistoihin ja juurettomuuteen.

Monikulttuurisuuselokuvat voivat kuvata varsin hienolla tavalla tärkeitä asioita, mutta harmittavan usein niitä vaivaa ilmaisullinen ja taiteellinen köyhyys. Kun ihmisellä on ikävä, kuvataan taivasta ja tähtiä. Kun hän tuntee olonsa juurettomaksi, hän katsoo mietteliään näköisenä talon, auton tai metron ikkunasta ulos. Monikulttuurisuuselokuva tarvitsisi Tarkovskinsa. Tällä hetkellä tyylikeinot ovat ehtaa Timo Koivusaloa, jonka "Kaksipäisen kotkan varjossa"-elokuvassa Suomen kansan alistettua asemaa symboloi kaksipäisen kotkan varjo.

Lisäksi kieltämättä hedelmälliseltä tuntuva aihepiiri saattaa altistaa tarinan ja henkilöt kliseillä kyllästetyiksi. Josef Faresin Zozo saattoi monen mielestä olla koskettava elokuva. Oma kokemus oli kuitenkin se, että Zozon henkilöhahmojen persoonallisuus on samaa luokkaa kuin Commodore 64:n. Linnan juhlien draamakaari ja hahmot tarjoavat enemmän yllätyksiä ja ihmisyyden tuntemuksia.

Tarinan muovimaisuus vaivaa myös Shouf Shouf Habibia. Tytöllä on se pakollinen kiista omasta vapaudesta vanhempien omaksumien kulttuuristen tapojen keskellä. Hänen lisäkseen on se ”akkulturoitunut” sivuosamaahanmuuttaja jolla menee pinnallisesti hyvin mutta oikeasti huonosti. Hän on yleensä poliisin ammatissa, jotta akkulturoituneisuus korostuisi kunnolla (tämä hahmo toistuu myös "Vihassa" ja muutamassa saksalaisessa monikulttuurisuuskomediassa). Monikulttuurisuuselokuvaan kuuluu myös se nuorimies, jolla on rivoja puhuvia rikollisia kavereita jotka kuuntelevat hiphoppia. Sitten on ne kaikin puolin hupsut ja hössöttävät vanhemmat, joiden huonoon kielitaitoon tai piintyneisiin roolikäsityksiin komediallisuus tiivistyy.

”Vihan” pelasti persoonallisen nihilistinen ote, My Son the Fanaticin se, että se pisti hahmot kerrankin kunnon leikkiin. Muut monikulttuurisuuselokuvat eivät vielä valitettavasti ole herättäneet innostusta, mutta veikkaan että Uuteen Maahan- sarjassa tulee hienoja uusia yllätyksiä.

Monikulttuurisuuselokuva maailmalla tuntuu olevan vaiheessa, jossa suomalainen monikulttuurisuuspolitiikka on. Huolimatta viranomaisten suhteellisen hyvästä monikulttuurisuustietämyksestä sekä yhdenvertaisuus- ja kotouttamislain kaltaisista käytännöistä monikulttuurisuus tuntuu vieläkin erilliseltä asialta, jota varten pitää olla opaskirja. Se ei ole vielä siirtynyt taikasanasta sellaiseksi läpileikkaavaksi periaatteeksi, jota ei tarvitsisi miettiä valmiiden kaavojen kautta.

Mutta onneksi suomalainen monikulttuurisuuspolitiikka ei ole samalla tasolla kuin suomalainen pitkä elokuva, sillä silloin se olisi kaoottisen huonossa tilassa. Suomalaisen pitkän elokuvan aiheiden diversiteetti on samaa luokkaa kuin Saharan kasvillisuuden. Tyylilajeja on tasan kolme: 1. löyhästi tositapahtumiin perustuva elokuva oikeasti eläneestä ihmisestä tai ihmisjoukosta 2. löyhästi tositapahtumiin perustuva elokuva jostain sodasta, joka perustuu sen ja sen henkilön kirjoittamaan romaaniin. 3. romanttinen naamoja lähietäisyydeltä kuvaava komedia jossa näyttelee Kari-Pekka Toivonen tai Mikko Leppilampi. Monikulttuurisuus ei kiinnosta suomalaisen pitkän elokuvan tekijöitä. Suomalaisessa elokuvassa Kekkoset, sotilaat ja Mannerheimit patsastelevat tai nuoret kaupunkilaisaikuiset ottavat baarissa drinkin. Jos Suomessa tehdään jossain vaiheessa monikulttuurisuuselokuva, se rakennettaneen Shouf Shouf Habibin kaltaisista aineksista. Kamerat tulevat kuvaamaan ennalta arvattavien ihmisten naamoja puolivalaistussa itähelsinkiläisessä lähiössä.

Jos Suomessa olisi enemmän resursseja, monet pitkän elokuvan ongelmat ratkaistaisiin heti. Maailman monikulttuurisuuselokuvat taas kaipaisivat persoonallisempia käsikirjoittajia. Identiteettiä ja välitiloja kuvaavan elokuvan ei ole pakko olla Salman Rushdien romaanin toisinto. Haluaisin nähdä jatkossa enemmän elokuvia, joissa monikulttuurinen problematiikka ei kahmaisisi koko tarinaa ja sen henkilöhahmoja patsaiksi. Se olisi yhtenä ainesosana sävyttämässä tragikomedioiden lisäksi vaikkapa kauhuelokuvaa tai mitä tahansa tavallista draamaa. Sitä odotellessa täytynee käydä vilkuilemassa Orionin Uuteen Maahan- sarjan elokuvia, joita tarjoaa Suomen kansallisvaltion kansalle Kansallinen Audiovisuaalinen Arkisto.

Nuorbenjargaa ja Säkylää

"Elimäen kootut tarkoitukset" on hauska kirja, jossa erilaisten paikkakuntien nimistä on johdettu arkikäyttöön sopivia sanoja. Esimerkiksi "bosnia" on verbi, jolla tarkoitetaan vähäpätöisten tarvikkeiden kuten hotellisaippuan ja baarin lasinalusten varastamista. Lapissa sijaitseva Nuorbenjarga puolestaan määritellään seuraavalla tavalla:

”Nuorbenjarga. Yhteiskuntaa jäytäviä ’brezhneviläisiä rakenteita’ koskeva puhe, jonka innostunut sävy kumpuaa ajatuksesta että sillä on merkittäviä vastustajia, vaikka päättäjät ja koko lehdistö ovat samalla kannalla.”

Nuorbenjarga- sanassa on kolme osaa, jotka tekevät termistä osuvan: nuor, ben ja jarga. Nuor viittaa nuorsuomalaiseen puolueeseen, jonka toiminta lakkasi sen johtohahmon Risto EJ Penttilän mukaan siksi, ettei puolueelle ollut enää tarvetta. Kun sosialidemokraattinenkin puolue ajoi menestyksekkäästi varallisuusveron poistamista sekä pääomaveron alentamista, oli yhteiskunta muuttunut niin uusliberalistiseksi kuin nuorsuomalainen puolue oli toivonut. Ben taas viittaa Ben Zyskowicziin, joka lienee yksi kuuluisimmista erityisesti työllisyysasioihin keskittyvistä nuorbenjargan harrastajista. Jarga taas tarkoittaa ymmärrettävästi jargonia.

Kehitän nyt nuorbenjarga-sanan rinnalle toisen paikkakunnasta johdetun sanan. Kyseessä on Säkylä. En muista oliko säkylä jo määritelty Elimäen kootuissa tarkoituksissa, mutta nyt määrittelen sen uudestaan:

”Säkylä. Muutosta ja innovaatioiden tärkeyttä koskeva puhe, johon kuuluvat fläppitaulu, powerpoint-esitys sekä se, että puhuja ei meinaa pysyä nahoissaan. Säkylä saa kuuntelijan yleensä ymmärtämään ainoastaan sen, että puhuja ei tiedä mistä puhuu.”

Innovoin säkylän, koska olen havainnut että yleensä säkylä ja nuorbenjarga kulkevat ihmisten puheenparsissa vuorotellen. Säkylä tulee ensin, jolloin esitellään innovaatio joka parantaa työviihtyvyyttä, kilpailukykyä sekä ihmistenvälistä ymmärrystä. Yleensä kuulija huomaa varsin pian, että esitelty innovaatio vaikuttaa työviihtyvyyteen ja ihmistenväliseen ymmärrykseen kuin alailmakehän ydinkoe säteilyturvallisuuteen. Kun kuulija esittää kyseenalaistavan kommentin, säkylää suoltava innovaattori kääntää puheensa nuorbenjarga-vaihteelle.

Nuorbenjarga-vaiheessa puhuja kertoo kaikkien hyväksymistä asioista kuten laadukkuudesta, vaikuttavuudesta, työelämälähtöisyydestä, sovellettavuudesta ja kymmenestä muusta hyvästä asiasta, jotka nuorbenjargaajan mielestä liittyvät innovaatioon. Nuorbenjargaa kritisoiva muuttuu nuorbenjargan harjoittajan puheessa "brezhneviläisten rakenteiden" edustajaksi, joka vastustaa laatua ja vaikuttavuutta, vaikka ei ole niitä koskaan vastustanut.

Kun nuorbenjargaa ilmaantuu yliopistoyhteydessä, tyypillisiä nuorbenjargoitsijan olkinukkeja ovat ”akateemisen maailman norsunluutorni”, ”käytännön asioista vieraantuneet teoreetikot” tai ”vanhoihin tutkimusmenetelmiin jämähtänyt laitoksen henkilökunta”, jotka vaikeuttavat säkylämäisin kääntein esitellyn innovaation toteuttamista, koska eivät kerran kaavoihin kangistuttuaan ”ymmärrä sopeutua muutokseen”.

Nuorbenjargaaja on puolestaan yksinäinen vaikuttavuuden, laadunparantamisen ja sovellettavuuden säkyläläinen esitaistelija. Kaikki säkyläinnovaatioon kohdistuva kritiikki on kaavoihin kangistuneiden brezhneviläisten jäpäköyrien ”muutosvastarintaa” riippumatta siitä, kuinka aiheellista ja analyyttistä säkylään kohdistuva kritiikki on.

Omalla laitoksellamme nuorbenjarga ja säkylä ovat näkyneet siten, että sangen yllättävät tahot haluaisivat nähdä perusopetusta ja –tutkimusta tekevän yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksen entistä voimakkaammin ”kaupallisesti hyödynnettävien innovaatioiden tuottamisen” paikkana. Tekesin määritelmän mukaan innovaatio tarkoittaa ”kaupallisesti tai yhteiskunnallisesti uudella tavalla hyödynnettyä tietoa ja osaamista”. Lisäksi ”pelkkä tutkimustulos ei ole siis innovaatio ellei sitä pystytä taloudellisesti hyödyntämään.”

Yhteiskuntatieteet ovat omastakin mielestäni oiva sosiaalisten innovaatioiden tuottamisen väylä. En näe myöskään mitään pahaa siinä, jos tutkimustulokset ovat kaupallisesti hyödynnettävissä. Luulen, että omatkin prosessissa olevat maahanmuuttopoliittiset rävellykseni ovat muokattavissa kaupallisiksi tai julkisella sektorilla hyödynnettäviksi ”innovaatioiksi”. Innovaatioiden keksiminen sopii yhteiskuntatieteellisen tutkimukseen kuin nenä naamaan silloin, kun tutkimusaiheena on jokin sellainen alue, jolla innovaatioita voi tehdä. Tältä osinhan yhteiskuntatieteet ovat edelläkävijöitä: alalla on lukuisia eri sektoritutkimukseen keskittyviä organisaatioita, jotka antavat julkiselle vallalle tieteelliseen tietoon perustuvaa asiantuntija- ja koulutuspalveluja sekä Tekesin toivomaa ”tietopohjaa yhteiskunnan kehittämiseksi”. Sektoritutkimuslaitoksia on todella paljon, muutamia mainitakseni Työterveyslaitos, Väestöliitto, Stakes, VTT, RUSE, Tilastokeskus…

Sen sijaan on harvinaisen lyhytkatseista hömmelöintiä olettaa, että kaiken yhteiskuntatieteen tulisi toimia sektoritutkimuksena. Innovaationuorbenjargan mukaan koko yhteiskuntatieteellisen tieteenalan teoriaa, toimintaa, tutkintovaatimuksia ja metodiikan laatua pitäisi arvioida sen mukaan, kuinka hyvin niiden avulla saadaan "käytännön" sovelluksia. Jo perusopinnoissa pitäisi jättää taakse kaikki liian monimutkaiselta ja turhalta tuntuva sonta, kuten ne Weberit ja Derridat, ja opiskelijat pitäisi panna lukemaan kirjallisuutta ”muutokseen sopeutumisesta” ja "ongelmanratkaisusta".

Innovaationuorbenjargassa on ongelmallista se, että vaikka siinä kiven kovaan väitetään että ”vastakkainasettelujen aika on ohi”, siinä nimenomaan korostetaan teorian ja käytännön vastakkainasettelua ja muun kuin yhteiskunnallisen sektoritutkimuksen yhteiskunnallista hyödyttömyyttä.

Tällöin ei huomata, kuinka hienolla tavalla Weberin, Foucault’n, Derridan ja Bourdieun ja kumppanien teoriat antavat uusia ja ”innovatiivisia” välineitä tarkastella yhteiskuntaa sekä ihmiselämää jos niitä vertaa johtamistaidon "muutosta" koskevaan hevonpaskabingokirjallisuuteen. On hupsua kun ei nähdä kuinka hienosti alussa kummalliselta tuntuva teoria voi avautuessaan tukea käytännöllistä havainnointia ja ongelmanratkaisua.

Innovaationuorbenjargaajat eivät myöskään ymmärrä, että monipuolinen teoriaosaaminen ei ole innovoinnin este vaan edellytys. Ilman kunnollista ulkoisista vaatimuksista riippumatonta tietopohjan kartuttamista ei myöskään innovaatiotoiminnasta tule mitään.

Lintu rakentaa pesän useimmiten sinne, missä voi pesiä ja munailla rauhassa. Kauneinkaan linnunpönttö ei kiinnosta, jos munimispuuhia seuraa lähietäisyydeltä kolmekymmentä muninnan arvioijaa, jotka vievät pöntön pois jos lintu ei käytä muninta-aikaa tehokkaasti muun muassa muninta-ajan seurantalomakkeen täyttämiseen. Samalla tavoin innovaatio syntyy siellä missä on parhaat, rauhalliset innovaation rakentamisen edellytykset. Paineiden, ajanpuutteen ja rahoitushuolten keskellä ei synny kun vain stressiä.

Yhteiskuntatieteiden opiskelijoiden ei kannata syyttää Max Weberiä siitä, että oma yhteiskunnallinen substanssiosaaminen ei kasva eikä oman alan näkökulmat ja sovelluskyky nouse. Syy ei ole luetussa tenttikirjassa, vaan yliopiston resursseissa. On selvää että pelkillä kirjatenteillä ei pääse kiinni omiin mielenkiinnon kohteisiin eikä tietopohjaa soveltamaan. Oheen tarvitaan syventäviä ja soveltavia kursseja, joissa käydään läpi metodiikkaa ruohonjuuritasolla, seuraten ihmisten elämää. Tämän ymmärtää professorikin.

Monet yhteiskuntatieteiden laitokset ovat tällä hetkellä tilanteessa, jossa virkojen määrä on pysynyt samana tai laskenut kymmenessä vuodessa, vaikka niiden tuottavuus (valmistuneet tohtorit ja maisterit) on paikoin kaksin- tai nelinkertaistunut, samoin kuin sisään otettavien opiskelijoiden määrä. Opiskelijoita on toisin sanoen kerrassaan hirmuisesti verrattuna tarjolla olevaan henkilökuntaan. Ylikuormittuneella henkilökunnalla on opetusvelvollisuutensa lisäksi myös muita velvollisuuksia yhä enemmän. Yksi hauskimmista uusista ”hyvistä käytännöistä” lienee oman työajan seurantalomakkeen pakollinen täyttäminen 15 minuutin tarkkuudella.

Tällaisessa tilanteessa kirjatenttien oheen tarvittavaa aktiivista pienryhmäopetusta voidaan järjestää vain rajallisesti, ja kurssitarjottimet täytetään kirjatentein. Kirjatenttien ylisuuri määrä ei ole mikään hyväksytty opetusfilosofia, vaan käytännön ajanpuutteesta seuraava pakko.

Motivoitunut opiskelija pystyy tulemaan osaajaksi kirjatenteinkin, mutta tätä ei voi asettaa oletukseksi, koska tällöin opiskelijan täytyisi käyttää tuhottoman paljon aikaa omatoimiseen kontaktien ja oman erikoisalan lisätaitojen hankkimiseen. Kaikilla ei ole tähän mahdollisuuksia. Pienryhmäopetusta ja kunnollista osallistuvaa havainnointia pitäisi kerta kaikkiaan järjestää, koska muuten teoria jää kuuroksi. Yleensä tällaisten kurssien järjestämiseen on motivaatiota vain nuoremmilla, paatumattomilla ihmisillä jotka eivät ole kyynistyneet.

Joskus haaveilen siitä, että pääsisin koettelemaan onneani kurssin vetäjänä. Jos saan joskus opetusvelvollisuuden etnisyyden ja maahanmuuton sosiologian asioihin, jakaisin kurssini kahteen osaan. Ensin opiskelijat saisivat perehtyä keskeisiin alan teksteihin ja teorioihin. Teksteissä olisi alan klassikoita (Barth, Hall, Said, Bhabha, Kymlicka yms. yms.) ja suomalaisia sovelluksia (Saukkonen, Huttunen, Löytty, Rastas yms. yms.). Näistä olisi perinteistä lukupiiritoimintaa ja esitykset valituista teksteistä. Toiseksi pistäisin opiskelijat oppimis- ja havaintojaksolle maahanmuuttajanuorten läksykerhoon tai muuhun toimintaan, jossa heidän on pakko myös toimia, ja tästä tehtäisiin oppimispäiväkirja. Läksykerhossa tai vastaavassa olisi pakko käydä vähintään kaksi kertaa.

Kurssilla tehty esitys, oppimispäiväkirja sekä tentti muodostaisivat kurssin suorituksen. Jos kurssin jälkeen jokin opiskelija sanoisi, että ”tällä kurssilla opin, että maahanmuuttajien kulttuuri on semmonenjasemmonen ja suomalaisten semmonen”, niin määräisin opiskelijan nurkkaan seisomaan, jälki-istuntoon ja lukemaan kirjat

Edward Said: ”Orientalism”

Arja Jokinen, Laura Huttunen & Anna Kulmala (toim.): ”Puhua vastaan ja vaieta”

Pasi Saukkonen: ”Politiikka monikulttuurisessa yhteiskunnassa”

Umayya Abu-Hanna: ”Sinut”.

Jälkimmäinen kurssiin liittyvä asia oli vitsi, mutta nuo kirjat kannattaa silti lukea.

Olisin kova mutta lempeä opettaja.

Kun ihminen enkelöi

Ala-asteikäisenä olin varsin usein hyvä mies tai hyvä ihminen. Tämä ilmeni erityisesti käsityön tunneilla. Hyvä ihmisyys tuli esiin opettajan parahduksina ”voi hyvä laps” tai ”älä hyvä mies…”, kun ruuvipenkin puristuksissa olevat tekeleet höyläytyivät tottumattomissa käsissäni sekundaksi.

Kouluni oli pienen maaseutupaikkakunnan kyläkoulu, jossa aamut avattiin laulamalla virsiä urkuharmonin säestyksellä. Aamun aluksi luokkaryhmät kulkivat opettajien organisoimina pituusjärjestyksen mukaisten jonojen joukko-osastoina isoimpaan luokkaan, jossa päivänavaus pidettiin ja virret veisattiin. Presidenttien kuvat roikkuivat seinällä ja pidin virsien laulamisesta. Gospelhenkisten kouluvirsien sijaan vanhat kunnon sävellykset kuten virsi 577, ”Sun kätes herran voimakkaan”, olivat mieleisiä. Etenkin sen säkeistössä 6 oli asennetta! Se menee näin: ”sä siunaa mielet vakaiset/ja hurskaat työt ja aikehet/lyö maahan maansa pettäjät/tuo julki juonet ilkeät”.

Pikkukyläkoulumme kaikki lapset kuuluivat kirkkoon. Evankelis-luterilaisten lisäksi oli kourallinen ortodokseja, joille järjestettiin ortodoksista uskonnon opetusta. Koulun oppilaista varsin suuri osa oli vanhoillislestadiolaisia. Tämä näkyi siinä että luokkaretkivaroja varten pystyyn kyhätty koulun disko ei oikein tuottanut, koska muutoinkin vähäisen oppilasmäärän koulun lestadiolaiset eivät diskoon tulleet eivätkä näin myöskään rahojaan makeisiin ja pääsymaksuihin tuhlanneet. Joskus myös naljailimme lestadiolaisille television katsomisesta, mutta muilla tavoin ihmisten erilaiset uskonnolliset käsitykset eivät Salokylän ala-asteella näkyneet. Olennaisempia ja kaikkia yhdistäviä asioita olivat mopot ja niiden rassaaminen, tosin itselleni riitti pelkkä kyydissä olo. Viritetyn mopon kaasut haisivat hyvälle hiekkaisella tiellä. Keskustelua sekulaarista opetuksesta tai aamunavauksista ei ollut, koska ei ollut ketään kuka niiden perään olisi haikaillut.

Niinpä olin uskonnon tunneilla ja pidin niistä, ja se joskus näkyi. Jo yksitoistavuotiaana tiesin että aktiivinen osallistuminen tunnilla käsiteltäviin aiheisiin on lapionisku sosiaaliselle statukselle. Tämä on yksi niistä harvoista asioista joka yhdistää sekä ala-asteita, yläasteita, lukioita että yliopistoja. Tunneista jäi silti sen verran asioita takaraivoon (josta keräilin takaapäin lentäviä kuminpaloja alinomaa lukioon asti), etten niele enkä pure muutamia Jarkko Tontin Helsingin Sanomissa 30.12 esittämiä väitteitä siitä, että kirkko olisi ”ihmisyydelle” ulkoinen paikka.

Tontti kirjoittaa uskontoon liittyvistä asioista seuraavalla tavalla:

”Taidan haaveksia mahdottomasta, ihmiskunnan edistymisestä kohti vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa, sisaruudella ja onnella täydennettynä. Valtionkirkkojen pelko yhteiskunnallisen valta-asemansa menettämisestä on nimittäin turha. Tiedebarometri kertoo, että 2,1 miljoonaa suomalaista uskoo astrologiaan. 1,7 miljoonaa on vakuuttunut siitä, että telepatia on totta. 1, 8 miljoonaa suomalaista on sitä mieltä, että evoluutioteoria ei pidä paikkaansa tai ei ymmärrä sitä. Ei siis huolta, rakkaat muhkeapalkkaiset piispat ja muu kirkkokansa. Uskovaisten kova ydin on ja pysyy. Ihmisyyden yö ja jumalten juhlat jatkuvat.”

Olen toki eronnut kirkosta enkä koe yhteenkuuluvuuden tunnetta tähän arvoyhteisöön. Kirkkoa voidaan myös hyvällä syyllä pitää taikauskon paikkana. Muistan kuinka aikoinaan rippikoulussa jumalan olemassaoloa pyrittiin perustelemaan sillä, että kärpäsen silmä on monimutkainen.

Syy vieraantumiselleni kirkosta ei ole alkuunkaan se, että kokisin kirkossa jonkin ”ihmisyyden yön” vallitsevan. Päinvastoin. Erosin 2000-luvun alussa kirkosta osittain juuri siitä syystä, että kirkko nimenomaan ratsasti ihmisyydellä ja välittämisellä tavalla, jossa poikkeavat nähtiin ongelmina. New Yorkin terrori-iskujen jälkimainingeissa muutamille kirkonmiehille oli tyypillistä kietoa asiaa koskevat kannanottonsa kaapuun, jonka alta löytyi lopulta melko tyypillinen sivilisaatioiden törmäyspuhe ja käsitys kristinuskon ja Euroopan moraalisesta ylemmyydestä. Näkemyksellisimmilläkin ihmisillä käsitys omasta ylemmyydestä kätkeytyi pastoraalisen ja paternalistisen auttamisretoriikan alle, jossa islamia tunnustava ihminen on se jonka tulee muuttaa tietojaan, taitojaan ja asenteitaan, kun taas kristillinen sielunpaimen, vaikkapa kristillisen opiston suomen kielen opettaja, on se joka ”ohjaa” ihmisen oikealle tielle.

Samoihin aikoihin myös parisuhdelakikeskustelu oli kuumimmillaan. Oli öklöttävää katsoa kun mielestään auttavien ja ymmärtävien ihmisten silmissä toisenlaiset elämäntavat, ihmisryhmät ja tyylit näkyivät patologisina, vaikka ne toimivat kaikin puolin kultaisen säännön ja vuorisaarnan meininkien mukaisesti.

On siis suht selvää, että kuka tahansa kirkonihminen, ja sangen moni ihminen ylipäänsä haluaa ihmiskunnan ”edistyvän kohti vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa, sisaruudella ja onnella täydennettynä”. Jarkko Tontti enkelöi itsensä liittäessään nämä kaikkien hyväksymät arvot määrittelemättömästi itseensä ja omaan tehtäväänsä ja ulkoistaessaan pahan ja ihmisyydenvastaisuuden merkittävään toiseen – kirkkoon.

Olennaisempaa ja mielenkiintoisempaa olisi kysyä, millaista vapautta kirkon tai Jarkko Tontin vapaus on verrattuna Björn Wahlroosin vapauteen, Nelson Mandelan vapauteen, George W. Bushin vapauteen tai Juha Valjakkalan vapauteen. Kukin lataa vapauskäsitykset omalla tavallaan, saaden aikaan melko paljon hyviä ja lopulta epäinhimilliseksi osoittautuvia tekoja, joita ohjaavat ristiin kalahtavat intressit ja käsitykset siitä, millainen maailma on. Kun puhutaan vapaudesta ja muista hyvistä ihmisen asioista, ei siis kyse ole lainkaan "pelkästä" retoriikasta.

Mikä sitten on se ihmisyys, jonka yö Jarkko Tontin mielestä kirkossa vallitsee?

Akira Kurosawan Dersu Uzala- elokuvassa Dersu suuttuu venäläiselle matkakumppanilleen, ja tokaisee: ”Tämä kasvikin ihminen! Tuo puu ihminen! Tuo lintu ihminen!” Tämä kaukana Siperiassa asuva vanha mies halusi korostaa, että luonnossa näkyvä tulisi nähdä vertaisena, arvokkaana ja sellaisena johon voi samaistua. ”Ihminen” tarkoitti yksinkertaisesti jotain, jota tuli kohdella päämääränä itsessään, ei keinona. Lisäksi sitä tuli kohdella sellaisten periaatteiden mukaisesti, jotka pitäisi voida ristiriidattomasti hyväksyä kaikkien olosuhteiden ja ihmisasemien vallitessa.

Leea Klemolan näytelmässä ”Jessica- vapaana syntynyt” oli puolestaan kohtaus, jossa Jessica miettii ihmistä toisella tavoin. Tämänkin näytelmän näkemisestä on vuosia, joten en tarkkaan muista vuorosanoja, mutta niiden idea meni suurin piirtein näin: ”Eihän elläimet tapa huvikseen, niin kuin ne sarjamurhaajaihmiset. Elläimet tappaa elläikseen. On loukkaus elläimiä kohtaan sanoa että joku sarjamurhaajaihiminen olis elläimellinen. Just sarjamurhaajaihiminen on ihminen, niinkun se Ted Bundy. Vai onko muka elläin tappanu koskaan pelkästään tappamisen takia. Ihiminen on ihiminen. Varsinki mies on ihiminen”.

Sekä Jessica että Dersu Uzala olivat oikeassa: ihminen on jotain erityisen arvokasta joka tulee nähdä yhdenvertaisena. Se on myös olento joka periaatteista ja mistä tahansa asioista vääntäessään on itsekäs, rigoristinen, kaksinaamainen, väkivaltaan taipuva, rasittava, piereskellessään ja jättäessään pesun väliin myös haiseva. Mutta siksi kiintoisa eikä koskaan muovinen. Tosin kaikki eläväinen ja inhimillinen ei ole kiintoisaa. Vaikka Frederik ja Riitta Väisänen ovat ihmisiä, he eivät ole kiintoisia.

Aina kiintoisia ovat mangustit.

2007

Muistan vuotta 2007 allaolevalla runolla.
Koska pidän poljennollisista runoista, rustaan omanikin mitallisena. Tyyli voi olla hieman kodikkaan vanhahtava, mutta kun tehdään retromusiikkia, niin miksipä ei myös Aaro Hellaakosken henkeä tavoittelevaa retrorunoutta.
En yritä kertoa mikä on tarkalleen tämän runon poljennon mitta, koska en tiedä trokeista ja heksametreistä mitään.
Riittänee että poljennon tunnistaa siitä, että tämän pitäisi olla laulettavissa samalla tahdilla kuin ”Suuri ja mahtava Neuvostoliitto”.


2007

Talvi

Jäitä ei järvessä nyt ole lainkaan
järjessä niille on liikuntaa
painoksi minkäpä hankauksen sainkaan
murtajat jään ovat ystävät vaan

Sängyssä pötkylä pyörii kuin sorvi
ulkona reippaaksi luullaan, se käy
liikentees’ tööttää vain takanain torvi
autoni sammuu ja irvistää ”Räy!”

Putkiloon valmista miestä ne ahtaa
vaikka ei valmiutta alkuunkaan koe
minkäpä määritysvirralle mahtaa
ankkana kylvyssä: ”voe voe voe!”

Kevät

Aurinko hiukkaset pölyiset huomaa
matkaan käy tahto mut kukkaro ei
pyörykät lautasel’ moikkaavat kuomaa
luulot on poissa, ne maisteri vei

Panssariperseiden keskellä pallo
kengät ja nauhat ja kömpelö työ
pelko ja toivo on yhtymäkallo
murheissa maan mulla musta on vyö

Vyö jos on musta niin on se myös sukka
vanhat nuo laulut on kaarnoissa puun
aika on kammata nyt uusi tukka
huutoon jo saattaa mun ukkosensuun

Kesä

Laidunmaa huoneessa pieni on mulla
Esterin huudosta kostuukin maa
viljelyn innosta alkaapi tulla
sääntöjen rajoihin ahdettavaa

Virtojen vietävä nuhruinen hurtta
tykkääpi vedestä, ravistaa sen
peltojen keskellä pystyssä jurtta
saunojen voimia kilvoittelen

Taas juoksen kentällä kaatuillen multaan
kengissä potkuja taivaita päin
taidoissa heikoilla, ei tule kultaa
ryskyen päistikkaa pärstääsi räin

Syksy

Kirjainten keinoilla toiminta syttyy
muuten on sokea, kuurokin lie
oppiva ihminen kirjat saa myttyyn
auttava ohjaa: ”anna kun mie!”

Tuntijaa ihmisen tunne en juuri
kertomus kertojan mielhyvä on
aika on ottaa kai turtumuskuuri
tulva kun aitain on loppumaton

Tien pintaa täyttää jo loska ja kuura
mieli on vihreä, viljavakin
vielä on peitossa tärkehin suura
kätköissä polkujen uusienkin

Maito maistuu hyvälle

En ole koskaan pitänyt Seppo Heikinheimosta, mutta hänen kirjansa "Mätämunan muistelmat" on äärimmäisen hyvä ja viihdyttävällä tavalla kirjoitettu.

Olen lukenut sen jo vuosia sitten. Muistan silti vieläkin Heikinheimon maininneen kirjassaan hänen musiikkikriitikon tehtävää ohjanneen mielisloganinsa, joka meni suurin piirtein näin: "You don't have to be a cow in order to criticize bad milk". Musiikkikritiikissä tämä tarkoittaa sitä, että ei tarvitse osata soittaa viulua voidakseen kirjoittaa lehteen kirjoitusta siitä, kuinka hyvin viulukilpailun solistit suoriutuivat.

Nykyisin ollakseen musiikkikritiitikko ja pätevä musiikkitoimittaja ei tosin tarvitse osata mitään muutakaan. Ihmettelen, miksi esimerkiksi Maria Veitolaa pidetään loistavana pop-toimittajana, vaikka hän keskittyy kirjoituksissaan ja levyarvosteluissaan lähinnä siihen, mitä hän itse teki viisitoistavuotiaana kuunnellessaan arvosteltavaa yhtyettä. Poikaystävistä ja kaulahuivista tulee sinänsä ihan hauskaa tarinaa monen palstan verran, mutta kun pitäisi arvostella levyä. Maria Veitolan tekemien levyarvostelujen perusteella ei toisin sanoen saa paljoakaan tietoa musiikista, lähinnä vain Maria Veitolasta.

Minun ei tarvitse olla musiikkikriitikko kritisoidakseni huonoa musiikkikritiikkiä. Maria Veitola-kritiikkiäni arvioidaan sen mukaan, missä määrin ihmiset pitävät sitä aiheellisena, sopivana ja perusteltuna.

"You don’t have to be a cow in order to criticize mad milk"-sitaatti havainnollistaa hyvin, että ad hominem-argumentointi ei toimi missään yhteydessä. Ihmisen näkemyksiä ei tule hylätä sen vuoksi, että hän ei satu edustamaan tiettyä ammattikuntaa tai ihonväriä. Samalla tavoin hänen näkemyksiään ei tule myöskään automaattisesti hyväksyä pelkästään jostain henkilötaustaan liittyvästä syystä.

Muistan, kun olin vielä Jyväskylän kaupungin maahanmuuttajapalveluissa harjoittelussa. Kerran pomoni ja erään afgaanipojan kanssa tuli kiistaa läksykerhon kevätjuhliin liittyvistä järjestelyistä, jolloin poika sanoi pomolleni tietävänsä Afganistanin asioita paljon paremmin kuin pomo. Olihan näet niin että poika oli afgaani, pomoni taas arabi.

Pomo eritteli tällöin monin tavoin, kuinka hänellä voi olla perusteltuja näkemyksiä, vaikka hän ei olekaan afganistanilainen. Arabius ei vähennä Afganistan-tuntemusta. Oli hyvä että hän teki nämä erittelyt. Ajattelutapa, jossa arvosteluoikeus annetaan vain oman etnisen tai kulttuurisen ryhmän jäsenille johtaa helposti siihen, että perustellut ja analyyttisetkin korjausehdotukset sysätään syrjään heti kättelyssä. Maahanmuuttajien integraatiosta puhuttaessa yleistyessään tällainen ajatusmaailma johtaa eri ryhmien separoitumiseen ja niiden välisen luottamuksen vähenemiseen. Kun täysin toisen taustan omaavaa ihmistä ei kuunnella, houkutus pitäytyä hegemonisen aseman saaneessa ja totutussa näkemyksessä on suuri, eikä tällöin huomata omien järkeilytapojen heikkouksia.

Afgaanipojan poistuttua pomoni (muuttanut Marokosta Suomeen 80-luvun alussa)sanoi lyhyesti, että hänen nuoruudessaan 70-luvulla kaikkein parhaat marokkolaista yhteiskuntaa koskevat kirjoitukset tulivat Marokon ulkopuolelta, usein vielä ei-marokkolaisten kirjoittamina. Tämä johtui yksinkertaisesti siitä, että sananvapaus oli Marokon ulkopuolella. Maan intellektuaalista elämää rajoitti tieto siitä, että liian raflaavat näkemykset muun muassa kuninkaasta saattoivat johtaa vankilaan. Ulkopuolella oli mahdollisuus eritellä monin tavoin marokkolaista yhteiskuntaa, saada tietoa, kirjoja ja näkemyksiä: rakentaa raikkaita näkökulmia. Mikään ei tietenkään taannut sitä, että exoduksessa ja hyvien kirjojen läheisyydessä eläminen takaisi analyysien laadun. Vaikka esimerkiksi Britanniassa oli hienoja ja älykkäitä kulttuuriantropologeja ja kriittisiä journalisteja, siellä oli myös älyttömiä höpsöttimiä ja Enoch Powell.

Niinpä ihmisen näkemyksiä tulisi aina tarkastella niiden sisällön järkevyyden, ei näkemysten esittäjän henkilökohtaisten ominaisuuksien perusteella.

Lautasantennit ovat riski

Kävin hiljattain Westermarck-seuran opiskelijajaoksen ekskursiolla Ruotsissa. Tutustuimme matkalla muun muassa Tukholman Rinkebyn lähiöön, jossa on asunut runsas ulkomaalaistaustainen väestö jo 70-luvun alusta lähtien. Tällä hetkellä Rinkebyssä asuu noin 16 000 ihmistä, ja alueen väestöllä n. 88%:lla on perhetausta muualla kuin Ruotsissa. Kieliä alueella on hieman päälle kuutisenkymmentä.

Kävimme ensin Rinkebyn kieli-instituutissa, jossa yksi alueella 70-luvun alusta asti asunut turkkilais-suomalais-ruotsalainen tutkija kertoi alueen historiasta. Tämän jälkeen pari nuorempaa koululaista ja heidän opettajansa kertoivat koulunkäynnistä ja asumisesta Rinkebyssä. Tämän jälkeen katselimme Rinkebytä ja sen ympäristöä yhdessä tämän tutkijanaisen kanssa.

Rinkebystä on ollut julkisuudessa jo vuosien ajan niin paljon legendaa, että alue tunnetaan melkoisen hyvin myös Suomessa. Sitä leimaa maine pohjoismaisena ongelmalähiönä, jossa työttömyys ja köyhyys kasautuvat. On toki tärkeää, että mahdollisista ongelmista puhutaan, mutta harmillisen usein maahanmuuttajavoittoiset lähiöt myös stigmatisoituvat julkisuudessa. Rinkebystä muistetaan lähinnä ongelmat, ja samalla unohtuu kuinka monta askelta edellä Suomea alueen maahanmuuttajasosiaalityö on.

Yleensä asuinalueiden sosiaaliset ongelmat ovat piilossa. Rinkebystä on turha etsiä palaneita autoja, räkäisiä graffiteja tai ränsistyneitä taloja. Itse asiassa tämä lähiö vaikutti sangen viihtyisältä ja hyväkuntoiselta asuinalueelta viheralueineen. Ostoskeskus muistutti Kontulan Ostaria, mutta oli ehkä hieman viihtyisämpi. Kerrostalojen rappaus oli värikäs ja kaunis. Ulkoapäin mikään ei muistuttanut siitä, että Rinkeby olisi erityisen ongelmallinen alue.

Pyöriessämme Rinkebyssä olimme ainoat vaaleaihoiset siihen kellonaikaan Rinkebyn keskustassa. Luultavasti näytimme kerrassaan naurettavilta kävellessämme tavallisella ostarilla isona valkonaamojen ryhmänä kamerat kädessä, kun paikalliset miehet istuivat penkeillä, tapasivat toisiaan ja joivat teetä.

Naiset olivat poissa ostoskeskuksen kahviloista, osa kenties pakotettuina, osa omasta tahdostaan. Kahvilat olivat miesten aluetta. Itse tykkäisin, että myös naisilla olisi mahdollisuus kahvitteluun, mutta asia ei ole yksinkertainen. Luulen, että kyseisillä kahviloilla on monessa perinteessä hieman erilainen rooli kuin totunnaisemmilla Euroopan kahviloilla. Saattaa olla, että niihin menoa ei vain koe luontevaksi. Vertaus: jos suomalainen nainen ei halua mennä pornobaariin, elääkö hän väärässä tietoisuudessa? Pitäisikö hänen aktiivisesti taistella pornobaarin maskuliinista hegemoniaa vastaan? En tiedä. Eivätkä tiedä nekään, joilla on Fiona Applen, PJ Harveyn ja Tori Amosin koko tuotanto hyllyssä.

Kahviloiden miesvoittoisuus pisti siis silmään, mutta kokonaisvaltaisemmat tasa-arvon ongelmat eivät tule näkyviin ostarikierroksella. Kauniin näköisen lähiön seinien sisäpuolella on monen monta tapahtumaa, joista vain asianomaiset perheet, joskus ehkä sosiaalityöntekijät ja poliisit, saattavat tietää.

Millaisia selityksiä näille tapahtumille tulisi antaa? Syitä etsiessä käy usein niin, että toisen näköisen ja toisenlaisen taustan omaavan ihmisen toiminta yksinkertaistetaan kertaheitolla puhumalla vaikkapa "akkulturaatiostressistä". Olisi kuitenkin liian yksinkertaista nähdä kotien sisällä tapahtuvat räikeät asiat ainoastaan uskonnosta tai kulttuurista johtuvina tai olettaa, että jokainen ihmisen elämänongelman takana on vuosienkin jälkeen vain muutosta johtuvat paineet. Jos suomalainen työkomennuksella oleva tekee komentomaassaan rikoksen tai lyö vaimonsa hampaat lavuaariin, ei kukaan ikinä puhu että kulttuuriset tottumukset olisivat syynä.

Kurdeilla – niin kuin suomalaisillakin – on melko suuria perheiden- ja yksilöiden välisiä eroja siinä kuinka paljon vapauksia naisille tai nuorille annetaan, mitä perinteitä noudatetaan ja kuinka kirjaimellisesti, ja millaista erilaisuutta siedetään. Aina kun puhutaan kulttuurista ja halutaan antaa asioille yhteisiä nimittäjiä, puhutaan myös vallasta, representaation politiikasta. Ketä kuunnellaan, kenet jätetään kuulematta kun etsitään yhteisiä nimittäjiä jollekin ihmisryhmälle? Missä määrin tietyt tahot voivat käyttää hyväkseen asemaansa ja määritellä omia mielipiteitään ja poliittisia näkemyksiään ”kulttuuripiirteiksi”, kun suomalainen käy kysymässä?

Oli miten oli, Afganistanissa valittiin nainen korkeaan asemaan kun Suomessa vielä viskottiin keihästä hirveä kohti ja argumentointiin örh-äänillä. Tapahtui jo kûsanien dynastian aikaan. Tämän kertoi minulle muutama viikko sitten junassa norjalainen, sinne Afganistanista 80-luvulla paennut entinen lääkäri, nykyinen kulttuuriantropologi Farida Ahmadi.

Rinkebyn kerrostaloalueilla asukkaiden henkilöhistorian moninaisuuden ainut ulospäin näkyvä merkki olivat parvekkeiden lukuisat lautasantennit. Ihmiset pystyivät tällä tavoin katsomaan kodeissaan ohjelmia myös Turkista, Irakista, Kosovosta - niistä maista joista tuntui tärkeältä tietää jotain.

Tukholman poliittinen byroo on puolestaan problematisoinut lautasantennien käytön. Niiden pelätään segregoivan ihmiset ruotsalaisesta yhteiskunnasta. Ihmiset vain istuisivat kotonaan katsomassa vääränkielistä ohjelmaa kun pitäisi olla aktiivisena kulttuuri-illassa kertomassa Afganistanin ruoasta ja tanssia hieman perinnetanssia. Toinen argumentti lautasantenneja vastaan oli se, että niiden pelättiin irtoavan ja putoavan parvekkeilta. On erittäin vaarallista, jos Ruotsin monikulttuurisuutta ällistelemään tuleva suomalainen saa Rinkebyssä lautasantennin päähänsä.

Francois Ewald sanoi riskin käsitteestä, että riskiä sinänsä ei ole olemassa. Riski on teknologia, jolla mistä tahansa asiasta voidaan tehdä kollektiivinen ja laskettavissa oleva. Näin ollen myös lautasantenni voidaan periaatteessa nähdä riskiksi. Riskinhallintaan kehitetään omat teknologiansa. Kenties yksi teknologia voisi olla se, että ruotsin televisio näyttäisi parempaa ohjelmaa, niin Iranin uutisille ei olisi tarvetta. Esimerkiksi jonkun ruotsalaista elämää kuvastavan ajankohtaisohjelman, jossa kuvattaisiin aitoa ruotsalaista yhteiskuntaa.

Aito ruotsalainen yhteiskuntahan on sellainen, jossa syödään hapansilakkaa (surströmming) tai lihapullia (köttbullar) , ollaan blondeja kilo meikkiä naamassa, miehillä yliopilaslakki päässä. Iltaa vietetään ainoastaan sitseillä iloisesti laulellen. Välillä pelataan jääkiekkoa ja salibandya sekä voitetaan siinä Suomi. Juhlitaan voittoa valkoiset hampaat iloisesti hymyten, laulaen että "frallallei". Ollaan nimeltä jotain semmoista mikä suomalaisia naurattaa, esimerkiksi Nalle tai Pelle. Keksitään sanoja jotka ovat suomalaisista hauskoja: esimerkiksi paraply tai plötsligt.

Ruplan arvoisia ajatuksia TSS-oikeuksista

Amnesty International aloittanee vuoden 2008 syksyllä taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevan maailmanlaajuisen kampanjan. Todennäköisesti kampanjan alku sijoittuu YK:n yleismaailmallisen ihmisoikeuksien julistuksen vuosipäivän yhteyteen, joten aikaa kampanjaan on vielä rutkasti.

Martti Koskenniemi totesi eräässä puheessaan, että köyhyyden aiheuttamaan aliravitsemukseen ja helppohoitoisiin sairauksiin kuolee päivittäin yhden WTC-iskun verran lapsia. Maailmassa ei ole niin paljon konflikteja, poliiseja, aktivisteja ja aseita, että kansalais- ja poliittisten oikeuksien loukkauksilla tultaisiin koskaan pääsemään vastaaviin lukuihin. Amnesty on perinteisesti toiminut varsin aktiivisesti erityisesti kp-oikeuksien kentällä, kun taas kehitysyhteistyöjärjestöt, ympäristöjärjestöt, sosiaalifoorumit ja Attacin kaltaiset globaalin talouspolitiikan vahtikoirat ovat jämäkästi seuranneet tss-oikeuksien toteutumista. Onkin varsin ymmärrettävää, että myös Amnesty ryhtyy tarkkailemaan tutkimuksen ja kampanjoinnin keinoin mitä tss- oikeudet oikeastaan ovat, ja mitä niiden kokonaisvaltainen puuttuminen tarkoittaa viime kädessä kp-oikeuksienkin toteutumisen kannalta. Tämä ei tietenkään tarkoita että Amnesty ryhtyisi tekemään kehitysyhteistyötä tai ottamaan kantaa Washingtonin konsensukseen ja Tobinin veroon.

Amnestyn toiminta tiivistynee oikeusperustaiseen lähestymistapaan suhteessa köyhyyteen, terveyteen tai koulutukseen. Eli jos jossain maassa tietty väestönosa jää selkeästi vaille terveydenhuoltoa, lukutaitoa, koulutusta ja tätä kautta myös ihmisarvoista elämää, Amnesty ryhtyy kyselemään millä tavoin tämän väestönosan YK:n TSS-oikeuksien sopimuksella vahvistettu ja kyseisen maan lakiin kirjattu oikeus terveydenhuoltoon, koulutukseen ja ihmisarvoiseen elämään oikeastaan toteutuu.

Yleensä merkittävällä koulutuksen, säädyllisten asuinolojen ja toimeentulon puutteella on tiukat yhteytensä myös perustavanlaatuisten kansalaisoikeuksien toteutumiseen ja mahdollisuuksiin käyttää niitä.

Yhtäältä TSS-oikeuksien puuttuminen altistaa epäinhimilliselle kohtelulle sekä rankaisemattomuuden ongelmalle. Kolumbialainen Luis Garavito ehti lahdata todistetusti 172 katulasta, arvioiden mukaan yli 600, ennen kuin häntä edes yritettiin saada kiinni ja oikeuteen. Katulapset ovat olosuhteidensa vuoksi vailla täysin mitään suojaa, eivätkä Garaviton kaltaiset yksittäiset tekijät ole ainoa uhka. Katulapsia Kolumbiassa ja muissakin maissa murhaavat poliisit jäävät yleensä vaille mitään syytteitä, koska tämän väestönosan oikeuksia ei oteta vakavasti. Köyhyys vaikuttaa fyysiseen turvallisuuteen, oikeusturvaan ja monien yhteiskunnallisten marginaalien kohdalla elämisen oikeuteen.

Toisaalta yksilön tai ryhmän omaehtoiset osallistumismahdollisuudet sekä mahdollisuudet päästä vaikuttamaan tapaan ”tuottaa” tietoa käyvät melko vaikeiksi jos elinolot ja lukutaito ovat mitä ovat. Miten ihminen voi ajaa omia asioitaan, jos hän ei edes tiedä mitä ne ”omat asiat” loppujen lopuksi ovat ja kenelle niistä voisi puhua? Vaikka jossain maassa olisi täysi vaalivapaus eikä mitään sananvapauksien rajoituksia, todella suurta lukutaidottomien, kodittomien ja vailla kunnollista toimeentuloa toimivien ihmisten armadaa voidaan pitää demokratian ongelmana. Miten poliittinen järjestelmä voi olla demokraattinen, jos sen kieli ja käytännöt ovat täyttä hepreaa 90%:lle niistä ihmisistä, joita päätökset koskevat?

Kolmanneksi TSS-oikeuksien heikko tila vaikuttaa KP-oikeuksiin sitä kautta, että köyhyys altistaa informaaleille tulonhankintakeinoille, ja tulonhankintakeinojen informaalisuus puolestaan informaaleille tavoille hallita tulonlähteitä. Tämä on näkynyt selkeällä tavalla Brasiliassa, esimerkiksi Rio de Janeiron faveloissa, joissa aseelliset jengit toimivat omana poliisijoukkonaan halliten alueen bisneksiä. Nämä jengit eivät ole juuri lukeneet YK:n yleismaailmallista ihmisoikeusjulistusta, eivätkä muullakaan tavoin integroineet kansainvälisen oikeuden normistoa toimintatapoihinsa, vaikka tiettävästi jotkut jengit ovatkin sanoutuneet voimakkaasti (yleensä kiväärillä) irti huumeista. Väärin toimiva ihminen kuolee melko varmasti, ja yksi väärin toimimisen tapa on olla (lahjomaton ja entuudestaan tuntematon) poliisi ja mennä käymään tällaisessa Favelassa.

TSS-oikeuksien kampanjalle on siis varma amnestylainen tilaus ja paikka. Samalla tosiasia on, että TSS-oikeudet ovat heikoimmillaan niissä maissa, jotka ovat globaalin talouspolitiikan kentällä bourdieulaisessa ”misere du mónde”-asemassa, tilanteessa jossa niiltä puuttuu kaikki symbolinen, taloudellinen ja sosiaalinen pääoma. Vaikka Pierre Bourdieu ei oikeastaan millään tasolla ollut politologi tai valtioteoreetikko, niin hänen käsitteidensä avulla voidaan silti havainnollistaa, että esimerkiksi WTO:ssa useimmilla TSS-ongelmien kanssa kamppailevilla mailla on edessään vain ns. "välttämättömän hyväksyminen".

On surkuhupaisaa havaita että niissä maissa, joissa on eniten ihmisoikeusjärjestöjä ja Amnestyn jäseniä, tehdään sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla eniten päätöksiä, jotka vaikeuttavat TSS-oikeuksien toteutumista niissä maissa joissa TSS-oikeudet ovat pahiten retuperällä. Globaalilla velkaongelmalla, tulli- ja tukipolitiikalla sekä kansainvälisten rahoituslaitosten päätöksenteolla on suora vaikutus siihen, missä määrin esimerkiksi poliittisesti 80-luvusta merkittävästi "demokratisoitunut" Nicaragua voi käytännössä satsata TSS-oikeuksien toteutumiseen. Amnesty näyttäisi olevan ongelmasta varsin hyvin tietoinen, ja siksi ainakin kansainvälisen tason TSS-kampanjassa tullaan ottamaan kantaa myös globaaliin talouteen sekä ”länsimaiden” päätöksentekoon.

Käytännössä tämä talouspoliittinen siirtymä kampanjoinnissa tulee olemaan kuitenkin olemaan hirveän hankala ja haasteellinen ongelma. Tämä johtuu siitä, että siinä missä kidutuksen tai kuolemanrangaistuksen määritelmästä ja sen ilmenemisen todistamisesta ollaan järjestökentässä ja politiikassa melko yksimielisiä, talouspolitiikan ihmisoikeusvaikutuksista ei.

Washingtonin konsensus on toisille rikkumaton totuus, mutta jalkapallojoukkueellinen taloustieteilijöitä on kritisoinut tätä suuntauksia jo vuosikymmenten ajan varsin analyyttisin argumentein. Kun Amnesty ottaa tietyn kannan globaalin talouspolitiikan ihmisoikeusvaikutuksiin, on seurauksena myös se, että osa taloustieteilijöistä ottaa tämän kumarruksena heidän näkemykseensä. Osa puolestaan ottaa Amnestyn kannan pyllistyksenä. Näen jo silmissäni - ottaa Amnesty minkä kannan tahansa- vuoden 2009 Helsingin Sanomien yleisönosastolla hyvin analyyttisen ja arvovaltaisen näkemyksen siitä, kuinka Amnestyn kampanja on ongelmallinen ja kaikin puolin pielessä.

Toisaalta keskustelun syntyminen ei ole lainkaan huono asia. Isompi ongelma olisi se ettei keskustelua tai kritiikkiä olisi lainkaan. Ihmisoikeusretoriikalla ratsastaminen on niin juuttaan yleistä, että on vähintäänkin kunnioitettavaa että ihmisoikeusjärjestö problematisoi tätä jeesusmaista käsitettä ottamalla avoimemmin poliittisia kantoja. Toinen toistaan arvolataantuneempia asioita tuodaan näet maailmassa hirveän usein esiin "ihmisoikeuksina". Ajatellaan esim. vaikka "oikeutta isään ja äitiin". Missään ihmisoikeussopimuksessa tuollaista eriarvoistavaa muotoilua ei ole, mutta käsitys "oikeudesta isään ja äitiin" ihmisoikeutena on harmillisen yleinen. Martti Koskenniemi onkin väittänyt, ja olen hänen kanssaan voimakkaasti samaa mieltä, että koko ihmisoikeuksien käsite on ongelmallinen. Kun jokin moraalikäsitys nähdään "poliittisena kantana" ja toinen ihmisoikeutena, tehdään ongelmallinen erottelu, jossa tämä ihmisoikeudeksi nimetty käsitys saa jonkin universaalimman leiman. Kuitenkin esim. YK:n ihmisoikeusjulistus on pohjimmiltaan valistusaatteeseen, liberalismiin ja kansallisvaltioaatteeseen pohjautuva. Jos joku ei havaitse sitä arvolatautuneena dokumenttina vaan jonain universaalina "totuuden kirjana", sitä pahempi se on kyseisen dokumentin omien periaatteiden toteutumisen kannalta. Kun puhutaan ihmisoikeuksista, puhutaan aina myös politiikasta, ja on vain hyvä jos Amnesty tunnustaa tämän entistä avoimemmin.

Joku Raja!-kampanjan paras puoli on mielestäni se, että se ei ole juristerisen ja totuudellisen, kaikkia tyydyttävän ihmisoikeusdiskurssin ylläpitoa, vaan siinä esitetään selkeästi asioita, jotka eivät miellytä kaikkia. Tällöin ihmisoikeuskeskustelu uudistuu ja tulee lehtien palstoille, ja ihmiset joutuvat reflektoimaan mielessään että mitä ne ihmisoikeudet oikein ovatkaan, mitä ne itselle tarkoittavat ja millainen toimija Amnesty suhteessa ihmisoikeuksiin on. Saattaa olla hieman naiivia ajattelua kohdallani, mutta luulen että ihmisoikeuskeskustelun tiivistymisen ja argumenttien vaihdon myötä ihmisoikeuskeskustelun habermaslainen kommunikaatiohorisontti kohenee ja tieto lisääntyy. Ei näet ole minkään sortin ihmisoikeusperiaatteen kannalta hyvä asia pyrkiä antamaan sellaista kuvaa että ihmisoikeusjärjestö on aina oikeassa oleva Isä Aurinkoinen. Tärkeämpää on antaa kuva Amnestysta osaavana ja ajanmukaisena oman alan keskustelijana ja vahtikoirana.

Isoin pelkoni TSS-kampanjan suhteen liittyy ennemminkin sen käytännölliseen, paikallistason toteutukseen. Koska ihmisoikeusongelmia ei ole ainoastaan siellä muualla vaan myös Suomessa, TSS-kampanjassa tulee olemaan myös kotimainen kärki.

Samalla kun kirjoitan tätä tekstiä, televisiosta tulee Voikkaan tehtaan sulkemisesta kertova dokumentti. On selvää, että moni voikkaalainen kokee olevansa köyhä, ja Suomessa on muitakin kuin tuloköyhiä, millä tahansa mittarilla mitattuna. Moni ryhtyy miettimään, olisiko hän itse ihminen, jonka puolesta Amnestyn tulisi toimia. Sekä paikallisryhmiin että toimistoon ottavat jo nyt yhteyttä jos jonkinlaiset ruudinkeksijät joiden hypnoosikasettikeksinnön Kekkonen ja CIA varastivat (tämä esimerkki on henkilökohtainen kokemus omalta ryhmäsihteeriajaltani), ja tss-kampanjan seurauksena yhteydenotot todennäköisesti lisääntyvät.

Lisäksi täytyy miettiä miten toimia, jos joku kunnallispoliitikko, pelastusarmeijalainen tai työministeriön virkamies ryhtyy oikein kunnolla haastamaan ja erittelemään TSS-oikeuksiin liittyviä asioita Amnesty-aktivisteille jossain tapahtumassa.

Miten käytännössä Amnesty pystyy tuomaan esiin toimijuutensa ja erityisen näkökulmansa kaikkien kymmenten eri järjestöjen, TE-keskusten alaisten elinten, kunnallisten tahojen sekä sosiaali- ja terveysministeriön, kuntaministeriön alaisten yms. toimijoiden moninaisuuden suossa? Minkälaista asiantuntemuksen ja argumentointitaitojen määrää tämä paikallistasolla vaatii? Amnestyn Suomen Osaston työntekijöiltä toimijuuden erittely ja kampanjan teroittaminen käynee helpommin, koska jo nyt, vuosi ennen kampanjan alkua he joutuvat perehtymään TSS-problematiikkaan kahdeksana päivänä viikossa.

Paikallistason toimijan saattaa olla mahdollista kristallisoida Amnestyn TSS-näkökulmat hyvinkin kirkkaasti kampanjatiskin viereen tulevalle tuloköyhälle tai kunnallispoliitikolle, mutta kaikilla tähän ei ole mahdollisuuksia. Siksi aktivismin menetelmiin ja keinoihin on kiinnitettävä aivan älyttömän erityistä huomiota. Monelle paikallisaktiiville jo pelkät perinteiset KP-oikeudet ovat haasteellinen kampanja-agenda. TSS-oikeudet ovat tässä siltarumpukunnallispolitiikan ja tuhansien järjestöjen maassa ihan oma maailmansa, johon vaalirahvas reagoi aivan eri tavalla kuin kampanjaan, jossa puolustetaan kiinalaista mielipidevankia.

Lähtökohtana ei voi olla oletus, että aktivisti on tss-oikeuksista väitellyt juristi, vaan kuka tahansa joka kokee yhteenkuuluvuutta Amnestyn toiminta-ajatukseen ja joka haluaa viihtyä, rentoutua, toimia ja saada uutta tietoa mielekkään amnestyharrastuksen parissa. On kehitettävä jälleen uusia aktivismin muotoja eri tiedoilla, taidoilla, sitoutumisen asteilla, aikatauluilla ja mielialan vaihteluilla varustetuille potentiaalisille ja vanhoille amnestylaisille.

Uskon kyllä, että tss-kampanja tulee olemaan äärimmäisen mielenkiintoinen, haasteellinen ja jännä. Se voi inspiroida aivan uusiin yhteistyömuotoihin ja ihmisoikeuskeskusteluihin. Näen sen kaikin puolin positiivisena asiana. Samalla näen sen haasteellisimpana asiana mitä olen Amnestyssa ikinä nähnyt. Mutta eiköhän se kuitenkin saada hoidettua kunnialla. Parempi yrittää ja liata kädet kuin olla yrittämättä ja samalla oppimatta mitään.

Tulipas muuten ihan kliseinen lause loppuun, mutta onneksi tämä ei menekään mihinkään lehteen.

Volvoon ja Turkuun

En ole kirjoittanut lähes kuukauteen tähän blogiin. Kirjoittamistyötä on ollut niin paljon, että harrastusluonteinen kirjoittaminen on ajanpuutteen vuoksi jäänyt.

Kun muutuin myös VR:n silmissä lokakuun alussa opiskelijanretkusta kunnon kansalaiseksi, en osannut arvata että integroituminen kalliilla maksavaan harmaaseen kehen-tahansa-junassakulkijan habitukseen käy näin vikkelästi. Ehkäpä meidän Volvomme toimii jonkinlaisena asian indikaattorina. Samalla hetkellä kun opiskelijastatus loppui, loppui nimittäin myös Volvon vesipumpun toimiminen.

Jo Volvon omistaminen on tietty tapa astua tylsyyden rajan yli. Se, että sen joutuu viemään korjaamolle kertoo totaalisesta muutoksesta elämässä. Se kertoo kutsusta keskiluokan jos ei täysivaltaiseksi, niin ainakin hangaround-jäseneksi.

Ehkäpä toinen keskiluokkaisuuttani ja mennyttä intiaanin elämää kuvaava asia on myös se, että lokakuun ehdoton kohokohta tulee olemaan reissuni Turkuun. Halua olisi kyllä matkustaa kaukaisuuteen, mutta rahaa ei. Syy Turun-reissulle on tosin mielenkiintoinen ja hurmaava, nimittäin ETMU-päivät. Kyseessä on siis etnisten suhteiden ja kansainvälisten liikkeiden tutkimukseen erikoistunut tieteellinen seminaari. Matkakustannuksia tosin ei korvata, koska en vedä työryhmää tai esitä paperia. Pakko sinne ei siis olisi ollut mennä, mutta halusin, koska oman alan seminaareista on kuitenkin hyötyä omille projekteille.

Turku ei kaikille ole harmiton paikka, jossa voi hengata hetken ja halutessaan lähteä jälleen pois paremmille maille. Kyse ei ole tällä kertaa väljähtäneestä Turku-vitsistä. Eräällä kurdiystävälläni on tällä hetkellä Turun kanssa isompi ongelma. Vaikka hän on täysi-ikäinen, hänen isänsä käyttää melkoista valtaa perheessä. Tarkoituksena on että perhe muuttaisi Jyväskylästä Turkuun. Kyseiselle tytölle muutto Turkuun tarkoittaisi käytännössä melko kokonaisvaltaista nykyiselläänkin vähäisen vapauden menettämistä. Hänen mukaansa koko muuton idea on näet se, että paikkakunnalla olisi enemmän sellaisia tuttavia ja sukulaisia, joilla on samanlainen näkemys naisen roolista kuin tämän tytön isällä. Tällöin tyttöä ja muita sisaruksia olisi helpompi vahtia ja ehkä myös (hieman väkipakolla) integroida toimintapiiriin, jossa hunnuttautuminen on pakollista ja kaikki "länsimaisina" pidetyt naisen vapausoikeudet jossain muualla. Kyseinen henkilö pyysi että minä puhuisin hänen isälleen tärkeää ihmisoikeus- ja naisasiaa, mutta en oikein lämmennyt idealle. Se, että tällainen nuori pitkätukka menee opastamaan rooliinsa sitoutunutta n. 30 vuotta vanhempaa kurdimiestä ei välttämättä johda toivottuun lopputulokseen.

On melko rassaavaa seurata vierestä samanikäisen, kaikin puolin tavallisen suomalaisen "mentaliteetin" omaavan kurdinaisen joutuvan koko ajan kamppailemaan sellaisista vapauksista, joita yleisesti pidetään ihmisen peruselinehtoina. Samaan aikaan toisaalla höpistään, että sosiologeilla ei ole mitään kontaktia aiheeseensa, he vain teoretisoivat eivätkä osaa käytännössä mitään. Kuinka paljon sitä pitää oikein hyöriä ja pyöriä empirian kanssa ennen kuin ihmiset uskovat, että kunnon sosiologisen tutkimuksen tekemisen minimiedellytyksenä on melko perustavanlaatuinen sukeltaminen oman aihepiirin käytännön problematiikkaan?

Asiasta Aurajoen ylittävän aasinsillan kautta toiseen. Sekin on harmillista, että tavalliselle suomalaiselle suhteellisen kaunis Turku edustaa toiselle paikkaa, jossa oma vapaus menetetään. Olen tosiaan sitä mieltä että Turku on kaupunkina hieman aliarvostettu. En tiedä miksi kaikki Suomen maantiedehuumori kohdistuu juuri sinne. Turussa on hienoja taloja, persoonallisen nimisiä pubeja ja komea joki. Turun murre ei ole mielestäni veemäistä, vaan ihan hauskan kuuloista.

Enemmän piruiltavaa löytyisi kyllä lapsuuden seudultani Pohjois-Karjalan muaseuvulta. Siellähän ne puhhuu savon murretta ja vittuilloo toisilleen kaiket päivät ja väittäävät olevasa karjalaissii. Paskan marjat. Joensuussa ei oo mittään illoo, ja Liperissä on leivät vähissä. Huastellaan jos jaksettaan, mutta ei kyllä tervehitä kettään tuntemattommii. Mielluummin lyyvvään vaikka pesismailalla. Suurinta illoo löyttyy kuitennii siitä ku suikkiin laittaa kasikympin pytyn ja kuustoistapiikkisen etteen. Piässöö jo polliissiikkii pakkoon. Lisäks siellä on hirmunen työttömmyys ja kunnallispolliitiikka semmosta ketkkuilluu jotta pahhoo tekköö.

Pohjois-Karjalasta tulee mieleen sekin, että siellä olen kuullut sellaisia vitsejä kansallisista vähemmistöistä, jotka ovat itseänikin naurattaneet, koska ne ovat niin huonoja. En tiedä miten yleensä alani kollegat suhtautuvat tällaisiin vitseihin, mutta itse en voi päänsisäiselle poliittiselle epäkorrektiudelleni mitään. Tämmösiä siellä kuullaan:

(Tää vitsikkii pittää kirjottaa murtteella jotta suapi oekkeen viiliksen. Kertommmaan sitä pittää kuvitella eläkeläenen joka pörräyttää pappatunturisa käynttiin vitsisä jäläkkeen)

Mikä ei mahu persseesseen eikä surise? - venäläinen persseeessä surisija.
Mimmone on venäläine hissi? - tsettsseeni painnaa nappii ja yheksän kerrosta tulloo alas.

Näin. Mutta ensi viikolla menen Turkku, vedän ehkä Koulussa kaljja kurkku.

Ihmisoikeuksia ja inhimillisyyksiä

Kaanonin mukaisessa Amnesty-historiikissa kerrotaan usein kuinka Amnesty International liikkeenä sai alkunsa lakimies Peter Benensonin The Observeriin kirjoittamasta "Forgotten Prisoners"-artikkelista. "Forgotten Prisoners", joka julkaistiin 28.5.1961, kehotti lukijoita toimimaan mielipiteensä vuoksi vangittujen ihmisten puolesta muun muassa kirjoittamalla kirjeitä hallituksille. Vetoomustoiminnan koordinoinnin edistämiseksi Benenson ja kuusi muuta henkilöä perustivat Luxemburgissa Amnesty Internationalina tunnetun liikkeen, jonka toiminta oli parin vuoden sisällä jo laajentunut yli kymmeneen maahan, ja loppu on historiaa.

Benenson oli myös ensimmäinen Amnestyn pääsihteeri vuosina 1961-1964, jonka jälkeen hän jatkoi kansainvälisessä johtokunnassa. Historiikeissa ei kerrota, että 60-luvun puolivälissä Benenson riitaantui pahanpäiväisesti muiden kansainvälisen johtokunnan (IEC) jäsenten kanssa, syyttäen heitä väärinkäytöksistä. Syytökset tutkittiin ja hylättiin. Tämän jälkeen Benenson erosi Amnestysta vuonna 1967 eikä koskaan enää toiminut liikkeessä aktiivisesti. Vasta vuosikausia myöhemmin Benenson sopi riitansa muun muassa Séan Macbriden kanssa.

Benensonin ja IEC:n välinen riita on mielenkiintoinen, koska se kertoo inhimillisyydestä järjestössä, jonka usein ajatellaan olevan 1900-luvun jeesusmaisuuden ilmentymä. Yhdistykset ovat alttiita henkilöiden välisille riidoille, koska monilla aktiiveilla on mielessään selvä käsitys toimintatavasta, rahankäytöstä ja resurssien rajaamisesta. Kun nämä käsitykset risteävät toisiaan, peitsentaittotalkoot alkavat. Ihmisten kertomusten perusteella tuntuu siltä, että Suomessa ei ole yhdistystä jossa ei olisi koskaan ollut skismoja. Henkilökemiariitoja näyttäisi olevan jopa niitä työkseen ratkovien työterveyspsykologien työyhteisöissä.

Ihmisoikeusjärjestötkään eivät ole henkilösuhderiidoista vapaata aluetta, koska ne ovat yhdistyksiä muiden joukossa. Amnestyn kohdalla on vielä muutama tekijä, joka lisää aktiivien riitautumisriskiä. Ensinnäkin ihmisoikeudet sanana herättää melko paljon tunteita, koska yleensä ihmiset samaistuvat ihmisoikeusloukkausten kohteisiin. Räikeältä tuntuvat ihmisoikeusloukkaukset herättävät monella välittömän toiminnanhalun. Samalla ihmisoikeudet ovat juridisessa, filosofisessa ja poliittisessa mielessä kaikkea muuta kuin yksinkertainen ilmiö. Aina ei olekaan yksimielisyyttä siitä, milloin on kyseessä ihmisoikeusloukkaus tai mikä olisi oikea tapa toimia. Lisäksi Amnestylle on tärkeää ihmisoikeusaktivismin mahdollistamisen ohella myös brändin varjeleminen. Kun kyseisen järjestön toimiala ja sallitun aktivismin rajat määritellään melko tiukasti, moni saattaa pettyä.

Haaste on siis melkoinen. Aktivisteista yksi taho pitää aborttia ihmisoikeusloukkauksena, toinen ihmisoikeutena. Yksi taho haluaisi kieltää ihmisoikeuksien nimissä kaiken pornon, toinen harrastaa pervopolitiikkaa. Nämä ovat ikuisuuskysymyksiä, jotka koskevat ihmisoikeusagendan filosofista ja poliittista puolta. Onneksi sääntöihin, tavoitteeseen ja tehtävään liittyvien asioiden ratkomiseen on olemassa melko pitkälle kehitetty työvälineistö. Viime vuosina esillä ollut aborttikiista ei lamaannuta maailma suurinta ihmisoikeusjärjestöä.

Tyystin eri tason henkilöriitoja käydään aktivismin arjen tasolla. Kun jostain ryhmästä löytyy viisi jäsentä ja viisi mielestään pätevää johtajaa, on varmaa että jossain vaiheessa ilmapiiri jännittyy kun ihmiset hakevat roolejaan. Varsin perinteiset ryhmärooleihin liittyvän skismasopan ainekset saadaan kasaan, kun kahdesta tasavahvasta ehdokkaasta johtajaksi valitaan toinen. Johtajaksi valittu ryhtyy johtamaan, joskus oikein olan takaa osoittaakseen "ansainneensa" johtajuuden. Se, jota ei johtajaksi valittu, puolestaan haluaa viimeisen päälle osoittaa kaikille että hän osaisi itse asiassa asiat paljon paremmin kuin tämä johtajaksi valittu. Melko kamalaa jälkeä syntyy jos vielä Amor sotkee yhdistyksen jäsenten välisiin suhteita: kolmiodraamat tuskin nostavat ihmisten haluja toimia järjestössä pidempään. Itse en edellä mainittuihin ongelmiin ole törmännyt, mutta monien muiden paikallisryhmien aktiivit ovat niistä kertoneet. Monet kuulemani tarinat henkilökemioista ovat kuin Vikatikki-tv-sarjan tosielämäversio. Vaikka jossain ryhmässä kaikki olisivat täysin samaa mieltä vaikkapa abortista, ei ole mitään takeita siitä että ihmiset sietäisivät toisiaan.

Yhdistystoiminnassa on siis riskinsä. On tosin todettava, että toimimattomuudessakin on. Ilman Amnestya valtiaiden ja purnaajien henkilökemiariidat ratkaistaisiin vieläkin kaasulla, sensuurilla ja giljotiinilla. Lisäksi ihmissuhderiidat sekä Amnestyssa että muissa yhdistyksissä ovat todella harvinaisia. Useimmiten aikuiset ihmiset osaavat toimia aikuismaisesti.

Usein tuntuu siltä, että aktivisteihin sovelletaan varsin erilaisia moraalisia standardeja kuin muihin ihmisiin. Ihmisoikeusaktivistilta on oksentaminen kiellettyä kaikissa tilanteissa, etenkin silloin jos on mahdollista että joku näkee. Sanktiot ovat hirmuiset. On näet olemassa ihmisryhmä, joka on ottanut elämäntehtäväkseen osoittaa, että yhteiskunnalliset aktiivit ovat epäjohdonmukaisia ja kaksinaamaisia esittäessään inhimillistä toimintaa koskevia vaatimuksia. Ajatuksen taustalla on käsitys siitä, että ihmisellä tulee ensin olla oma elämä totaalisessa järjestyksessä, jotta hänen vaatimuksensa väkivallattomuudesta ja toisen kunnioittamisesta voitaisiin ottaa todesta. En ymmärrä tätä filosofiaa alkuunkaan, koska kyseessä on Ad Hominem-virhepäätelmä. Ihmisen persoona tai vatsalaukun asento ei muuta minkään väitteen sisältöä typerämmäksi. Sarjamurhaajakin voi pätevästi väittää, että tappaminen on paha asia. Lisäksi ajatus siitä, että aktivistin pitäisi olla stoalaisen rauhallinen ja filosofikuninkaallisen kaikkitietävä nostaa kynnystä lähteä mukaan. Moni kokee, ettei tiedä tai osaa tarpeeksi, jotta voisi osallistua.

Ei tarvitsekaan tietää tai osata. Aktivistiksi voi ryhtyä kun tuntuu siltä että se voisi olla mukavaa. Siinähän sitä aktivismin tiimellyksessä sitten oppii asioita elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta sellaisesta.

Maatiedon poliittinen probleema

Etmu-listalle tuli hiljattain mielenkiintoinen viesti, jossa eräs Ulkomaalaisviraston virkamies kritisoi valtamediassa jatkuvasti esiin tulevaa tapaa puhua kyseisen viraston maatiedon ja kulttuurintuntemuksen puutteesta. Hänen mukaansa kommenteissa ei ole tullut esiin mitään sellaista olennaista tietoa, mitä virastolla ei jo olisi. Enimmäkseen ulkomaalaisvirastokritiikissä olisikin kyse olkinuken lyömisestä, kun kirkkokin on löytänyt pitkästä aikaa absoluuttisen pahan.

Virkamies toi esiin muun muassa Uvi:n Iran-katsauksen, johon hän halusi ihmisten tutustuvan ennen Uvi:in kohdistuvan kivitystuomion julistamista.

Pyysinkin nähtäväkseni kyseisen katsauksen siitäkin syystä, että olen jo vuosia halunnut päästä katsomaan Iranin meininkiä. Mietinnän alla on se, kuinka pääsisin sinne tekemään työtä tai olemaan pitkäksi aikaa -turistimatkat eivät kiinnosta mm. Don Delillon mainitsemista syistä. Muinaisen harjoittelupaikan suhteenhan oli se tavallinen tarina - ei kutsuttu edes haastatteluun.

Uvi:n Iran-katsaus erittelee hyvin maan poliittista ilmapiiriä, mutta Amnestyn ja HRW:n vastaaviin verrattuna se on onnettoman suppea - nopeasti päivittyvä tapaustieto puuttuu kokonaan. Tämä johtunee osittain siitä, että Uvi tekee monitorointimatkoja maahan sangen harvakseltaan. Osittain suppeus selittyy silläkin, että Uvi ei erityisemmin näyttäisi luottavan muiden toimijatahojen Iranista tekemään tutkimusaineistoon.

Olin hieman hämmästynyt Iran-katsauksessa olleesta maininnasta, jolla ilmeisesti viitataan juuri Human Rights Watchiin ja Amnesty Internationaliin:

"Tunnetut kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt ovat
kytköksissä anglosaksisten maiden poliittiseen
vasemmistoon ja valtamediaan,
minkä ansiosta ne saavat helposti julkisuutta
säännöllisille vuosiraporteilleen.
Näiden heikkoutena on kritiikitön
riippuvuus tiedon alihankkijoistaan sekä
toistensa lainaaminen"

Viittaus poliittiseen vasemmistoon oli kuin kajahdus kultaiselta 80-luvulta, jolloin Ronald Reagan taisi sanoa Amnestysta jotain vastaavaa. Samoihin aikoihin myös eräs Australian Queenslandin osavaltion päämies sanoi asian hieman suoremmin ilmaisten, että Amnestyn työ on kommunistisen propagandan työkalu. Toisessa leirissä Izvestija-lehti puolestaan toitotti, että Amnesty saa varat toimintaansa imperialistien turvallisuuspalvelulta.

Ehkä vakavammin otettava Uvi:n kritiikki koskee tiedonhankintaa, mutta on vain todettava, että ihan kritiikitöntä Amnestyn suhtautuminen tiedon "alihankkijoihin" ei kyllä ole. Usein on ennemminkin käynyt niin, että Amnesty on toiminut liian hitaasti koska tietolähteiden riippumattomuus täytyy varmistaa. Muistan Amnestyn Pohjoismaisesta nuorisotapaamisesta Oslosta 2004 sen, kun eräs kenialainen mies sanoi, että naapurimaassa Eritreassa kerkesi tapahtua paljon ennen kuin Amnesty sai erään tapauksen kohdalla Urgent Action-vetoomustoiminnan käyntiin.

On toki selvää, että Amnestykin tekee virheitä: Baader-Meinhof-tapaus lienee näistä tunnetuin. On kuitenkin Uvi:lta hieman mautonta leimata koko järjestö, tai oikeastaan koko kansainvälinen järjestökenttä koko lailla epäluotettavaksi - varsinkaan kun ei eritellä missä ja milloin Amnesty International, HRW tai Freedom House olisi juuri Iranin kohdalla tehnyt jonkin virheen. Eihän koko Suomen oikeuslaitostakaan voi leimata epäluotettavaksi sen vuoksi jos se välillä joutuu Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen takia perääntymään.

Eräs puolituttuni sanoi, että Ulkomaalaisvirastoa vaivaa se, että se on aina oikeassa. Hän tarkoitti siis sitä, että aina kun ilmaantuu Ulkomaalaisviraston tiedon kanssa ristiriitaista tietoa, se on kategorisesti väärää tietoa, koska Ulkomaalaisvirasto ei erehdy. Olin tuolloin sanoa että ei kai se Uvi niin "paha" instituutio ole, mutta Iran-katsausta katsastettaessa välittyy juuri tällainen kuva. Kansainvälisten ihmisoikeusjärjestöjen tarjoama moninainen maatieto voi olla detailitietoa jota voi käyttää jos huvittaa, mutta varsinainen todellinen tieto löytyy Uvi:n omien monitor missionien kautta.

Mitä tietoa Amnestylta sitten saattaisi löytyä, jota pitäisi sisällyttää Uvi:n tietoihin? Ensinnäkin se, että aviorikoksista julistettavat kivitystuomiot ovat olemassaoleva asia, ja tällainen on viimeksi laitettu käytäntöön vasta hiljattain. Linkki

Lisäksi on tosiasia, että Iran toteuttaa kuolemanrangaistusta varsin laajassa muodossaan, kohdistaen teloituksia myös alaikäisiin lainrikkojiin. Myös kidutus on maassa varsin laajalle levinnyt ilmiö. Kidutuksen kohteena ovat olleet varsin erilaiset aktivistit varsin erilaisin taustoin. Tapauksia on itse asiassa niin paljon, että laitan linkin Amnestyn Iran-maatietosivun yleissivulle.

Tieteenfilosofiassa puhutaan yleisesti havaintojen teoriapitoisuudesta, siitä, millä tavoin ontologiset ja epistemologiset esiolettamukset ohjaavat tapaa tunnistaa havaintomaailman ilmiöitä. Ulkomaalaisviraston kohdalla tuntuu usein siltä, että jos se olisi tieteenfilosofi, se olisi jonkinlainen realistin, skeptikon, Berkeleyläisen fenomenalistin ja solipsistin sekamuoto. Skeptisismi koskisi yleensä kaikkea mitä havaintomaailmassa tapahtuu, mutta realismia koskeva lähtöasetus taas sitä että on varmaa tietoa ainakin siitä, että Iran on turvallinen maa. Havainnot saataisiin sitten puhtaan solipsistisella otteella.

En väitä että Amnesty olisi aina oikeassa, mutta haluaisin myös hieman horjuttaa Ulkomaalaisviraston roolia absoluuttisen totuuden hallitsijana. Suomessahan on yleisemminkin vallalla sellainen ajattelumalli, että virasto on paha, väärässä oleva byrokraattiherrojen koneisto. Oikeassa olevaksi, hienoksi ja luotettavaksi se muuttuu vasta sitten, jos jokin maailmanparantajilta haiskahtava yhteiskunnallinen liike sitä kritisoi.

Sanakirja: meininki

Yle:n sanakirja-ohjelmasarja on oivaltavan hauska, koska se saa sanat maistumaan suussa. Ryhdyn usein toistamaan mielessäni jotain sanakirja-ohjelmassa mainittua sanaa, jolloin se alkaa tuntua jännältä: hassusta hatusta vedetyltä rykäisyltä jonka joku on vain keksinyt liikuttamalla suutaan.
En aio mennä Saussuren languen ja parolen syövereihin lainkaan. En aio harrastaa semiotiikkaa, enkä piittaa pätkääkään derridalaisesta differáncesta. Haluan ilmaista oman sanakirjasanani.

Se on nimeltään meininki.

Meininki on maailman positiivisin sana, johon kuuluu elävänä osana olutpullon *dulps*-avautumisääni, mieluisa musiikki, ystävien näkeminen, rentoutuminen. Kun jossain on meininki, ihminen tietää heti että siellä on mukavaa olla mukana. Meininki-sanassa on liikkumisen tunnelmaa, tapahtumisen ja sosiaalisuuden vire. Meiningin melskeessä ihminen voi iloisesti kertoa maailman typerintä legendaa, koska kansa tekee muutoinkin kuperkeikkoja. Meininki ei voi olla lattea, vaan se on aina joko reilu, hyvä, tiukka tai helevetinmoinen. Vain fiilis voi olla lattea, mutta meininkiin on sisäänrakennettuna iloinen rullien pyöriminen.

Jos ihminen on yksin ja sanoo sanan meininki, hänelle syttyy heti halu tehdä punnerruksia, käsiseisontaa ja jänteviä voimisteluliikkeitä, usein puhtia täynnä olevan musiikin tahdissa. Meiningissä voi myös ottaa leveän haara-asennon ja tehdä ilmakitaran liikkeitä. Meininki saattaa innoittaa myös karaokelauluun.

Myös lukiessa ja ajatellessa voi syntyä meininki. Tällöin filosofian ja ajattelun taso saavuttaa hikoiluttavan jumpan fiiliksen, kun Heidegger saa lukijan päässä -Juhana Helmenkalastajaa lainatakseni- galaksit räjähtelemään.

Meininki-sanalle on vaikea löytää vastaavaa tekemiseen, sosiaalisuuteen ja kärrynpyörämäisyyteen viittaavaa englanninkielistä vastinetta. "Atmosphere" ei kuvaa meininkiä lainkaan, "goings-on" on hieman kliininen ilmaisu josta tulee mieleen paikallislehden menovinkkipalsta. "Incident" on taas ennemminkin meiningin melskeessä tapahtunut "extramarital affair" kuin meininki itsessään. "Occasion" on tilaisuus johon hirveällä odotuksella yritetään saada meininkiä, mutta ei saada. Ihmiset pelkäävät muiden huomaavan vääränvärisen kravatin ja kiillottamattomat juhlakengät.

Meininki on hyvä suomalainen sana, ja siksi Pantse Syrjä sanoikin sen Saimaa-Ilmiössä kuten sanoi.

Nykyisin ollaan huolissaan siitä, että suomalaiset eivät liiku vaan keräävät vararengasta ympärilleen. Kaikki muuttuisi heti, jos rouva tasavallan presidentti korkkaisi uudenvuoden puheensa aikana olutpullon, siemaisisi kulauksen ja sanoisi: "Kansalaiset! Medborgare!Nyt alkoi meininki!"

Koko Suomi alkaisi punnertaa televisioidensa ääressä.

Leimattuja identiteettejä ja uusnunnia

Parin viikon takainen Michael Quarshien haastattelu A-Zoomissa jäi mieleen lähinnä sen takia, että toimittaja näytti olevan syvästi ihastunut haastateltavaan. Asiallista ohjelmaa oli vaikea seurata, koska huomio kiinnittyi sen seuraamiseen, milloin Sari Helin hyökkää haastateltavan syliin.

Onneksi syliin hyppäämistä ei tapahtunut, koska tällöin ohjelmasta ei muistaisi mitään muuta. Yksi kysymys kuitenkin jäi mieleen: ”Miltä tuntuu olla toisten määrittelemä?”

Kysymys oli periaatteessa hyvä, koska se antaa mahdollisuuden purkaa kriittisesti sitä tapaa, jolla erilaiseksi identifioituja ihmisiä leimataan. Toisaalta se, että kysymys esitetään vain ”erilaisiksi” identifioiduille ihmisille on osa ongelmaa.

Tällöin tapahtuu eräänlainen kaksinkertainen identiteetin leimaaminen.

Ensimmäinen leima lyödään siinä vaiheessa kun ihminen todetaan poikkeavaksi, jutun aiheeksi. Jos suomalainen ei olekaan valkoinen työssäkäyvä protestanttimies- tai nainen vaan vaikkapa Suomi-territorion ulkopuolella syntynyt ja vieläpä erilaisen näköinen, hänestä täytyy tehdä hänen erilaisuuttaan korostava juttu. Haastateltavalla on pakko olla jotain erikoista sanottavaa identiteetistä ja kulttuurista, vaikka häntä ei ole vielä edes tavattu. Toinen leima lyödään siten, että jutun päähenkilöön liitetään jutun tekotavassa kuten haastattelukysymyksissä ja taustamusiikissa vaikkapa identiteettikriisin kaltaisia ominaisuuksia, joista jutun kohde ei välttämättä lainkaan tunnista itseään.

Christine Choi Ahmed on kirjoittanut hyvin artikkelissaan ”The invention of Somali Woman” stereotypioista, jotka koskevat somalinaisen alisteista asemaa. Pakolaistutkimuksessa on puolestaan kiinnitetty huomiota eräänlaiseen uhridiskurssiin: pakolaiset esitetään uhreina, jotka joutuvat kohtalokkaalla tavalla erilleen ongelmattomaksi määritellyn lähtömaan kulttuurista ja sosiaalisista suhteista. Lisäksi hän joutuu ”maahantulokriisiin”, integraatiostressiin ja rasismin kohteeksi tulomaassa. Kaikki stereotypiat eivät välttämättä ole negatiivisesti latautuneita, vaan joissakin toistuu myös positiivisesti värittynyt tarina idän viisaudesta, joista ”länsimaisilla” ei ole tietoa.

Stereotypioista ei pääse eroon, vaan ne ovat välttämättömiä maailman jäsentämisessä. Ne saattavat kuvata asianmukaisestikin ihmisen kokemusta. Niihin liittyvä kriittinen luenta on kuitenkin paikallaan silloin, kun niihin perustuvalle objektivoinnille annetaan haastateltavan kannalta välinpitämätön ja hallitseva asema.

Edellä mainitun kaltainen identiteetin leimaaminen näkyy myös siinä, ketkä tekevät YLE:n ohjelmia. Pari vuotta sitten NYT-liitteessä oli harvinaisen hyvin kirjoitettu artikkeli ”Ylen siivoojat”, joka kertoi maahanmuuttajataustaisten mediatyöläisten arjesta. Samalla tavoin kuin muussa yhteiskunnassa työmarkkinat ovat eriytymässä suomalaisten ”innovaatiotyöhön” ja maahanmuuttajien siivous- ja bussikuskityöhön, myös työt YLE:ssä ovat eriytyneet. Maahanmuuttajataustaiset mediatyöläiset työskentelevät pääosin kulttuuri- ja viihdepuolella tehden maahanmuuttajuutta ja identiteettiä käsitteleviä ohjelmia. Valtaväestö tekee varsinaiset uutiset ja päivänpolttavat primetimen asiaohjelmat joissa haastatellaan pääministeriä ja puolustusvoimien komentajaa.

Umayya Abu-Hanna ilmaisi mielestäni osuvan käsitteen taannoisessa Tuomas Enbusken haastattelussa. Tämä käsite oli nimeltään uusnunnuus. Uusnunnuus tarkoittaa tilannetta, jossa vakituisesta työsuhteestaan nauttivat valtaväestön jäsenet ovat hyvyyden ja auttavuuden tunnossaan valmiita kirjoittamaan monikulttuurisuusstrategioita ja osallistumaan rasismin vastaisiin kampanjoihin. Uusnunnat kuitenkin säikähtävät kun huomaavat että todellinen monikulttuurisuus on muutakin kuin ”kaikki erilaisia-kaikki samanarvoisia”-rintamerkki jakkupuvussa: se ilmenee todellisena vallan uudelleenjakona, jossa uusnunna kilpailee kenen tahansa kanssa vakituisesta työpaikastaan.

Olisiko aitoa monikulttuurisuutta myös se, että kaltaiseltani tavan talliaiselta kysyttäisiin miltä tuntuu olla toisten määrittelemä? Sillä kaikkihan ihmiset ovat enemmän tai vähemmän toisten määrittelemiä. Jos olisin tässä maailmaanheitettynä ja langenneena vapaa määrittelemään minuuteni myös ”mitdaseinin” ulottuvuudessa (käsite on peräisin Martin Heideggeriltä enkä aio sitä määritellä), olisin kaikkien mielestä Thor-jumalaan verrattavissa oleva, maailman seksikkäin, komein, älykkäin ja sympaattisin täydellisyys. Harmillisesti kaikki määrittelyt eivät kuitenkaan mene omien haaveideni mukaisesti, vaan joudun usein määritellyksi epäedullisesti vaikkapa jäyhäksi kommarisosiologiksi, joka jeesustelee ja yrittää peittää hömmelöyttään huonolla musiikilla.

Sellaista olisi monikulttuurisuus: myös ei-toivottuja asioita. Sitä, että huolimatta uusnunnan ja kenen tahansa välisestä tasavertaisuudesta työnhaussa lopputulos voi olla sellainen, että uusnunna pysyy työssään.

Miksi ikääntyvä nainen ruostuttaa metallin?

Jos perheenäiti haluaa lopettaa murrosikäisen poikansa ei-toivotun toiminnan, hänen tarvitsee vain ilmaista pitävänsä siitä.

Oloni vanhan heavyn ystävänä on tuntunut ahdistavalta sen jälkeen kun Katri Helenasta kuoriutui hevileidi, hääpalstoilla alettiin puhua”hevihäistä” ja Idols-kilpailun voitti Hevi-Ariksi kutsuttu siperiankissa. On vaikea kuunnella rauhassa musiikkejaan maailmassa, jossa pääministeri ilmaisee tykkäävänsä heavysta ja jossa täysmaitokin alkaa olla hevimaitoa.

Jostain syystä olen antanut murrosikämäisesti ulkomaailman vaikuttaa yksityiseen musiikkikokemukseeni. Oman musiikillisen myöhäismurrosikänsä havaitseminen ahdistaa, koska en millään tavoin halua kuulua siihen musiikkiurpojen joukkoon, jolle erityisesti keski-ikäiset naiset musiikin kuluttajina ovat kuin kryptoniittia teräsmiehelle.

On hieman halpahintaista kohdistaa ylemmyydentuntoinen musiikkimakupilkka juuri tähän väestönosaan. Ei lyötyä saa lyödä. Keski-ikäinen nainen on muutoinkin hankalassa asemassa: hän joutuu lällätyksen kohteeksi vanhempien, elämänsä loppua lähestyvien ihmisten taholta, jotka ovat urakkansa jo tehneet. Toisaalta heille lällättävät nuoremmat saman sukupuolen edustajat, jotka ”tietävät” olevansa kauniimpia, tyylikkäämpiä ja älykkäämpiä. Lisäksi vastakkaisen sukupuolen edustajat nauravat partaansa saadessaan isompaa palkkaa ja arvostusta pienemmästä työpanoksesta sekä työelämässä että kotona.

Tähän päälle vielä musiikkimakupilkka: ei hyvin mene.

Jostain syystä on näet käynyt niin, että kulttuuria kuluttavalle väestölle keski-ikäinen naiskuluttaja edustaa makuun liittyvän turvallisuuden ja kesäkeittomaisuuden viimeisintä pistettä. Jos jokin musiikki kuvataan sellaiseksi josta ”keski-ikäiset naiset pitävät”, kyse on kategorisesti huonosta musiikista.

Jos keski-ikäinen nainen sattuukin pitämään populaari- tai klassisen musiikin kaanoniin kuuluvista taiteilijoista, hän pitää niistä väärällä tavalla ja vääristä syistä. Varsinkin klassisen musiikin kohdalla negatiiviset mielikuvat vilkkuvat. Huomattavaa musiikkitietoa omaava nainen on ylimielinen ja pöyhkeä nutturapäinen ylisivistystäti. Mies on puolestaan rento, joviaali ja humaani, varsinkin jos hänellä on tyylikkäästi rajattu parta. Populaarimusiikin kohdalla keski-ikäinen naiskuluttaja on teinivuosiinsa jämähtänyt, hieman höpsö fanittaja, mies tietenkin kulttuurintutkimuksen professoriksi kelpaava musiikkifriikki, jolta tippuu anekdootteja ja detaileja viehättävällä tavalla.

On hupsua, että musiikin kuluttajien maailma on vieläkin eräänlainen kulttuurimaailman Afganistan. Naisen on taisteltava tiensä läpi saadakseen edes hiven uskottavuutta.

Miehenä tällainen tilanne tuntuu inhottavalta. Kirjoittamattoman lain mukaan tulen pysymään coolina vaikka kuuntelenkin Ralf Gothonin "meteliksi" kutsumaa äänimassaa.

Kuinka voitaisiin luoda tilanne, jossa keski-ikäisellä naisella on mahdollisuus olla musiikin kuluttajajoukossa se joka on uskottava ja mukava? Ehkäpä ajan kuluessa näin käykin; vasta viime vuosina naisen on ollut ylipäänsä ollut mahdollista olla rockmaailmassa tasavertainen muusikko tai kuluttaja, ei ”naismuusikko” tai ”naiskuluttaja”. Kun turhat raja-aidat ja epiteetit sammaloituvat, ehkä myös keski-ikäinen nainen voi olla rauhassa uskottava kulttuurinkuluttaja.

Maahanmuuttajuuspuhunnan monologinen dialogi

BBC News kertoi Kongon tasavallassa järjestetyn musiikkifestivaalin aika syntyneestä riidasta. Festival of Pan-African Music-nimiseen tapahtumaan esiintyjiksi kutsuttu Baka-pygmiryhmä oli päätetty majoittaa Brazzavillen eläintarhaan. Festivaalijärjestäjät perustelivat omaperäistä majoitusvalintaa kulttuurin huomioonottamisella: he ajattelivat että eläintarhassa pygmiryhmä olisi lähempänä "luonnollista ympäristöään". Itse esiintyjäryhmältä ei oltu tietenkään kysytty mitään, ja ymmärrettävällä tavalla he olivat näreissään. Heikkojen majoitusolosuhteiden lisäksi ryhmän jäsenet joutuivat keräämään puuta valmistaakseen ruokansa jatkuvan turistien pälyilyn ja salamavalojen katveessa. Majoitusratkaisu oli kaikin puolin nöyryyttävä ja marginalisoiva, jonka vuoksi myös kongolaiset ihmisoikeusjärjestöt kritisoivat festivaalijärjestäjien tapaa pyrkiä "kulttuurisen monimuotoisuuden" kunnioittamiseen.

Vaikka tapaus tuntuu hurjalta ääriesimerkiltä, sen avulla voi havainnollistaa myös omassa maassamme vallitsevan monikulttuurisuusliturgian ja kotouttamiskäytäntöjen puutteita. Vaikka maahanmuuttajan valtaannuttamista ja voimaannuttamista korostetaan varsin runsaasti erilaisissa monikulttuurisuuteen liittyvissä ohjelmateksteissä ja tapahtumissa, tärkein pääsee unohtumaan. Esimerkiksi kunnallisissa monikulttuuriohjelmissa kuuluu varsin harvoin maahanmuuttajien oma ääni. Silloin kun tästä äänestä on joitain viitteitä, se on suodattunut monen mutkan kautta varsin latteaksi ja perinteiseksi monikulttuurisuusliturgiaksi.

Useimmiten maahanmuuttajien osallisuutta pyritään vahvistamaan maahanmuuttajayhdistysten avulla. Tämä on toki varsin kannatettavaa. Samalla on muistettava, että viralliseen edustusryhmään pääseminen edellyttää virallista rekisteröitymistä ja virallista rahoitusta. Tämä tarkoittaa myös virallista toimintaohjelmaa joka synkkaa hyvin esimerkiksi kotouttamislain tavoitteiden kanssa. Tällöin myös yhdistysten puuhamiehet ja –naiset ovat usein virallisia maahanmuuttajia jotka ovat sisäistäneet virallista monikulttuurista yhteiskuntaa koskevat viralliset tavoitteet. Tällöin on mietittävä, missä määrin maahanmuuttajayhdistys voi lopulta edustaa perin heterogeenista etnistä tai kulttuurista ryhmää, ja missä määrin se on vain valtajärjestelmän keksimä "government at distance"-työkalu.

Institutionaalinen kotouttamisdiskurssi määrittelee kotoutumiseksi sen, että maahanmuuttaja ”osallistuu suomalaisen yhteiskunnan toimintaan ja työelämään omat kulttuuripiirteensä säilyttäen”. Vastaavasti valtajärjestelmän oletetaan tulevan "sensitiiviseksi" kulttuurisille eroille. Käytännössä kotoutuminen on varsin yksipuolinen prosessi. Vallitsevaa tilannetta kuvastaa seuraava muotoiluni: ”maahanmuuttaja osallistuu suomalaisen yhteiskunnan toimintaan ja työelämään sekä muokkaa omat kulttuuriset tottumuksensa tämän yhteiskunnan kirjoitettujen sekä kirjoittamattomien sääntöjen mukaisiksi.”

Jotta maahanmuuttaja "kotoutuisi", hänen on opittava suomen kieli, työmarkkinaorientoitunut aktiivisen kansalaisen elämänasenne ja liberalismin perinteeseen pohjautuvat yksilöautonomisuutta koskevat käsitykset. Kaikki "dialogi" käydään valtajärjestelmän ehdoilla ja käytännössä siten, että maahanmuuttaja representoituu kulttuuriin perustuvana toisena.

Vain maahanmuuttaja joutuu kokonaisvaltaiseen tietoja, taitoja ja asenteita koskevien muutosvaatimusten myllyyn, vaikka virallisissa teksteissä korostetaan kulttuurisen suvaitsevaisuuden, dialogin sekä molemminpuolisen oppimisen tärkeyttä.

Kotouttamiskäytännöissä ei ole mitään pahaa, mutta suomalaisten on opittava hyväksymään se tosiseikka, että maahanmuuttajat ovat ihmisiä. Kaikilla ei ole edellytyksiä tulla samanlaisiksi motivoituneiksi, tavoitteellisiksi, tarmokkaiksi ja raudanlujiksi monikulttuurisuusmiehiksi ja -naisiksi kuin mitä monet yhdistysaktiivit ovat. Monet turhautuvat, väsyvät, saavat vatsahaavan ja burn-outin. Moni haluaa elää tavallista elämää ilman jatkuvia kyselyitä siitä millaista monikulttuurinen elämä on.

Joku saattaa syyllistyä rikoksiinkin. Tämä ei johdu kulttuurien törmäämisestä tai maahantulostressistä. Asiaa on tarkasteltava jokaiselle ihmiselle tapahtuvien sosiaalisten suhteiden viitekehyksessä. Ihmiskunnassa on aina osa, joka ei oman elämän muhkuraisten polkujen ja ohdakkeiden takia kykene samaan suoritukseen kuin muut. Moni ihminen riippumatta uskonnosta, kulttuurista tai ulkonäöstä joutuu hankauksiin virkavallan kanssa, päätyy päihteiden ongelmakäyttöön tai käyttäytyy muulla tavoin normaalista poikkeavasti. Osa pärjää paremmin.

Pasi Saukkonen kirjoitti Helsingin Sanomien vieraskynässä 14.7 seuraavalla tavalla:


”Monikulttuurisia suhteita kannattaakin tarkastella osana sosiaalisten suhteiden kokonaisuutta. Ihminen on kenties sosiaalinen eläin, mutta se ei vielä tarkoita, että hän olisi erityisen hyvä siinä, siis sosiaalisuudessa. Sukuriidat, naapurikärhämät ja työpaikkojen tulehtuneet ihmissuhteet todistavat, kuinka hyviä me olemme saamaan konflikteja aikaan myös kaltaistemme ja läheistemme kanssa.

Toisaalta on kohtuutonta olettaa, että kaikki etnisten ja kulttuuristen erojen kokemukset tuottaisivat vain ja aina myönteisiä elämyksiä ja luovia toimintaympäristöjä. Monikulttuurisuus on usein keskinäistä ymmärtämättömyyttä, yhteisen kielen puutetta laajemmassa tai suppeammassa mielessä. Kulttuuriset erot voivat todellakin tehdä rinnakkainelosta työlästä.

Tavoitteeksi ei siten kannata asettaa vapautta kaikista ongelmista, ristiriidoista ja konflikteista. Olennaista on oppia käsittelemään esille nousevia hankalia ilmiöitä luovasti, maltillisesti ja rauhanomaisesti.”

Monikulttuurinen yhteiskunta on kokonaisuus, jossa ihmisiä ei aseteta eriarvoiseen asemaan etniseen tai muuhun ryhmään kuulumisensa perusteella. Tämän pitäisi tarkoittaa myös sitä, että ihmisen käyttäytymistä tulkitaan yhdenvertaisesta näkökulmasta. Ongelmatilanteissa kuten rikoksen kohdalla tapaus taustoitetaan, ja katsotaan, minkälaiset elämään liittyvät tekijät ovat vaikuttaneet käyttäytymisen syntymiseen. Maahanmuuttajaa ei katsota pelkkänä kulttuurin ohjaamaan koneena eikä suomalaista pelkkänä olosuhteiden, huonon kasvatuksen tai ADHD:n uhrina.

Tällaisessa yhteiskunnassa pitääisi antaa kaikille mahdollisuus keskustella yhteisistä pelisäännöistä. Tällöin myös pidetään mahdollisena sitä, että sekä maahanmuuttajalle että suomalaiselle saa suuttua silloin kun käyttäytyminen antaa sille aihetta.

On täyttä latvakakkosten löpinää väittää että maahanmuuttajan sosiaaliset ongelmat tai rikollisuus olisi todiste siitä että eri uskontojen ja etnisyyksien yhteinen yhteiskunta on mahdottomuus. Ranskan lähiömellakat tai kiihkoislamismi eivät ole puhtaita kulttuuri-ilmiöitä, vaan seurauksia marginalisoivasta sosiaalipolitiikasta, jossa ihmisryhmien vuorovaikutus jää viranomais- ja aktivistitasolle.

Ihminen reagoi saamaansa kohteluun niillä välineillä, tiedoilla ja asenteilla, jotka hänen on mahdollista lähipiirissään oppia. Sillä ei ole mitään merkitystä onko ihmisellä korkea koulutus tai paljon rahaa. Jos ystäväpiiri muodostuu vain omista tutuista, sisäpiireistä eikä erilaisuutta jouduta kunnolla käsittelemään, on varsin yleistä että tyhmät päät lyövät toisensa yhteen radikaalin liikkeen muodossa. Tästä on kyse sekä Suomen kansan sinivalkoisten, Hell's Angelsin että radikaalien islamistien kohdalla.

Kyllä koulutettukin ihminen voi olla putkinäköinen pölvästi, oli hän sitten mistä tahansa kotoisin ja tunnusti hän mitä uskontoa tahansa. Kyse on normaaleista sosiaalisen kanssakäymisen kysymyksistä. Ihmettelen aina, miksi äärioikeistoa ja skinhead-liikettä tarkastellaan monien toimijoiden sosio-ekonomisina ilmentyminä joissa otetaan syrjäytymiset ja mielenterveysongelmat heti selitysmalleiksi. Lähiömellakoita tarkastellaan yksisuuntaisesti kulttuurien kohtaamisena.

Hölmöyksiä pystyy ennaltaehkäisemään aivan tavallisella sosiaali- ja perhetyöllä. Kun perheessä on perusasiat hyvin, on kommunikointi erilaisen kanssa helpompaa. Kotouttamistoimenpiteet ovat tässä suhteessa hyvä ja toimiva -tosin yhä kehittämisvaiheessa oleva- asia. Olisi hyvä että niiden toteuttamisessa käytettäisiin jalat maassa- lähestymistapaa, eikä ryhdyttäisi jokaisen ongelman edessä huseeraamaan kulttuurikabbalalla. Siinä ei ole mitään järkeä. Ei kristitynkään ihmisen sosiaalisia ongelmia ja tekoja tarkastella teologisen keskustelun tai raamatun avulla.

Itsereflektiivisyyden maanteillä

Tutkimusten mukaan todennäköisyys joutua auto-onnettomuuteen on suurempi niillä, jotka pitävät itseään keskimääräistä parempina kuljettajina. Vahva kokemus omista taidoista ilmenee kasvavana nopeutena ja turhana riskinottona. Onnettomuuden sattuessa syypäitä ovat tietenkin ne muut huonot kuljettajat, koska eihän hyvä kuljettaja sorru virheisiin.

Havainnot maantiepsykologiasta ovat yleistettävissä myös muuhun inhimilliseen käyttäytymiseen. En ole törmännyt tutkimuksiin joissa olisi selvitetty johtajaidentiteetin ja johtamistavan välisiä yhteyksiä. Uskallan silti väittää että itseään keskimääräistä parempana johtajana pitävä ihminen aiheuttaa keskimääräistä enemmän harmaita hiuksia alaisilleen. Kun johtaja kokee voimakkaalla tavalla tietävänsä miten organisaatiota hoidetaan, hän saattaa piitata vähemmän ideoista, jotka eivät vastaa johtajan omaa visiota. Hän ei välttämättä kuuntele lainkaan alaistensa toiveita ja saattaa vähätellä törkeästikin toisten tietoja ja taitoja. Silti hän voi pitää itseään verrattoman hyvänä ryhmädynamiikan ylläpitäjänä.

Sosiaalinen kanssakäyminen sekä maantiellä että toimistoissa on sen verran verkostomaista ja kompleksia, että kärhämille ja lukkiutumisille on aina löydettävissä syy muualta kuin omasta toimintatavasta. Voimakkaasti vakiintunut omia tietoja ja taitoja koskeva käsitys on eräänlainen näkyvyyttä haittaava tahra itsereflektiivisyyden peilissä.

Oman käytöksen punnitseminen ja korjaaminen on hirveän vaikea taito. Ei riitä että henkilö pohtii elämäänsä ja lukee self-help-kirjallisuutta krapulapäivänä. Tärkeintä on itsereflektiivisyyden osoittaminen todellisissa komplekseissa tilanteissa, joissa pitäisi vielä osata puhuakin. Todella harva ihminen tunnustaa konfliktin sattuessa tehneensä väärin, vaan selitys löytyy vaikka hammastahnatuubista (eräs doping-urheilija teki näin), jos pokkaa vain on riittävästi.

YLE:n elävässä arkistossa Reino Paasilinnan liikenneohjelmat "On aikamme kallis" sekä "Joutukaa sielut" ovat mielenkiintoista katsottavaa. Liikennettä selkeästi vaarantaneiden ihmisten selitykset käytökselleen ovat kerrassaan käsittämättömiä. Samanlaista selittämistä ihmiset harrastavat nykyisinkin ja kaikilla elämänalueilla. Syyt sosiaalisessa välirikossa ja missä tahansa konfliktissa on aina joissain ulkoisissa syissä ja sattumassa, ei omassa toiminnassa.

Jos ihminen haluaisi kehittyisi ihmisenä, ei vaikean tilanteen parhain päin selittäminen ole kovin hyvä strategia. Oman syyttömyyden pakonomaisen todistelun sijaan olennaista olisi miettiä mitä tehdä, jottei hankalaa tilannetta enää tulisi.

Itsereflektiivisyyden myötä muutkin taidot kohenevat. Toivottavasti ei koskaan sitten tapahdu sellaista, että joku ihminen pitäisi itseään keskimääräistä itsereflektiivisempänä ihmisenä. Kun ihminen sanoo itselleen että "minä olen muita itsereflektiivisempi ja osaan kyllä havaita puutteet toiminnassani", aletaan mennä metsään.

Metsään meneminen on epäterveellistä. Se on sitä sekä auton ratissa kesätiellä 120km/h tuntinopeudessa että sosiaalisissa tilanteissa, joissa ulosajo ihmissuhteista mustaa mielen.

Siksi on syytä ottaa välillä hieman rauhallisemmin, sekä ratissa että ihmisten kanssa.