Tutkimusten mukaan todennäköisyys joutua auto-onnettomuuteen on suurempi niillä, jotka pitävät itseään keskimääräistä parempina kuljettajina. Vahva kokemus omista taidoista ilmenee kasvavana nopeutena ja turhana riskinottona. Onnettomuuden sattuessa syypäitä ovat tietenkin ne muut huonot kuljettajat, koska eihän hyvä kuljettaja sorru virheisiin.
Havainnot maantiepsykologiasta ovat yleistettävissä myös muuhun inhimilliseen käyttäytymiseen. En ole törmännyt tutkimuksiin joissa olisi selvitetty johtajaidentiteetin ja johtamistavan välisiä yhteyksiä. Uskallan silti väittää että itseään keskimääräistä parempana johtajana pitävä ihminen aiheuttaa keskimääräistä enemmän harmaita hiuksia alaisilleen. Kun johtaja kokee voimakkaalla tavalla tietävänsä miten organisaatiota hoidetaan, hän saattaa piitata vähemmän ideoista, jotka eivät vastaa johtajan omaa visiota. Hän ei välttämättä kuuntele lainkaan alaistensa toiveita ja saattaa vähätellä törkeästikin toisten tietoja ja taitoja. Silti hän voi pitää itseään verrattoman hyvänä ryhmädynamiikan ylläpitäjänä.
Sosiaalinen kanssakäyminen sekä maantiellä että toimistoissa on sen verran verkostomaista ja kompleksia, että kärhämille ja lukkiutumisille on aina löydettävissä syy muualta kuin omasta toimintatavasta. Voimakkaasti vakiintunut omia tietoja ja taitoja koskeva käsitys on eräänlainen näkyvyyttä haittaava tahra itsereflektiivisyyden peilissä.
Oman käytöksen punnitseminen ja korjaaminen on hirveän vaikea taito. Ei riitä että henkilö pohtii elämäänsä ja lukee self-help-kirjallisuutta krapulapäivänä. Tärkeintä on itsereflektiivisyyden osoittaminen todellisissa komplekseissa tilanteissa, joissa pitäisi vielä osata puhuakin. Todella harva ihminen tunnustaa konfliktin sattuessa tehneensä väärin, vaan selitys löytyy vaikka hammastahnatuubista (eräs doping-urheilija teki näin), jos pokkaa vain on riittävästi.
YLE:n elävässä arkistossa Reino Paasilinnan liikenneohjelmat "On aikamme kallis" sekä "Joutukaa sielut" ovat mielenkiintoista katsottavaa. Liikennettä selkeästi vaarantaneiden ihmisten selitykset käytökselleen ovat kerrassaan käsittämättömiä. Samanlaista selittämistä ihmiset harrastavat nykyisinkin ja kaikilla elämänalueilla. Syyt sosiaalisessa välirikossa ja missä tahansa konfliktissa on aina joissain ulkoisissa syissä ja sattumassa, ei omassa toiminnassa.
Jos ihminen haluaisi kehittyisi ihmisenä, ei vaikean tilanteen parhain päin selittäminen ole kovin hyvä strategia. Oman syyttömyyden pakonomaisen todistelun sijaan olennaista olisi miettiä mitä tehdä, jottei hankalaa tilannetta enää tulisi.
Itsereflektiivisyyden myötä muutkin taidot kohenevat. Toivottavasti ei koskaan sitten tapahdu sellaista, että joku ihminen pitäisi itseään keskimääräistä itsereflektiivisempänä ihmisenä. Kun ihminen sanoo itselleen että "minä olen muita itsereflektiivisempi ja osaan kyllä havaita puutteet toiminnassani", aletaan mennä metsään.
Metsään meneminen on epäterveellistä. Se on sitä sekä auton ratissa kesätiellä 120km/h tuntinopeudessa että sosiaalisissa tilanteissa, joissa ulosajo ihmissuhteista mustaa mielen.
Siksi on syytä ottaa välillä hieman rauhallisemmin, sekä ratissa että ihmisten kanssa.
Havainnot maantiepsykologiasta ovat yleistettävissä myös muuhun inhimilliseen käyttäytymiseen. En ole törmännyt tutkimuksiin joissa olisi selvitetty johtajaidentiteetin ja johtamistavan välisiä yhteyksiä. Uskallan silti väittää että itseään keskimääräistä parempana johtajana pitävä ihminen aiheuttaa keskimääräistä enemmän harmaita hiuksia alaisilleen. Kun johtaja kokee voimakkaalla tavalla tietävänsä miten organisaatiota hoidetaan, hän saattaa piitata vähemmän ideoista, jotka eivät vastaa johtajan omaa visiota. Hän ei välttämättä kuuntele lainkaan alaistensa toiveita ja saattaa vähätellä törkeästikin toisten tietoja ja taitoja. Silti hän voi pitää itseään verrattoman hyvänä ryhmädynamiikan ylläpitäjänä.
Sosiaalinen kanssakäyminen sekä maantiellä että toimistoissa on sen verran verkostomaista ja kompleksia, että kärhämille ja lukkiutumisille on aina löydettävissä syy muualta kuin omasta toimintatavasta. Voimakkaasti vakiintunut omia tietoja ja taitoja koskeva käsitys on eräänlainen näkyvyyttä haittaava tahra itsereflektiivisyyden peilissä.
Oman käytöksen punnitseminen ja korjaaminen on hirveän vaikea taito. Ei riitä että henkilö pohtii elämäänsä ja lukee self-help-kirjallisuutta krapulapäivänä. Tärkeintä on itsereflektiivisyyden osoittaminen todellisissa komplekseissa tilanteissa, joissa pitäisi vielä osata puhuakin. Todella harva ihminen tunnustaa konfliktin sattuessa tehneensä väärin, vaan selitys löytyy vaikka hammastahnatuubista (eräs doping-urheilija teki näin), jos pokkaa vain on riittävästi.
YLE:n elävässä arkistossa Reino Paasilinnan liikenneohjelmat "On aikamme kallis" sekä "Joutukaa sielut" ovat mielenkiintoista katsottavaa. Liikennettä selkeästi vaarantaneiden ihmisten selitykset käytökselleen ovat kerrassaan käsittämättömiä. Samanlaista selittämistä ihmiset harrastavat nykyisinkin ja kaikilla elämänalueilla. Syyt sosiaalisessa välirikossa ja missä tahansa konfliktissa on aina joissain ulkoisissa syissä ja sattumassa, ei omassa toiminnassa.
Jos ihminen haluaisi kehittyisi ihmisenä, ei vaikean tilanteen parhain päin selittäminen ole kovin hyvä strategia. Oman syyttömyyden pakonomaisen todistelun sijaan olennaista olisi miettiä mitä tehdä, jottei hankalaa tilannetta enää tulisi.
Itsereflektiivisyyden myötä muutkin taidot kohenevat. Toivottavasti ei koskaan sitten tapahdu sellaista, että joku ihminen pitäisi itseään keskimääräistä itsereflektiivisempänä ihmisenä. Kun ihminen sanoo itselleen että "minä olen muita itsereflektiivisempi ja osaan kyllä havaita puutteet toiminnassani", aletaan mennä metsään.
Metsään meneminen on epäterveellistä. Se on sitä sekä auton ratissa kesätiellä 120km/h tuntinopeudessa että sosiaalisissa tilanteissa, joissa ulosajo ihmissuhteista mustaa mielen.
Siksi on syytä ottaa välillä hieman rauhallisemmin, sekä ratissa että ihmisten kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti