Ala-asteikäisenä olin varsin usein hyvä mies tai hyvä ihminen. Tämä ilmeni erityisesti käsityön tunneilla. Hyvä ihmisyys tuli esiin opettajan parahduksina ”voi hyvä laps” tai ”älä hyvä mies…”, kun ruuvipenkin puristuksissa olevat tekeleet höyläytyivät tottumattomissa käsissäni sekundaksi.
Kouluni oli pienen maaseutupaikkakunnan kyläkoulu, jossa aamut avattiin laulamalla virsiä urkuharmonin säestyksellä. Aamun aluksi luokkaryhmät kulkivat opettajien organisoimina pituusjärjestyksen mukaisten jonojen joukko-osastoina isoimpaan luokkaan, jossa päivänavaus pidettiin ja virret veisattiin. Presidenttien kuvat roikkuivat seinällä ja pidin virsien laulamisesta. Gospelhenkisten kouluvirsien sijaan vanhat kunnon sävellykset kuten virsi 577, ”Sun kätes herran voimakkaan”, olivat mieleisiä. Etenkin sen säkeistössä 6 oli asennetta! Se menee näin: ”sä siunaa mielet vakaiset/ja hurskaat työt ja aikehet/lyö maahan maansa pettäjät/tuo julki juonet ilkeät”.
Pikkukyläkoulumme kaikki lapset kuuluivat kirkkoon. Evankelis-luterilaisten lisäksi oli kourallinen ortodokseja, joille järjestettiin ortodoksista uskonnon opetusta. Koulun oppilaista varsin suuri osa oli vanhoillislestadiolaisia. Tämä näkyi siinä että luokkaretkivaroja varten pystyyn kyhätty koulun disko ei oikein tuottanut, koska muutoinkin vähäisen oppilasmäärän koulun lestadiolaiset eivät diskoon tulleet eivätkä näin myöskään rahojaan makeisiin ja pääsymaksuihin tuhlanneet. Joskus myös naljailimme lestadiolaisille television katsomisesta, mutta muilla tavoin ihmisten erilaiset uskonnolliset käsitykset eivät Salokylän ala-asteella näkyneet. Olennaisempia ja kaikkia yhdistäviä asioita olivat mopot ja niiden rassaaminen, tosin itselleni riitti pelkkä kyydissä olo. Viritetyn mopon kaasut haisivat hyvälle hiekkaisella tiellä. Keskustelua sekulaarista opetuksesta tai aamunavauksista ei ollut, koska ei ollut ketään kuka niiden perään olisi haikaillut.
Niinpä olin uskonnon tunneilla ja pidin niistä, ja se joskus näkyi. Jo yksitoistavuotiaana tiesin että aktiivinen osallistuminen tunnilla käsiteltäviin aiheisiin on lapionisku sosiaaliselle statukselle. Tämä on yksi niistä harvoista asioista joka yhdistää sekä ala-asteita, yläasteita, lukioita että yliopistoja. Tunneista jäi silti sen verran asioita takaraivoon (josta keräilin takaapäin lentäviä kuminpaloja alinomaa lukioon asti), etten niele enkä pure muutamia Jarkko Tontin Helsingin Sanomissa 30.12 esittämiä väitteitä siitä, että kirkko olisi ”ihmisyydelle” ulkoinen paikka.
Tontti kirjoittaa uskontoon liittyvistä asioista seuraavalla tavalla:
”Taidan haaveksia mahdottomasta, ihmiskunnan edistymisestä kohti vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa, sisaruudella ja onnella täydennettynä. Valtionkirkkojen pelko yhteiskunnallisen valta-asemansa menettämisestä on nimittäin turha. Tiedebarometri kertoo, että 2,1 miljoonaa suomalaista uskoo astrologiaan. 1,7 miljoonaa on vakuuttunut siitä, että telepatia on totta. 1, 8 miljoonaa suomalaista on sitä mieltä, että evoluutioteoria ei pidä paikkaansa tai ei ymmärrä sitä. Ei siis huolta, rakkaat muhkeapalkkaiset piispat ja muu kirkkokansa. Uskovaisten kova ydin on ja pysyy. Ihmisyyden yö ja jumalten juhlat jatkuvat.”
Olen toki eronnut kirkosta enkä koe yhteenkuuluvuuden tunnetta tähän arvoyhteisöön. Kirkkoa voidaan myös hyvällä syyllä pitää taikauskon paikkana. Muistan kuinka aikoinaan rippikoulussa jumalan olemassaoloa pyrittiin perustelemaan sillä, että kärpäsen silmä on monimutkainen.
Syy vieraantumiselleni kirkosta ei ole alkuunkaan se, että kokisin kirkossa jonkin ”ihmisyyden yön” vallitsevan. Päinvastoin. Erosin 2000-luvun alussa kirkosta osittain juuri siitä syystä, että kirkko nimenomaan ratsasti ihmisyydellä ja välittämisellä tavalla, jossa poikkeavat nähtiin ongelmina. New Yorkin terrori-iskujen jälkimainingeissa muutamille kirkonmiehille oli tyypillistä kietoa asiaa koskevat kannanottonsa kaapuun, jonka alta löytyi lopulta melko tyypillinen sivilisaatioiden törmäyspuhe ja käsitys kristinuskon ja Euroopan moraalisesta ylemmyydestä. Näkemyksellisimmilläkin ihmisillä käsitys omasta ylemmyydestä kätkeytyi pastoraalisen ja paternalistisen auttamisretoriikan alle, jossa islamia tunnustava ihminen on se jonka tulee muuttaa tietojaan, taitojaan ja asenteitaan, kun taas kristillinen sielunpaimen, vaikkapa kristillisen opiston suomen kielen opettaja, on se joka ”ohjaa” ihmisen oikealle tielle.
Samoihin aikoihin myös parisuhdelakikeskustelu oli kuumimmillaan. Oli öklöttävää katsoa kun mielestään auttavien ja ymmärtävien ihmisten silmissä toisenlaiset elämäntavat, ihmisryhmät ja tyylit näkyivät patologisina, vaikka ne toimivat kaikin puolin kultaisen säännön ja vuorisaarnan meininkien mukaisesti.
On siis suht selvää, että kuka tahansa kirkonihminen, ja sangen moni ihminen ylipäänsä haluaa ihmiskunnan ”edistyvän kohti vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa, sisaruudella ja onnella täydennettynä”. Jarkko Tontti enkelöi itsensä liittäessään nämä kaikkien hyväksymät arvot määrittelemättömästi itseensä ja omaan tehtäväänsä ja ulkoistaessaan pahan ja ihmisyydenvastaisuuden merkittävään toiseen – kirkkoon.
Olennaisempaa ja mielenkiintoisempaa olisi kysyä, millaista vapautta kirkon tai Jarkko Tontin vapaus on verrattuna Björn Wahlroosin vapauteen, Nelson Mandelan vapauteen, George W. Bushin vapauteen tai Juha Valjakkalan vapauteen. Kukin lataa vapauskäsitykset omalla tavallaan, saaden aikaan melko paljon hyviä ja lopulta epäinhimilliseksi osoittautuvia tekoja, joita ohjaavat ristiin kalahtavat intressit ja käsitykset siitä, millainen maailma on. Kun puhutaan vapaudesta ja muista hyvistä ihmisen asioista, ei siis kyse ole lainkaan "pelkästä" retoriikasta.
Mikä sitten on se ihmisyys, jonka yö Jarkko Tontin mielestä kirkossa vallitsee?
Akira Kurosawan Dersu Uzala- elokuvassa Dersu suuttuu venäläiselle matkakumppanilleen, ja tokaisee: ”Tämä kasvikin ihminen! Tuo puu ihminen! Tuo lintu ihminen!” Tämä kaukana Siperiassa asuva vanha mies halusi korostaa, että luonnossa näkyvä tulisi nähdä vertaisena, arvokkaana ja sellaisena johon voi samaistua. ”Ihminen” tarkoitti yksinkertaisesti jotain, jota tuli kohdella päämääränä itsessään, ei keinona. Lisäksi sitä tuli kohdella sellaisten periaatteiden mukaisesti, jotka pitäisi voida ristiriidattomasti hyväksyä kaikkien olosuhteiden ja ihmisasemien vallitessa.
Leea Klemolan näytelmässä ”Jessica- vapaana syntynyt” oli puolestaan kohtaus, jossa Jessica miettii ihmistä toisella tavoin. Tämänkin näytelmän näkemisestä on vuosia, joten en tarkkaan muista vuorosanoja, mutta niiden idea meni suurin piirtein näin: ”Eihän elläimet tapa huvikseen, niin kuin ne sarjamurhaajaihmiset. Elläimet tappaa elläikseen. On loukkaus elläimiä kohtaan sanoa että joku sarjamurhaajaihiminen olis elläimellinen. Just sarjamurhaajaihiminen on ihminen, niinkun se Ted Bundy. Vai onko muka elläin tappanu koskaan pelkästään tappamisen takia. Ihiminen on ihiminen. Varsinki mies on ihiminen”.
Sekä Jessica että Dersu Uzala olivat oikeassa: ihminen on jotain erityisen arvokasta joka tulee nähdä yhdenvertaisena. Se on myös olento joka periaatteista ja mistä tahansa asioista vääntäessään on itsekäs, rigoristinen, kaksinaamainen, väkivaltaan taipuva, rasittava, piereskellessään ja jättäessään pesun väliin myös haiseva. Mutta siksi kiintoisa eikä koskaan muovinen. Tosin kaikki eläväinen ja inhimillinen ei ole kiintoisaa. Vaikka Frederik ja Riitta Väisänen ovat ihmisiä, he eivät ole kiintoisia.
Aina kiintoisia ovat mangustit.
Kouluni oli pienen maaseutupaikkakunnan kyläkoulu, jossa aamut avattiin laulamalla virsiä urkuharmonin säestyksellä. Aamun aluksi luokkaryhmät kulkivat opettajien organisoimina pituusjärjestyksen mukaisten jonojen joukko-osastoina isoimpaan luokkaan, jossa päivänavaus pidettiin ja virret veisattiin. Presidenttien kuvat roikkuivat seinällä ja pidin virsien laulamisesta. Gospelhenkisten kouluvirsien sijaan vanhat kunnon sävellykset kuten virsi 577, ”Sun kätes herran voimakkaan”, olivat mieleisiä. Etenkin sen säkeistössä 6 oli asennetta! Se menee näin: ”sä siunaa mielet vakaiset/ja hurskaat työt ja aikehet/lyö maahan maansa pettäjät/tuo julki juonet ilkeät”.
Pikkukyläkoulumme kaikki lapset kuuluivat kirkkoon. Evankelis-luterilaisten lisäksi oli kourallinen ortodokseja, joille järjestettiin ortodoksista uskonnon opetusta. Koulun oppilaista varsin suuri osa oli vanhoillislestadiolaisia. Tämä näkyi siinä että luokkaretkivaroja varten pystyyn kyhätty koulun disko ei oikein tuottanut, koska muutoinkin vähäisen oppilasmäärän koulun lestadiolaiset eivät diskoon tulleet eivätkä näin myöskään rahojaan makeisiin ja pääsymaksuihin tuhlanneet. Joskus myös naljailimme lestadiolaisille television katsomisesta, mutta muilla tavoin ihmisten erilaiset uskonnolliset käsitykset eivät Salokylän ala-asteella näkyneet. Olennaisempia ja kaikkia yhdistäviä asioita olivat mopot ja niiden rassaaminen, tosin itselleni riitti pelkkä kyydissä olo. Viritetyn mopon kaasut haisivat hyvälle hiekkaisella tiellä. Keskustelua sekulaarista opetuksesta tai aamunavauksista ei ollut, koska ei ollut ketään kuka niiden perään olisi haikaillut.
Niinpä olin uskonnon tunneilla ja pidin niistä, ja se joskus näkyi. Jo yksitoistavuotiaana tiesin että aktiivinen osallistuminen tunnilla käsiteltäviin aiheisiin on lapionisku sosiaaliselle statukselle. Tämä on yksi niistä harvoista asioista joka yhdistää sekä ala-asteita, yläasteita, lukioita että yliopistoja. Tunneista jäi silti sen verran asioita takaraivoon (josta keräilin takaapäin lentäviä kuminpaloja alinomaa lukioon asti), etten niele enkä pure muutamia Jarkko Tontin Helsingin Sanomissa 30.12 esittämiä väitteitä siitä, että kirkko olisi ”ihmisyydelle” ulkoinen paikka.
Tontti kirjoittaa uskontoon liittyvistä asioista seuraavalla tavalla:
”Taidan haaveksia mahdottomasta, ihmiskunnan edistymisestä kohti vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa, sisaruudella ja onnella täydennettynä. Valtionkirkkojen pelko yhteiskunnallisen valta-asemansa menettämisestä on nimittäin turha. Tiedebarometri kertoo, että 2,1 miljoonaa suomalaista uskoo astrologiaan. 1,7 miljoonaa on vakuuttunut siitä, että telepatia on totta. 1, 8 miljoonaa suomalaista on sitä mieltä, että evoluutioteoria ei pidä paikkaansa tai ei ymmärrä sitä. Ei siis huolta, rakkaat muhkeapalkkaiset piispat ja muu kirkkokansa. Uskovaisten kova ydin on ja pysyy. Ihmisyyden yö ja jumalten juhlat jatkuvat.”
Olen toki eronnut kirkosta enkä koe yhteenkuuluvuuden tunnetta tähän arvoyhteisöön. Kirkkoa voidaan myös hyvällä syyllä pitää taikauskon paikkana. Muistan kuinka aikoinaan rippikoulussa jumalan olemassaoloa pyrittiin perustelemaan sillä, että kärpäsen silmä on monimutkainen.
Syy vieraantumiselleni kirkosta ei ole alkuunkaan se, että kokisin kirkossa jonkin ”ihmisyyden yön” vallitsevan. Päinvastoin. Erosin 2000-luvun alussa kirkosta osittain juuri siitä syystä, että kirkko nimenomaan ratsasti ihmisyydellä ja välittämisellä tavalla, jossa poikkeavat nähtiin ongelmina. New Yorkin terrori-iskujen jälkimainingeissa muutamille kirkonmiehille oli tyypillistä kietoa asiaa koskevat kannanottonsa kaapuun, jonka alta löytyi lopulta melko tyypillinen sivilisaatioiden törmäyspuhe ja käsitys kristinuskon ja Euroopan moraalisesta ylemmyydestä. Näkemyksellisimmilläkin ihmisillä käsitys omasta ylemmyydestä kätkeytyi pastoraalisen ja paternalistisen auttamisretoriikan alle, jossa islamia tunnustava ihminen on se jonka tulee muuttaa tietojaan, taitojaan ja asenteitaan, kun taas kristillinen sielunpaimen, vaikkapa kristillisen opiston suomen kielen opettaja, on se joka ”ohjaa” ihmisen oikealle tielle.
Samoihin aikoihin myös parisuhdelakikeskustelu oli kuumimmillaan. Oli öklöttävää katsoa kun mielestään auttavien ja ymmärtävien ihmisten silmissä toisenlaiset elämäntavat, ihmisryhmät ja tyylit näkyivät patologisina, vaikka ne toimivat kaikin puolin kultaisen säännön ja vuorisaarnan meininkien mukaisesti.
On siis suht selvää, että kuka tahansa kirkonihminen, ja sangen moni ihminen ylipäänsä haluaa ihmiskunnan ”edistyvän kohti vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa, sisaruudella ja onnella täydennettynä”. Jarkko Tontti enkelöi itsensä liittäessään nämä kaikkien hyväksymät arvot määrittelemättömästi itseensä ja omaan tehtäväänsä ja ulkoistaessaan pahan ja ihmisyydenvastaisuuden merkittävään toiseen – kirkkoon.
Olennaisempaa ja mielenkiintoisempaa olisi kysyä, millaista vapautta kirkon tai Jarkko Tontin vapaus on verrattuna Björn Wahlroosin vapauteen, Nelson Mandelan vapauteen, George W. Bushin vapauteen tai Juha Valjakkalan vapauteen. Kukin lataa vapauskäsitykset omalla tavallaan, saaden aikaan melko paljon hyviä ja lopulta epäinhimilliseksi osoittautuvia tekoja, joita ohjaavat ristiin kalahtavat intressit ja käsitykset siitä, millainen maailma on. Kun puhutaan vapaudesta ja muista hyvistä ihmisen asioista, ei siis kyse ole lainkaan "pelkästä" retoriikasta.
Mikä sitten on se ihmisyys, jonka yö Jarkko Tontin mielestä kirkossa vallitsee?
Akira Kurosawan Dersu Uzala- elokuvassa Dersu suuttuu venäläiselle matkakumppanilleen, ja tokaisee: ”Tämä kasvikin ihminen! Tuo puu ihminen! Tuo lintu ihminen!” Tämä kaukana Siperiassa asuva vanha mies halusi korostaa, että luonnossa näkyvä tulisi nähdä vertaisena, arvokkaana ja sellaisena johon voi samaistua. ”Ihminen” tarkoitti yksinkertaisesti jotain, jota tuli kohdella päämääränä itsessään, ei keinona. Lisäksi sitä tuli kohdella sellaisten periaatteiden mukaisesti, jotka pitäisi voida ristiriidattomasti hyväksyä kaikkien olosuhteiden ja ihmisasemien vallitessa.
Leea Klemolan näytelmässä ”Jessica- vapaana syntynyt” oli puolestaan kohtaus, jossa Jessica miettii ihmistä toisella tavoin. Tämänkin näytelmän näkemisestä on vuosia, joten en tarkkaan muista vuorosanoja, mutta niiden idea meni suurin piirtein näin: ”Eihän elläimet tapa huvikseen, niin kuin ne sarjamurhaajaihmiset. Elläimet tappaa elläikseen. On loukkaus elläimiä kohtaan sanoa että joku sarjamurhaajaihiminen olis elläimellinen. Just sarjamurhaajaihiminen on ihminen, niinkun se Ted Bundy. Vai onko muka elläin tappanu koskaan pelkästään tappamisen takia. Ihiminen on ihiminen. Varsinki mies on ihiminen”.
Sekä Jessica että Dersu Uzala olivat oikeassa: ihminen on jotain erityisen arvokasta joka tulee nähdä yhdenvertaisena. Se on myös olento joka periaatteista ja mistä tahansa asioista vääntäessään on itsekäs, rigoristinen, kaksinaamainen, väkivaltaan taipuva, rasittava, piereskellessään ja jättäessään pesun väliin myös haiseva. Mutta siksi kiintoisa eikä koskaan muovinen. Tosin kaikki eläväinen ja inhimillinen ei ole kiintoisaa. Vaikka Frederik ja Riitta Väisänen ovat ihmisiä, he eivät ole kiintoisia.
Aina kiintoisia ovat mangustit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti