En ole koskaan pitänyt Seppo Heikinheimosta, mutta hänen kirjansa "Mätämunan muistelmat" on äärimmäisen hyvä ja viihdyttävällä tavalla kirjoitettu.
Olen lukenut sen jo vuosia sitten. Muistan silti vieläkin Heikinheimon maininneen kirjassaan hänen musiikkikriitikon tehtävää ohjanneen mielisloganinsa, joka meni suurin piirtein näin: "You don't have to be a cow in order to criticize bad milk". Musiikkikritiikissä tämä tarkoittaa sitä, että ei tarvitse osata soittaa viulua voidakseen kirjoittaa lehteen kirjoitusta siitä, kuinka hyvin viulukilpailun solistit suoriutuivat.
Nykyisin ollakseen musiikkikritiitikko ja pätevä musiikkitoimittaja ei tosin tarvitse osata mitään muutakaan. Ihmettelen, miksi esimerkiksi Maria Veitolaa pidetään loistavana pop-toimittajana, vaikka hän keskittyy kirjoituksissaan ja levyarvosteluissaan lähinnä siihen, mitä hän itse teki viisitoistavuotiaana kuunnellessaan arvosteltavaa yhtyettä. Poikaystävistä ja kaulahuivista tulee sinänsä ihan hauskaa tarinaa monen palstan verran, mutta kun pitäisi arvostella levyä. Maria Veitolan tekemien levyarvostelujen perusteella ei toisin sanoen saa paljoakaan tietoa musiikista, lähinnä vain Maria Veitolasta.
Minun ei tarvitse olla musiikkikriitikko kritisoidakseni huonoa musiikkikritiikkiä. Maria Veitola-kritiikkiäni arvioidaan sen mukaan, missä määrin ihmiset pitävät sitä aiheellisena, sopivana ja perusteltuna.
"You don’t have to be a cow in order to criticize mad milk"-sitaatti havainnollistaa hyvin, että ad hominem-argumentointi ei toimi missään yhteydessä. Ihmisen näkemyksiä ei tule hylätä sen vuoksi, että hän ei satu edustamaan tiettyä ammattikuntaa tai ihonväriä. Samalla tavoin hänen näkemyksiään ei tule myöskään automaattisesti hyväksyä pelkästään jostain henkilötaustaan liittyvästä syystä.
Muistan, kun olin vielä Jyväskylän kaupungin maahanmuuttajapalveluissa harjoittelussa. Kerran pomoni ja erään afgaanipojan kanssa tuli kiistaa läksykerhon kevätjuhliin liittyvistä järjestelyistä, jolloin poika sanoi pomolleni tietävänsä Afganistanin asioita paljon paremmin kuin pomo. Olihan näet niin että poika oli afgaani, pomoni taas arabi.
Pomo eritteli tällöin monin tavoin, kuinka hänellä voi olla perusteltuja näkemyksiä, vaikka hän ei olekaan afganistanilainen. Arabius ei vähennä Afganistan-tuntemusta. Oli hyvä että hän teki nämä erittelyt. Ajattelutapa, jossa arvosteluoikeus annetaan vain oman etnisen tai kulttuurisen ryhmän jäsenille johtaa helposti siihen, että perustellut ja analyyttisetkin korjausehdotukset sysätään syrjään heti kättelyssä. Maahanmuuttajien integraatiosta puhuttaessa yleistyessään tällainen ajatusmaailma johtaa eri ryhmien separoitumiseen ja niiden välisen luottamuksen vähenemiseen. Kun täysin toisen taustan omaavaa ihmistä ei kuunnella, houkutus pitäytyä hegemonisen aseman saaneessa ja totutussa näkemyksessä on suuri, eikä tällöin huomata omien järkeilytapojen heikkouksia.
Afgaanipojan poistuttua pomoni (muuttanut Marokosta Suomeen 80-luvun alussa)sanoi lyhyesti, että hänen nuoruudessaan 70-luvulla kaikkein parhaat marokkolaista yhteiskuntaa koskevat kirjoitukset tulivat Marokon ulkopuolelta, usein vielä ei-marokkolaisten kirjoittamina. Tämä johtui yksinkertaisesti siitä, että sananvapaus oli Marokon ulkopuolella. Maan intellektuaalista elämää rajoitti tieto siitä, että liian raflaavat näkemykset muun muassa kuninkaasta saattoivat johtaa vankilaan. Ulkopuolella oli mahdollisuus eritellä monin tavoin marokkolaista yhteiskuntaa, saada tietoa, kirjoja ja näkemyksiä: rakentaa raikkaita näkökulmia. Mikään ei tietenkään taannut sitä, että exoduksessa ja hyvien kirjojen läheisyydessä eläminen takaisi analyysien laadun. Vaikka esimerkiksi Britanniassa oli hienoja ja älykkäitä kulttuuriantropologeja ja kriittisiä journalisteja, siellä oli myös älyttömiä höpsöttimiä ja Enoch Powell.
Niinpä ihmisen näkemyksiä tulisi aina tarkastella niiden sisällön järkevyyden, ei näkemysten esittäjän henkilökohtaisten ominaisuuksien perusteella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti