Kaanonin mukaisessa Amnesty-historiikissa kerrotaan usein kuinka Amnesty International liikkeenä sai alkunsa lakimies Peter Benensonin The Observeriin kirjoittamasta "Forgotten Prisoners"-artikkelista. "Forgotten Prisoners", joka julkaistiin 28.5.1961, kehotti lukijoita toimimaan mielipiteensä vuoksi vangittujen ihmisten puolesta muun muassa kirjoittamalla kirjeitä hallituksille. Vetoomustoiminnan koordinoinnin edistämiseksi Benenson ja kuusi muuta henkilöä perustivat Luxemburgissa Amnesty Internationalina tunnetun liikkeen, jonka toiminta oli parin vuoden sisällä jo laajentunut yli kymmeneen maahan, ja loppu on historiaa.
Benenson oli myös ensimmäinen Amnestyn pääsihteeri vuosina 1961-1964, jonka jälkeen hän jatkoi kansainvälisessä johtokunnassa. Historiikeissa ei kerrota, että 60-luvun puolivälissä Benenson riitaantui pahanpäiväisesti muiden kansainvälisen johtokunnan (IEC) jäsenten kanssa, syyttäen heitä väärinkäytöksistä. Syytökset tutkittiin ja hylättiin. Tämän jälkeen Benenson erosi Amnestysta vuonna 1967 eikä koskaan enää toiminut liikkeessä aktiivisesti. Vasta vuosikausia myöhemmin Benenson sopi riitansa muun muassa Séan Macbriden kanssa.
Benensonin ja IEC:n välinen riita on mielenkiintoinen, koska se kertoo inhimillisyydestä järjestössä, jonka usein ajatellaan olevan 1900-luvun jeesusmaisuuden ilmentymä. Yhdistykset ovat alttiita henkilöiden välisille riidoille, koska monilla aktiiveilla on mielessään selvä käsitys toimintatavasta, rahankäytöstä ja resurssien rajaamisesta. Kun nämä käsitykset risteävät toisiaan, peitsentaittotalkoot alkavat. Ihmisten kertomusten perusteella tuntuu siltä, että Suomessa ei ole yhdistystä jossa ei olisi koskaan ollut skismoja. Henkilökemiariitoja näyttäisi olevan jopa niitä työkseen ratkovien työterveyspsykologien työyhteisöissä.
Ihmisoikeusjärjestötkään eivät ole henkilösuhderiidoista vapaata aluetta, koska ne ovat yhdistyksiä muiden joukossa. Amnestyn kohdalla on vielä muutama tekijä, joka lisää aktiivien riitautumisriskiä. Ensinnäkin ihmisoikeudet sanana herättää melko paljon tunteita, koska yleensä ihmiset samaistuvat ihmisoikeusloukkausten kohteisiin. Räikeältä tuntuvat ihmisoikeusloukkaukset herättävät monella välittömän toiminnanhalun. Samalla ihmisoikeudet ovat juridisessa, filosofisessa ja poliittisessa mielessä kaikkea muuta kuin yksinkertainen ilmiö. Aina ei olekaan yksimielisyyttä siitä, milloin on kyseessä ihmisoikeusloukkaus tai mikä olisi oikea tapa toimia. Lisäksi Amnestylle on tärkeää ihmisoikeusaktivismin mahdollistamisen ohella myös brändin varjeleminen. Kun kyseisen järjestön toimiala ja sallitun aktivismin rajat määritellään melko tiukasti, moni saattaa pettyä.
Haaste on siis melkoinen. Aktivisteista yksi taho pitää aborttia ihmisoikeusloukkauksena, toinen ihmisoikeutena. Yksi taho haluaisi kieltää ihmisoikeuksien nimissä kaiken pornon, toinen harrastaa pervopolitiikkaa. Nämä ovat ikuisuuskysymyksiä, jotka koskevat ihmisoikeusagendan filosofista ja poliittista puolta. Onneksi sääntöihin, tavoitteeseen ja tehtävään liittyvien asioiden ratkomiseen on olemassa melko pitkälle kehitetty työvälineistö. Viime vuosina esillä ollut aborttikiista ei lamaannuta maailma suurinta ihmisoikeusjärjestöä.
Tyystin eri tason henkilöriitoja käydään aktivismin arjen tasolla. Kun jostain ryhmästä löytyy viisi jäsentä ja viisi mielestään pätevää johtajaa, on varmaa että jossain vaiheessa ilmapiiri jännittyy kun ihmiset hakevat roolejaan. Varsin perinteiset ryhmärooleihin liittyvän skismasopan ainekset saadaan kasaan, kun kahdesta tasavahvasta ehdokkaasta johtajaksi valitaan toinen. Johtajaksi valittu ryhtyy johtamaan, joskus oikein olan takaa osoittaakseen "ansainneensa" johtajuuden. Se, jota ei johtajaksi valittu, puolestaan haluaa viimeisen päälle osoittaa kaikille että hän osaisi itse asiassa asiat paljon paremmin kuin tämä johtajaksi valittu. Melko kamalaa jälkeä syntyy jos vielä Amor sotkee yhdistyksen jäsenten välisiin suhteita: kolmiodraamat tuskin nostavat ihmisten haluja toimia järjestössä pidempään. Itse en edellä mainittuihin ongelmiin ole törmännyt, mutta monien muiden paikallisryhmien aktiivit ovat niistä kertoneet. Monet kuulemani tarinat henkilökemioista ovat kuin Vikatikki-tv-sarjan tosielämäversio. Vaikka jossain ryhmässä kaikki olisivat täysin samaa mieltä vaikkapa abortista, ei ole mitään takeita siitä että ihmiset sietäisivät toisiaan.
Yhdistystoiminnassa on siis riskinsä. On tosin todettava, että toimimattomuudessakin on. Ilman Amnestya valtiaiden ja purnaajien henkilökemiariidat ratkaistaisiin vieläkin kaasulla, sensuurilla ja giljotiinilla. Lisäksi ihmissuhderiidat sekä Amnestyssa että muissa yhdistyksissä ovat todella harvinaisia. Useimmiten aikuiset ihmiset osaavat toimia aikuismaisesti.
Usein tuntuu siltä, että aktivisteihin sovelletaan varsin erilaisia moraalisia standardeja kuin muihin ihmisiin. Ihmisoikeusaktivistilta on oksentaminen kiellettyä kaikissa tilanteissa, etenkin silloin jos on mahdollista että joku näkee. Sanktiot ovat hirmuiset. On näet olemassa ihmisryhmä, joka on ottanut elämäntehtäväkseen osoittaa, että yhteiskunnalliset aktiivit ovat epäjohdonmukaisia ja kaksinaamaisia esittäessään inhimillistä toimintaa koskevia vaatimuksia. Ajatuksen taustalla on käsitys siitä, että ihmisellä tulee ensin olla oma elämä totaalisessa järjestyksessä, jotta hänen vaatimuksensa väkivallattomuudesta ja toisen kunnioittamisesta voitaisiin ottaa todesta. En ymmärrä tätä filosofiaa alkuunkaan, koska kyseessä on Ad Hominem-virhepäätelmä. Ihmisen persoona tai vatsalaukun asento ei muuta minkään väitteen sisältöä typerämmäksi. Sarjamurhaajakin voi pätevästi väittää, että tappaminen on paha asia. Lisäksi ajatus siitä, että aktivistin pitäisi olla stoalaisen rauhallinen ja filosofikuninkaallisen kaikkitietävä nostaa kynnystä lähteä mukaan. Moni kokee, ettei tiedä tai osaa tarpeeksi, jotta voisi osallistua.
Ei tarvitsekaan tietää tai osata. Aktivistiksi voi ryhtyä kun tuntuu siltä että se voisi olla mukavaa. Siinähän sitä aktivismin tiimellyksessä sitten oppii asioita elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta sellaisesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti