maanantaina, marraskuuta 09, 2020

Kiintiöpakolaisten vastaanoton lopettaminen tulisi Lohjalle kalliiksi

Lohjan päättävissä elimissä on keskusteluttanut se, tulisiko Lohjan jatkaa pakolaisten kiintiövastaanottoa vai ei. Oheisen kirjoituksen kirjoitin Länsi-Uusimaa-lehteen, ja se julkaistiin verkossa 9.11.2020 sekä 10.11.2020 julkaistussa paperilehdessä. Tuon esiin kirjoituksessa kaupungin työntekijänä sen näkökannan, että kaupungin kannattaa tehdä sellainen päätös joka mahdollistaa valtionkorvausten maksun jatkamisen Lohjalle. Tämä on Lohjan kaupungille ja kaupunkilaisille edullisempaa kuin se, että sopimus irtisanotaan. Kustannusten korvaamisesta kunnalle säädetään kotouttamislain 6 luvussa. Jokaisen kotoutumisen edistämisestä ja kotouttamislaista kiinnostuneen on hyvä tutustua sivustoon kotouttaminen.fi, jolla on paljon hyvää tietoa kaikille niin kuntakorvauksista kuin kaikesta muustakin kotoutumiseen liittyvästä.

***

Kiintiöpakolaisten vastaanoton lopettaminen tulisi Lohjalle kalliiksi (Länsi-Uusimaa 10.11.2020)

Lohjan kaupunginhallitus on päättänyt esittää valtuustolle kiintiöpakolaisten vastaanoton lopettamista eli kuntapaikkojen alasajoa. Tämä ei ole Lohjan kaupungin näkökulmasta tarkoituksenmukaista. Uudenmaan ELY-keskus on ilmoittanut, että se ei solmi ns. avoimia sopimuksia, joista puuttuu kunnan vuosittainen kuntapaikkamäärä muiden kuin pääkaupunkiseudun kolmen isoimman kunnan kanssa – ja nämäkin kunnat myöntävät tästä huolimatta vuosittain kuntapaikkoja kansainvälisen suojelun piirissä oleville henkilöille.

Vaarana on valtiolta Lohjalle tulevan rahan menettäminen, mikäli kunta lopettaa kiintiövastaanoton. Kunta voi toki kohdentaa kuntapaikat haluamallaan tavalla joustavasti pelkästään kiintiöpakolaisiin tai vain oleskeluluvan saaneisiin turvapaikanhakijoihin tai kumpaankin ryhmään. Mikäli toinen sopimusosapuolista  kuitenkin irtisanoisi sopimuksen, päättyisi sopimus 12 kuukauden jälkeen. Tästä aiheutuva pakolaisten vastaanottoa koskevien valtionkorvausten loppuminen ei olisi kaupungin eikä kuntalaisten edun mukaista. Esimerkiksi vuonna 2019 ELY-keskus on maksanut Lohjalle noin miljoona euroa laskennallisia ja erityiskustannuskorvauksia. Kaupunginhallitus on saanut kaupungin tekemät kustannuslaskelmat, ja näissä laskelmissa olevat luvut ovat kulujen nousun osalta perin erilaisia kuin julkisuudessa on esitetty.

Kun kunnalla on voimassaoleva korvaussopimus, ELY-keskus maksaa kunnalle laskennallista korvausta 2300 euroa vuodessa 7 vuotta täyttäneestä henkilöstä ja 6845 euroa vuodessa alle 7-vuotiaasta henkilöstä, jolla on kansainväliseen suojeluun liittyvä oleskelulupa. Tulkkauskulut pakolaisia koskien korvataan täysimääräisesti, kuten myös sairauden ja vamman hoidosta aiheutuvat kustannukset silloin kun ne ylittävät 2300€. Tähän riittävät tavanomaiset leikkaukset kuten esimerkiksi polvileikkaus tai umpisuolileikkaus tai muut sairaalahoitoa vaativat toimenpiteet. ELY-keskus voi korvata kunnalle täysimääräisesti myös lastensuojelulain mukaisten avohuollon tukitoimien kuluja, jälkihuollon kustannuksia, päivähoidon erityisavustajan palkkaamisesta koituvia kustannuksia ja monia muita.  

Mikäli sopimus irtisanottaisiin, irtisanomisajan jälkeen kaikki pakolaisista koituvat kustannukset jäisivät kokonaan kunnan maksettaviksi, oli henkilö tullut Lohjalle milloin hyvänsä. Kunta ei tällöin saisi enää laskennallisia korvauksia kuntaan itsenäisesti muuttaneista tai kunnassa jo asuvista kansainvälistä suojelua saaneista henkilöistä. Kunnalle ei myöskään korvattaisi enää mitään niistä menoista, joita kunnalle on pakolaisten vastaanotossa syntynyt.

Lohjalle on muuttanut joka vuosi muista Suomen kunnista ihmisiä, joilla on oleskelulupa kansainväliseen suojeluun liittyvästä syystä, myös sellaisina vuosina kun kiintiöpakolaisia ei ole tullut. Esimerkiksi vuonna 2020 Lohjalle muutti toisista kunnista, vastaanottokeskuksista tai synnytyslaitoksen kautta 33 henkilöä. Alle 7-vuotiaita tuli 5 henkilöä ja 7 vuotta täyttäneitä 28. Pelkästään laskennallisia korvauksia heitä koskien tulee 98 625 €. Tämä raha näistä vuonna 2020 tulleista jäisi kunnalta kokonaan saamatta 2022 lähtien, jos sopimus irtisanotaan 1.1.2021. On epärealistista olettaa, että muuttoliikettä ei tulevina vuosina olisi. Tulkkauspalveluita tarvitaan Lohjalle muuttavien osalta jatkossakin, mutta valtio ei enää 2022 niitäkään kustannuksia korvaisi jos korvaussopimus irtisanotaan.  

Lohjan väestö moninaistuu. Terveydenhuolto, koulut, varhaiskasvatus ja kaikki kunnan palvelut tulevat kohtaamaan moninaisuuden haasteen, ja on selvää että useilla kaupungin toimialoilla on suurta lisäresurssin ja osaamisen tarvetta. Esimerkiksi koulun ja varhaiskasvatuksen lisäresurssin tarve on syntynyt riippumatta siitä, onko Lohjalle tullut kiintiöpakolaisryhmää. Moninaistuvan kaupungin tuomaan haasteeseen vastaamista ei kannata turhaan vaikeuttaa päätöksillä, joiden seurauksena valtionrahoitus loppuu ja resursseja kuntalaisten hyväksi on käytössä vähemmän, ei enemmän.

lauantaina, lokakuuta 24, 2020

Kotoutuminen tapahtuu aina paikallistasolla

Kotoutuminen on muutakin kuin työllisyyttä

Kotouttavan työn ammattilaiset ovat liian usein aihetta koskevan julkisen keskustelun marginaalissa. Tiedotusvälineissä keskitytään usein joko poliitikkojen näkemyksiin tai yksittäisten maahan muuttaneiden kokemuksiin. Poliitikkojen näkemykset ovat varsin usein puhdasta mutua, joten riski täysin virheellisen tiedon leviämiseen on suuri, jos poliitikon lausunto tai lehdistötiedote toistetaan tiedotusvälineessä sellaisenaan. Maahan muuttaneiden yksilötarinat voivat olla hyviäkin, mutta yksilöihin keskittyessään ne eivät välttämättä kerro rakenteiden ja lainsäädännön toimivuudesta mitään vaan saattavat jopa välittää virheellistä viestiä siitä, että kaikki on itsestä kiinni.

Haluan siksi tässä kirjoituksessa tuoda esiin kunnassa kotouttavaa tekevän ammattilaisen näkemyksen siitä, miten kotoutumista koskeva järjestelmä toimii. Olen työskennellyt 5 vuotta Lohjan kaupungin maahanmuuttajakoordinaattorina ja tätä ennen 7 vuotta järjestöissä. Otan tekstissä myös kantaa ajankohtaiseen kysymykseen siitä, miten kotoutumista koskevat palvelut tulee organisoida sosiaali- ja terveyspalveluita koskevan uudistuksen toteutuessa. 

Usein kotoutuminen ymmärretään ainoastaan työikäisten ja työvoimaan kuuluvien maahanmuuttajien työllisyyden edistymisenä. Se ei kuitenkaan ole pelkästään sitä sen enempää kotouttamislaissa kuin muutoinkaan. Työllisyys on yksi tärkeä kotoutumisen osa-alue mutta ei ainut, eikä työllistyminen ole synonyymi kotoutumiselle.

Oman työni näkökulmasta kaikkein tärkein asia ihmisen kotoutumisessa on se, että hän osaa toimia itsenäisesti omassa elinympäristössään ikäkauttaan vastaavalla tavalla. Kaikkea ei tarvitse tietää, mutta tärkeää on se, että ihminen löytää jonkin kiintopisteen, osaa hakea tarvitsemansa tiedot oikeista, luotettavista lähteistä eikä jää tyhjän päälle silloin, kun hän apua tarvitsee.

Ihmisen pitää oppia hoitamaan lukuisia eri asioita. Nämä asiat liittyvät niin omaan asuntoon ja sen käyttöön, bussiaikatauluihin, terveyden edistämiseen ja terveydenhuollossa asioimiseen, vapaa-ajan toimintamahdollisuuksiin, lasten asioihin päiväkodissa ja koulussa, viranomaispäätösten ymmärtämiseen, omiin raha-asioihin ja kaikkeen päivittäiseen toimintaan.

Viimeisin kotoutumisen kokonaiskatsaus tarkastelee viittä kotoutumisen osa-aluetta: hyvinvointia (ml. asumisolot), koulutusta ja osaamista, yhteiskunnallista osallistumista, kaksisuuntaista kotoutumista (esimerkiksi valtaväestön asenteet eri vähemmistöryhmiä kohtaan) ja työllisyyttä. Katsauksessa on paljon tärkeää indikaattoritietoa kaikista ihmisen elämänkaaren vaiheista. Tutkimusartikkeleissa syvennytään tarkemmin tekijöihin indikaattoritietojen taustalla.

Esimerkiksi lasten pienituloisuusaste (kuinka suuri osa alle 18-vuotiaista kuuluu kotitalouksiin, joiden tulot jäävät suhteellisen pienituloisuusrajan alapuolelle) oli vuonna 2017 suomalaistaustaisilla 10,8%, ulkomaalaistaustaisilla 42,7%.

Ulkomaalaistaustaisista asui vuonna 2018 ahtaasti 35,8%, suomalaistaustaisista 15,7%.

Ulkomaalaistaustaisista miehistä ns. NEET-nuoria (not in employment, education or training) oli vuonna 2017 28,8%, suomalaistaustaisista miehistä 17,3 %.

Kuntavaaleissa 2017 suomalaistaustaisten naisten äänestysprosentti oli 60,7%, ulkomaalaistaustaisten naisten 26%.

Kotoutumisen kokonaiskatsauksessa ei ole koottuna kaikkea saatavilla olevaa indikaattoritietoa kotoutumisesta. Siinä on pääsääntöisesti sellainen tieto, jota on saatavilla Tilastokeskuksesta. Näin ollen Kotoutumisen kokonaiskatsauksesta puuttuu esimerkiksi tieto siitä, että maahanmuuttajien ja kantaväestön PISA-tulosten ero on Suomessa OECD-maiden suurin

Näin on ollut jo pitkään. Valtiontalouden tarkastusvirasto totesi jo 2015 ”maahanmuuttajaoppilaat ja perusopetuksen tuloksellisuus” -raportissa seuraavaa: ”erot maahanmuuttajataustaisten ja kantaväestön välillä olivat suurimmat vielä senkin jälkeen kun oppilaan tärkeimmät taustatekijät sekä joitakin koulujen toimintaa kuvaavia tekijöitä oli vakioitu. Kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa tällainen ero osaamisessa tulkitaan pääasiallisesti maahanmuuttajataustaisten oppilaiden erilaiseksi kohteluksi”.

Toisella asteella maahan muuttaneet pärjäävät Suomessa ja Tanskassa paljon heikommin kuin Ruotsissa.

Lienee päivänselvää, että pärjäävyys perusopetuksessa on suoraan kytköksissä kaikkiin yllä mainittuihin indikaattoritietoihin: se vaikuttaa mahdollisuuksiin pärjätä toisella asteella, se vaikuttaa pudokkuuteen, se vaikuttaa työllisyyteen, käytettävissä oleviin tuloihin, asumisvalinnan mahdollisuuksiin ja yhteiskunnalliseen valveutuneisuuteen, jota äänestämisprosentti jossain määrin indikoi.

Kotoutumisen kokonaiskatsauksessa eivät myöskään näy kaikki rasistisia asenteita koskevat tutkimustiedot: Suomen Kuvalehden teettämässä seurantatutkimuksessa rasistiset asenteet olivat vuonna 2020 lisääntyneet vuoteen 2015 verrattuna. FRA:n tekemässä eurooppalaisessa vertailussa afrikkalaistustaiset kokivat rasistista häirintää, kuten loukkaavia eleitä, kommentteja tai uhkauksia eniten Suomessa. On selvää, että syrjintä ja kielteiset ennakkoluulot vaikuttavat muihinkin kotoutumisen indikaattoreihin kuin kokemukseen yhteenkuuluvuudesta. Ne vaikuttavat esimerkiksi työllisyyteen. Kotoutumisen kokonaiskatsauksessa ei ole mukana myöskään THL:n kouluterveyskyselyn tuloksia, joiden mukaan ulkomaalaistaustaiset ovat yliedustettuina koulukiusatuissa, erityisesti yläkoulussa.

Puutteellisenakin kotoutumisen kokonaiskatsaus havainnollistaa hyvin sitä perusseikkaa, että kotoutuminen ei ole pelkkiä työllisyystoimenpiteitä eikä työvoimapoliittista kotoutumiskoulutusta, vaan se koskee kaikkia ihmisen elämänkaaren vaiheita, tilanteita ja julkisten palveluiden alueita. 

Se havainnollistaa myös hyvin, että kotoutumisen vahvistuminen on suoraan kytköksissä valtaväestön asenteisiin. Jos ihmisen nimellä ja taustalla on niinkin suuri vaikutus työhaastatteluun pääsemiseen (eli työllisyyteen) kuin mitä ilmenee Akhlaq Ahmadin tutkimuksessa, on selvää että kotouttamispolitiikassa maahan muuttaneet eivät voi olla ainut toiminnan kohderyhmä.

Ihmisten erilaiset elämäntilanteet ja lähtötasot pitää huomioida kotouttamistoimia suunniteltaessa

Kotouttamispolitiikan ideaalitilanne väestötasolla on se, että esimerkiksi työllisyys, koulutus, hyvinvointi, yhteiskunnallinen osallistuminen ja syrjintäkokemukset eivät pysyvästi poikkeaisi eri kieliryhmien kesken. Tätä ideaalitilaa tuskin saavutetaan koskaan jo siitä syystä että ihmisten maassaoloajat vaihtelevat. Ei voi olettaa että vasta maahan tullut voisi tuosta vain työllistyä, saada C1-tason kielitaitoa tai hankkia tutkintoa. Kaikessa yhteiskunnallisia kehityskulkuja koskevassa tiedossa tärkeää onkin tehdä asianmukaiset vakioinnit ja tietysti pidemmän aikavälin tarkastelut: pelkkä yhden vuoden tilanteen tarkastelu ei anna minkäänlaista kuvaa siitä, mihin suuntaan yhteiskunnallinen kehitys on kulkemassa.

Kotouttamista koskevien toimien voi katsoa onnistuneen, jos vaikkapa työllisyys, koulutus, myönteiset ryhmienväliset asenteet, kielitaito, terveys, yhteiskuntatuntemus ja asiointitaidot, äänestysprosentti ja käytettävissä olevat tulot kohenevat vuosien saatossa. Jos ne junnaavat paikallaan tai heikkenevät, on selvitettävä mistä tämä johtuu.

Kun otetaan tavoitteeksi ihmisen tietotaitojen vahvistuminen, on tavoitteiden oltava realistisia ja kunkin ihmisen lähtötasot huomioivia. Maahan juuri tulleelta ei voi odottaa samanlaista yleistietotasoa ja asiointitaitoa kuin kolme vuotta maassa olleelta. On myös vahingollista olettaa, että jokaisen pitäisi saavuttaa kolmessa vuodessa samoilla toimenpiteillä sama tietotaitojen taso. 

Yksi ihminen saattaa vuodessakin oppia ja sisäistää varsin paljon asioita, jos hänellä on entuudestaan paljon koulutaustaa, jos perhetilanne mahdollistaa täysipainoisen opiskelun ja jos henkilöllä on kyky keskittyä ja sitoutua pitkän tähtäimen suunnitelmiin. Toinen henkilö saattaa tarvita vahvaa ohjausta vielä viiden vuoden maassaolon jälkeenkin, jos esimerkiksi kielen oppimista hidastaa jokin perussairaus, vamma tai trauma ja jos henkilö on maahan tullessa täysin luku-ja kirjoitustaidoton eikä ole käynyt lähtömaassaan mitään kouluja.

Asia on yksinkertainen: heikommat pohjavalmiudet omaava ihminen tarvitsee vahvempaa tukea ja pidempään. Vahvat pohjavalmiudet omaava ihminen tarvitsee kevyempää tukea. Kaiken tuen tarkoituksena on se, että jossain vaiheessa ihminen ei tarvitse tukea enää ollenkaan vaan pärjää omillaan.

”Peruskotoutujia” järjestelmä palvelee parhaiten, mutta parantamisen varaa on

Jaan seuraavaksi kotoutujat karkeasti kolmeen ryhmään: peruskotoutujiin, hitaisiin kotoutujiin ja korkeasti koulutettuihin. Kokemukseni perustuu 7 vuoden kokemukseen järjestöissä ja 5 vuoden kokemukseen kunnassa, ja sen perusteella koen että suomalainen palvelujärjestelmä toimii tällä hetkellä parhaiten ”peruskotoutujien” kohdalla. Palvelujärjestelmällä tarkoitan ennen kaikkea kunnan peruspalveluita, TE-toimiston palveluita sekä eri koulutuksenjärjestäjien palveluita kotoutumiskoulutuksen ja siihen rinnastettavan koulutuksen osalta.

Peruskotoutujalla tarkoitan aikuisten kohdalla perustervettä työikäistä henkilöä jonka kotoutumisprosessi käynnistyy työvoimapoliittisella kotoutumiskoulutuksella verrattain pian, ja joka on sen verran perusterve ja koulutaustaa omaava, että hän myös pysyy kursseilla, viihtyy niillä, ei ole paljoa poissa ja pystyy rakentamaan jonkinlaista pitkän aikavälin suunnitelmaa. Yleensä tällainen henkilö kykenee hankkimaan jonkinlaisen kielitaidon, suorittaa ennen pitkää (yleensä) ammatillisen koulutuksen ja työllistyy, (yleensä) perusduunarin töihin lähihoitajaksi, rakennusalalle, kauppaan tai yrittäjäksi. Peruskotoutuja voi olla välillä äitiysvapaalla, vanhempainvapaalla tai hoitovapaalla, mutta palaa näiltä vapailta kuitenkin verrattain pian takaisin niiden toimenpiteiden pariin, jotka on yhdessä suunniteltu.

Kunnallisten maahanmuuttajapalveluiden asiakkaana tällainen henkilö on verrattain helposti tavoitettava. Hänet saa puhelimella kiinni, hän pääsääntöisesti tulee sovituille tapaamisille ajallaan ja uskaltaa kysyä uudestaan, jos ei ole esimerkiksi jotain etuustietoasiaa ymmärtänyt. Tällaiselle henkilölle löytyy yleensä vapaaehtoinen ystävä tai tukihenkilö, joka vielä omalta osaltaan tukee henkilön kotoutumista ja kielenoppimista. Henkilöllä on näet sen verran toimintakykyä että sosiaaliset tilanteet, ryhmätilanteet ja vieraan henkilön kohtaaminen ja häneen tutustumisensa yleensä sujuvat, ja yhteisistä tapaamisista pystyy jotenkuten sopimaan vaikka kielitaitoa ei alussa olisikaan. 

Varhaiskasvatus- ja kouluikäisten ”peruskotoutujien” lasten kohdalla on usein niin, että alussa kouluikäinen tarvitsee valmistavaa luokkaa ja varhaiskasvatusikäinen erityisavustajaa (ei aina), ja valmistavan luokan jälkeen tarvitaan usein koulunkäynnin tukea, mutta oppilaat silti pärjäävät, eivät putoa kelkasta ja saavat peruskoulussa valmiudet joiden turvin voi vallan hyvin hakea toiselle asteelle. Wilman käyttö tuottaa alussa haasteita mutta ennen pitkää sen käyttö opitaan kun kielitaito karttuu. 

Tällaisia peruspuurtajia on suurin osa asiakkaista joita olen kohdannut. Heillä voi tulla erilaisia kriisejä elämässä vastaan, mutta yleensä he selviävät näistä kriiseistä sillä tuella jota kunnassa on tarjolla, tarvittaessa tulkkivälitteisenä. Heidän kohdallaan tulee tunne, että heidän tietonsa, taitonsa ja sosioekonominen asemansa selvästi kohenevat ajan mittaan.

Hitaammin etenevillä järjestelmä toimii heikosti

Järjestelmä toimii heikosti tai vajavaisesti sellaisten henkilöiden kohdalla, joita voisin sanoa hitaiksi kotoutujiksi. Kokemukseni on se, että näillä henkilöillä on monessa suhteessa haasteelliset lähtökohdat kotoutumisen alkupolulla koulutaustan puuttumisen, sairauksien tai vakavan traumataustan vuoksi. 

Näitä henkilöitä kyllä pystyisi tukemaan, mutta pelkät lakisääteiset julkiset peruspalvelut eivät tähän taivu. Paikkakunnilla, joilla on erityistä asiantuntemusta, erityisiä hankkeita ja erityisiä asiantuntijajärjestöjä jotka voivat ottaa tällaisia henkilöitä asiakkaakseen, heikoistakin lähtökohdista ponnistava henkilö on saattanut päästä yllättävänkin hyvin eteenpäin. 

On henkilöitä, jotka ovat TE-toimiston asiakkaita ja käyvät työvoimapoliittisissa kotoutumiskoulutuksissa tai niihin rinnastettavissa koulutuksissa, mutta opinnot eivät syystä tai toisesta etene. Poissaoloja tulee paljon. Joillakin tapahtuu keskeyttämisiä. Ongelmiin puuttumista saattaa vaikeuttaa se, että vaikeudet ja poissaolot koulutuksessa eivät tule ollenkaan niiden tahojen tietoon, joilla olisi mahdollisuus kartoittaa tukimahdollisuuksia ja ottaa ongelmia asiakkaan kanssa puheeksi. Oppilaitos saattaa ilmoittaa ongelmista ainoastaan TE-toimistolle, ja vasta siinä vaiheessa kun keskeyttäminen on ainut vaihtoehto. Sosiaalitoimelle tieto oman asiakkaan tilanteesta saattaa tulla vasta sen jälkeen kun oikeus työmarkkinatukeen on TE-toimiston keskeyttämispäätöksen jälkeen katkennut ja KELA on tehnyt ilmoituksen henkilöstä sosiaalitoimeen.

Monia asioita olisi ollut mahdollista tehdä oppilaitoksen kanssa yhdessä jo siinä vaiheessa kun poissaoloja on alkanut kertyä ja huoli etenemisestä nousta, ja ehkä jopa ennen kuin mitään ongelmia on ilmennyt. Se, että henkilö on TE-toimiston työvoimapoliittisessa toimenpiteessä, ei tarkoita sitä että henkilö ei tarvitsisi kunnan puolelta mitään ohjausta ja neuvontaa. On itse asiassa enemmän sääntö kuin poikkeus, että sujuvan opiskelun varmistamiseksi kunnan sosiaalitoimen maahanmuuttajapalveluiden pitää käydä läpi monia opiskelujen perusperiaatteita asiakkaan kanssa, vaikka vastuuviranomaisena työvoimapoliittisen koulutuksen osalta olisikin TE-toimisto ja koulutuksenjärjestäjä vastuussa varsinaisesta opiskelusta.

Heti kun ihmisellä on vähänkin isompia elämänhallinnan ongelmia, esimerkiksi päihdeongelmaa tai ongelmakäyttäytymistä, palvelut tuntuvat lakkaavan pelaamasta. Maahan muuttaneiden mielenterveys on selkeästi yksi THL:n kehittämistyön painopisteistä (jokaisen kannattaa tutustua PALOMA-materiaaleihin), mutta kuntien arjessa tämä kehittämistyö ei näy. Hyviä koulutuksia kyllä järjestetään aika ajoin, mutta en voi rehellisesti sanoa, että jos joku asiakkaani on alkanut selkeästi oirehtia, tätä oirehtimiskehitystä olisi saatu pysäytettyä ja elämässä saatu pidemmälläkään aikavälillä isoa muutosta. Lisähaastetta tuo se, että tällaiset asiakkaat ovat usein vaikeasti tavoitettavia eivätkä he lähellekään aina saavu varatuille ajoille. Tämä vaikeuttaa asiakkaan kuulemista häntä koskevissa asioissa ja asianmukaisen tuen järjestämistä.

Perusopetuksessa olevien koululaisten kohdalla taas voi olla ”hitaiden kotoutujien” kohdalla niin, että koulu on tehnyt oppilasta koskien erityisen tuen päätöksen, mutta oppilaan etenemisessä on silti vakavia haasteita. Koulu saattaa kokea, että se on tehnyt kaiken mitä voi tehdä oppimisen tukemiseksi, mutta silti koulujen ja paikkakuntien välillä saattaa olla isojakin eroja siinä, mitä erityinen tuki käytännössä tarkoittaa. Usein on niin, että erityisen tuen toimenpiteet on käytännössä suunniteltu suomea äidinkielenään puhuvia perheitä ja yleisimpiä syntysuomalaiskoululaisten oppimisvaikeuksia silmälläpitäen. Koululla ei ole kunnollisia välineitä sellaisiin tilanteisiin, jossa oppimisvaikeudet johtuvat suomen kielen oppimisen hitaudesta (voi olla esimerkiksi yläkouluikäinen, joka ei ole koskaan ollut koulussa) ja siitä, että lapsen huoltajat ovat mahdollisesti luku- ja kirjoitustaidottomia henkilöitä, joilla ei itselläkään ole juuri koulutaustaa. Tällaisiinkin tilanteisiin on olemassa hyviä käytäntöjä, mutta ei kaikilla paikkakunnilla.

Terveyspalveluiden ja sosiaalipalveluiden osalta iso ongelma on se, jos kunnassa ja kotoutumiskoulutuksessa havaitaan, että henkilöllä on isoja elämänhallinnan ongelmia, mutta henkilö itse ei asiaa hyväksy tai ei hyväksyttyäänkään sitoudu siihen hoitoon, jota julkisen terveydenhuollon järjestelmä tarjoaa. Usein hoitoprosessit loppuvat pienen HUS:n tai Psykotraumatologian keskuksen tutkimusjakson jälkeen. Monella prosessit eivät etene terveyskeskuksen psykiatrisen sairaanhoitajan ensikäyntiä pidemmälle mutta esimerkiksi itsetuhoinen käytös jatkuu. Joku on saattanut saada jopa selkeän diagnoosin ja lääkemääräyksen, mutta kieltäytyy lääkkeistä eikä halua jatkaa käyntejä ammattihenkilön luona.

Tässäkin tuntumani on se, että vallitseva terveydenhuoltojärjestelmä toimii paremmin suomea äidinkielenään puhuvien kohdalla kuin maahan muuttaneiden kohdalla. Hoitoon sitouttamista ja ymmärryksen lisäämistä haavoittuvassa asemassa olevien maahanmuuttajien kohdalla voisi varmasti tehdä enemmän, mutta tämä edellyttäisi paljon aikaa ja intensiivistä työotetta, rinnallakulkijaa, ammatillista tukihenkilöä joka tapaisi vaikeassa asemassa olevaa henkilöä säännöllisesti. Tällaista henkilöä ei aina ole saatavilla tai tukihenkilön ja tuettavan kemiat eivät kohtaa.

Hitaiden kotoutujien ryhmään luen myös työvoiman ulkopuolella olevat henkilöt, joiden tietotaitojen kehittymistä hidastaa se, että he eivät ole TE-toimiston asiakkuudessa eivätkä näin ollen kotoutumiskoulutuksissakaan tai muissa työvoimapoliittisissa toimenpiteissä. Pitkät ajat työvoiman ulkopuolella hidastavat kielen ja yhteiskuntataitojen oppimista.

Useiden tutkimusten mukaan erityisesti hoitovapaa eli kotihoidontuki on mekanismi, joka pitää maahan muuttaneita naisia poissa kielen ja yhteiskuntataitojen oppimisen parista. Iso osa kunnista paikkaa tilannetta järjestämällä avoimissa päiväkodeissa ”suomea lapsen kanssa” -tyylistä opetusta opetusministeriön ns. UMAKO-rahalla. Selvää on, ettei tällainen muutama tunti viikossa järjestettävä opetus pysty kuitenkaan korvaamaan kotoutumiskoulutuksen kokopäiväistä opiskelua, mutta äärimmäisen välttämätöntä tällainen vauvan tai taaperon kanssa opiskelun mahdollistava toiminta on. Sitä pitäisi olla enemmänkin.

Työvoiman ulkopuolella on myös pitkäaikaissairaita, vammaisia ja työkyvyttömiä henkilöitä sekä ikäihmisiä, joiden kotoutumisen edistäminen on kokonaan kunnan vastuulla. Heillekin pystyy periaatteessa järjestämään vapaan sivistystyön puitteissa UMAKO-kursseja, mutta haasteena on ennen korona-aikaa ollut tällaisten sairaiden henkilöiden liikkumisen järjestäminen opetuspaikkaan ja korona-aikaan se, miten etäopetusta voi järjestää vammaiselle tai sairaalle henkilölle, joka ei osaa käyttää edes puhelimen perustoimintoja. Helposti käy niin, että muutaman yrityksen jälkeen nämä haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset jäävät ilman sitä kokonaisvaltaista perehdytystä ja opetusta, jota työvoimaan kuuluvat saavat kotoutumiskoulutuksessa. 

Pitkäaikaissairaiden, vammaisten, ikäihmisten ja työkyvyttömienkin kohdalla parempi tilanne on niillä paikkakunnilla joilla toimii esimerkiksi Tukikeskus Hilman  tai Jade-toimintakeskuksen kaltainen toimija kyseisen kohderyhmän parissa. Pääsääntöisesti kyse on pääkaupunkiseudusta, jossa asiakasmäärät ovat niin isoja, että rahoittajat ovat vakuuttuneet erikoistuneiden toimintojen tarpeellisuudesta. 

Yksi erityinen ryhmä ovat henkilöt, joilla on oleskelulupa ulkomaalaislain § 89 perusteella. He eivät työ- ja toimintakykynsä puolesta eroa työvoimaan kuuluvista, mutta heillä ei ole oleskelulupansa puolesta työnteko-oikeutta. Kirjoitin tästä ryhmästä jo aiemmin. Ymmärrän, että oleskelulupa heidän kohdallaan myönnetään vuodeksi kerrallaan, mutta en ymmärrä sitä, miksi lupa ei sisällä työnteko-oikeutta. Kun näiden täysin työkykyisten ja -haluisten henkilöiden suomen kielen ja yhteiskuntataitojen opetus on täysin kunnan ja alueen vapaan sivistystyön varassa, on heidän kotoutumisensakin varmasti hitaampaa kuin heillä, jotka voivat olla TE-toimiston asiakkuudessa kokopäiväisessä koulutuksessa. Tässä ryhmässä on selvästi kyse väliinputoajista, joiden kotoutumisen esteenä on suomalainen byrokratia, eivät asiakkaan omat lähtökohdat.

En sano, että ”hitaiden kotoutujien” kohdalla edistymistä ei tapahtuisi. Sitä kyllä tapahtuu, jos henkilö saa tarvitsemansa tuen. Mikäli paikkakunnalla on tarjolla vain perustason lakisääteiset palvelut eikä pitkää kokemusta maahanmuuttajatyöstä, riski harhailemaan jäämisestä ja kotoutumisprosessin paikalleenjumittumisesta kasvaa. Joka paikkaan ei kannata perustaa erityistä (esimerkiksi JADE-toimintakeskuksen kaltaista) yksikköä, mutta pienemmällä paikkakunnilla voidaan vallan hyvin ottaa käyttöön tällaisessa toimintakeskuksessa kehitettyjä työmenetelmiä.

Jos paikkakunnalla on pidempää kokemusta maahanmuuttajatyöstä, osaavaa henkilökuntaa ja mahdollisesti kokenut alan työtä tehnyt järjestö, myös ”hidas kotoutuja” pääsee sellaiselle uralle, että hänenkään kotoutumisprosessistaan ei tarvitse olla huolissaan. 

Tällä hetkellä ehkä eniten olen huolissani päihde- ja mielenterveysongelmiin ja harhailemaan ajautuneista henkilöistä, joista monesta mielestäni mikään taho ei ole kunnolla saanut otetta. Näistä henkilöistä moni on tullut yksin alaikäisenä maahan ja selvästi jäänyt ilman sellaista intensiivistä tukea ja luotettavaa rinnallakulkijaa, jota alaikäinen haavoittuvassa asemassa oleva tarvitsee. Yksittäisiä kolme-nelikymmenvuotiaana maahan tulleita aikuisiakin olen kohdannut. Päihteisiin ja pikkurikoksiin ajautuneet henkilöt tuntuvat katoavan muita useammin ammattilaisten tutkasta, koska heitä on vaikea tavoittaa.

Tällä hetkellä on mielestäni niin, että Suomessa on liian isoja paikkakuntakohtaisia eroja siinä, miten hyvin kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevat saavat tukea. Olen myös sitä mieltä, että pääkaupunkiseutu ei ole välttämättä alkuunkaan paras paikka kotoutua, vaikka siellä onkin eniten erikoistuneita ja asiantuntevia järjestöjä ja hankkeita. Niiden piiriin pääseminen ja ohjaaminen on liian sattumanvaraista, koska kaupungin lakisääteiset peruspalvelut, koulun ja sosiaalitoimen palvelut, ovat kuormittuneita. Ohjaus järjestöjen piiriinkin on vähäistä, hidasta eikä riittävän intensiivistä.

Jos vaikeasti tavoitettava "harhailija" on ollut vaikea tavoittaa pienessä tai keskisuuressa kaupungissa, Helsingissä on usein vaarana että tällainen henkilö katoaa tutkasta kokonaan. 

Korkeasti koulutetut putoavat korkealta ja kovaa

Korkeasti koulutetut maahanmuuttajat, osaajat, ovat mielestäni taas oma, kolmas ryhmänsä. Heillä voi olla maahan tullessa paljon tietoa, toimintakykyä, koulutusta ja tavoitteita, mutta he kohtaavat usein runsaan määrän pettymyksiä, byrokratialoukkuja, turhauttavia tilanteita ja myös syrjintää. Kaikkien näiden hankaluuksien kohtaaminen vaatii kovaa iskunsietokykyä ja ”resilienssiä”, jota ei voi olla kaikilla.

Tutkimukset ja jossain määrin myös omat kokemukset näyttävät siihen suuntaan, että korkeimmin koulutettujen maahanmuuttajien kotoutumisprosessi on tietotaitoihin ja lähtöasetuksiin nähden varsin kivikkoinen. Esimerkiksi Tytti Steelin ja Marjut Jyrkisen tutkimuksen mukaan monella korkeasti koulutetulla naisella oli vahva kokemus siitä, että minkäänlaista apua ei TE-toimistosta ollut saatavilla, ja järjestöistä saatu tuki toimi paremmin ja yksilöllisemmin. Myös TEM:n vuonna 2016 julkaisema tutkimus korkeasti koulutettujen työmarkkinapoluista kertoo samankaltaista tarinaa. 

Monelle korkeasti koulutetulle on kova pala se, että ulkomailla hankittua tutkintoa tai työkokemusta ei pysty käytännössä juuri hyödyntämään Suomessa ja että suomalaiset työnantajat eivät näytä antavan niille arvoa.

Korkeasti koulutettujen kohdalla pätee moni samankaltainen lainalaisuus kuin haavoittuvimmassa asemassa olevien, ”hitaiden kotoutujien” kohdalla. Kyse on erityisestä ryhmästä, jonka tilanne ja tarpeet sekä julkisten, lakisääteisten palveluiden tarjoamat toimet eivät kohtaa. Tarpeiden ja palvelutarjonnan välistä kanjonia tulee täyttämään järjestö väliaikaisen hankerahoituksen turvin, ja usein vain kaikkein isoimmilla paikkakunnilla, järjestämällä esimerkiksi työelämämentorointia

Korkeasti koulutettujen tukemisen vahvistamiseksi on siis olemassa paljonkin hyviä käytäntöjä, mutta niitä ei ole käytössä läheskään kaikilla paikkakunnilla eivätkä toiminnot ole vakiintuneita. 

Miten kotouttamista tukevat palvelut tulisi organisoida soteuudistuksen jälkeen?

Sosiaali- ja terveyspalveluita koskevat uudistamishankkeet tuovat mukanaan myös kotouttamislain alaisia järjestämisvastuista koskevia muutostarpeita. Jos esimerkiksi sosiaalipalveluita koskeva järjestämisvastuu siirtyy maakunnalle, mikä taho vastaa maahan muuttaneiden kotoutumisen edistämisestä?

Tällä hetkellä suurimmassa osassa kuntia kokonaisvastuu maahan muuttaneiden kotoutumisen edistämisestä on kunnallisilla peruspalveluilla. TE-toimisto vastaa siitä, että kotouttamislain piiriin ja työvoimaan kuuluvat (työttömiksi työnhakijoiksi hyväksytyt) maahanmuuttajat pääsevät työvoimapoliittiseen kotoutumiskoulutukseen ja saavat koulutuksen aikana KELA:sta työttömyysturvaa TE-toimiston antaman työvoimapoliittisen lausunnon nojalla. TE-toimisto vastaa siis ainoastaan työvoimaan kuuluvien henkilöiden työvoimapoliittisista koulutuksista. Kaikesta muusta kotoutumisen edistämisestä vastaa kunta.

Kotoutumisprosessin käynnistäminen sisältää esimerkiksi kiintiöpakolaisen maahantulon alkuvaiheessa suurimmaksi osaksi täysin muita kuin työvoimahallinnon alaan kuuluvia toimia. Asiakas pitää ohjata terveystarkastuksiin ja huolehtimaan omista terveysasioistaan, hänen pitää allekirjoittaa vuokrasopimus ja ymmärtää sen sisältö ja taloyhtiön säännöt, hänen pitää avata pankkitili sekä hakea ajoissa ne Kelan etuudet joihin hän on oikeutettu ja ymmärtää se, mitä Kela edellyttää; samoin lapset pitää ilmoittaa kouluun ja päiväkotiin. Asiakkaan pitää myös oppia koti-kouluyhteistyön ja kodin ja päiväkodin välisen yhteistyön periaatteet. Tässä alkuvaiheen työskentelyssä asiakkaiden tukena toimivat sosiaalitoimen alaiset kunnan maahanmuuttajapalvelut ja niihin palkatut ohjaajat. Kunnan sosiaalitoimen alaiset maahanmuuttajapalvelut huolehtivat käytännössä myös siitä, että työvoimaan kuuluvat henkilöt ilmoittautuvat työttömiksi työnhakijoiksi, jotta työvoimapoliittinen koulutus pääsisi edes teoreettisesti alkamaan. Tällainen tiiviin työotteen mukainen ohjaus ja neuvonta on useimmiten sosiaalipalveluiden alaista toimintaa. Mikäli sosiaalitoimi siirtyy maakuntaan, myös maahanmuuttajapalvelut siirtyvät maakunnan järjestämisvastuulle. 

En kannata joskus esiin tuotua mallia, jossa kunnan maahanmuuttajapalveluilla olleita tehtäviä siirrettäisiin työvoimahallinnolle. Työ- ja elinkeinotoimistot ovat tälläkin hetkellä täysin aliresursoituja eivätkä käytännössä kykene tarjoamaan yksilöllistä palvelua ja ohjausta muissa kuin työllisyyden edistämisen asioissa, jos niissäkään. Niitä tulee kehittää ja TE-toimistojen tulee jatkossakin keskittyä ainoastaan työllisyyden edistämiseen. 

Joissain kunnissa taas on tälläkin hetkellä käytössä sellainen malli, että sosiaalipalvelut ovat kuntayhtymässä ja kuntaan on perustettu erikseen maahanmuuttajatoimisto. Usein on niin, että tällä tavoin järjestetyssä palvelussa ruohonjuuritason ohjaajat kunnassa eivät pääse asiallisen ohjaamisen kannalta välttämättömiin asiakastietoihin ollenkaan (etupäässä Kelan etuustietopalvelu KELMU), vaan yksinkertaisimmissakin helposti tarkistettavissa taloudellista tilannetta ja etuustietoja koskevissa asioissa asiakas ohjataan kuntayhtymän sosiaalityöntekijälle, jolla saattaa olla toistasataa asiakasta. Tämä kuormittaa sosiaalityöntekijää täysin turhaan ja estää häntä tekemästä suunnitelmallista sosiaalityötä niiden kanssa, jotka tarvitsevat intensiivistä sosiaalityötä. Jos taas kunnan ohjaaja lähtee selvittämään asiakkaan etuustietoja, se pitää tällaisessa kunnassa tehdä joko käymällä asiakkaan kanssa konttorissa tai hoitaa asiaa puhelimitse valtakirjalla, mikä on hidasta ja kaikkia kuormittavaa. Saman asian saisi selville minuutissa kirjautumalla Kelan etuustietopalvelu Kelmuun ja jos asia ei siellä selviä, soittamalla Kelan viranomaislinjalle ja tämän jälkeen selittämällä asia asiakkaalle, vaikkapa tulkin välityksellä. Sekaannuksen, päällekkäisen työn ja ristiriitaisten neuvojen antamisen riski on suuri silloin kun kunnan oma maahanmuuttajayksikkö ei näe ollenkaan kuntayhtymän sosiaalityöntekijän tekemiä asiakaskertomuksia ja kirjauksia, eikä kuntayhtymän sosiaalityöntekijä pysty mistään tietämään, mitä kunnassa on asiakkaalle sanottu. En mielellään näe edellä mainitun kaltaiselle kaikkia kuormittavalle ja resurseja hukkaan heittävälle mallille jatkoa missään.

Paikalliset palvelut tulee turvata jatkossakin vaikka järjestämisvastuu olisi maakunnassa

Jos siis tulevaisuudessa sosiaali- ja terveyspalvelut siirtyvät maakunnan järjestämisvastuulle, pitää kotouttamislain 2 luvun mukaisten kotoutumista edistävien paikallistason palveluidenkin olla maakunnan järjestämisvastuulla. Maakunnan tulee tällöin huolehtia siitä, että kunnassa on sosiaalitoimen palvelupiste jonka alaisuudessa myös maakunnan maahanmuuttajapalvelut toimivat ja jonne asiakkaat voivat varata ajan sosiaalityöntekijälle tai ohjaajalle ja jossa voidaan palvella tiettyinä ajankohtina päivystysluontoisesti myös ilman ajanvarausta. On selvää, että vaikka sosiaalipalvelut ovat maakunnan järjestämisvastuulla, työntekijöiden pitää tuntea kunnan palvelut ja toiminnot erittäin hyvin ja toimipiste on välttämätöntä olla, jotta asiakkaat voidaan ylipäänsä tavoittaa.

Jos kuntaan tulee esimerkiksi syyrialainen pakolaisperhe osana Suomen pakolaiskiintiötä ja perheessä on sekä työikäiset aikuiset että varhaiskasvatus- ja kouluikäiset lapset, joista osalla mahdollisesti myös vammaispalveluiden ja erikoissairaanhoidon tarvetta, pitää kokonaisvastuun perheen kotoutumisen edistämisestä olla sosiaalitoimen alaisilla maahanmuuttajapalveluilla kuten nytkin. Ainoastaan järjestäjätaho vaihtuu kunnasta maakuntaan. 

Kunnassa voi vallan hyvin olla infopiste maahan muuttaneille ja mahdollisesti International House Helsingin kaltaista toimintaa, mutta nämä palvelupisteet eivät millään tapaa korvaa sitä työtä mitä sosiaalitoimen alaiset toimijat tekevät. Lisäksi  neuvontapisteitä perustettaessa täytyy huomioida ne seikat, joita havaittiin matalan kynnyksen ohjaus- ja neuvontapisteitä koskevassa selvityksessä.

Jatkossakin työikäiset aikuiset ohjataan TE-toimistoon, jossa heille tehdään kotoutumissuunnitelmat ja työvoimapoliittisille kursseille ohjaaminen. Työvoiman ulkopuolella oleville aikuisille (kotiäidit, työkyvyttömiksi todetut, vammaiset aikuiset, eläkeikäiset) maakunnan alaiset maahanmuuttajapalvelut tekevät sosiaalihuollon ammattihenkilön johdolla kotoutumissuunnitelman (tällä hetkellä työvoiman ulkopuolella olevien maahanmuuttajien kotoutumissuunnitelman tekee kunta). Maakunnan alaiset maahanmuuttajapalvelut ohjaavat, neuvovat ja tukevat kaikkia maahanmuuttajia (niin työvoimaan kuuluvia kuin muitakin) kaikissa tarpeellisissa asioissa jotka ovat välttämättömiä kotoutumisen kannalta (pankkiasiat, oleskelulupien uusimiseen liittyvät asiat, sosiaaliturvaan liittyvä ohjaus ja neuvonta, liikenneyhteydet, asuminen, terveyspalveluiden toiminta, muu yleisneuvonta) ja tarvittaessa työntekijä osallistuu esimerkiksi yhteistyöpalavereihin joita toteutetaan esimerkiksi vammaispalveluiden, koulun, perhetyön, lastensuojelun tai päiväkodin kanssa.

Pätevä ja saavutettava henkilökunta tulee turvata kuten myös kaikki tarpeelliset työvälineet

Tärkeintä lieneekin se, että sotevalmistelussa oikeasti tiedetään, mitä kaikkea kunnan sosiaalitoimen alaiset maahanmuuttajapalvelut ovat tehneet, jotta uusi järjestäjätaho (maakunta) osaa mitoittaa henkilöstön oikein ja sellaisella henkilöstöllä, jolla on riittävä koulutus, pätevyys ja ammattitaito työtehtävien hoitamiseen. 

Tärkeää on myös se, että henkilöstöllä on pääsy ohjauksen, neuvonnan ja tuen kannalta välttämättömiin tietoihin. Jos maahanmuuttajapalveluiden henkilöstöllä ei ole pääsyä ulkomaalaisrekisteriin (UMA), Kelan etuustietojärjestelmään (KELMU) ja väestötietojärjestelmään (VTJ), se ei myöskään pysty tekemään työtään. Ohjaus- ja neuvontapalvelua, jonka työntekijällä ei ole pääsyä näihin järjestelmiin, ei voi sanoa ohjaus- ja neuvontapalveluksi.

Osa kotoutumista tukevista päätöksistä vaatii sen, että tiimissä on nimenomaan pätevyyden omaava sosiaalityöntekijä. Esimerkiksi yksintulleiden alaikäisten kotoutumissuunnitelmat sekä täysi-ikäistyneiden nuorten jälkihuoltoa koskevat toimenpiteet (kuten ammatillinen tukihenkilö) vaativat sosiaalityöntekijätasoisen henkilön päätöksen. Kaikkien maahanmuuttajapalvelutiimin työntekijöiden ei tarvitse olla sosiaalihuollon ammattihenkilöitä, mutta sellaisia henkilöitä on pakko olla kuitenkin tiimissä, jotta maahanmuuttaja-asiakkaille voi tehdä sosiaalitoimessa kaikkia samoja sosiaalihuoltolakiin pohjautuvia päätöksiä kuin kaikille muillekin.

Kaikessa kotouttamistoimenpiteisiin liittyvässä suunnittelussa pitää ottaa huomioon se, että asiakaskunnasta suurin osa on henkilöitä, jotka ovat vasta tulleet Suomeen, eivät osaa sanaakaan Suomea eivätkä omaa minkäänlaisia tukiverkostoja Suomessa. He aloittavat täysin nollasta ja varsinkin erikoissairaanhoitoa vaativat henkilöt ja heidän omaisensa saattavat joutua heti varsin vaikeasti avautuvaan byrokratiarumbaan.  Perusterveydenhuolto hoitaa yhtä asiaa, vammaispalvelut toista, kotihoito kolmatta, Kela neljättä, HUS tai muu vastaava erikoissairaanhoitopiiri viidettä, koulu kuudetta ja lisäksi on koko joukko muita toimijoita (vuokranantaja, sähköfirma, pankki, TE-toimisto) joiden suuntaan on velvoitteita ja sitoumuksia jotka tulee muistaa. On tärkeää, että on yksi taho, maahanmuuttajapalvelut, jolla on kokonaiskuva asiakasperheen tilanteesta.

Talentia on jo useampi vuosi sitten tehnyt varsin hyvät suositukset sosiaalihuollon henkilöstömitoitusta koskien, ja kyseisissä suosituksissa on hyvin kirjoitettu osuus myös maahanmuuttajapalveluita koskien. Kunnan työntekijänä koen kokemuksiini perustuen, että Talentian henkilöstömitoituksia koskeva suositus on varsin hyvä ja mainittu mitoitus ehdoton perälauta joka mahdollistaa kotoutumisprosessin etenemisen. Talentia myös kuvaa hyvin suosituksissa työtä jota maahanmuuttajapalveluissa tehdään:

" Maahanmuuttajatyö

Linjaus: sovelletaan  aikuisten  osalta  aikuistyön  vaativaa,  tiiviin  työotteen  mukaista  mitoitusta  eli  korkeintaan  35  asiakasta  sosiaalityöntekijää  tai  -ohjaajaa kohti.

Lasten  ja  lapsiperheiden  osalta  sovelletaan  lastensuojelun  asiakasmäärien  mitoitusta  eli  korkeinaan  30  perhettä  työntekijää  kohti,  kun  perheessä  on korkeintaan 2 lasta.

Maahanmuuttajien vastaanottavassa työssä pitää näkyä laaja verkostotyö eri toimijoiden kanssa, asiakastyön intensiivisyys alkuaikoina asiakkaiden tultua maahan ja kaksinkertainen työaika tulkin kanssa. Oleellinen osa työtä on ns. itsestäänselvyyksien  selittäminen,  koko  suomalaisen  yhteiskunnan  toimintaan  liittyvien  asioiden selittäminen, perehdyttäminen sosiaaliturvaan yleisesti sekä erityisesti päätöksien ym. selittäminen asiakkaan omalla kohdalla.

Lisäksi lastensuojelutyön erityisyys ja erilaisten menetelmien miettiminen ja räätälöiminen ja lastensuojeluun perehdyttäminen sisältyy työhön. Yhteistyö maahanmuuttajayhteisöjen kanssa kuuluu myös sosiaalityöntekijän  työhön.  On  tärkeää,  että  vastaanottava  työ  erotetaan  muusta maahanmuuttajasosiaalityöstä, koska vastaanottovaiheen työ ei ole vain kulttuurisensitiivistä vaan monipuolisesti vastaanottavaa ja perehdyttävää.

Asiakaskunnan  erityispiirteet  vaikuttavat  mitoitukseen  oleellisesti.  Maahanmuuttajatyön asiakaskunta on hyvin heterogeeninen, joka vaatii työntekijältä laajaa paneutumista  eri  kulttuurien  tuntemukseen,  yhtäläisyyksiin  ja  eroihin,  jotta  hän voi  selvittää  esim.  suomalaisuutta  asiakkaalle  ymmärrettävällä  tavalla.

Lisäksi esimerkiksi  hätätapauksina  maahan  tulevissa  perheissä  on  useimmiten  jollain perheenjäsenellä jokin vakava sairaus tai muu erityisperuste, minkä takia he tulevat hätätapauksena. Pakolaisilla on poikkeuksetta eriasteisia traumaattisia kokemuksia, mikä näkyy täällä monin eri tavoin oireiluna. Jo yhdessäkin perheessä voi olla paljon sosiaalityön tarvetta ja tilanteita, joihin vanhat, perinteiset sosiaalityön työmallit eivät sovi ja joista ei ole entuudestaan kokemusta. Lisäksi maahanmuuttajaperheet ovat usein suuria, mikä tulee ottaa huomioon mitoituksessa.”

Kotouttavassa työssä pätevät samat perusperiaatteet kuin kaikessa muussakin työssä. Työn onnistuminen riippuu täysin siitä, että sen tekemiseen on aikaa, työnjako on selkeää, vastuunjako viranomaisten välillä on selkeää, tieto kulkee ajallaan ja turha byrokratia, lain valuvirheet ja tietojärjestelmien ongelmat eivät turhaan estä ammattilaista tekemästä työtään. 

Jos lainsäätäjä tai muu kotouttamispolitiikan puitteita säätävä taho haluaa tehdä asioita oikein, hänen tulee perehtyä hyvin siihen tietoon, jota kotouttamisesta tiedetään. 

Suosittelen siksi tämän blogauksen lisäksi jokaista lukemaan myös seuraavat julkaisut:


Kotoutumisen kokonaiskatsaus 2019- tutkimusartikkeleita kotoutumisesta

Kotoutumisen kokonaiskatsaus 2019- indikaattoritietoa kotoutumisesta


Kuntien maahanmuuttopalvelut: haasteita ja hyviä käytäntöjä

OAJ:n Kotoutumiskompassi 2019

Korkeasti koulutettujen työmarkkinapolut: työllisyys, työttömyys ja syrjäytymisriski

Maahanmuuttajien koulutuspolut ja integrointi: kipupisteet ja toimenpide-esitykset III

Maahanmuuttajien matalan kynnyksen ohjaus- ja neuvontapalvelut: Selvityksen loppuraportti

Mahdollisuuksia, toivoa ja luottamusta: kustannuksia säästäviä ratkaisuja maahanmuuttajien työllistymiseen

Pakolaisten mielenterveyden tukeminen Suomessa. PALOMA-käsikirja.

Työvoiman ulkopuolella olevien maahanmuuttaja-asiakkaiden ohjaus ja palvelut kunnissa

Ulkomaalaistaustaisten terveys ja hyvinvointi Suomessa -raportti: FinMonik-tutkimus 2018-2019




maanantaina, toukokuuta 25, 2020

Maahan muuttanut saa heikompaa sosiaaliturvaa kuin Suomen kansalainen

Usein kuulee väitettävän, että maahan muuttaneet saisivat joko KELA:n etuuksia tai kunnan myöntämää täydentävää toimeentulotukea enemmän kuin valtaväestö. Väite ei pidä paikkaansa.

Väitteen voi kumota tuomalla esiin KELA:n etuuksien ja kunnan täydentävän toimeentulotuen myöntämisperusteet. Esimerkiksi Espoolla on selkeä kaaviokuva siitä, miten toimeentulotukea haetaan. Ensin haetaan KELA:sta muut tuet (työttömyysturva, eläkkeet, asumistuki, riippuen henkilön elämäntilanteesta). Sitten, mikäli tarve on, haetaan KELA:sta perustoimeentulotukea. Kun KELA:sta on tullut päätös koskien perustoimeentulotukea, kunnasta voi tarpeen vaatiessa hakea täydentävää tai ehkäisevää toimeentulotukea

KELA:lla on sekä ensisijaisista etuuksista (esimerkiksi työttömyysturva) että perustoimeentulotuesta selkeät lakiin perustuvat myöntämisohjeet. Samoin kunnilla on selkeä ohje koskien täydentävää ja ehkäisevää toimeentulotukea (tässä esimerkkinä Espoon kaupunki). Näistä ohjeista selviää, että tukimäärät ja kriteerit tuen myöntämiselle ovat maassa vakituisesti asuvilla maahanmuuttajilla ja Suomen kansalaisilla samat. 

Joissain tukilajeissa on itse asiassa niin, että maassa vakituisesti asuva maahanmuuttaja ei ole oikeutettu etuuteen, vaikka Suomen kansalainen on. Esimerkiksi kaikkien eläkkeiden saaminen edellyttää sitä, että henkilö on asunut Suomessa kolmen vuoden ajan. Kolmen vuoden asumisaikavaatimus koskee myös työkyvyttömyyseläkettä, kuntoutustukea ja 16 vuotta täyttäneen vammaistukea.

Jos siis ollaan tarkkoja, tuen myöntämisperusteet eivät ole täysin samat, vaan maahan muuttaneet saavat vähemmän tiettyjä KELA:n etuuksia.

Todelliseen, hieman räikeämpään maahanmuuttajia koskevaan erikoisuuteen ja eriarvoisuuteen tullaan kuitenkin tiettyjen oleskelulupatyyppien kohdalla.

Ulkomaalaislaissa säädetään oleskeluluvista, ja ulkomaalaislain 6 luku sisältää kansainvälistä suojelua koskevat säädökset. Näiden säädösten joukossa on §89, "oleskeluluvan myöntäminen poissulkemislausekkeita sovellettaessa". Kun henkilölle on myönnetty oleskelulupa ulkomaalaislain §89 perusteella, kyseessä on tilapäinen oleskelulupa. Oleskelulupa §89 perusteella myönnetään esimerkiksi silloin, jos henkilöä uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus, vaino tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu, mutta hän on tehnyt sotarikoksen tai muun vastaavan teon. Tällaista oleskelulupaa on myönnetty esimerkiksi tiettyjen Afrikan maiden kansalaisille, jotka ovat armeijan leivissä tehneet tai joutuneet tekemään ihmisoikeusloukkauksia, päättäneet ryhtyä myöhemmin niin sanotuiksi whistleblowereiksi ja raportoineet näistä ihmisoikeusloukkauksista ja sen vuoksi joutuneet henkilökohtaisen vainon kohteeksi kotimaassaan.

Ulkomaalaislain §89:n perusteella saatu oleskelulupa ei sisällä työnteko-oikeutta. Vaikka henkilön olosuhteista ilmenevä maahantulotarkoitus ja tosiasialliset ja objektiivisesti todettavissa olevat edellytykset maassaoloon jatkossa ovat tällaisella henkilöllä varsin samanlaiset kuin muillakin pakolaisilla, pääsy myös KELA:n etuuksien piiriin on hyvin rajoitettua. 

KELA on tulkinnut tällaisten asiakkaiden tilanteita niin, että ensijaisia etuuksia koskeviin hakemuksiin (esimerkiksi asumistuki) tulee kielteiset päätökset, mutta perustoimeentulotukea koskeva päätös on myönteinen. Tällainen henkilö on siis eräänlainen väliinputoaja: vaikka oleskelu on kaikki olosuhteet huomioiden vakituista, henkilölle ei haluta antaa samanlaisia oikeuksia kuin muille maassa vakituisesti asuville. Koska hänellä on Maahanmuuttoviraston myöntämä kansainväliseen suojeluun liittyvä oleskelulupa, häntä ei sentään pudoteta kiireellisen toimeentulotuen (akuuttien tilanteiden tuki joka estää nälkäkuoleman) piiriin, jonka piirissä ovat esimerkiksi maassa laittomasti oleskelevat henkilöt. 

On mahdollista, että kun henkilöllä on kuitenkin kotikuntalain mukainen kotikunta, hän voi päästä tiettyjen KELA:n ensisijaisten etuuksien kuten asumistuen piiriin sitten, kun laillista oleskelua on jatkunut pidempään kuin vuoden. Oleskelun pidempi kesto todentuu sitten, jos henkilö saa vuoden mittaiseen oleskelulupaansa vuoden mittaisen jatko-oleskeluluvan. On kuitenkin todennäköistä, että työnteko-oikeutta ja mahdollisuutta TE-toimiston asiakkaaksi ryhtymiseen henkilö ei edelleenkään  saa. 

Pidän ihan perusteltuna sitä, että ulkomaalaislain §89:n mukainen oleskelulupa myönnetään vuodeksi kerrallaan ja koko ajan katsotaan, onko perusteet oleskelulle vielä olemassa. Sitä en ymmärrä, että tällainen henkilö ei saa tehdä ansiotyötä eikä hän saa KELA:n ensisijaisia etuuksia.

Mielestäni tilanne, jossa ei ole oikeutta ansiotyöhön eikä KELA:n ensisijaisiin etuuksiin, altistaa harmaalle taloudelle. Tällainen väliinputoaminen ei ole kenenkään etu. On nurinkurista, että henkilöllä on voinut olla työpaikka silloin kun hän on vielä ollut turvapaikanhakija, mutta työsuhde on pitänyt lopettaa sen jälkeen kun kansainvälisen suojelun tarve on todennettu ja oikeudesta jäädä maahan ei ole enää mitään epäselvyyttä.

Jos jokin laissa oleva valuvirhe pitäisi korjata, niin tämän minä korjaisin. Jos ihmisellä on ulkomaalaislain §89 mukainen oleskelulupa, sen voi pitää vuoden mittaisena jatkossakin. Työnteko-oikeus kuitenkin pitäisi myöntää ja mahdollisuus saada KELA:n ensisijaisia etuuksia.

perjantaina, heinäkuuta 12, 2019

Havaintoja hallitusohjelman maahanmuuttolinjauksista osa 2: työperäinen maahanmuutto

Tämä on toinen osa Antti Rinteen hallitusohjelman maahanmuuttopoliittisia linjauksia käsittelevässä blogisarjassa. Ensimmäinen osa joka käsittelee Suomen EU-puheenjohtajakautta, löytyy täältä.

Tässä kirjoituksessa keskitytään työperäiseen maahanmuuttoon hallitusohjelmassa.

Saatavuusharkintaan pitää suhtautua kriittisesti

Suhtautumisessa työperäiseen maahanmuuttoon hallitusohjelmassa näkyy vasemmistopuolueiden kädenjälki. Tämä näkyy esimerkiksi saatavuusharkintaa koskevassa kirjauksessa: "EU- ja ETA -alueen ulkopuoliseen työvoimaan sovelletaan saatavuusharkintaa eurooppalaisen valtavirran mukaisesti". Itse näen, että saatavuusharkinta on tehoton keino työelämän väärinkäytösten kuten alipalkkauksen kitkemisessä, koska saatavuusharkinta ei koske muista EU-maista muuttavia, usein esimerkiksi rakennusalan työntekijöitä. 

Saatavuusharkinta myös altistaa harmaalle taloudelle ne henkilöt, jotka hakevat työperäistä oleskelulupaansa Suomesta käsin: tilanteessa jossa saatavuusharkinnan vuoksi jää oleskelulupa kokonaan saamatta, henkilö saattaa työskennellä silti pimeästi ja näin altistua hyväksikäytölle. 

Saatavuusharkinta on myös turha byrokratialoukku alanvaihtotilanteissa. Uusi Suomi uutisoi taannoin närpiöläisen roska-autoja ja rekkaperävaunuja valmistavan, kovalla kasvu-uralla olevan NTM:n rekrytointivaikeuksista. Osasyy rekrytointivaikeuksille johtui siitä että Närpiössä tomaatti-ja kurkkuviljelmille tulleiden työntekijöiden oleskelulupa oli sidottu juuri tiettyyn ammattialaan. Alanvaihto maatalousalalta metallialalle oli mahdollista vain odottamalla siihen asti kun asumisaikaedellytys pysyvän oleskeluluvan saamiselle täyttyy.

Tässä kohtaa saatavuusharkinta oli yksinkertaisesti täysin turha byrokratialoukku joka oli täysin lainkuuliaisille työntekijöille sekä työnantajalle pelkkä riesa. Sipilän hallitus kylläkin helpotti alanvaihtajien tilannetta mahdollistamalla alanvaihdon jos ihminen on työskennellyt vuoden työntekijän oleskeluluvalla (aiemmin piti siis odottaa 4 vuotta). Tämä kyseinen pieni uudistus oli kuitenkin osa lakipakettia jonka muut osat olivat huonosti valmisteltuja ja haitallisia erityisesti turvapaikanhakijoiden oikeusturvan sekä työnteko-oikeuden kannalta (katso Amnesty Internationalin hyvä valiokuntalausunto lakikokonaisuutta koskien). 

Rinteen hallitus haluaa vähentää työvoiman hyväksikäyttöä ja vahvistaa harmaan talouden torjuntaa. Harmaan talouden torjunnasta on oma listansa hallitusohjelman sivulla 188, joista erityisesti veronumerojärjestelmän laajentaminen koskee myös ulkomaisen työvoiman hyväksikäytön vähentämistä ja epäreilun kilpailun vähentämistä.

Halituspuolue Vasemmistoliiton alkuvuonna esittämät toimenpide-ehdotukset palkkadumppauksen ja ulkomaiseen työvoimaan kohdistuvien väärinkäytösten torjumiseksi ovat kuitenkin ulkomaisen työvoiman aseman osalta huomattavasti selkeämpiä kuin hallitusohjelmasta löytyvät kirjaukset. Näissä toimenpide-ehdotuksissa työehtojen ennakkovalvonta ja jälkivalvonta, kanneoikeuden laajentaminen sekä tilaajavastuun laajentaminen ovat saatavuusharkintaa tehokkaampia keinoja väärinkäytösten torjunnassa. Lieneekin järkevää että saatavuusharkinnasta luovutaan asteittain sitä mukaa kun työehtojen ennakko- ja jälkivalvonta sekä tilaajavastuu on saatu nostettua sellaiselle tasolle, että palkkadumppaus on huomattavasti nykyistä vaikeampaa. 

Ihmiskaupan torjunta vaatii sekä resurssilisäystä että muutosta oleskelulupakäytäntöihin

Työperäiseen maahanmuuttoon, työvoiman hyväksikäytön ehkäisyyn ja harmaan talouden torjuntaan liittyy elimellisesti myös ihmiskaupan torjunta. Keväällä uutisoitiin näkyvästi ravintola-alalla tapahtuvasta ihmiskaupasta, ja kesäkuussa uutisoitiin Euroopan Neuvoston ihmiskaupan vastaisen toiminnan asiantuntijaryhmän (GRETA) raportista, jonka mukaan ihmiskaupan auttamisjärjestelmän asiakkaiden määrä on kolminkertaistunut vuodesta 2015. Ihmiskaupan auttamisjärjestelmän asiakkaiden määrän nousu on myös hyvä asia, koska se kertoo osaltaan siitä että järjestelmä tunnetaan paremmin kuin aikaisemmin: Rikosuhripäivystyskin kertoi nepalilaisten yhteydenottojen lisääntyneen Helsingin Sanomien artikkelien ilmestymisen jälkeen. Ihmiskauppaan liittyvissä tilanteissa kuka tahansa voi pyytää neuvoja ja ohjausta osoitteessa ihmiskauppa.fi. Sivustolla on yhteydenottolomakkeet monilla eri kielillä ja tarvittaessa pystytään käyttämään tulkkia, joten jokaisen kannattaa tehdä omalta osaltaan ihmiskauppa.fi-sivustoa numeroineen tunnetuksi myös niiden tuttavien keskuudessa, jotka eivät osaa suomea. 

Ihmiskaupparaportoija Venla Roth sekä poliisitarkastaja Måns Enqvist peräsivät Helsingin Sanomien haastattelussa yksinkertaisesti resursseja aluehallintovirastoille ja poliisille, jotta ihmiskauppaan voisi puuttua. Ihmiskaupparikollisuus on piilorikollisuutta joka ei tule ilmoituksilla viranomaisten tietoon vaan se tulee paljastavalla toiminnalla kaivaa esiin. Eurooppalaisessa vertailussa Suomen resurssit ihmiskaupan torjunnassa ovat sangen vähäiset. 

Ihmiskaupparikollisuus on myös rikollisuutta, jossa uhrille on luotu kannuste olla ilmoittamatta hyväksikäytöstä: Työperäisessä hyväksikäytössä työnantaja yleensä pelottelee uhria sillä, että hän joutuu takaisin kotimaahansa. Helsingin Sanomien nepalilaisravintoloita koskevassa artikkelissa tuotiin myös esiin, että tietyn yhteisön työnantajat esimerkiksi sopivat keskenään, että viranomaisille puhuvalle työntekijälle ei tarjota töitä.

Suomessa tarvitaan lainsäädännöllisiä toimia ihmiskaupan uhrin tyhjän päälle joutumisen ennaltaehkäisemiseksi. Hallitusohjelman tasolle on nostettu varsin oikeasuuntainen tavoite:" Ihmiskaupan uhrin asemaa parannetaan itse ihmiskaupparikosprosessin etenemisestä riippumatta". Tällä hetkellä viranomaisten uhrille tarjoama apu on sidottu rikostutkinnan etenemiseen. Jos esimerkiksi poliisi joutuu päättämään ihmiskaupparikoksen esitutkinnan näytön puuttuessa, ihminen saattaa pudota pois ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmästä, vaikka olisi edelleen selkeästi avun tarpeessa. Kuten Helsingin Sanomien artikkelissa todetaan: Se, että rikoksen tutkinta ei eri syistä onnistu, ei tarkoita että uhri ei tarvitsisi apua. Venla Roth toteaa myös kyseisessä artikkelissa, että käytäntö ihmiskaupan uhrin oleskeluluvan myöntämisessä vaatii tarkastelua. Maahanmuuttovirasto ei tällä hetkellä myönnä ihmiskaupan uhrin oleskelulupaa ennen syyttäjän päätöstä, vaikka laki mahdollistaisi sen.

Työperäisen oleskeluluvan sitominen tiettyyn ammattialaan voi myös aiheuttaa sen, että työnantajakartellin "merkkaama" henkilö ei saa töitä ja saattaa joutua maasta pois. Hallituksen onkin syytä jatkaa viime hallituskaudella aloitettua työtä sen eteen, että työnantajan vaihtaminen ei jäisi ainakaan siitä kiinni, että oma oleskelulupa on myönnetty alun perin vain tietylle ammattialalle. Kuten Helsingin Sanomien artikkelissa todetaan, jos henkilö voisi tehdä töitä muullakin kuin tietyllä alalla, todennäköisyys uuden työn löytymiselle ja hyväksikäytön loppumiselle olisi suurempi

Työperäisten oleskelululupien nopea ja sujuva käsittely edellyttää selvää resurssilisäystä TE-toimistoille

Hallitus on asettanut tavoitteekseen myös työperustaisten oleskelulupien nopean ja sujuvan käsittelyn tavoitteena keskimäärin kuukauden käsittelyaika. Tavoite on kunnianhimoinen: YLE uutisoi kesäkuussa 2018 monipuolisesti työperäisen oleskeluluvan saamiseen liittyvästä byrokratiasta ja käsittelyajoista.

Työperäisten oleskelulupien kohdalla käsittelyprosessi on kaksivaiheinen: ensin TE-toimisto tekee osaratkaisun ja Maahanmuuttovirasto lopullisen päätöksen. Käsittelyaikojen pitkä kesto johtuu TE-toimistojen osaratkaisuun kuluvasta ajasta, joka esimerkiksi Uudenmaan TE-toimistossa oli keskimäärin 8 kuukautta kesäkuussa 2018. Noin pitkä aika johtuu siitä, että hakemusten määrä on kasvanut mutta käsittelijöiden ei. YLE:n mukaan Uudenmaan TE-toimistossa yli kahta tuhatta jonossa olevaa hakemusta käsittelee vain 13 työntekijää.

Jos kuukauden käsittelyaika työperäisissä oleskelululuvissa halutaan saavuttaa, pitää TE-toimistojen henkilöresursseja lisätä merkittävästi nykyisestä, erityisesti Uudellamaalla. Kuten YLE:n jutusta ilmenee, yli puoli vuotta kestävät työperäisten oleskelulupien käsittelyajat vaikeuttavat yritysten toimintaa ja aiheuttavat sen, että korkeatasoista osaamista omaavat hakeutuvat muualle kuin Suomeen. 

Luonnonmarjapoimijoiden aseman parantamisen osalta hallitus on oikeilla jäljillä

Merkittävä uudistus työperäisen maahanmuuton osalta on tavoite parantaa kausityöntekijöiden ja erityisesti marjanpoimijoiden asemaa:"Varmistetaan, että Suomeen töihin tulevat saapuvat maahan työntekoon tarkoitetulla luvalla (muun muassa turistiviisumien käytön kitkeminen). Ulkomaisten ei-työsuhteisten kausityöntekijöiden asema turvataan lainsäädännön keinoin (esimerkiksi marjanpoimijat)."

Luonnonmarjapoimijoiden asemasta on keskusteltu varsin pitkään ja erityisesti sen jälkeen kun eräs marjayrittäjä sai ihmiskauppatuomion. Tällä hetkellä Suomessa luonnomarjanpoimijat tulevat työhön kesäkaudeksi viisumeilla, eivätkä he ole työsuhteessa marjayrityksiin. Tilanne on yksinkertaisesti kestämätön ja absurdi: ihmiset tekevät työtä, mutta heillä ei ole minkäänlaista työsuhdeturvaa. Kuten Venla Roth toteaa YLE:n jutussa:"Työsuhdeturvan puuttuminen ja luonnonmarjanpoiminnan puutteellinen valvonta johtavat siihen, että poimijat ovat turvattomassa asemassa ja alttiita jopa ihmiskaupan kaltaiselle hyväksikäytölle". Maaliskuussa annettu korkeimman oikeuden tuomio, jossa toiset marjanpoimijat eivät saaneet valituslupaa korvauksia koskevassa kiistassa, havainnollistaa hyvin rakenteellisen ongelman, joka pitää ratkaista lainsäädäntöä muuttamalla. Luonnonmarjanpoimijat pitää saada työvoimaa koskevan lainsäädännön alaisiksi työntekijöiksi, jotka tulevat Suomeen työsuhteeseen, työperäisellä oleskelululuvalla. Selvää on, että tällainen muutos lisäisi TE-toimistojen työtä ja resurssientarvetta, mutta se myös poistaisi nykyisen kestämättömän tilanteen, jossa luonnonmarjanpoimijan oikeusturva ja työsuhdeturva on täysin olematon.

Maahanmuuttajaväestön työllisyyden edistämisen ja työperäisen maahanmuuton edistämisen tavoitteet kaipaavat selkeyttämistä ja ovat osittain ristiriitaisia

Muilta osin työperäisen maahanmuuton edistämiseen liittyvät uudistukset ovat pieniä, ihan hyviä ja maltillisia. Ne tuskin muuttavat Suomea tai ulkomaalaisten työntekijöiden tai sellaisiksi kaavailevien asemaa kovinkaan olennaisesti. Työperäisen maahanmuuton hallinnon siirtäminen työ- ja elinkeinoministeriöön on varsin järkevää. 

Tutkinnon suorittaneen opiskelijan oleskelulupa työnhakua tai yritystoimintaa varten on tarkoitus pidentää vuodesta kahteen vuoteen, mikä on varmasti hyvä asia. Se ei kuitenkaan tule olennaisella tavalla parantamaan korkeasti koulutettujen maahanmuuttajien työllisyystilannetta ja sitä ongelmaa, että esimerkiksi tohtorin tutkinnon suorittaneista suuri osa muuttaa Suomesta pois koska työtä ei löydy. Koulutus toki lisää työllistymismahdollisuuksia, mutta kuten Uudenmaan Liiton teettämästä tutkimuksesta selviää, korkeasti koulutetut maahan muuttaneet ovat Suomessa suoritetusta korkeakoulutututkinnosta huolimatta ovat silti suomalaisia jäljessä työllisyydessä eikä heidän osaamistaan aina tunnisteta. 

Tulen käsittelemään kotouttamispolitiikkaa sekä Suomessa jo olevien työttömien maahan muuttaneiden sijoittumista työmarkkinoille omassa kirjoituksessaan tässä blogisarjassa. Kyseistä kirjoitusta odotellessa kannattaa lukea edellinen kotouttamispolitiikkaa  käsittelevä kirjoitukseni "kymmenen keinoa kotouttamispolitiikan kehittämiseen". 

Haluan kuitenkin jo nyt, työperäistä maahanmuuttoa käsittelevässä kirjoituksessa nostaa esiin ongelman johon työ-ja elinkeinoministeriö toivottavasti pureutuu kun sekä maahanmuuttajien kotouttaminen että työperäisen maahanmuuton hallinto tulevat saman katon alle: työnantajat, maahan muuttaneet, työvoimahallinto sekä oppilaitokset ovat edelleenkin liian etäällä toisistaan. Tämä näkyy siinä, että on olemassa työvoimapula-aloja joihin työnantajat hakevat työntekijöitä Uzbekistanista asti, vaikka samaan aikaan monet kotoutumiskoulutuksissa olevat, kansainvälisen suojelun kautta Suomeen tulleet ihmiset ovat vallan hyvin koulutettavissa täysin samoihin tehtäviin. 

Ominakin asiakkainani on ihmisiä joilla on pitkää työkokemusta esimerkiksi puusepän tai maalarin töistä, mutta kielitaito, todistukset ja tutkinto puuttuvat. Kotoutumiskoulutusten perustavoitteena on kielitaito joka mahdollistaa hakemisen ammatillisiin opintoihin. Monilla tällaisen kielitaidon hankkiminen kestää vuosia. YLE:n jutun perusteella näyttäisi siltä, että työnantajat eivät ole vaatineet edellä mainitun kaltaista (yleensä B1) kielitaitoa uzbekistanilaisilta (koulutodistuksissakin on ollut väärennöksiä), vaan he ovat saaneet työperäiset oleskeluluvat vaadittuihin tehtäviin. Pitäisin työttömyysasteen parantamisen kannalta tärkeänä, että työttöminä työnhakijoina oleville ihmisille avautuisi entistä suorempia ja räätälöidympiä väyliä työelämään esimerkiksi rekrytointikoulutusta hyödyntämällä ja laajentamalla. Työvoimapoliittisten toimenpiteiden moninaistamisessa on mahdollista ottaa Ruotsista mallia. Aiheesta on hiljattain tehty kaksi raporttia: toinen on tehty Suomessa, toinen taas skandinaavisena yhteistyönä.  Erityisesti työuraa omaavilla ja uravalintansa tehneillä tulisi olla mahdollisuus kielen ja työelämätaitojen oppimiseen mahdollisimman konkreettisissa todellisen työelämän tehtävissä.

Business Finland-puheeseen tarvitaan lisää konkretiaaa

Hallitusohjelmassa puhutaan myös Business Finlandin toiminnasta. "Business Finlandin Talent-toiminta, jolla tuetaan kansainvälisten osaajien sijoittumista Suomeen" tarkoittaa ilmeisesti jo edellisen hallituksen aikana käynnistettyä Talent Explorer- ja Talent Boost-toimintaa, joista Talent Explorer on yksinkertaisesti yrityksen kansainvälistymistä tukeva rahoituspalvelu. Talent Boostin ytimessä taas näyttäisi olevan työvoiman houkuttelu Suomeen rekrytointitapahtumien sekä Startup-oleskeluluvan muodossa. Maahanmuuttoviraston mukaan ensimmäisen vuoden aikana Business Finland sai yli sata lausuntohakemusta, joista 34 on saanut myönteisen lausunnon. Maahanmuuttovirasto on myöntänyt 23 startup-yrittäjän oleskelulupaa.

Rahoituspalvelu ja startup-yrittäjän oleskelulupa ovat konkreettisia käytäntöjä joita voi varmasti kehittää. Selvää on, että niiden toimivuutta pitää arvioida säännöllisin väliajoin. Onko 23 startup-yrittäjän oleskelulupaa paljon vai vähän? Ovatko 23 startup-yrittäjää juurtuneet "oikeiksi" yrittäjiksi? Tässä vaiheessa kysymyksiin ei liene selvää vastausta, mutta viimeistään vuoden 2020 alussa toivottavasti jokin arviointi on tehty. Työperäisen maahanmuuton kehittämisessä tarvitaan aina enemmän konkreettisia, selkeitä ja helposti ymmärrettäviä käytäntöjä ja mahdollisimman vähän epämääräistä maabrändijollotusta, jota Pasi Saukkonen osuvasti kritisoi alkuvuodesta 2018

Jos hallitus aikoo tehdä työperäisen maahanmuuton ohjelman, täytyy huolehtia siitä että ohjelma on huolellisesti suunniteltu, selkeä ja mahdollisimman konkreettinen. Hurskaita toiveita ja tyhjänkökön kliseistä kansainvälistymispöhinää revontulineen ja joulupukkeineen ei kukaan jaksa.

keskiviikkona, heinäkuuta 03, 2019

Havaintoja hallitusohjelman maahanmuuttolinjauksista osa 1: Euroopan unionin puheenjohtajakausi ja maahanmuuttopolitiikka

Suomella on uusi hallitus joka julkisti hallitusohjelmansa 3.6.2019. Hallitusohjelma sisältää linjauksia myös siitä, miten maahantuloa tulisi kontrolloida, maahan muuttanutta väestöä kotouttaa ja yhdenvertaisuutta väestöryhmien välillä edistää.

Selkeyden vuoksi politiikkatoimet maahanmuuttoon liittyen pitäisi aina jakaa kolmeen lohkoon:

1. Maahanmuuttopolitiikkaan eli siihen, millä perusteilla ihmisten liikkuvuutta säädellään ja millä kriteereillä ihmisille annetaan lupa muuttaa Suomeen. Tämä politiikka jakautuu yleensä työperäiseen, opiskeluperäiseen, perhesiteen perusteella tapahtuvaan sekä kansainvälisen suojelun tarpeen perusteella tapahtuvaan muuttoon. Tässä politiikassa keskeisin toimintaa ohjaava laki on ulkomaalaislaki

2. Maahanmuuttajapolitiikkaan eli niihin kotouttamistoimenpiteisiin joilla uusien tulijoiden edellytyksiä pärjätä suomalaisessa yhteiskunnassa vahvistetaan. Tämä politiikka pitää sisällään sekä terveyden edistämiseen, koulutuspolkuihin, työllisyyteen, asumiseen että yhteiskunnalliseen osallistumiseen liittyviä toimenpiteitä. Tässä politiikassa keskeisin toimintaa ohjaava laki on kotouttamislaki. 

3. Yhdenvertaisuuspolitiikkaan eli niihin toimenpiteisiin joilla edistetään väestöryhmien välistä yhdenvertaisuutta, ehkäistään syrjintää sekä tehostetaan syrjinnän kohteeksi joutuneen oikeusturvaa. Tässä politiikassa keskeisin toimintaa ohjaava laki on yhdenvertaisuuslaki

Katson seuraavaksi useammassa kirjoituksessa, millaisia hallituksen linjaukset ovat luonteeltaan ja mitä huomionarvoista niihin mahdollisesti liittyy. Kirjoitussarja jakaantuu seuraavanlaisesti:

1. Suomen EU-puheenjohtajuus ja turvapaikkapolitiikka EU-tasolla
2. Hallitusohjelma ja työperäinen maahanmuutto
3. Hallitusohjelma ja turvapaikkapolitiikka kansallisella tasolla
4. Hallitusohjelma ja maahanmuuttajapolitiikka (kotouttaminen)
5. Hallitusohjelma ja yhdenvertaisuuspolitiikka.

Antti Rinteen hallitusohjelman tekstin henki on varsin erilainen kuin Juha Sipilän hallitusohjelman. 

Tämä näkyy sivumäärissäkin. Sipilän hallitusohjelma liitteineen on 74 sivun mittainen Rinteen ohjelman ollessa liitteineen 214 sivun mittainen.

Rinteen ohjelma on ihmisoikeus- ja yhdenvertaisuusasioissa kerta kaikkiaan runsassanaisempi kuin Sipilän ohjelma. Yhdenvertaisuuteen viitataan Rinteen ohjelman tekstissä 52 kertaa, kun Sipilän hallitusohjelmassa siihen viitataan 2 kertaa (toinen näistä kerroista liittyi työnantajiin paikallista sopimista koskevissa tilanteissa eikä väestöryhmien väliseen yhdenvertaisuuteen). Tasa-arvo mainitaan Rinteen hallituksen ohjelmassa 75 kertaa, Sipilän ohjelmassa 6 kertaa. 

Väkivallan vähentäminen mainitaan Rinteen hallitusohjelmassa 18 kertaa, Sipilän ohjelmassa kerran (tällöin viitaten väkivaltarikosrangaistustasoihin; varsinaista väkivallan vähentämistyötä joko ennaltaehkäisynä tai osana rikosseuraamuksia ei Sipilän ohjelmassa mainita). 

Sana "syrjintä" mainitaan Rinteen ohjelmassa 7 kertaa, Sipilän ohjelmassa 0 kertaa. Ihmisoikeudet mainitaan Rinteen ohjelmassa 38 kertaa, Sipilän ohjelmassa 6 kertaa. Oikeusturva mainitaan Rinteen ohjelmassa 13 kertaa, Sipilän ohjelmassa 2 kertaa (toinen liittyen verovelvollisten oikeusturvaan). Kotoutuminen mainitaan Rinteen ohjelmassa 15 kertaa, Sipilän ohjelmassa 4 kertaa.

Ohjelman painotuksissa näkyy yksinkertaisesti se, että hallitusohjelman laadinnassa ovat olleet aktiivisimpina puolueet joiden kannattajakunta näkee heikommassa asemassa olevista ihmisryhmistä välittämisen keskeisenä arvonaan. Eri puolueiden kannattajien suhtautumista eri elämäntilanteissa oleviin ihmisiin tutkivat taannoin myös Juho Saari ja Sakari Kainulainen empatiakuiluja koskevassa tutkimuksessaan

 Eri väestöryhmistä välittäminen (melko paljon tai erittäin paljon) poliittisen suuntautumisen mukaan (%). Taulukko artikkelista Sakari Kainulainen ja Juho Saari: "Samassa veneessä: empatiakuilujen poliittinen ulottuvuus Suomessa." Politiikka 60:4, s. 310–323, 2018.
Suomen EU-puheenjohtajuus ja EU-tason turvapaikkapolitiikka

Turvapaikkapolitiikan osalta Rinteen hallitus tekee selväksi sen, miltä pohjalta lainsäädäntötyötä on jatkossa tarkoitus tehdä. Hallitusohjelmassa korostetaan ihmisoikeusperustaisuutta, oikeusturvan parantamista, sitoutumista kansainväliseen sopimusjärjestelmään sekä yhteistyötä YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n kanssa. 

Koska Suomi on EU-puheenjohtajamaa 1.7.2019 - 31.12.2019, ohjelmassa on viittauksia myös EU:n turvapaikkapolitiikkaan. EU-puheenjohtajuuskautta koskien on tehty oma ohjelmansa, joka on toki täysin synkroninen hallitusohjelman kanssa. EU:n ulkosuhdepolitiikan johtotähtenä on kansainvälisten sopimusten noudattaminen ja niiden ihmisoikeuslähtöinen kehittäminen, yhteistyö YK:n kanssa sekä oikeusvaltioperiaatteen vahvistaminen. Jos Suomi aikoo tehdä yhteistyötä UNHCR:n kanssa, sen lienee hyvä toimia myös niiden suositusten mukaisesti, jotka UNHCR on Suomelle EU-puheenjohtajuutta koskien antanut

Suomi tuskin pystyy puolen vuoden EU-puheenjohtajakautenaan tekemään ihmeitä unionitasolla. Hallitusohjelman ja EU-puheenjohtajuuskauden ihmisoikeuslähtöiset kirjaukset ovat kuitenkin äärimmäisen tärkeitä silloin kun muutamat EU-maat ovat olleet menossa suuntaan jossa turvapaikanhakijoiden oikeusturvasta ei välitetä tuon taivaallista. Esimerkisi Unkari on estänyt maahan saapuviltä turvapaikanhakijoilta jopa ruoan saannin ja muutoinkin syyllistynyt vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin. Suomi on hallitusohjelmakirjaustensa ja puheenjohtajuuskauden ohjelmansa myötä velvollinen pistämään Unkarin ja Puolan kaltaiset maat kuriin yhdessä niiden EU-maiden kanssa jotka oikeusvaltioperiaatetta ja ihmisoikeuslähtöisyyttä kannattavat.

Yksi tärkeimmistä EU:n yhteistä turvapaikkapolitiikkaa koskevista kysymyksistä liittyy siihen, mitä pitää tehdä niille ihmisille, jotka lähtevät Pohjois-Afrikasta kohti Eurooppaa ja joutuvat merihätään Välimerellä. Kysymyksen ratkaisu edellyttää sekä ulko- ja turvallisuuspoliittisia, kehityspoliittisia, rajavalvontaan liittyviä että varsinaiseen turvapaikkapolitiikkaan liittyviä toimia. 

Kansainväliset sopimukset kuten SOLAS ja SAR velvoittavat auttamaan merihätään joutuvia. Kuten aikaisemmin kirjoitin useampaan tutkimukseen perustuen, meripelastusoperaatiot eivät itsessään lisää liikennettä tai hukkumiskuolemia Välimerellä, vaan keskeisin asiaan vaikuttava tekijä liittyy lähtövaltioiden olosuhteisiin ja kriisien eskaloitumiseen. Liikenne lisääntyy siinä vaiheessa kun valtiot hajoavat. Myös uudemmat tutkimukset vahvistavat asian: STT:n uutisessa kerrotaan Italian kansainvälisen politiikan tutkimuslaitoksen ISPI:n tutkimuksesta, jonka mukaan

"sisäministeriön tilastot osoittavat, että tammi-huhtikuun aikana joka kahdeksas kuoli Libyan ja Italian välisellä merireitillä. Tutkimuslaitoksen luvut eivät vahvista väitteitä pelastusoperaatioiden toimimisesta vetotekijänä.

ISPI:n mukaan tänä vuonna noin 85 ihmistä päivässä on pyrkinyt Välimeren yli Eurooppaan sinä aikana kun kansalaisjärjestöjen pelastusaluksia ei ole ollut liikkeellä. Kun pelastusalukset ovat olleet työssään, vastaava luku on noin 76."


Tällä hetkellä Italia on uhkaillut ja pidättänyt meripelastusta toteuttavia tahoja ja estänyt EU:n Sofia-operaation jatkamisen. Italian toiminta ei ole kestävää ja se onkin saanut paljon kritiikkiä esimerkiksi YK:lta. Italian toiminnan taustalla on pelko siitä, että se joutuisi yksin ottamaan vastaan kaikki mereltä pelastetut ja käsittelemään heidän turvapaikkahakemuksensa. Tähän täysin aiheelliseen huoleen voidaan esittää ratkaisuksi ECRE:n ehdottamaa relokaatiomallia jota Suomi voisi puheenjohtajamaana edistää, mutta se ei riitä yksinään. Seuraavat seikat pitää tehdä:

1. EU:n ei pidä perustaa mitään omia turvapaikanhakijoiden "järjestelykeskuksia" Pohjois-Afrikkaan tai Lähi-Idän maihin (kts. artikkeli aiheesta). UNHCR:llä on jo pakolaisleirit Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä, joten järjestelykeskukset olisivat UNHCR:n kanssa päällekkäistä toimintaa ja resurssien tuhlausta. EU:n pitää tukea UNHCR:n toimintaa, vahvistaa jäsenmaidensa pakolaiskiintiöitä sekä tukea UNHCR:n hätäevakuointimekanismia Pohjois-Afrikassa. Jokaisen kannattaa perehtyä UNHCR:n evakuointimekanismin toimintaan esimerkiksi Libyassa. Libyasta on aikavälillä marraskuu 2017- helmikuu 2019 evakuoitu yhteensä 2491 UNHCR:n rekisteröimää pakolaista Nigerin kautta Eurooppaan.  Pakolaiskiintiöt ja UNHCR:n toiminnan tukeminen vähentävät painetta turvautua ihmissalakuljettajiin ja lähteä merille.

2. EU:n pitää tehdä yhteistyötä Pohjois-Afrikan maiden kanssa oikeusvaltion ja ihmisoikeustilanteen vahvistamisen, ammattimaisen rajavalvonnan ja ihmissalakuljetukseen puuttumisen saroilla.  Käytännössä tämä tarkoittaa sekä koulutusyhteistyötä, poliisiyhteistyötä hädänalaisia ihmisiä hyväksikäyttävän rikollisuuden vähentämisessä sekä rajavartioston välineistön tukemista. Tavoitteena on se, että Pohjois-Afrikan maat pystyisivät tulevaisuudessa YK:n ihmisoikeussopimuksia ja oikeusvaltioperiaatetta kunnioittavalla tavalla hallinnoimaan muuttoliikkeitä rajoillaan. 

3. EU:n pitää tehdä yhteistyötä IOM:n, UNHCR:n ja Välimeren rannikkovaltioiden kanssa siinä, että esimerkiksi Libyassa oleskelevia ihmisiä voi palata vapaaehtoisesti kotimaihinsa. Tämän IOM-johtoisen vapaaehtoisen paluun pitää olla aidosti vapaaehtoista. Kansainvälinen siirtolaisuusjärjestö on EU:n tuella vuonna 2018 auttanut ainakin 6 185:tä ihmistä palaamaan vapaaehtoisesti Libyasta kotiinsa. Tämäkin käytäntö vähentää painetta turvautua ihmissalakuljettajiin ja Välimeren ylittämiseen.

4. Jos näistä toimenpiteistä huolimatta vene tai laiva pääsee lähtemään Pohjois-Afrikasta ja se joutuu merihätään, aluksessa olevat ihmiset pitää aina pelastaa. Avustamisvelvollisuudesta säädetään kansainvälisessä oikeudessa varsin selkeästi. Jos merihätään joutuminen tapahtuu Libyan aluevesillä, pelastaminen ja aluksen rantauttaminen on Libyan vastuulla, Libyan rannikolle. Libyan aluevesille ei ole muilla mitään asiaa ilman Libyan suostumusta tai nimenomaista pyyntöä. Jos henkilö haluaa Libyan sisällä hakea kansainvälistä suojelua, hän asioi UNHCR:n kanssa. On selvää että UNHCR:n työmaa Libyassa on tällä hetkellä mahdoton, joten EU:n pitää ehdottomasti tukea UNHCR:ää.

5. Jos käy niin että merihätään joutunut alus on kansainvälisillä vesillä, lähimpänä olevilla aluksilla on velvollisuus auttaa. Jos ihmiset haluavat hakea kansainvälistä suojelua, heillä pitää olla mahdollisuus jättää turvapaikkahakemus EU-maassa. Ainoastaan silloin on mahdollista ylipäänsä selvittää, tarvitseeko ihminen kansainvälistä suojelua vai ei.

Kansainvälisiltä vesiltä ei pidä lähteä ketään viemään Libyaan koska UNHCR:n hätäevakuointimekanismi on jo tällä hetkellä vaikeassa ylikapasiteettitilanteessa ja koska Libyan ihmisoikeustilanne on täysin kestämätön: viranomaiset ovat syyllistyneet esimerkiksi siirtolaisten systemaattiseen kidutukseen ja heinäkuun alussa 2019 44 siirtolaista kuoli pidätyskeskukseen tehdyssä ilmaiskussa

Euroopan Ihmisoikeustuomioistuin on antanut jo vuonna 2012 Italialle langettavan tuomion (Hirsi Jamaa ym. vs. Italia) tapauksessa, jossa Italia jätti kokonaan tutkimatta 11 somalialaisen ja 13 eritrealaisen perusteet kansainväliselle suojelulle ja sen sijaan käännytti heidät suoraan Libyaan. EIT katsoi Italian rikkoneen kidutuksen kieltoa koskevaa artiklaa (artikla 3), oikeussuojakeinojen piiriin pääsyä koskevaa artiklaa (artikla 13) sekä joukkokarkotuksia koskevaa artiklaa (4. lisäpöytäkirja, 4.artikla). 

6. European Council of Refugees and Exiles (ECRE) on tehnyt laadukkaan ja käytännöllisen toimintamallin tilanteisiin, joissa pitää sopia vastuukysymyksistä Välimereltä pelastettujen ihmisen turvapaikkahakemusten käsittelyssä. "Relying on Relocation: ECRE Proposal for a Predictable and Fair Relocation following Disembarkation" perustuu pitkälti siihen, että Euroopan Unionin jäsenmaat sopivat yhdessä Euroopan turvapaikka-asioiden tukiviraston (EASO) ja rantautumisvaltioiden kanssa tätä kautta vastaanotettavien turvapaikanhakijoiden määrästä. Pakolaiskiintiön lisäksi voidaan siis luoda turvapaikanhakijoita koskeva relokaatiokiintiö, joka turvaa a) sen, että rantautumisvaltiot eivät joudu hoitamaan Välimereltä pelastettujen asioita yksin b) sen, että turvapaikanhakijoiden määrä jäsenvaltiossa on paremmin ennakoitavissa, mikä helpottaa vastaanottokeskusjärjestelyjä ja oikeastaan kaikkea turvapaikkaprosessiin liittyvää c) sen, että ihmisiä ei lähetetä Libyan kaltaisiin maihin käytännössä kidutettavaksi. Jokaisen kannattaa perehtyä ECRE:n relokaatiomalliin. Uusi hallitus on kiitettävällä tavalla lähtenyt tämän mallin suuntaan ottamalla vastaan Seawatch 3:n pelastamia henkilöitä.

7. Kohdan 6 mukaisesti EU-maassa käsiteltävät turvapaikkahakemukset pitää käsitellä laadukkaasti ja asianmukaisesti huomioiden kaikki EU:n turvapaikkasäädökset ja niiden henki. Selvää on, että kielteisiä päätöksiä tulee vaikka oikeusturva olisi huipputasolla ja vaikka henkilö saisi kuinka asianmukaisen oikeusavun: kaikki eivät yksinkertaisesti ole kansainvälisen suojelun tarpeessa. Tässäkin kohtaa pitää huolehtia vapaaehtoisen paluun mahdollisuudesta sekä niin sanottujen pakkopalautusten kohdalla myös seurantajärjestelmän kehittämisestä. On tärkeää saada luotettavaa seurantatietoa siitä, millä tavoin kielteisen päätöksen saaneiden ihmisten elämä on palauttamisen jälkeen jatkunut. Tärkeää on tiedostaa, että tahdonvastaisia palautuksia tulee aina olemaan.

***

Yleisestikin ottaen Euroopan yhteisen turvapaikkapolitiikan kehittämisessä on varsin tärkeää toimia niiden periaatteiden mukaisesti, joita ECRE on tuonut esiin. Lisälukemistoksi jokaisen kannattaisikin ehkä lukea kaikki ECRE:n Policy Notet ja Policy Paperit läpi ja myös tilata itselleen ECRE:n uutiskirje.