maanantaina, helmikuuta 11, 2008

Monikulttuurisuuselokuvien vaikeuksia ja viehätyksiä

Suomen elokuva-arkisto on muuttanut vuoden alusta nimensä ”Kansalliseksi audiovisuaaliseksi arkistoksi”. Uusi nimi tuntuu hieman pompöösiltä. Siinä on ripaus Kiinan kansantasavaltaa, toisen ripauksen verran Borat-elokuvan Kazakstania. Ajattelun muotivirtaukset ja päivänpolttavat huolet näkyvät parhaiten julkista tukea saavien laitosten sekä projektien nimissä. Joku on keksinyt, että valtiolta tukea saavien kulttuurin ja tieteen alan yksikköjen nimissä pitää olla nykyisin etuliite "kansallinen". Helsingin yliopiston pääkirjastonkin nimi näet muutettiin jokunen vuosi sitten kansalliskirjastoksi. Nimimuutoksista tulee mieleen sinivalkoinen jakkupukufennomaani-innovaattori, joka haluaisi nähdä kaiken julkisrahoitteisen kulttuurin ja tieteen kansallisvaltiollisina identiteetinrakennusprojekteina.

On ihme, että elokuva-arkiston uudessa nimessä ei ole sanoja ”innovaatio” tai ”luovuus”, koska ne ovat myös ajan hengen mukaisia taikasanoja. Veikkaan, että kansallisen audiovisuaalisen arkiston toimintasuunnitelmassa puolestaan on. Näistä asioista pitäisi repiä enemmänkin huumoria. Jos VR-konsernia ei yksityistetä (jolloin nimeksi tulee joku valju latinankielinen nimi, esim. Ferrovia), se muutettaneen kohtapuoliin kansallisen ympäristöystävällisen liikkumisen edistämisyksiköksi.

Kävin viime lauantaina kansallisen audiovisuaalisen arkiston Uuteen maahan-seminaarissa, jossa olivat puhujina Lillen yliopiston tutkija Alexis Spire, Cuporen erikoistutkija Pasi Saukkonen sekä elokuvaohjaaja Jean Bitar. Seminaarissa oli mukavaa pitää päässä kuulokkeita, joiden välityksellä Alexis Spiren ranskankieliset puheenvuorot tulivat simultaanitulkattuna. Jean Bitar jäi paneelissa hieman marginaaliseen osaan, vaikka hän näytti omassa alustuksessaan monenlaisia ajatuksia herättäviä väläyksiä dokumenteistaan. Tämä on harmi, koska Bitar on Suomen parhaimpia dokumenttielokuvien ohjaajia, jolta olisi voinut kysyä vaikka mitä. Yleisö oli pääosin kiinnostunut Spiren alustuksesta sekä EU:n ja Suomen maahanmuuttopolitiikasta. Se on kieltämättä tärkeä aihe, mutta itse olen sen kanssa väitöskirjatyön takia sen verran naimisissa, että olisin kaivannut enemmän kulttuuripoliittisia ja elokuvaan keskittyviä pohdintoja.

Kulttuuria taiteen ja elokuvan mielessä päästiin kyllä raapaisemaan. Pasi Saukkonen kertoi Hollannissa 90-luvulla käydystä kulttuuripoliittisesta debatista. Joku hollantilainen intellektuelli, jonka nimeä en enää muista kirjoitti vuonna 1997 sapekkaasti maan kirjallisuuden ja elokuvan pysähtyneisyydestä. Tarinat kulkivat perinteisiä tulppaanireunusteisia raiteita, vaikka maan väestö on maanosan heterogeenisimpiä. Aiheet eivät kuulemma koskettaneet maan todellisuutta, vaan niissä eläteltiin kuvitelmaa Hollannista, jota ei ole kenties koskaan ollut.

Vuonna 2004 Albert Ter Heerdt ohjasi sitten elokuvan ”Shouf Shouf Habibi”, josta tuli sekä suosittu että paljon keskustelua herättänyt teos. Käsikirjoittaja sekä pääosan esittäjä marokkolaissyntyinen Mimoun Oaissa ei halunnut elokuvan herättävän keskustelua ainoastaan hollantilaisen valtakulttuurin ja maahanmuuttajien kulttuurin välisestä suhteesta, koska tällainen kysymyksenasettelu on kaikin puolin vanha ja essentialisoiva, toisin sanoen vääristynyt. Elokuvan tuli havainnollistaa ennen kaikkea yksilöiden heiluvaa, heterogeenistä ja kamppailunomaista asemaa kulttuuriseksi sanotun ryhmän sisällä ja erilaisissa välitiloissa.

Hollannin keskustelu muistuttaa melko paljon sitä kulttuuripoliittista keskustelua, mikä Suomessa on viime aikoina lähtenyt käyntiin. Mogadishu Avenuesta, Poikkeustilasta ja Ähläm Sählämistä voi olla montaa mieltä, mutta lienee hyvä että joku yrittää käsitellä aihetta. Suomikin moninaistuu, ja on tervettä käsitellä monipuolistuvaa Suomea myös liikkuvassa kuvassa.

Toisaalta ihmisten taustojen moninaistuminen alkaa nykyisin olla jo niin käytetty aihe, että se kärsii inflaatiosta. Olen uskalias ja nimitän identiteettiä sekä etniseen tai kulttuuriseen ryhmään kuulumista käsitteleviä elokuvia ”monikulttuurisuuselokuviksi”. Ruotsissa Josef Fares on tehnyt aiheesta pari rainaa ja Ella Lemhagen Uuteen Maahan-sarjassakin näytettävän ”Tsatsiki, mutsi ja poliisin”. Pohjoismaissa on tehty monta muutakin monikulttuurisuuselokuvaa, joita en juuri nyt muista, televisiosarjoista puhumattakaan.

Edellä mainittuja elokuvia hieman paremmin myös taiteellisesti ovat onnistuneet Udayan Prasadin ”My son the fanatic” (Iso-Britannia) vuodelta 1997 sekä Mathieu Kassovitzin ”Viha” (Ranska) vuodelta 1995.

Monikulttuurisuuselokuvissa on monta yhdistävää piirrettä. Ensinnäkin ne ovat usein tragikomedioita. Elokuva alkaa hauskojen sattumusten ja tottumusten kolahduskuvauksilla, ja saa yleensä puolivälin jälkeen vakavampia elementtejä. Yleensä kaikki elokuvan tapahtumat, sekä hauskat että vakavat, nivoutuvat tavalla tai toisella päähenkilön hajanaiseen identiteettiin, syrjimisen kokemuksiin, muistoihin ja juurettomuuteen.

Monikulttuurisuuselokuvat voivat kuvata varsin hienolla tavalla tärkeitä asioita, mutta harmittavan usein niitä vaivaa ilmaisullinen ja taiteellinen köyhyys. Kun ihmisellä on ikävä, kuvataan taivasta ja tähtiä. Kun hän tuntee olonsa juurettomaksi, hän katsoo mietteliään näköisenä talon, auton tai metron ikkunasta ulos. Monikulttuurisuuselokuva tarvitsisi Tarkovskinsa. Tällä hetkellä tyylikeinot ovat ehtaa Timo Koivusaloa, jonka "Kaksipäisen kotkan varjossa"-elokuvassa Suomen kansan alistettua asemaa symboloi kaksipäisen kotkan varjo.

Lisäksi kieltämättä hedelmälliseltä tuntuva aihepiiri saattaa altistaa tarinan ja henkilöt kliseillä kyllästetyiksi. Josef Faresin Zozo saattoi monen mielestä olla koskettava elokuva. Oma kokemus oli kuitenkin se, että Zozon henkilöhahmojen persoonallisuus on samaa luokkaa kuin Commodore 64:n. Linnan juhlien draamakaari ja hahmot tarjoavat enemmän yllätyksiä ja ihmisyyden tuntemuksia.

Tarinan muovimaisuus vaivaa myös Shouf Shouf Habibia. Tytöllä on se pakollinen kiista omasta vapaudesta vanhempien omaksumien kulttuuristen tapojen keskellä. Hänen lisäkseen on se ”akkulturoitunut” sivuosamaahanmuuttaja jolla menee pinnallisesti hyvin mutta oikeasti huonosti. Hän on yleensä poliisin ammatissa, jotta akkulturoituneisuus korostuisi kunnolla (tämä hahmo toistuu myös "Vihassa" ja muutamassa saksalaisessa monikulttuurisuuskomediassa). Monikulttuurisuuselokuvaan kuuluu myös se nuorimies, jolla on rivoja puhuvia rikollisia kavereita jotka kuuntelevat hiphoppia. Sitten on ne kaikin puolin hupsut ja hössöttävät vanhemmat, joiden huonoon kielitaitoon tai piintyneisiin roolikäsityksiin komediallisuus tiivistyy.

”Vihan” pelasti persoonallisen nihilistinen ote, My Son the Fanaticin se, että se pisti hahmot kerrankin kunnon leikkiin. Muut monikulttuurisuuselokuvat eivät vielä valitettavasti ole herättäneet innostusta, mutta veikkaan että Uuteen Maahan- sarjassa tulee hienoja uusia yllätyksiä.

Monikulttuurisuuselokuva maailmalla tuntuu olevan vaiheessa, jossa suomalainen monikulttuurisuuspolitiikka on. Huolimatta viranomaisten suhteellisen hyvästä monikulttuurisuustietämyksestä sekä yhdenvertaisuus- ja kotouttamislain kaltaisista käytännöistä monikulttuurisuus tuntuu vieläkin erilliseltä asialta, jota varten pitää olla opaskirja. Se ei ole vielä siirtynyt taikasanasta sellaiseksi läpileikkaavaksi periaatteeksi, jota ei tarvitsisi miettiä valmiiden kaavojen kautta.

Mutta onneksi suomalainen monikulttuurisuuspolitiikka ei ole samalla tasolla kuin suomalainen pitkä elokuva, sillä silloin se olisi kaoottisen huonossa tilassa. Suomalaisen pitkän elokuvan aiheiden diversiteetti on samaa luokkaa kuin Saharan kasvillisuuden. Tyylilajeja on tasan kolme: 1. löyhästi tositapahtumiin perustuva elokuva oikeasti eläneestä ihmisestä tai ihmisjoukosta 2. löyhästi tositapahtumiin perustuva elokuva jostain sodasta, joka perustuu sen ja sen henkilön kirjoittamaan romaaniin. 3. romanttinen naamoja lähietäisyydeltä kuvaava komedia jossa näyttelee Kari-Pekka Toivonen tai Mikko Leppilampi. Monikulttuurisuus ei kiinnosta suomalaisen pitkän elokuvan tekijöitä. Suomalaisessa elokuvassa Kekkoset, sotilaat ja Mannerheimit patsastelevat tai nuoret kaupunkilaisaikuiset ottavat baarissa drinkin. Jos Suomessa tehdään jossain vaiheessa monikulttuurisuuselokuva, se rakennettaneen Shouf Shouf Habibin kaltaisista aineksista. Kamerat tulevat kuvaamaan ennalta arvattavien ihmisten naamoja puolivalaistussa itähelsinkiläisessä lähiössä.

Jos Suomessa olisi enemmän resursseja, monet pitkän elokuvan ongelmat ratkaistaisiin heti. Maailman monikulttuurisuuselokuvat taas kaipaisivat persoonallisempia käsikirjoittajia. Identiteettiä ja välitiloja kuvaavan elokuvan ei ole pakko olla Salman Rushdien romaanin toisinto. Haluaisin nähdä jatkossa enemmän elokuvia, joissa monikulttuurinen problematiikka ei kahmaisisi koko tarinaa ja sen henkilöhahmoja patsaiksi. Se olisi yhtenä ainesosana sävyttämässä tragikomedioiden lisäksi vaikkapa kauhuelokuvaa tai mitä tahansa tavallista draamaa. Sitä odotellessa täytynee käydä vilkuilemassa Orionin Uuteen Maahan- sarjan elokuvia, joita tarjoaa Suomen kansallisvaltion kansalle Kansallinen Audiovisuaalinen Arkisto.

3 kommenttia:

Sedis kirjoitti...

"Luovuutta" ja "innovaatiota" voit käydä katsomassa SEA:n tekemistä tulossopimuksista sekä toiminta- ja taloussuunnitelmista:

http://www.sea.fi/esittely/netra/

Kiitos kirjoituksestasi!

Anonyymi kirjoitti...

Aamulehden Asiat liitteessä oli kirjoituksesi mm. VR:n yksityistämisestä. Tiedoksesi, Valtionrautatiet lakkasi olemasta jo 1.7.1995, jolloin se yhtiöitettiin ja siitä tuli VR yhtymä, jonka alla on mm. VR osakeyhtiö ja VR Rata. Lisätietoja saat VR:n Internet -sivuilta www.vr.fi.
Samassa yhteydessä rataverkko siirtyi Ratahallintokeskuksen hallintaan.

Heikki Kerkkänen kirjoitti...

Kiitos tarkennuksesta. Huomasinkin jo samana päivänä kuin kirjoitin monikulttuurisuuselokuvia käsittelevän tekstin, että VR tosiaan yhtiöitettiin jo 1995 ja korjasin tekstin saman tien.

Painoon menevään versioon korjaus ei valitettavasti ilmeisesti ehtinyt.