Turvapaikanhaun ulkoistaminen lihottaa diktaattorien kukkaroita ja rapauttaa oikeusvaltiota

Iso-Britannian suunnitelma lähettää turvapaikanhakijoita lentokoneella Ruandaan on laiton. Iso-Britannian korkeimman oikeuden mukaan suunnitelma rikkoo ehdotonta palautuskieltoa, joka on kirjattu myös Suomen perustuslakiin: 

Ulkomaalaista ei saa karkottaa, luovuttaa tai palauttaa, jos häntä tämän vuoksi uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu.

Korkein oikeus katsoi, että Ruandan kohdalla on ilmiselvä vaara siitä, että sinne lähetetyt henkilöt lähetetään ilman kunnollista tutkintaa kotimaihinsa, mahdollisesti kidutettaviksi. Ehdoton palautuskielto pitää sisällään myös ketjupalautusten kiellon eli sen, että Iso-Britannia ulkoistaisi Syyriaan kidutettavaksi lähettämisen Ruandan valtiolle. Korkeimman oikeuden mukaan kielteisten turvapaikkapäätösten prosentti määrättyjen kansalaisuuksien kohdalla oli Ruandassa ollut sata, kun samat kansalaisuudet olivat Britanniassa lähes poikkeuksetta saaneet suojeluaseman. Se kiinnitti huomion myös Ruandan huonoon ihmisoikeustilanteeseen: Iso-Britanniassa asuvien ruandalaisten uhkailuun, hallinnon toteuttamiin murhiin, vangittuna pidettyjen kuolemiin, kidutukseen, henkilöiden ”katoamisiin” ja tiedotusvälineiden ja poliittisten vapauksien rajoituksiin. 

Iso-Britannia päätti korkeimman oikeuden tuomiosta huolimatta edistää ulkoistamista koskevaa lakipakettia. Lakipaketti sisältää lukuisia oikeusvaltioperiaatteelle täysin vieraita elementtejä. Tuomioistuimille ja viranomaisille annettu määräys käsitellä Ruandaa turvallisena maana riippumatta siitä, mitä havaintoja Ruandasta tehdään, on kuin Monty Python -sketsistä mutta täyttä totta.  

Ruanda-suunnitelmaa on myös moitittu kohtuuttoman kalliiksi. Ruanda on ilmoittanut voivansa ottaa vastaan mahdollisesti korkeintaan 1000 turvapaikanhakijaa viiden vuoden aikana. Iso-Britannia on jo tähän mennessä maksanut noin 240 miljoonaa puntaa Ruandalle ennen ensimmäistäkään Ruanda-lentoa. 300 henkilön palauttamisen on arvioitu maksavan kokonaisuudessaan 541 miljoonaa puntaa. Vertailun vuoksi, Iso-Britanniasta haki pelkästään vuonna 2023 turvapaikkaa yhteensä 67 337 henkilöä. 

On siis selvää, että Iso-Britannia ei pysty ulkoistamaan edes murto-osan murto-osaa turvapaikanhausta Ruandaan. Ruandan kapasiteetti ei riitä pieneenkään osuuteen Iso-Britannian vuotuisesta turvapaikanhakijamäärästä, ja tuhannen ihmisen lähettämisellä tuskin olisi tähtitieteellisistä kustannuksistaan huolimatta mitään vaikutusta niihin, jotka Eurooppaan haluavat pyrkiä.

***

Ruanda-suunnitelma ja sen ongelmat havainnollistavat hyvin turvapaikanhaun ulkoistamiseen liittyviä ongelmia laajemminkin. Ongelmat liittyvät turvapaikkaprosessien laatuun ja oikeusturvaan, ulkoistamisesta koituviin kustannuksiin suhteessa hyötyihin sekä ulkoistamisen vähäisiin mahdollisuuksiin vaikuttaa ihmisten edelleen liikkumiseen. 

Jos EU-maa lähettäisi turvapaikanhakijoita kolmanteen maahan EU-maasta, tämän kolmannen maan tulisi noudattaa EU-lainsäädäntöä turvapaikkahakemusten käsittelyssään. Valtion oikeudelliset velvollisuudet eivät näet lakkaa siinä vaiheessa, kun henkilö poistuu valtion alueelta, vaan säilyvät niin pitkään, kun oikeudellinen prosessi kuten esimerkiksi turvapaikkaprosessi on kesken. Iso-Britannia ei ole EU-maa, mutta Euroopan ihmisoikeussopimus (EIS) ja sen oikeuskäytäntö koskee myös Iso-Britanniaa. Näin ollen EIS koskee myös Ruandaan Iso-Britanniasta lähetettäviä henkilöitä ja myös Ruandaa, mikäli Ruandan on tarkoitus käsitellä Iso-Britanniasta Ruandaan lähetetyn henkilön turvapaikkahakemus. Valtion oikeudelliset velvollisuudet alkavat itse asiassa ennen turvapaikkaprosessiakin jo siinä vaiheessa, kun valtio on aktiivisesti käyttänyt valtaansa, esimerkiksi kansainvälisellä merialueella. Asiasta on Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vakiintunut oikeuskäytäntö, jota koskeva ennakkopäätös  Hirsi Jamaa vs. Italia on yksi merkittävimmistä.

EU:n turvapaikkasäädöksissä ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä on kyse minimistandardeista joilla turvataan asianmukainen pääsy turvapaikkamenettelyyn, kunnollinen turvapaikkatutkinta, oikeusapu sekä se, että henkilöä ei palauteta kidutettavaksi tai tapettavaksi, jos vaara sille todellisuudessa on. Euroopan maat ovat saaneet langettavia päätöksiä säädöksiä valvovilta tuomioistuimilta (EU:n turvapaikkasäädösten kohdalla EU-tuomioistuin, Euroopan ihmisoikeussopimuksen kohdalla Euroopan ihmisoikeustuomioistuin) lakia rikottuaan. Myös esimerkiksi YK:n kidutuksen vastainen komitea voi keskeyttää käännytyksen, jos turvapaikanhakija on vaarassa joutua kidutetuksi.  Toki kansainväliseen elimeen päätyvät vain valituskelpoiset päätökset, joiden kohdalla kansallisen tason tuomioistuimet ovat jo tehneet ratkaisunsa. Moni turvapaikkapäätös muuttuu kansallisessa muutoksenhaussa. Suomen kohdalla Maahanmuuttoviraston päätökset voivat muuttua hallinto-oikeudessa, ja kriteerien täyttyessä korkein hallinto-oikeus voi muuttaa alemman oikeusasteen päätöstä. 

Ruandan kaltaisten maiden kohdalla on kyseenalaista, onko muutoksenhaku tosiasiallisesti alkuunkaan mahdollista, ja toimiiko oikeusapu ja oikeuslaitos ollenkaan eurooppalaisten oikeusstandardien mukaisesti. 

Toki moni poliitikko on väläytellyt mahdollisuutta yksinkertaisesti lähettää ihmiset johonkin kolmanteen maahan ilman minkäänlaista huolehtimista henkilöiden oikeusturvasta. Tällöin ei kuitenkaan ole kyse mistään "turvapaikanhaun ulkoistamisesta" vaan yksiselitteisen laittomasta ja mielivaltaisesta ihmisten kuskaamisesta, mahdollisesti myöhemmin kidutettavaksi tai tapettavaksi. Ajatus siitä, että tavallinen oikeusturva koskee kaikkia muita paitsi kansainvälistä suojelua hakevia on epäoikeudenmukainen ja läpeensä rasistinen, eikä asian sanomista ole mitään syytä peitellä tällaisia ehdotuksia kohdatessa. 

Täysin ratkaisematta on myös kysymys siitä, mitä tapahtuu käytännössä kielteisen päätöksen saamisen jälkeen. Miksi henkilö ei yrittäisi uudestaan Eurooppaan? Erityisesti Albanian kaltaisten käsittelijämaiden kohdalla on hyvin todennäköistä, että kielteisen päätöksen saaneet lähtisivät luvattomasti liikkeelle uudestaan kohti Euroopan unionia Balkanin reittiä pitkin, kun Euroopan mantereella jo ollaan ja mitään hävittävää ei ole. 

Ajatus siitä, että vuonna 2023 136 000 turvapaikkahakemusta vastaanottanut Italia maksaa Albanialle 650 miljoonaa euroa 3000 henkilön turvapaikkaprosessista viiden vuoden aikana kuulostaa Albanian hallituksen näkökulmasta varmastikin hyvältä. Italian turvapaikkapoliittisia haasteita se ei ratkaise millään tavalla. Maailmassa ei yksinkertaisesti ole sellaista määrää EU:n ulkopuolisia valtioita, joilla olisi valmius, kyky ja halu ottaa huolehdittavakseen EU:hun pyrkivät hakijat ja jotka pystyisivät estämään ihmisten edelleen liikkumista. Vuonna 2023 koko EU:sta haki turvapaikkaa yli 1,1 miljoonaa ihmistä. 

Jo karttaa vilkaisemalla selviää, että Eurooppa on maantieteellisten etäisyyksien ja maarajojen määrän näkökulmasta täysin erilainen kokonaisuus kuin Tyynenmeren ympäröimä Australia, jonka ulkoistamispolitiikka toki oli täynnä äärimmäisen vakavia ihmisoikeusloukkauksia kuten hyväksikäyttöä, heitteillejättöä ja ihmisten nälkiinnyttämistä. 

***

Tälläkin hetkellä on olemassa käytäntö, jonka puitteissa EU:n ulkopuolisessa maassa tutkitaan suojelun tarvetta ja jonka puitteissa kolmannet maat huolehtivat pakolaisväestöstä alueellaan. Kiintiöpakolaisjärjestelmässä YK:n pakolaisjärjestö UNHCR on tutkinut kansainvälisen suojelun tarpeen sekä kansainvälistä suojelua tarvitsevan ihmisen uudelleen sijoittamisen tarpeen. UNHCR tutkii pakolaisiksi katsomistaan henkilöistä eniten apua tarvitsevat ja esittää pientä osaa sijoitettavaksi pakolaiskiintiössä: muut henkilöt ovat pakolaisleireillä suurimmaksi osaksi kehittyvissä maissa. 

Maailmassa oli vuoden 2022 lopussa 108.4 miljoonaa pakolaista, joista 76% on pieni-ja keskituloisissa maissa. Maailman vähiten kehittyneet maat eli LDC-maat majoittivat 16% maailman pakolaisväestöstä. On räikeän epäoikeudenmukaista, että maat joiden väestöosuus on 9% koko maailman väestöstä ja joiden yhteenlaskettu bruttokansantuote on alle 1,3 % maailman bruttokansantuotteesta, huolehtii tällaisesta osuudesta maailman pakolaisväestöstä. 26 % maailman pakolaisista majoittuu Bangladeshin, Pakistanin ja Iranin kaltaisissa alhaisen keskitulotason maissa. 33% maailman pakolaisväestöstä majoittuu Jordanian, Libanonin ja Turkin kaltaisissa maissa. UNHCR:n mandaatin alla oli 29,4 miljoonaa pakolaista, joista vuonna 2024 oli UNHCR:n mukaan uudelleensijoittamisen tarpeessa 2,4 miljoonaa ihmistä, ja näistäkin henkilöistä vain murto-osa Euroopan alueelle. 

Rikkaiden maiden osuutta maailman pakolaisväestöstä huolehtimisesta pitää kasvattaa eikä pienentää. Jos rikkaat maat haluavat vahvistaa kolmansien maiden kykyä huolehtia maailman pakolaisväestöstä, tulee tämä vahvistamistyö tehdä ennen kaikkea UNHCR:n toimintaa tukemalla eikä uusilla päällekkäisillä järjestelmillä.

On paljon tehokkaampaa ja turvallisempaa tukea YK-instituutioita kuin viskoa rahalla diktaattoreita, mitä Euroopan unioni näyttäisi yhä kasvavassa määrin tekevän. Hiljattain Euroopan unioni teki Egyptin diktaattori Abdel Fattah el-Sisin kanssa 7,4 miljardin euron arvoisen sopimuksen, jonka osana Egyptin toivotaan estävän ihmisten muuttoliikettä Eurooppaan. Euroopan unioni on aiemmin rahoittanut Libyassa toimivia ryhmiä, jotka ovat syyllistyneet jatkuvasti räikeisiin ihmisoikeusloukkauksiin kuten kidutukseen, raiskauksiin ja satunnaisiin teloituksiin. Aiheesta on raportoitu jatkuvasti, esimerkiksi täällä, täällä, täällä ja täällä. Vastaavanlaista yhteistyötä on tehty Tunisian kanssa ja yhtä lailla rahoittaen suoraan tahoja, jotka syyllistyvät todistettavasti räikeisiin ihmisoikeusloukkauksiin. Tällainen toiminta ja oikeusloukkauksien katsominen läpi sormien on vastoin EU:n omia perusperiaatteita ja rapauttaa kaikkea sitä työtä jota tehdään demokratian ja oikeusvaltion vahvistamiseksi. 

Diktaattoreiden kanssa tehtävien sopimusten perusongelma on se, että EU altistaa tällä tavoin itsensä kiristykselle. Esimerkiksi niin sanotun EU-Turkki-sopimuksen seurauksena Kreikassa on edelleen kymmeniätuhansia ihmisiä limbotilanteessa EU:n silti tukiessa Turkin diktaattori Erdoganin hallintoa miljardeilla. Vuonna 2023 Kreikka sai 38400 uutta hakemusta ja lisäksi Kreikka on jatkuvissa ongelmissa oman rannikkovartiostonsa ihmisoikeusloukkausten ja väärinkäytösten kanssa. Kaikista sopimuksista ja maksuista huolimatta Erdogan uhkaa säännöllisin väliajoin "avata portit" jos EU tai Kreikka ei toimi kuten Erdogan haluaa. Muste ei sopimustekstissä ehtinyt pitkään kuivaa kun 2016 jo uhkailtiin porttien avaamisella. Sama toistuu säännöllisesti, esimerkiksi 2019 ja myös 2020. On ehkä välttämätöntä tiedostaa, että niin sanotun pakolaiskriisin hallinnoimisen suhteen EU-Turkki-diili ei ollut minkäänlainen välttämättömyys. Realistisia vaihtoehtoja sopimukselle oli useita ja niitä esitettiin jatkuvasti ja selkeästi. 

***

Pitääkö Euroopan Unionin lopettaa yhteistyö kolmansien maiden kanssa? Ei pidä.

Pitääkö Euroopan Unionin ottaa ihmisoikeudet ja oikeusvaltio keskiöön kolmansien maiden kanssa työskennellessä ja rahoitusmekanismeja suunnitellessa? Kyllä pitää. Jos EU rahoittaa jonkun EU:n ulkopuolisen maan rajavartiostoa, voi rahoittaja vallan hyvin sisällyttää rahoituksen saamisen ehdoksi sen, että tätä rajavartiostoa koulutetaan pakolaisoikeudellisissa asioissa ja ihmisoikeuksissa. On ainoastaan hyvä ja täysin perusteltua, että haavoittuvassa asemassa olevia kohtaava henkilö saa tähän kohtaamiseen koulutusta. EU:n taas ei pidä ollenkaan tehdä yhteistyötä satunnaisen sotaakäyvän aseryhmän kanssa, joka on julistanut itsensä "rajavartiostoksi". 

Lisäksi Euroopan Unionin tulee luopua paniikkitunnelmissa rakennetuista hankesuunnitelmista koskien turvapaikanhaun ulkoistamista, koska panos-tuotos-suhde kansainvälisen pakolaisuuden hallinnoinnin suhteen on yksiselitteisesti parempi työskennellessä vakiintuneen YK-instituution UNHCR:n ja sen uudelleensijoittamisohjelman kanssa. 

Lisätietoa ja lisälukemistoa

The Migration Observatory: Q&A: The UK’s policy to send asylum seekers to Rwanda

Steffen Angenendt, Nadine Biehler, David Kipp, Anne Koch, Raphael Bossong:
The Externalisation of European Refugee Protection: A Legal, Practical and Political Assessment of Current Proposals

Dr Joelle Grogan: Unpacking the Supreme Court’s Rwanda decision

Commissioner for human rights: Serious human rights concerns about United Kingdom’s Rwanda Bill

YK: UK’s newly passed ‘Safety in Rwanda’ bill is anything but safe: UN officials

Chatham House: The way forward for EU migration and asylum policy

UNHCR:

Resettlement handbook

Global Trends Report 2022 

UNHCR Projected Global Resettlement needs 2024

ECRE: 

Ecre: Editorial: EU-Turkey Deal 5 Years on: Fundamentals Remain Unchanged

Ecre: EU External Partners: MEPs Renew Criticism of EU Migration Deals ― Aid Organisations Sue Dutch Government Over EU-Turkey Agreement ― More Reports of Interference and Violence by Libyan Coast Guard ― NGOs Express Concerns over Human Rights Violations in Tunisia

Rakenteellinen rasismi ei edistä kotoutumista

Ihmistä ei tule syrjiä hänen alkuperänsä perusteella. Tilanne, jossa yksi henkilö saa pienempää työttömyysturvaa kuin toinen, vaikka molempia koskevat samat velvoittavuudet esimerkiksi työnhaun suhteen, on epäoikeudenmukainen. 

Työttömyysturvaa voi alentaa tälläkin hetkellä, jos henkilö esimerkiksi laiminlyö työnhakuvelvollisuuttaan. Tällöin kyse on selkeästä seuraamuksesta, joka johtuu henkilön omasta toiminnasta. Myös sosiaaliturvan piiriin ja työttömyysturvan piiriin pääsemistä säädellään tälläkin hetkellä. Työttömyysturvan piiriin pääseminen edellyttää vakinaista asumista Suomessa. Tilapäinen oleskelu, esimerkiksi opiskelijan oleskeluluvalla oleminen, ei yleensä oikeuta Suomen sosiaaliturvan piiriin kuulumiseen. Myöskään kansainvälistä suojelua hakevat henkilöt (turvapaikanhakijat) eivät ole Suomen sosiaaliturvan piirissä. Heidän toimeentulostaan ja huolenpidostaan säädetään vastaanottolaissa.

Jos työttömyysturva on Suomessa vakinaisesti asuvista henkilöistä lähtökohtaisesti yhdellä alempi kuin toisella vain hänen taustansa vuoksi ilman minkäänlaista syyllistymistä moitittavaan toimintaan, on kyseessä rakenteellinen syrjintä. On yleistä, että syrjintä yritetään peittää ja sitä puolustellaan kiertoilmauksilla: "kannustetaan kotoutumiseen", "vahvistetaan velvoittavuutta". Syrjinnästä työttömyysturvan eriarvoistamisessa taustan perusteella on kuitenkin yksinomaan kyse, eikä tämä asia muutu miksikään kiertoilmaisuilla.

Juha Sipilän hallitus pyrki vuonna 2016 eriarvoistamaan työttömyysturvan taustan perusteella. Perustuslakivaliokunta katsoi tuolloin asiaa koskevan hallituksen esityksen HE 169/2016 vp  perustuslain vastaiseksi. Perustuslakiblogi kirjoitti, että päätös oli aikaisempaan perustuslakivaliokunnan lausuntokäytäntöön nojaten varsin hyvin ennakoitavissa. 

Petteri Orpon hallitus pyrkii uudestaan eriarvoistamaan sosiaaliturvajärjestelmää. Hallituksen ohjelmaan on kirjattuna tavoite "toteutetaan toimeentulotuen ja työmarkkinatuen korvaaminen maahanmuuttajille kotoutumistuella, johon sisällytetään kannustin ja velvoite kotoutumiseen". Tätä tavoitetta varten on vasta asetettu työryhmä, ja hallituksen esitys on määrä antaa eduskunnalle syksyllä 2025. On hyvin todennäköistä, että mainittu "kotoutumistuki" tulee olemaan tasoltaan alempi kuin työmarkkinatuki. Myös Sipilän hallituksen taannoisessa esityksessä puhuttiin "kotoutumistuesta", jonka suuruus olisi ollut 90 prosenttia työttömyyspäivärahan peruspäivärahan määrästä. Perustuslaillisuuden näkökulmasta merkitystä tulee olemaan sillä, millä muutoksia perustellaan. Jos perustuslakivaliokunta toimii loogisesti, se ei hyväksy niitä perusteita, joita Sipilän hallituksen esityksessä taannoin käytettiin ja jotka perustuslakivaliokunta hylkäsi. 

On toki mahdollista, että perustuslakivaliokunta vain runttaa hallituksen esityksen läpi hallituspuolueiden äänillä ilman tosiasiallista juridista harkintaa ja valtiosääntöasiantuntijoiden tosiasiallista kuulemista. Tällaisessa tilanteessa voi kysyä, mitä virkaa perustuslakivaliokunnalla enää edes on. Tulevaisuus näyttää hallituksen esityksen sisällön ja kohtalon.

Tässä kohtaa on syytä kysyä: mistä halu heikentää juuri maahan muuttaneiden turvaverkkoja suhteessa samassa asemassa olevaan valtaväestöön oikein juontaa juurensa?

Yksi hyvin keskeinen selittäjä on empatiakuilu, jonka poliittisia ulottuvuuksia Suomen osalta ovat tutkineet Juho Saari ja Sakari Kainulainen. Lyhyesti sanoen: on helpompaa kohdistaa leikkauksia väestöryhmiin, joita kohtaan koetaan vähemmän empatiaa, ja yleisesti ottaen suomalaiset kokevat vähemmän empatiaa maahan muuttaneisiin työttömiin kuin valtaväestöön kuuluviin työttömiin.

Kainulaisen ja Saaren vuonna 2018 julkaistun tutkimuksen perusteella empatiakuilu suhteessa maahan muuttaneisiin on erityisen suuri perussuomalaisilla (kts. taulukko 1). Kokoomuksen kannattajista taas erityisesti kokoomuslaiset yrittäjät ovat muita kriittisempiä hyvinvointivaltiota kohtaan (tästä aiheesta enemmän täällä). Esimerkiksi EVA:n aineistossa kokoomuksen kannattajat olivat eniten samaa mieltä väittämän ”kattava sosiaaliturva ja pitkälle viety yhteiskunnan huolenpito tekevät ihmisistä laiskoja ja aloitekyvyttömiä" kanssa. Perussuomalainen maahanmuuttajavastaisuus ja kokoomuslainen hyvinvointivaltiokriittisyys voi hyvinkin luoda yhdistelmän, jossa on poliittisesti hyväksyttävää kohdentaa leikkauksia maahan muuttaneiden sosiaaliturvaan esimerkiksi haitallisten yritystukien sijaan. 

Eri väestöryhmistä välittäminen poliittisen suuntautumisen mukaan. Lähde: Kainulainen, S., & Saari, J. (2018). Samassa veneessä: empatiakuilujen poliittinen ulottuvuus Suomessa. Politiikka, 60(4), 310–323. Noudettu osoitteesta https://journal.fi/politiikka/article/view/77335

Usein empatiakuilu näyttää yhdistyvän myös huomattavaan tiedonpuutteeseen nykytilasta ja esimerkiksi siitä, mikä on kotoutumissuunnitelma ja mihin se kotoutujan työmarkkinatuen katkaisemisen uhalla velvoittaa. Asenteellisuudet ja virheelliset tiedot näkyivät esimerkiksi taannoin vastalauseissa koskien ns. kotouttamisselontekoa. Pasi Saukkonen kirjoitti aiheesta. Kun tilannekuva on virheellinen, esitetään asioita, jotka ovat jo laissa, tai esitetään poistettavaksi tehtäviä, joita viranomaisilla ei ole koskaan ollutkaan. Näistä seikoista kirjoitin taannoin itse Lohjan kaupungin lausunnossa koskien muutoksia kotoutumisen edistämisestä annettuun lakiin. 

Heikennyksiä nykytilaan yritetään usein naamioida retoriikalla, jossa puhutaan "tehostamisesta" ja "kannustamisesta". On kuitenkin selvää, että jos henkilö saa muita pienempää työttömyysturvaa esimerkiksi kielitaitonsa perusteella, ei järjestelmä ole alkuunkaan kannustava vaan nöyryyttävä. Koko ajatus siitä, että henkilö hankkii vuodessa sujuvan suomen kielen taidon, on vahvasti epärealistinen eikä huomioi sitä, miten erilaisilla koulutuksellisilla ja elämäntilanteisiin liittyvillä lähtötasoilla kotoutujat lähtevät liikkeelle. On yksinkertaisesti väärin, että henkilö saa muita pienempää työttömyysturvaa kovasta yrittämisestään huolimatta käytännössä siksi, että on sattunut tulemaan maahan keski-ikäisenä usean henkilön huoltajana ja ilman koulutaustaa. Osalla kielen oppiminen on nopeampaa, osalla hitaampaa, ja hyvin monilla hitaan kielen oppimisen taustalla on syitä, joihin he eivät ole itse voineet vaikuttaa.

On selvää, että maahan muuttaneiden koulutusta tulee kehittää. Itse olen esimerkiksi huomannut, että luku- ja kirjoitustaidon koulutuksessa ja aikuisten perusopetuksessa olevien kotoutujien läsnäoloa koulutuksessa seurataan eri tavalla kuin varsinaisessa työvoimaviranomaisen hankkimassa ja kilpailuttamassa kotoutumiskoulutuksessa. Perusteettomista poissaoloista voisi sanktioida näiden koulutusten osalta herkemmin kuin mitä tällä hetkellä tehdään. On selvää, että oppimista ei tapahdu, jos poissaoloja kertyy paljon. Toimenpiteet, joilla varmasti vahvistetaan koulutuksen laatua, sitoutumista koulutukseen, ihmisten työelämäkontakteja sekä kielitaidon kehittymistä, ovat totta kai kannatettavia.

Suunnitelmat työttömyysturvan heikentämisestä kielitaidon ja taustan perusteella ovat lähinnä rakenteellista syrjintää, ja tällaiset toimenpiteet voivat pahimmillaan vahvistaa huomattavastikin ihmisten epäluottamusta suomalaista yhteiskuntaa kohtaan ja vahvistaa tunnetta siitä, että kohtelu ei ole reilua.