Miksi ikääntyvä nainen ruostuttaa metallin?

Jos perheenäiti haluaa lopettaa murrosikäisen poikansa ei-toivotun toiminnan, hänen tarvitsee vain ilmaista pitävänsä siitä.

Oloni vanhan heavyn ystävänä on tuntunut ahdistavalta sen jälkeen kun Katri Helenasta kuoriutui hevileidi, hääpalstoilla alettiin puhua”hevihäistä” ja Idols-kilpailun voitti Hevi-Ariksi kutsuttu siperiankissa. On vaikea kuunnella rauhassa musiikkejaan maailmassa, jossa pääministeri ilmaisee tykkäävänsä heavysta ja jossa täysmaitokin alkaa olla hevimaitoa.

Jostain syystä olen antanut murrosikämäisesti ulkomaailman vaikuttaa yksityiseen musiikkikokemukseeni. Oman musiikillisen myöhäismurrosikänsä havaitseminen ahdistaa, koska en millään tavoin halua kuulua siihen musiikkiurpojen joukkoon, jolle erityisesti keski-ikäiset naiset musiikin kuluttajina ovat kuin kryptoniittia teräsmiehelle.

On hieman halpahintaista kohdistaa ylemmyydentuntoinen musiikkimakupilkka juuri tähän väestönosaan. Ei lyötyä saa lyödä. Keski-ikäinen nainen on muutoinkin hankalassa asemassa: hän joutuu lällätyksen kohteeksi vanhempien, elämänsä loppua lähestyvien ihmisten taholta, jotka ovat urakkansa jo tehneet. Toisaalta heille lällättävät nuoremmat saman sukupuolen edustajat, jotka ”tietävät” olevansa kauniimpia, tyylikkäämpiä ja älykkäämpiä. Lisäksi vastakkaisen sukupuolen edustajat nauravat partaansa saadessaan isompaa palkkaa ja arvostusta pienemmästä työpanoksesta sekä työelämässä että kotona.

Tähän päälle vielä musiikkimakupilkka: ei hyvin mene.

Jostain syystä on näet käynyt niin, että kulttuuria kuluttavalle väestölle keski-ikäinen naiskuluttaja edustaa makuun liittyvän turvallisuuden ja kesäkeittomaisuuden viimeisintä pistettä. Jos jokin musiikki kuvataan sellaiseksi josta ”keski-ikäiset naiset pitävät”, kyse on kategorisesti huonosta musiikista.

Jos keski-ikäinen nainen sattuukin pitämään populaari- tai klassisen musiikin kaanoniin kuuluvista taiteilijoista, hän pitää niistä väärällä tavalla ja vääristä syistä. Varsinkin klassisen musiikin kohdalla negatiiviset mielikuvat vilkkuvat. Huomattavaa musiikkitietoa omaava nainen on ylimielinen ja pöyhkeä nutturapäinen ylisivistystäti. Mies on puolestaan rento, joviaali ja humaani, varsinkin jos hänellä on tyylikkäästi rajattu parta. Populaarimusiikin kohdalla keski-ikäinen naiskuluttaja on teinivuosiinsa jämähtänyt, hieman höpsö fanittaja, mies tietenkin kulttuurintutkimuksen professoriksi kelpaava musiikkifriikki, jolta tippuu anekdootteja ja detaileja viehättävällä tavalla.

On hupsua, että musiikin kuluttajien maailma on vieläkin eräänlainen kulttuurimaailman Afganistan. Naisen on taisteltava tiensä läpi saadakseen edes hiven uskottavuutta.

Miehenä tällainen tilanne tuntuu inhottavalta. Kirjoittamattoman lain mukaan tulen pysymään coolina vaikka kuuntelenkin Ralf Gothonin "meteliksi" kutsumaa äänimassaa.

Kuinka voitaisiin luoda tilanne, jossa keski-ikäisellä naisella on mahdollisuus olla musiikin kuluttajajoukossa se joka on uskottava ja mukava? Ehkäpä ajan kuluessa näin käykin; vasta viime vuosina naisen on ollut ylipäänsä ollut mahdollista olla rockmaailmassa tasavertainen muusikko tai kuluttaja, ei ”naismuusikko” tai ”naiskuluttaja”. Kun turhat raja-aidat ja epiteetit sammaloituvat, ehkä myös keski-ikäinen nainen voi olla rauhassa uskottava kulttuurinkuluttaja.