Kävin hiljattain Westermarck-seuran opiskelijajaoksen ekskursiolla Ruotsissa. Tutustuimme matkalla muun muassa Tukholman Rinkebyn lähiöön, jossa on asunut runsas ulkomaalaistaustainen väestö jo 70-luvun alusta lähtien. Tällä hetkellä Rinkebyssä asuu noin 16 000 ihmistä, ja alueen väestöllä n. 88%:lla on perhetausta muualla kuin Ruotsissa. Kieliä alueella on hieman päälle kuutisenkymmentä.
Kävimme ensin Rinkebyn kieli-instituutissa, jossa yksi alueella 70-luvun alusta asti asunut turkkilais-suomalais-ruotsalainen tutkija kertoi alueen historiasta. Tämän jälkeen pari nuorempaa koululaista ja heidän opettajansa kertoivat koulunkäynnistä ja asumisesta Rinkebyssä. Tämän jälkeen katselimme Rinkebytä ja sen ympäristöä yhdessä tämän tutkijanaisen kanssa.
Rinkebystä on ollut julkisuudessa jo vuosien ajan niin paljon legendaa, että alue tunnetaan melkoisen hyvin myös Suomessa. Sitä leimaa maine pohjoismaisena ongelmalähiönä, jossa työttömyys ja köyhyys kasautuvat. On toki tärkeää, että mahdollisista ongelmista puhutaan, mutta harmillisen usein maahanmuuttajavoittoiset lähiöt myös stigmatisoituvat julkisuudessa. Rinkebystä muistetaan lähinnä ongelmat, ja samalla unohtuu kuinka monta askelta edellä Suomea alueen maahanmuuttajasosiaalityö on.
Yleensä asuinalueiden sosiaaliset ongelmat ovat piilossa. Rinkebystä on turha etsiä palaneita autoja, räkäisiä graffiteja tai ränsistyneitä taloja. Itse asiassa tämä lähiö vaikutti sangen viihtyisältä ja hyväkuntoiselta asuinalueelta viheralueineen. Ostoskeskus muistutti Kontulan Ostaria, mutta oli ehkä hieman viihtyisämpi. Kerrostalojen rappaus oli värikäs ja kaunis. Ulkoapäin mikään ei muistuttanut siitä, että Rinkeby olisi erityisen ongelmallinen alue.
Pyöriessämme Rinkebyssä olimme ainoat vaaleaihoiset siihen kellonaikaan Rinkebyn keskustassa. Luultavasti näytimme kerrassaan naurettavilta kävellessämme tavallisella ostarilla isona valkonaamojen ryhmänä kamerat kädessä, kun paikalliset miehet istuivat penkeillä, tapasivat toisiaan ja joivat teetä.
Naiset olivat poissa ostoskeskuksen kahviloista, osa kenties pakotettuina, osa omasta tahdostaan. Kahvilat olivat miesten aluetta. Itse tykkäisin, että myös naisilla olisi mahdollisuus kahvitteluun, mutta asia ei ole yksinkertainen. Luulen, että kyseisillä kahviloilla on monessa perinteessä hieman erilainen rooli kuin totunnaisemmilla Euroopan kahviloilla. Saattaa olla, että niihin menoa ei vain koe luontevaksi. Vertaus: jos suomalainen nainen ei halua mennä pornobaariin, elääkö hän väärässä tietoisuudessa? Pitäisikö hänen aktiivisesti taistella pornobaarin maskuliinista hegemoniaa vastaan? En tiedä. Eivätkä tiedä nekään, joilla on Fiona Applen, PJ Harveyn ja Tori Amosin koko tuotanto hyllyssä.
Kahviloiden miesvoittoisuus pisti siis silmään, mutta kokonaisvaltaisemmat tasa-arvon ongelmat eivät tule näkyviin ostarikierroksella. Kauniin näköisen lähiön seinien sisäpuolella on monen monta tapahtumaa, joista vain asianomaiset perheet, joskus ehkä sosiaalityöntekijät ja poliisit, saattavat tietää.
Millaisia selityksiä näille tapahtumille tulisi antaa? Syitä etsiessä käy usein niin, että toisen näköisen ja toisenlaisen taustan omaavan ihmisen toiminta yksinkertaistetaan kertaheitolla puhumalla vaikkapa "akkulturaatiostressistä". Olisi kuitenkin liian yksinkertaista nähdä kotien sisällä tapahtuvat räikeät asiat ainoastaan uskonnosta tai kulttuurista johtuvina tai olettaa, että jokainen ihmisen elämänongelman takana on vuosienkin jälkeen vain muutosta johtuvat paineet. Jos suomalainen työkomennuksella oleva tekee komentomaassaan rikoksen tai lyö vaimonsa hampaat lavuaariin, ei kukaan ikinä puhu että kulttuuriset tottumukset olisivat syynä.
Kurdeilla – niin kuin suomalaisillakin – on melko suuria perheiden- ja yksilöiden välisiä eroja siinä kuinka paljon vapauksia naisille tai nuorille annetaan, mitä perinteitä noudatetaan ja kuinka kirjaimellisesti, ja millaista erilaisuutta siedetään. Aina kun puhutaan kulttuurista ja halutaan antaa asioille yhteisiä nimittäjiä, puhutaan myös vallasta, representaation politiikasta. Ketä kuunnellaan, kenet jätetään kuulematta kun etsitään yhteisiä nimittäjiä jollekin ihmisryhmälle? Missä määrin tietyt tahot voivat käyttää hyväkseen asemaansa ja määritellä omia mielipiteitään ja poliittisia näkemyksiään ”kulttuuripiirteiksi”, kun suomalainen käy kysymässä?
Oli miten oli, Afganistanissa valittiin nainen korkeaan asemaan kun Suomessa vielä viskottiin keihästä hirveä kohti ja argumentointiin örh-äänillä. Tapahtui jo kûsanien dynastian aikaan. Tämän kertoi minulle muutama viikko sitten junassa norjalainen, sinne Afganistanista 80-luvulla paennut entinen lääkäri, nykyinen kulttuuriantropologi Farida Ahmadi.
Rinkebyn kerrostaloalueilla asukkaiden henkilöhistorian moninaisuuden ainut ulospäin näkyvä merkki olivat parvekkeiden lukuisat lautasantennit. Ihmiset pystyivät tällä tavoin katsomaan kodeissaan ohjelmia myös Turkista, Irakista, Kosovosta - niistä maista joista tuntui tärkeältä tietää jotain.
Tukholman poliittinen byroo on puolestaan problematisoinut lautasantennien käytön. Niiden pelätään segregoivan ihmiset ruotsalaisesta yhteiskunnasta. Ihmiset vain istuisivat kotonaan katsomassa vääränkielistä ohjelmaa kun pitäisi olla aktiivisena kulttuuri-illassa kertomassa Afganistanin ruoasta ja tanssia hieman perinnetanssia. Toinen argumentti lautasantenneja vastaan oli se, että niiden pelättiin irtoavan ja putoavan parvekkeilta. On erittäin vaarallista, jos Ruotsin monikulttuurisuutta ällistelemään tuleva suomalainen saa Rinkebyssä lautasantennin päähänsä.
Francois Ewald sanoi riskin käsitteestä, että riskiä sinänsä ei ole olemassa. Riski on teknologia, jolla mistä tahansa asiasta voidaan tehdä kollektiivinen ja laskettavissa oleva. Näin ollen myös lautasantenni voidaan periaatteessa nähdä riskiksi. Riskinhallintaan kehitetään omat teknologiansa. Kenties yksi teknologia voisi olla se, että ruotsin televisio näyttäisi parempaa ohjelmaa, niin Iranin uutisille ei olisi tarvetta. Esimerkiksi jonkun ruotsalaista elämää kuvastavan ajankohtaisohjelman, jossa kuvattaisiin aitoa ruotsalaista yhteiskuntaa.
Aito ruotsalainen yhteiskuntahan on sellainen, jossa syödään hapansilakkaa (surströmming) tai lihapullia (köttbullar) , ollaan blondeja kilo meikkiä naamassa, miehillä yliopilaslakki päässä. Iltaa vietetään ainoastaan sitseillä iloisesti laulellen. Välillä pelataan jääkiekkoa ja salibandya sekä voitetaan siinä Suomi. Juhlitaan voittoa valkoiset hampaat iloisesti hymyten, laulaen että "frallallei". Ollaan nimeltä jotain semmoista mikä suomalaisia naurattaa, esimerkiksi Nalle tai Pelle. Keksitään sanoja jotka ovat suomalaisista hauskoja: esimerkiksi paraply tai plötsligt.
Kävimme ensin Rinkebyn kieli-instituutissa, jossa yksi alueella 70-luvun alusta asti asunut turkkilais-suomalais-ruotsalainen tutkija kertoi alueen historiasta. Tämän jälkeen pari nuorempaa koululaista ja heidän opettajansa kertoivat koulunkäynnistä ja asumisesta Rinkebyssä. Tämän jälkeen katselimme Rinkebytä ja sen ympäristöä yhdessä tämän tutkijanaisen kanssa.
Rinkebystä on ollut julkisuudessa jo vuosien ajan niin paljon legendaa, että alue tunnetaan melkoisen hyvin myös Suomessa. Sitä leimaa maine pohjoismaisena ongelmalähiönä, jossa työttömyys ja köyhyys kasautuvat. On toki tärkeää, että mahdollisista ongelmista puhutaan, mutta harmillisen usein maahanmuuttajavoittoiset lähiöt myös stigmatisoituvat julkisuudessa. Rinkebystä muistetaan lähinnä ongelmat, ja samalla unohtuu kuinka monta askelta edellä Suomea alueen maahanmuuttajasosiaalityö on.
Yleensä asuinalueiden sosiaaliset ongelmat ovat piilossa. Rinkebystä on turha etsiä palaneita autoja, räkäisiä graffiteja tai ränsistyneitä taloja. Itse asiassa tämä lähiö vaikutti sangen viihtyisältä ja hyväkuntoiselta asuinalueelta viheralueineen. Ostoskeskus muistutti Kontulan Ostaria, mutta oli ehkä hieman viihtyisämpi. Kerrostalojen rappaus oli värikäs ja kaunis. Ulkoapäin mikään ei muistuttanut siitä, että Rinkeby olisi erityisen ongelmallinen alue.
Pyöriessämme Rinkebyssä olimme ainoat vaaleaihoiset siihen kellonaikaan Rinkebyn keskustassa. Luultavasti näytimme kerrassaan naurettavilta kävellessämme tavallisella ostarilla isona valkonaamojen ryhmänä kamerat kädessä, kun paikalliset miehet istuivat penkeillä, tapasivat toisiaan ja joivat teetä.
Naiset olivat poissa ostoskeskuksen kahviloista, osa kenties pakotettuina, osa omasta tahdostaan. Kahvilat olivat miesten aluetta. Itse tykkäisin, että myös naisilla olisi mahdollisuus kahvitteluun, mutta asia ei ole yksinkertainen. Luulen, että kyseisillä kahviloilla on monessa perinteessä hieman erilainen rooli kuin totunnaisemmilla Euroopan kahviloilla. Saattaa olla, että niihin menoa ei vain koe luontevaksi. Vertaus: jos suomalainen nainen ei halua mennä pornobaariin, elääkö hän väärässä tietoisuudessa? Pitäisikö hänen aktiivisesti taistella pornobaarin maskuliinista hegemoniaa vastaan? En tiedä. Eivätkä tiedä nekään, joilla on Fiona Applen, PJ Harveyn ja Tori Amosin koko tuotanto hyllyssä.
Kahviloiden miesvoittoisuus pisti siis silmään, mutta kokonaisvaltaisemmat tasa-arvon ongelmat eivät tule näkyviin ostarikierroksella. Kauniin näköisen lähiön seinien sisäpuolella on monen monta tapahtumaa, joista vain asianomaiset perheet, joskus ehkä sosiaalityöntekijät ja poliisit, saattavat tietää.
Millaisia selityksiä näille tapahtumille tulisi antaa? Syitä etsiessä käy usein niin, että toisen näköisen ja toisenlaisen taustan omaavan ihmisen toiminta yksinkertaistetaan kertaheitolla puhumalla vaikkapa "akkulturaatiostressistä". Olisi kuitenkin liian yksinkertaista nähdä kotien sisällä tapahtuvat räikeät asiat ainoastaan uskonnosta tai kulttuurista johtuvina tai olettaa, että jokainen ihmisen elämänongelman takana on vuosienkin jälkeen vain muutosta johtuvat paineet. Jos suomalainen työkomennuksella oleva tekee komentomaassaan rikoksen tai lyö vaimonsa hampaat lavuaariin, ei kukaan ikinä puhu että kulttuuriset tottumukset olisivat syynä.
Kurdeilla – niin kuin suomalaisillakin – on melko suuria perheiden- ja yksilöiden välisiä eroja siinä kuinka paljon vapauksia naisille tai nuorille annetaan, mitä perinteitä noudatetaan ja kuinka kirjaimellisesti, ja millaista erilaisuutta siedetään. Aina kun puhutaan kulttuurista ja halutaan antaa asioille yhteisiä nimittäjiä, puhutaan myös vallasta, representaation politiikasta. Ketä kuunnellaan, kenet jätetään kuulematta kun etsitään yhteisiä nimittäjiä jollekin ihmisryhmälle? Missä määrin tietyt tahot voivat käyttää hyväkseen asemaansa ja määritellä omia mielipiteitään ja poliittisia näkemyksiään ”kulttuuripiirteiksi”, kun suomalainen käy kysymässä?
Oli miten oli, Afganistanissa valittiin nainen korkeaan asemaan kun Suomessa vielä viskottiin keihästä hirveä kohti ja argumentointiin örh-äänillä. Tapahtui jo kûsanien dynastian aikaan. Tämän kertoi minulle muutama viikko sitten junassa norjalainen, sinne Afganistanista 80-luvulla paennut entinen lääkäri, nykyinen kulttuuriantropologi Farida Ahmadi.
Rinkebyn kerrostaloalueilla asukkaiden henkilöhistorian moninaisuuden ainut ulospäin näkyvä merkki olivat parvekkeiden lukuisat lautasantennit. Ihmiset pystyivät tällä tavoin katsomaan kodeissaan ohjelmia myös Turkista, Irakista, Kosovosta - niistä maista joista tuntui tärkeältä tietää jotain.
Tukholman poliittinen byroo on puolestaan problematisoinut lautasantennien käytön. Niiden pelätään segregoivan ihmiset ruotsalaisesta yhteiskunnasta. Ihmiset vain istuisivat kotonaan katsomassa vääränkielistä ohjelmaa kun pitäisi olla aktiivisena kulttuuri-illassa kertomassa Afganistanin ruoasta ja tanssia hieman perinnetanssia. Toinen argumentti lautasantenneja vastaan oli se, että niiden pelättiin irtoavan ja putoavan parvekkeilta. On erittäin vaarallista, jos Ruotsin monikulttuurisuutta ällistelemään tuleva suomalainen saa Rinkebyssä lautasantennin päähänsä.
Francois Ewald sanoi riskin käsitteestä, että riskiä sinänsä ei ole olemassa. Riski on teknologia, jolla mistä tahansa asiasta voidaan tehdä kollektiivinen ja laskettavissa oleva. Näin ollen myös lautasantenni voidaan periaatteessa nähdä riskiksi. Riskinhallintaan kehitetään omat teknologiansa. Kenties yksi teknologia voisi olla se, että ruotsin televisio näyttäisi parempaa ohjelmaa, niin Iranin uutisille ei olisi tarvetta. Esimerkiksi jonkun ruotsalaista elämää kuvastavan ajankohtaisohjelman, jossa kuvattaisiin aitoa ruotsalaista yhteiskuntaa.
Aito ruotsalainen yhteiskuntahan on sellainen, jossa syödään hapansilakkaa (surströmming) tai lihapullia (köttbullar) , ollaan blondeja kilo meikkiä naamassa, miehillä yliopilaslakki päässä. Iltaa vietetään ainoastaan sitseillä iloisesti laulellen. Välillä pelataan jääkiekkoa ja salibandya sekä voitetaan siinä Suomi. Juhlitaan voittoa valkoiset hampaat iloisesti hymyten, laulaen että "frallallei". Ollaan nimeltä jotain semmoista mikä suomalaisia naurattaa, esimerkiksi Nalle tai Pelle. Keksitään sanoja jotka ovat suomalaisista hauskoja: esimerkiksi paraply tai plötsligt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti