Kaaoksesta kosmokseen ja toisinpäin

"The difference between fiction and reality? Fiction has to make sense."
- Tom Clancy

Ihmisellä on taipumus kategorisoida menneitä tapahtumia ja nähdä elämässään selkeän logiikan sisältäviä kehityskaaria. Näin on sekä historiatieteissä että omaa itseä reflektoivissa mietelmissä, joita ihminen harrastaa silloin tällöin talvisunnuntaina kahvikupin kanssa.

Esimerkiksi lapsuus tai viktoriaaninen aika ovat käsitteitä, jotka on rakennettu sen jälkeen kun käsitteen kuvaama aika tulkitaan jo päättyneeksi. Niillä yritetään saada jotain draamallista kaarta ja selkeyttä meininkiin, joka oikeasti sisältää yhtäkkisiä katkoksia, epäjatkuvuuksia, sumeaa logiikkaa, kummallisuuksia ja halkeamia. Menneisyys on aina myöhemmän ajan käsittein kuvattua tarinaa, liian usein falskia fiktiota. Keskiaikainen ihminen ei kokenut elävänsä "keskiaikaa" eikä lapsi koe elävänsä lapsuuttaan.

Lapsi kokee asiat ihan eri tavoin. Tiellä kulkeva rekka taikka hoitopaikan Vihtori-kissa kiinnostaa 5-vuotiasta enemmän kuin pohdinta siitä mikä elämänvaihe on menossa. Paitsi 5-vuotiashan mielestään jo vanha ja kokenut.

Omaa aikaa on vaikea saada raameihin. Aikalaisdiagnoosit ovat yleensä tekstejä, joille nauretaan 30 vuoden päästä kippurassa. Tai sitten ne otetaan esiin ja katsotaan että jopas jotakin kun sattui oikein. Omasta ajasta on vaikea saada pätevää otetta vaikka sitä kokee kaikkein eniten kaikilla aisteilla. Oma aika saa jonkin "järjen" vasta myöhemmin, ja silloin siitä on se kaikkein mielenkiintoisin ja elävin riisuttu pois.

Aikalaisdiagnooseja tekevä ihminen on altis sanomaan että elämme nyt jälki-sejase-yhteiskunnassa joka on kauhea&kamala joka tuhoutuu kohta ja ennen oli kaikki paremmin. Kun aikaa on kulunut, niin post-liite lähtee pois ja koko termi korvautuu uudella termillä. Tämän jälkeen entinen oma aika, nykyinen menneisyys, nähdään selkeästi parempana aikana sekä suhteessa omaan aikaan että "menneisyyttä edeltävään" aikaan.

Oli siis sellainen vanha aika jolloin oli puutosta ja miehitystä. Se oli pitkä aika sitten: tätä aikaa kukaan elävä ei ole kokenut. Tämän jälkeen tulivat vanhat hyvät ajat jolloin jäätelö oli parempaa, karkit isompia, työpaikat säilyivät, jyhkeät lumet talvella, hienot helteet kesällä ja puutetta ei missään. Sitten koitti meidän oma post-aikamme, jota uhkaa työvoimapula, sairaanhoitajapula, riippuvuus, huumeongelma, prekarisaatio, saastuminen, tulospaineet, mielenterveysongelmat, viihteellistyminen, kaamea nuoriso jne.

Vanhojen kirjoitusten ja vanhojen valistusfilmien tiirailu on hauskaa siksi, kun itse on nähty mihin on myöhemmin tultu. Näkee ajan ilmapiirin ja sen kuinka suvaitsemattomia sitä ollaankaan oltu. Entisajan "tietämättömille" on helppo nauraa miten "hönttejä" he ovat olleet. Usein unohtuu, että he ovat toimineet niiden ajatusjärjestelmien ja tietojen ehdoilla mitä heillä on ollut.

Muistan kuinka MOT-ohjelmassa haukuttiin Georg Henrik von Wrightiä lähes natsiksi, koska oli löytynyt 30-luvun lopun teksti jossa hän ajatteli Britannian olevan Saksaa pahempi uhka maailmanrauhalle. 30-luvun lopussa oli realistista mieltää Britannia pahemmaksi kuin Saksa. Maa piti väkivaltaisesti hallussaan nykyistä lähi-itää, Intiaa ja Keniaa, vain muutaman mainitakseni ja oli tehnyt niin jo kauan. Toinen maailmansota ei ollut vielä alkanut, kuolemanleirejä ei oltu laitettu pystyyn, Varsovan ghettoa ei vielä ollut. On helppoa jälkeen päin sanoa että "höö kuinka olit väärässä".

Vaatii oikeasti rohkeutta tehdä kriittistä analyysiä omasta ajasta. On helpompaa olla ajattelematta ja tehdä niin kuin muoti sanelee. Jotta ihmiskunta kehittyisi, tarvitaan tutkijan innokkuutta tehdä arvauksia. Ilman virheitä ei opi mitään. Välillä tiedemiehen on hyvä mennä metsään.

Kokeilujen jälkeen tulleista kokemuksista voidaan oppia. Sitten voidaan hieman paremmin päästä haluttuun lopputulokseen ja ehkä ruveta arvioimaan, oliko edes päämäärä mielekäs. Ilman kokeilua ihmiset olisivat vieläkin metsästäjä-keräilijöitä. Ja vasta kokeilujen jälkeen voidaan arvioida, olisiko metsästäjä-keräilijyys sittenkin ollut parempi idea kuin jännetuppitulehdus-istumatalous.

En sitten tiedä mitä alla olevasta tekstistä pitäisi ajatella. Ainakin siitä voi ajatella sen, että jotkut historian sivut kääntyvät nopeammin kuin toiset. Ja sen, että "rahoilla olisi parempaakin käyttöä" on heitto johon turvaudutaan varmasti vielä tulevaisuudessakin.

http://www.student.oulu.fi/~tfinnila/agenttipuhelin.PNG

sosiologin ammattitaudit ja niiden hoito

Eri ammatinharjoittajilla on erilaisia ammattitauteja. Roudareja vaivaavat selkäongelmat, rekkakuskeja iskiasvaivat, lääkäreitä melkein kaikki mahdolliset bakteeri-ja virusperäiset taudit joita asiakkaat tartuttavat.

Myös sosiologeilla on omat ammattitautinsa. Ne ovat kuitenkin luonteeltaan erilaisia, koska sosiologin työ on modernia eight days a week-tyylistä tietotyötä. Operoimme käsitteillä, teorioilla, selitysmalleilla, henkisillä jutuilla. Vaikka sosiologit voivat tehdä hurjankin käytännöllistä puuhaa esimerkiksi aineistoa kerätessään, tämä käytännöllinen puuha on luonteeltaan kommunikatiivista ja ihmissuhde-ja vuorovaikutustaitoja vaativaa. Tästä syystä sosiologien ammattitaudit ovat henkistä laatua.

Eräs ammattitauti on nimeltään teoriasyndrooma. Teoriasyndroomasta on kyse silloin, kun graduntekopäivän päätteeksi Sohwin terassi ei ole sosiologin silmissä pelkkä terassi, vaan "sosiaalisen toiminnan kenttä", jossa tapahtuu "puheakteja". Teoriasyndroomasta poteva ihminen näkee kaiken mahdollisen oman teoreettisen viitekehyksensä kautta. Terassi voi olla myös "toimijaverkon solmukohta" tai "hallinnan tekniikka", ihmiset "toimijoita" ja "subjekteja": you name it. Teoriasyndrooman habermaslaista alamuotoa poteva ihminen kokee sätkyn lopettaessaan Webmail-istuntoaan. Kun ruutuun välähtää teksti "olet poistunut systeemistä" hän ajattelee että onko hän nyt tullut vapaaksi elämismaailmassa eläjäksi.

Toinen yleisimmistä sosiologien ammattitaudeista on jargonkouristus. Jargonkouristuksesta on kyse silloin kun jokin yhteiskuntatieteellinen käsite aiheuttaa yskän- tai muun kouristuskohtauksen. Jargonflunssaa esiintyy erityisesti "diskurssin" tai "sosiaalisen pääoman" kaltaisten käsitteiden kohdalla. Näihin käsitteisiin sosiologille on kehittynyt yliannostuksen seurauksena Homo Neanderthalikselle ominainen luontainen tarve heittää keihäs sanan lähdettä kohti.

Tohtori Heinz-Harald Arschlochbürger on kehittänyt uuden menetelmän, jolla sosiologien ammattitaudeista pääsee eroon.

1. Askel: "Omena, käärme&Eevan perintö". Tämän terapiavaiheen tarkoituksena on poistaa sinusta ajatukset, että maailma on sellaista kuin sosiologia sen kuvaa olevan. Maailma ei ole diskurssia, semioosista eikä konstruktiota. Se on puhdasta Tarzan&Jane-meininkiä, simpanssien kiipeilyä ja hormonaalista sisäeritystä isolla H:lla. Tässä vaiheessa kiipeillään alasti puissa ja ajetaan attraktiivisinta henkilöä takaa. Mikäli attraktiivinen henkilö ei tunne vetoa hänen kantapäillään kiirivään mies-nais-tai apinahahmoon, tätä voi kumauttaa ryhmysauvalla. Myös "seksuaalisuuden diskurssista" puhumaan äityviä voi kopauttaa.
Tavoitteena on saada aikaan mahd. paljon rakkautta&anarkiaa, verta&pornoa&propagandaa sekä väkivaltaa ja seksiä.

2. Askel: ammattitaudin riskitekijöiden hallinta. Sosiologinkin pitää tehdä sosiologisia hommeleita. Kyse onkin siitä, ettei sosiologia eksy väärään paikkaan. Niinpä parasta riskitekijöiden hallintaa on 1. askeleen mukainen toiminta juuri graduhommeleiden päättyessä ammattitaudin puhkeamisriskin ollessa suuri. Sulkiessasi yliopiston kirjaston tietokonetta hakkaa rintaasi ja huudahda useampaan otteeseen "KREEGAH!". Lisäksi olisi hyvä säntäillä ja ryntäillä ympäri yliopiston kirjastoa ja nuuhkia vastaantulevia ihmisiä. Tarvittaessa voi yrittää myös painia.

Apuväline: käsitemuunnin liian usein toistuvien käsitteiden muuntamiseen. Tämä aivoihin asennettava laite on yhteydessä äänijänteisiin sillä tavoin, että mörkökäsite muokkautuu automaattisesti muuksi sanaksi ilmaistaessa kutakin sanaa. Laitteessa on seuraavanlaiset oletusasetukset:

Alkuperäiskäsite	Käsitemuuntokäsite
diskurssi	tissit
sosiaalinen pääoma	pylly
luottamus	tissit
kulutusyhteiskunta	pylly
moraalitalous	tissit
heteronormatiivinen	erinomainen
hegemonia	muumilimppari
valta ja identiteetti	tissit ja pylly

Näiden apukeinojen välillä sosiologit pääsevät eroon ammattitaudeistaan tehokkaasti, vaivattomasti ja ruutia säästämättä! Että ei kun vaan sisäistä luontoa vain etsimään! KREEEEEEGAH!

Havaintopsykologia ja kissan ilmaantuminen

Olen viime aikoina lueskellut havaintopsykologiaan liittyviä tekstejä: tekstit ovat käsitelleet ihmisen näköaistin huijaamista, unihalvausta ynnä muita ilmiöitä. Melko monet niin sanotut yliluonnolliset ilmiöt voidaan kuulemma selittää erilaisin havaintopsykologiaan liittyvin selitysmallein.

Eilen sitten kävi sillä tavoin, että asuntomme auki olevaan ikkunaan ilmaantuikin kissa. Säikähdin alkuun hieman tätä ilmestystä ja huudahdin että "kissa!". Sekunnin sadasosan ajan mietin että mikä havaintopsykologinen selitysmalli voisi sopia siihen että näen kissan, joka on tulossa asuntoon kerrostalon 10. kerroksen parvekkeelta.

Havaintokykyyni liittyvää selitysmallia ei tarvittu, koska pian kissa lähti kulkemaan ja pujahti sujuvasti naapurin puolelle parvekkeella olevan seinän alareunan raosta, joka on lattiasta n. 20 sentin korkeudella.

Kissa oli ihan oikea, mutta ihan alkuun meinasin ajatella että olen hullu. Tämä johtui siitä että 10. kerroksen parvekkeelta harvoin ilmaantuu kissoja sisätiloihin. Ihminen on taipuvainen havainnoimaan asioita valmiin skeeman mukaisesti. Yksi skeema on tietysti se että kissat eivät lentele. Muita skeemoja voivat olla esimerkiksi etäisyys- ja syvyyshavaintoihin liittyvät skeemat.

Aistit antavat hyvin usein virheellisen kuvan havaittavista asioista. Aivot ja aistit yksinkertaistavat todellisuutta tehokkaasti, jotta ne ehtisivät tulkita sitä riittävän nopeasti. Tulkinnassa aivot käyttävät hyväkseen aiempia kokemuksia ympäröivästä maailmasta. Yksi kuuluisimmista aistihuijauksista on ns. Amesin huone, joka on rakennettu siten, että huoneessa kaukana oleva ihminen näyttäisi olevan edessä olevan ihmisen vieressä. Seinät, lattia ja katto ovat vinoja ja antavat uskottavan vaikutelman "tavallisesta" huoneesta.

Amesin huonetta on käytetty näköjään myös Status Quon kansitaiteessa. Mielenkiintoisella tavalla ihmisen näköaistia hyväkseen on käyttänyt myös taiteilija Julian Beever, jonka teoksiin voi tutustua osoitteessa

http://rense.com/general67/street.htm

Olen itse pari kertaa joutunut aistiharhan uhriksi. Viime kerran sellainen taisi tapahtua muutama vuosi sitten Jyväsjärven jäällä, jolla tapasin käppäillä talvi-iltaisin pimeän tultua. Näin taivaalla valoilmiön, joka vilkkui ja liikkui siksakkia. Ufoilmiöistä en ole koskaan ollut hirveän kiinnostunut, ja periaate on ollut että uskon vasta kun itse näen. Ajattelin, että nyt kun tuommoisen valohommelin näen, niin pitäisikö sitten ruveta uskomaan ufoihin. Pian valoilmiö paljastui kuitenkin lentokoneeksi, jonka valot liikkuivat siivestä toiseen. Koska en nähnyt sen ääriviivoja, näytti kuin kone eteenpäin mennessään olisi kulkenut siksakkia.

Noin 4-5-vuotiaana minulla oli paikoin melkoisia havaintokokemuksia yöpuulla. Näin pieniä olioita, joita sanoin "Arin kokoisiksi" (naapurin 3-vuotias Ari oli kaverini). Ne kulkivat huoneessani ja eteisessä, jonne huoneeni ovi oli auki. Välillä näin myös äidin seisovan ovensuussa paikoillaan, vaikka hän oli varmasti nukkumassa. Kyse ei ole taaskaan mistään kummallisesta ilmiöstä, vaan valveunesta ja ns. unihalvauksesta. Unihalvauskokemuksia oli tuohon aikaan useita, mutta lähestyessä 6:tta ikävuotta ne hävisivät kokonaan. Muutamilla tuttavillani on tälläkin hetkellä unihalvauskokemuksia.

Minusta olisi jännää jos pääsisin kokemaan taas niitä. Näkisin jälleen "Arin kokoisia" unihalvaus-ukkeleita. Heitä odotellessa täytynee turvautua tavallisiin uniin.

Skeptikkojen uskovaisuus

Kuuntelin Jyväskylän Kesän 2006 puheohjelman "Uskotko mitä sinulle väitetään"-paneelia tässä viikko takaperin. Paneelin jäsenistä suurin osa oli Skepsis Ry:n nykyisiä ja entisiä johtohahmoja, ja heidän lisäkseen siihen osallistui Kuopion Yliopiston terveyssosiologian dosentti Markku Myllykangas.

Skeptikot puhuivat runsaasti omasta maailmankatsomuksestaan. Heidän skeptisyytensä kaikkea yliluonnollista kohtaan tuli sangen selväksi. Heidän analyyttisyydestään huolimatta kaikkia heidän näkemyksiään ei voinut niellä purematta. Ongelma liittyi siihen, että skeptisismi oli vankkaa "toisenlaisten" maailmanselitysten (ei-naturalististen, ei-biologis-determinististen) kohdalla, mutta loppui kuin seinään kun puhuttiin tiedeyhteisön roolista totuuden airuena. Skepsis Ry:ssä tuntui olevan laaja konsensus siitä, että se mitä tiedeyhteisö tutkii tieteen analyyttisin ja avoimin kriteerein, on totta. Tähän liittyi vielä tiedekäsitys, jonka mukaan tiedettä ovat vain fysiikan, biologian ja kemian kaltaiset eksaktit tieteet.

Tätä skeptisyyden loppumista voisi kritisoida monin tavoin. Millä tavoin "tieteellisen tuloksen" kriteereinä käytettävät tieteen käytännöt voidaan osoittaa todeksi? Kuka on se henkilö, joka voi kävellä laboratoriossa tieteellisten tosiasioiden tarkistuslista kädessään katsomassa, kuinka lähellä "totuutta" kukin mittaustulos on? Millä tavoin voidaan osoittaa, että luonnontieteen tutkija tekee objektiivisia eli ainoastaan kohteesta määräytyviä havaintoja?

Kuka tahansa on voinut havaita että "eksaktin tieteen" kriteerit muuttuvat kun yhteiskuntakin muuttuu. 1800-luvun puolivälissä eräs yleisimmistä neekeriorjien sairauksista oli "pakonomainen tarve mennä vapauteen". Naisen hysteria oli kaikki tieteelliset kriteerit täyttävä kategoria, johon kaadettiin melkoinen määrä sellaisia naisia jotka sattuivat kyseenalaistamaan totunnaiset naisena toimimisen tavat. 1800-luvun fyysikolla oli sangen erilainen maailmankuva kuin oman aikamme fyysikolla. Se mihin tieteen "objektiivinen", "avoin" ja "kriittinen" silmä kohdistui, oli aina ensin yhteiskunnallisesti määritelty joksikin jota pitää tutkia.

Skepsis Ry:n kavereilla on tapana selittää tieteellisten paradigmojen muutokset, esim. Newtonin sähkömagnetismin ja painovoimateorian korvautumiset uusilla suhteellisuus- ja kvanttimekaniikan teorioilla "tarkentumisena". Tähän liittyy melkoinen epistemologinen ongelma:kuinka voidaan väittää että nyt ollaan lähempänä "totuutta"? Kuinka havainnon objektiivisuus suhteessa havainnnoista riippumattomaan todellisuuteen voidaan todeta? Ihmisestä riippumaton todellisuus ei taida eikä voi hirveästi paljastella itseään, jotta voitaisiin valvotuissa olosuhteissa katsoa kuinka monta mitta-astetta lähempänä totuutta kvanttimekaniikka on verrattuna Newtonin mekaniikkaan. Voi olla että kvanttimekaniikka on käytännöllisempää ja käyttökelpoisempaa kuin newtonilainen, mutta se on taas eri asia.

Totuuden korrespondenssiteoriaan hirttäytyminen saa Skepsis Ry:n miehen näyttämään ennemminkin naiivilta ontologiselta realistilta kuin aidolta skeptikolta. Olen toki heidän kanssaan samaa mieltä siitä, että teorioita voi osoittaa vääriksi tai ainakin ristiriitaisiksi.

En kuitenkaan voi yhtyä sellaiseen popperilaiseen näkemykseen, jonka mukaan lukuisten falsifikaatioiden kautta pikkuhiljaa lähestyttäisiin totuutta, oli se sitten metallitotuus tai kaurapuurototuus. Karl Popperin falsifikaatioteoria on oikeastaan aika kakka teoria. Tämä johtuu jo edellä mainitusta ongelmasta eli siitä, että ihminen ei pysty hyppäämään tieteellisen paradigman ulkopuolelle tarkastelemaan, pitääkö paradigma ja maailma yhtä.

Tämä ei tarkoita että mikä tahansa maailmanselitys kävisi päinsä. Kvanttimekaniikka on varmasti pätevämpää ja tarkempaa meininkiä kuin Newtonilainen mekaniikka. Kyse on siitä, että maailmaa koskevia väitteitä voi esittää vain tietyissä kielellisissä puitteissa, niinkuin Wittgenstein sanoi. Kvanttimekaniikka selittää tämänhetkisessä kieli-ja käsitejärjestelmässä riistiriidattomampia näkemyksiä tieteelliseen paradigmaan kuin Newtonilainen. Se suattaapi tai suattaapi olla olematta lähellä totuutta, sitä ei voi tietää. Keskeistä on se, että se toimii ihmisten käsitejärjestelmässä tällä hetkellä ristiriidattomammin. Kyse on siis ennemminkin vain siitä, että heivattaisiin korrespondenssiteoria huitsin Nevadaan ja puhuttaisiin rehellisesti koherenssiteoriasta.

Skepsis Ry on yrmeä totuuden koherenssiteoriaa kohtaan, koska koherenssiteoriasta seuraa että yhteiskuntatieteet eivät ole välttämättä pseudotiedettä.

Skepsis ry olisi tieteenfilosofisesti rehellinen järjestö, jos he muuttaisivat nimensä "yhdistyneet realisti-reduktionisti-naturalistit Ry":ksi.

Tarvitsen musiikkieheytyshoitajan

Yläasteella musiikkimaulla määriteltiin ja luokiteltiin ihmisiä. Musiikkimaku viesti jostain enemmästä kun vain mausta, se viesti koko persoonasta ja habituksesta. Koska tuolloin jokaiselle oli hirveän tärkeää se ettei vaan leimautuisi "sen pöljän" kaveriksi tai muuten vaan friikiksi, myös bändit joista diggaa valittiin tarkkaan.

Tykkäsin vielä 13-vuotiaana aidosti Green Daysta, mutta kun eräs luokkamme hylkiöainekseen kuuluva ihminen jota sanottiin "Kekkoseksi" ilmaisi pitävänsä siitä, minun piti tehdä sosiaalinen korjausliike säilyttääkseni musiikilliset cooliuden kasvoni. Lisäsin oman Green Day-t-paitani tekstin alle alaviitteen "ON PASKA". Kylläpä 13-vuotiaan teinipojan aivoni sitten olivatkin vekkulit.

Ihan täysi takinkääntäjä en kuitenkaan ollut. Kun joskus 14-vuotiaana rupesin diggailemaan 70-luvun rockia, en enää välittänyt kuinka Ace of Basea ja Pandoraa diggailevat mopopojat solvasivat Led Zeppeliniä. Minulla on vieläkin käytössäni 15-vuotiaana ostettu Led Zeppelin-t-paita. En ole skriivannut tekstin alle että "ON PASKA" vaikka jotkut byllybäätkin pitävät siitä.

Viime aikoina musiikkikaappiini on ilmaantunut entistä enemmän luurankoja. Tämä alkoi siitä, kun joskus vuosia sitten ryhdyin latailemaan vertaisverkosta musaa ihan hjuumorimielessä, niin huomasikin pitemmän päälle pitävänsä siitä. Latasin Iron Maidenia ja kun kukaan ei huomannut, niin mossasin ja dickinson-ilmalauloin kaukosäätimeen vaikka juuri pääsin kuuntelemasta Pekka Strengiä.

Olenko musiikillisesti jakomielitautinen kun diggailen melkein mistä vaan paitsi kakasta musiikista? En ole oikeastaan koskaan ollut ihmeempi hevimies, mutta vanha hevi on viimeisen vuoden aikana vaan kolahtanut paljon tykimmin kuin se iän ikuinen proke.

En olisi ikinä kuvitellut että joku DIO saisi lahkeet lepattamaan. Kyllä se saapi, vaikka musa on äärimmäisen hupaisaa tarinointia salamoista&sateenkaarista. DIO:n musiikin piilohumoristinen elementti tekee siitä kaksoishyvää. Kaverien kanssa voi naureskella kuinka huvittavaa se DIO on ja rokkailla siksi kun se on hupaisaa (eihän siitä nyt kukaan OIKEESTI tykkää). Yksinään voi sitten rokkailla ja moshata kalsarit jalassa ja todeta kun se on niin huippu.

Suhde Whitesnakeen on vielä ambivalentimpi kuin DIOON. Whitesnake on periaatteessa tosi lällyä meininkiä ja äärisokerista tukkameininkiä, jonka parhaat palat ovat melkoista Robert Plant-imitointia. Kun havaitsen diggaavani siitä niin eihän sitä uskalla ääneen sanoa kun kaikki sitten ajattelevat että tuo on semmonen whitesnaken-diggaaja. Olo on kuin jollain pervertikolla joka tietää ettei tämä ole normaalia muttei voi luonteelleen mitään. Ei Whitesnakea VOI digata. Pitäisikö kutsua joku musiikkiterapeuttinen eheytyshoitaja eheyttämään musiikkimakuni jälleen normaaliksi ja katu-uskottavaksi. Katu-uskottava musiikkitykkääjä diggaa Joy Divisionia, Curea ja muita Britannian viileitä nuorekkaita. Ei mitään sateenkaarista laulavia kääpiöitä.

Maltin menettämisen moraalisuudesta

Tapahtui siis eräissä kisoissa sellaista, että Zinedine Zidane pukkasi Marco Materazzia mahaan. Näin ei saa jalkapallossa tehdä. Tulee punainen kortti. Materazzi oli kuulemma sanonut muutaman liiankin pistävän sanan.

Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla oli 16.7 pikkukolumni, jossa todettiin että tapausta kommentoiva ihminen paljastaa omat arvonsa. Jakke Holvas kirjoittaa: "Jos uskoi, että Ranskaan muuttaneet arabit ovat rikollista ainesta, sanoi, että kiiltokuvamainen 'Zizu' paljastui algerialaiseksi katupojaksi. Jos halusi uskoa, että Zizu on periaatteen mies, uskoi huhuun, jonka mukaan Materazzi oli haukkunut Zidanen äitiä terroristihuoraksi".

Molemmat arvovalinnat ovat ongelmallisia. Ensimmäinen sen vuoksi, että siinä leimataan ja demonisoidaan kokonainen väestöryhmä yhden tapauksen perusteella. Toinen sen takia, että siinä implisiittisesti hyväksytään väkivalta "periaatteen" vuoksi. Maailma on paha paikka juuri "periaatteen miesten" takia. Niiden, jotka eivät juuri koskaan tarkastele periaatteidensa viisautta, vaan käyvät niiden valtaamina vaikkapa ajamaan naisia ja lapsia puskutraktorilla pois kodeistaan.

On vaikea uskoa että Zidane toimi pukatessaan minkään "periaatteen" sanelemana. Häneltä vain paloivat käämit tilanteessa, joka on muutoinkin hermoja raastava. MM-finaali saattaa olla etenkin jatkoajalla melko sydäntä tykyttävä hetki, vaikka pelaaja voisikin olla kokenut. Urheilukentän melskeessä ja lievässä adrenaliinihumalassa vittuilunsietokyky on keskimääräistä matalammalla tasolla.

Millä tasolla ihmisen vittuilunsietokyvyn tulisi ylipäänsä ihmisillä olla? Milloin maltin menettäminen on oikeutettu, moraalinen reaktio? Milloin ihminen voi oikeutetusti suuttua, milloin häntä taas voi syystä sanoa kuumakalleksi?

Zidanen teko oli ymmärrettävä, mutta ei hyväksyttävä. Ymmärrettävä sen takia, että hankalat olosuhteet ja persoonaan menevä solvaus todennäköisesti saavat ihmisen suuttumaan.

Teko ei ollut hyväksyttävä, koska sitä ei voi nostaa yleiseksi moraalilaiksi. Teko oli impulsiivinen eli tunneperäisen harkitsematon ja arjen rutiineista poikkeava. Se oli tällainen, koska Zidane ei ole joka päivä paukuttamassa häntä solvanneita turpaan tai rintaan. Jos olisi, niin pelikieltoja olisi useampi. Impulsiivisuutta ei voi nostaa yleiseksi moraaliseksi hyveeksi, koska tällöin ihminen hyväksyisi mitkä tahansa rankaisijan mieleen tulevat rankaisemisen tavat, joita rangaistava ei ennalta tiedä. Kyse olisi siis mielivallasta. Mielivalta taas ei voi olla universaali moraalinen normi, koska kukaan ei halua olla mielivallan kohde. Jos haluaisi, syntyisi vanha kunnon Kantin paradoksi. Mielivaltahan edellyttää sekä mielivallan harjoittajan että mielivallan kohteen olemassaoloa: heidän roolinsa ovat riippuvaisia toisistaan. Jos mielivallan kohteena oleminen nostettaisiin yleiseksi moraaliseksi normiksi, kaikki olisivat mielivallan kohteita, mutta kukaan ei olisi mielivallan harjoittajana. Tällöin mielivallan kohteena oleminen ei olisi mahdollista koska kukaan ei olisi ruoskimassa. Olisi pelkkiä ruoskittavia, eikä kellään olisi kivaa ainakaan oman moraalisen vakaumuksen harjoittamisen (ruoskinnan kohteena oleminen)kannalta.

Moraalisesti ylevin ihminen on tietysti sellainen, joka pysyy rauhallisena tilanteessa, jossa häntä eniten pilkataan. Järkevä ja suhteellisuudentajuinen ihminen tietää tosin, että täyden itsehillinnän vaatimus on melkoinen, eikä sitä voi kaikissa tilanteissa jokaiselta edellyttää. Olisi epäoikeudenmukaista lähteä hirveästi tuomitsemaan ihmistä joka sanoo hänen talonsa polttaneelle ihmiselle että "senkin pönttöpää kun poltit minun taloni!".

Claes Andersson sanoi elämäkerrassaan, että hänellä meni eräässä kokouksessa totaalisesti hermot Sauli Niinistön kanssa, joka kiemurteli ja kettuili kuin pahin mahdollinen pikkutakkinilkki. Andersson sätti Niinistöä kovastikin, mutta pyysi myöhemmin anteeksi käytöstään. Olisiko Niinistölläkin ollut aihetta anteeksipyyntöön? Mielestäni oli, koska koko episodia ei olisi syntynyt ilman Niinistön venkoilua.

Käämien palaminen on joskus arvostettavaakin. Näin on sellaisissa tilanteissa, joissa kärtsähtämisen seurauksena pitkään muhinut näennäiskonsensus puretaan ja nostetaan kissa pöydälle. Hetkellisellä hermojen menemisellä voi olla positiivisia seurannaisvaikutuksia. Berliinin muuri ei olisi murtunut, ellei jossain olisi ollut ihmisiä jotka sanovat että "perrkele nyt riittää!".

Zidanen pukkaus laukaisi jälleen keskustelun rasismista jalkapallossa. Ilman joidenkin ihmisten suuttumista ei FIFA:ssa olisi rasismiin liittyviä sääntöjä, vaan asiat painettaisiin villaisella. Eteenpäin on tultu. Kun 1978 ensimmäinen musta, Viv Anderson, pelasi englannin maajoukkuepaidassa, kentälle heiteltiin banaaneja. Nykyisin samanlaisesta käytöksestä tulisi sellaiset sanktiot jotta oksat pois. Juuri sen takia, että joku jossain on sanonut että "nyt riittää!".

Päivän kuva

Yht. maist. matkalla kohti työelämää.

Riippuvuuspaniikin muistelua ja nettiriippuvuuden yleispätevä määritelmä

Kun jokin ilmiö yleistyy mutta on niin tuore ettei siitä ole vielä muodostunut kansanperinnettä, siitä puhutaan riippuvuuteen liittyvin sananparsin. Esimerkiksi melkein kaikkiin tiedonkäsittelyvehkeisiin liitetään sana riippuvuus: kännykkäriippuvuus, sähköpostiriippuvuus, irc-riippuvuus, peliriippuvuus.

Viime vuosina ei ole enää juuri kohkattu sähköposti- ja kännykkäriippuvuudesta, koska molemmat ovat integroituneet ihmisten arkeen. Vielä lukiovuosinani niistä kohkattiin, pääosin nuorten kohdalla. Usein on vaikea erottaa onko riippuvuuspuheessa kyse ennemminkin vanhemman sukupolven kyvyttömyydestä ymmärtää yhteiskunnan muuttuvuutta kuin sellaisesta riippuvuudesta, joka on aidosti haitallista "riippuvaiselle".

Kännykkä ja sähköposti ovat käteviä keksintöjä, joiden avulla monet tärkeät ja hyödylliset hommat hoituvat joutuisammin. Vasta kun jakkupukuiset lapsenkehityksestähuolestujat saivat omat työsähköpostinsa, he alkoivat ymmärtää että se ei välttämättä tuhoa suomen nuorisoa.

Olen sitä ikäpolvea, joka on ollut "nuorisoa" sekä silloin kun sähköposti ja kännykät eivät olleet yleistyneet että silloin kun ne olivat jo arkipäivää. Voe niitä aekoja jolloin ei ollut kännykkää. Kerran jouduin taluttamaan polkupyörääni Joensuusta himaan 10 km, koska joku penska oli ripotellut pyörätielle nastoja. En voinut soittaa kotia että tulkaa hakemaan. Jos tyttö sattui soittamaan silloin kun olin kotona, niin kaikki salakuuntelivat. Ei päässyt pakoon, koska lankapuhelimen pystyi kytkemään vain vanhempien makuuhuoneeseen tai tietokonehuoneeseen. Ei tullut käytettyä yhtä vuolassanaista kieltä kuin nykyään.

Jokaisen nykynuoren pitäisi kokea aika, jolloin vaarana oli että puhelimeen vastaa jonkun isä tai äiti. Eräällä tytöllä oli yhteen aikaan oma lankapuhelin, ja hän vakuutti että siihen vastaa vain hän. Kävi kuitenkin niin, että kerran kun soitin, hänen äitinsä oli pesemässä ikkunoita. Luulin ensin että puhelimeen vastasi tyttö, ja rupesin sopertamaan " hei, tosi kiva oli saada sut kiinni plaa plaa", mutta pian vastaus kuului "Jos sie sitä Sannii etit, niin se ei oo nytten kotona". Vastasin että ahaa, sori, ookoo jne. Tuntui nololta, vaikka ei tilanne kummoinen ollut.

Kerran kun eräs tyttö soitti isoveljelleni, niin isä vastasi puhelimeen ja sanoi että "se Tuomas on taas tuolla vessassa" ja naureskeli vielä. Tuomas ei pitänyt isän tavasta vastata puhelimeen, koska se tyttö oli kaiketi aika tarkka siitä että poika on viilee. Ja viileet eivät ole vessassa kun heille soitetaan.

Kännykkä ja sähköposti ovat helpottaneet parisuhteiden muodostamista. Ujo poika ja tyttö lähettää ensin tekstarin ja soittaa vasta sitten kun ääni ei enää väreile eikä kieli tangertele. Tuntemattomiinkin voi luoda yhteyden deittipalstojen kautta, joiden käyttö on laajentunut netin myötä. Nettiriippuvuudesta ei voi olla kyse silloin kun netin kautta hoidetaan omia arjen ja ihmissuhteiden hjuvia asioita.

Kieltämättä aitoakin riippuvuutta on olemassa. Rajaa on vaikea vetää kun nykyisin arjen hommelit nivoutuvat kaikilla ihmisillä internetiin.

Koska itse olen totuudentorvi, kaikkitietävä, maallisen&taivaallisen viisauden ilmentymä, suuri BOB sekä maan päälle palannut UGGAMUGGA, niin piirrän tämän rajan. Ilmaisen nettiriippuvuuden määritelmän seuraavassa yleispätevän tieteellisessä listassa. Jos joku tosikko vetää siitä herneen nenäänsä, niin oma on herneaivon ongelmansa. Tämä seuraava lista siis pitää lisätä YTHS:n sivuille tähän kohtaan

Olet nettiriippuvainen, jos:

1. käytät vittumaisia ilmauksia kuten ihq, irl, imho, skene yms.
2. käytät virolaisen vuohen takapuolesta kotoisin olevia hymiöitä
3. vietät fokuksen irc-kanavalla helvetisti aikaa, mutta käytät tämän ajan sen mainostamiseen kuinka paljon sinulla on tuttuja muualla kuin fokus-piireissä
4. raahaat kannettavan tietokoneen mukanasi jonnekin ihan ihme paikkoihin ja ajattelet että naiset lakoavat kun katsovat että "vautsi! Tuo tyyppi on netissä täällä Perähikiän metsässä" silloin kun olet netissä Perähikiän metsässä.
5. kuuntelet paskaa musiikkia, yleensä jotain koneilla tehtyä skeidaa tai Rammsteinia
6. pidät päälläsi jotain huumori-t-paitaa tyyliin "Ehkä otin, ehkä en" tai "pikku kakkosesta on tullut iso kolmonen"
7. pidät lippistä päässä siten, että lippa on 45 asteen kulmassa lippa eteenpäin.
8. Kohkaat jostain äärimmäisen vammaisista japanilaisista manga-ja animesarjoista
9. Kohkaat kuinka paljon juodaan kaljaa ja viinaa ja kohta tulee bileet, mutta kykenet juomasi kaljan voimalla lähinnä vain tähän
10. Olet katsonut elokuvan Star Wreck tai ylipäänsä jaksanut katsoa sitä yli 20 min.

Tämän listan perusteella nettiriippuvainen on helppo löytää. Löydetyt nettiriippuvaiset voidaan poimia ja kasata yhteen paikkaan jossa he saavat keskenään kommunikoida tyyliin "imho, omg :)" , "limitteri tulee vastaan, downloadaus hidastuu" -"joku wtf skannausohjelma tuli". Sitten heidät voidaan lähettää uudelleenkoulutusleireille, joissa heille opetetaan muun muassa miksi huumori-t-paidat ja manga-sarjat ovat hanurista. Uudelleenkoulutusleireillä he saavat askarrella itselleen uudet viileet t-paidat ja opetella pitämään laatuviihteestä, jota edustaa muun muassa Karpolla on asiaa. Tämän jälkeen heidät palkataan löytämään jostain seuraavat jutut ja laittamaan ne vertaisverkkoon:

- Koe-eläinpuisto- radiokuunnelmat
- Mediakomppanian "Eilisen pop"-telkkariohjelman kaikki neljä osaa sekä Suomen punkkia käsittelevä "Ei mitää progee"-ohjelma (ohjelma jossa oli pätkiä vanhoista musaohjelmista joissa suomalaiset bändit artistit soittelivat)
- 80-luvun Rockstop-ja Hittimittari-ohjelmat

Silloin tämä olla iloinen.