Tapahtui siis eräissä kisoissa sellaista, että Zinedine Zidane pukkasi Marco Materazzia mahaan. Näin ei saa jalkapallossa tehdä. Tulee punainen kortti. Materazzi oli kuulemma sanonut muutaman liiankin pistävän sanan.
Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla oli 16.7 pikkukolumni, jossa todettiin että tapausta kommentoiva ihminen paljastaa omat arvonsa. Jakke Holvas kirjoittaa: "Jos uskoi, että Ranskaan muuttaneet arabit ovat rikollista ainesta, sanoi, että kiiltokuvamainen 'Zizu' paljastui algerialaiseksi katupojaksi. Jos halusi uskoa, että Zizu on periaatteen mies, uskoi huhuun, jonka mukaan Materazzi oli haukkunut Zidanen äitiä terroristihuoraksi".
Molemmat arvovalinnat ovat ongelmallisia. Ensimmäinen sen vuoksi, että siinä leimataan ja demonisoidaan kokonainen väestöryhmä yhden tapauksen perusteella. Toinen sen takia, että siinä implisiittisesti hyväksytään väkivalta "periaatteen" vuoksi. Maailma on paha paikka juuri "periaatteen miesten" takia. Niiden, jotka eivät juuri koskaan tarkastele periaatteidensa viisautta, vaan käyvät niiden valtaamina vaikkapa ajamaan naisia ja lapsia puskutraktorilla pois kodeistaan.
On vaikea uskoa että Zidane toimi pukatessaan minkään "periaatteen" sanelemana. Häneltä vain paloivat käämit tilanteessa, joka on muutoinkin hermoja raastava. MM-finaali saattaa olla etenkin jatkoajalla melko sydäntä tykyttävä hetki, vaikka pelaaja voisikin olla kokenut. Urheilukentän melskeessä ja lievässä adrenaliinihumalassa vittuilunsietokyky on keskimääräistä matalammalla tasolla.
Millä tasolla ihmisen vittuilunsietokyvyn tulisi ylipäänsä ihmisillä olla? Milloin maltin menettäminen on oikeutettu, moraalinen reaktio? Milloin ihminen voi oikeutetusti suuttua, milloin häntä taas voi syystä sanoa kuumakalleksi?
Zidanen teko oli ymmärrettävä, mutta ei hyväksyttävä. Ymmärrettävä sen takia, että hankalat olosuhteet ja persoonaan menevä solvaus todennäköisesti saavat ihmisen suuttumaan.
Teko ei ollut hyväksyttävä, koska sitä ei voi nostaa yleiseksi moraalilaiksi. Teko oli impulsiivinen eli tunneperäisen harkitsematon ja arjen rutiineista poikkeava. Se oli tällainen, koska Zidane ei ole joka päivä paukuttamassa häntä solvanneita turpaan tai rintaan. Jos olisi, niin pelikieltoja olisi useampi. Impulsiivisuutta ei voi nostaa yleiseksi moraaliseksi hyveeksi, koska tällöin ihminen hyväksyisi mitkä tahansa rankaisijan mieleen tulevat rankaisemisen tavat, joita rangaistava ei ennalta tiedä. Kyse olisi siis mielivallasta. Mielivalta taas ei voi olla universaali moraalinen normi, koska kukaan ei halua olla mielivallan kohde. Jos haluaisi, syntyisi vanha kunnon Kantin paradoksi. Mielivaltahan edellyttää sekä mielivallan harjoittajan että mielivallan kohteen olemassaoloa: heidän roolinsa ovat riippuvaisia toisistaan. Jos mielivallan kohteena oleminen nostettaisiin yleiseksi moraaliseksi normiksi, kaikki olisivat mielivallan kohteita, mutta kukaan ei olisi mielivallan harjoittajana. Tällöin mielivallan kohteena oleminen ei olisi mahdollista koska kukaan ei olisi ruoskimassa. Olisi pelkkiä ruoskittavia, eikä kellään olisi kivaa ainakaan oman moraalisen vakaumuksen harjoittamisen (ruoskinnan kohteena oleminen)kannalta.
Moraalisesti ylevin ihminen on tietysti sellainen, joka pysyy rauhallisena tilanteessa, jossa häntä eniten pilkataan. Järkevä ja suhteellisuudentajuinen ihminen tietää tosin, että täyden itsehillinnän vaatimus on melkoinen, eikä sitä voi kaikissa tilanteissa jokaiselta edellyttää. Olisi epäoikeudenmukaista lähteä hirveästi tuomitsemaan ihmistä joka sanoo hänen talonsa polttaneelle ihmiselle että "senkin pönttöpää kun poltit minun taloni!".
Claes Andersson sanoi elämäkerrassaan, että hänellä meni eräässä kokouksessa totaalisesti hermot Sauli Niinistön kanssa, joka kiemurteli ja kettuili kuin pahin mahdollinen pikkutakkinilkki. Andersson sätti Niinistöä kovastikin, mutta pyysi myöhemmin anteeksi käytöstään. Olisiko Niinistölläkin ollut aihetta anteeksipyyntöön? Mielestäni oli, koska koko episodia ei olisi syntynyt ilman Niinistön venkoilua.
Käämien palaminen on joskus arvostettavaakin. Näin on sellaisissa tilanteissa, joissa kärtsähtämisen seurauksena pitkään muhinut näennäiskonsensus puretaan ja nostetaan kissa pöydälle. Hetkellisellä hermojen menemisellä voi olla positiivisia seurannaisvaikutuksia. Berliinin muuri ei olisi murtunut, ellei jossain olisi ollut ihmisiä jotka sanovat että "perrkele nyt riittää!".
Zidanen pukkaus laukaisi jälleen keskustelun rasismista jalkapallossa. Ilman joidenkin ihmisten suuttumista ei FIFA:ssa olisi rasismiin liittyviä sääntöjä, vaan asiat painettaisiin villaisella. Eteenpäin on tultu. Kun 1978 ensimmäinen musta, Viv Anderson, pelasi englannin maajoukkuepaidassa, kentälle heiteltiin banaaneja. Nykyisin samanlaisesta käytöksestä tulisi sellaiset sanktiot jotta oksat pois. Juuri sen takia, että joku jossain on sanonut että "nyt riittää!".
Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla oli 16.7 pikkukolumni, jossa todettiin että tapausta kommentoiva ihminen paljastaa omat arvonsa. Jakke Holvas kirjoittaa: "Jos uskoi, että Ranskaan muuttaneet arabit ovat rikollista ainesta, sanoi, että kiiltokuvamainen 'Zizu' paljastui algerialaiseksi katupojaksi. Jos halusi uskoa, että Zizu on periaatteen mies, uskoi huhuun, jonka mukaan Materazzi oli haukkunut Zidanen äitiä terroristihuoraksi".
Molemmat arvovalinnat ovat ongelmallisia. Ensimmäinen sen vuoksi, että siinä leimataan ja demonisoidaan kokonainen väestöryhmä yhden tapauksen perusteella. Toinen sen takia, että siinä implisiittisesti hyväksytään väkivalta "periaatteen" vuoksi. Maailma on paha paikka juuri "periaatteen miesten" takia. Niiden, jotka eivät juuri koskaan tarkastele periaatteidensa viisautta, vaan käyvät niiden valtaamina vaikkapa ajamaan naisia ja lapsia puskutraktorilla pois kodeistaan.
On vaikea uskoa että Zidane toimi pukatessaan minkään "periaatteen" sanelemana. Häneltä vain paloivat käämit tilanteessa, joka on muutoinkin hermoja raastava. MM-finaali saattaa olla etenkin jatkoajalla melko sydäntä tykyttävä hetki, vaikka pelaaja voisikin olla kokenut. Urheilukentän melskeessä ja lievässä adrenaliinihumalassa vittuilunsietokyky on keskimääräistä matalammalla tasolla.
Millä tasolla ihmisen vittuilunsietokyvyn tulisi ylipäänsä ihmisillä olla? Milloin maltin menettäminen on oikeutettu, moraalinen reaktio? Milloin ihminen voi oikeutetusti suuttua, milloin häntä taas voi syystä sanoa kuumakalleksi?
Zidanen teko oli ymmärrettävä, mutta ei hyväksyttävä. Ymmärrettävä sen takia, että hankalat olosuhteet ja persoonaan menevä solvaus todennäköisesti saavat ihmisen suuttumaan.
Teko ei ollut hyväksyttävä, koska sitä ei voi nostaa yleiseksi moraalilaiksi. Teko oli impulsiivinen eli tunneperäisen harkitsematon ja arjen rutiineista poikkeava. Se oli tällainen, koska Zidane ei ole joka päivä paukuttamassa häntä solvanneita turpaan tai rintaan. Jos olisi, niin pelikieltoja olisi useampi. Impulsiivisuutta ei voi nostaa yleiseksi moraaliseksi hyveeksi, koska tällöin ihminen hyväksyisi mitkä tahansa rankaisijan mieleen tulevat rankaisemisen tavat, joita rangaistava ei ennalta tiedä. Kyse olisi siis mielivallasta. Mielivalta taas ei voi olla universaali moraalinen normi, koska kukaan ei halua olla mielivallan kohde. Jos haluaisi, syntyisi vanha kunnon Kantin paradoksi. Mielivaltahan edellyttää sekä mielivallan harjoittajan että mielivallan kohteen olemassaoloa: heidän roolinsa ovat riippuvaisia toisistaan. Jos mielivallan kohteena oleminen nostettaisiin yleiseksi moraaliseksi normiksi, kaikki olisivat mielivallan kohteita, mutta kukaan ei olisi mielivallan harjoittajana. Tällöin mielivallan kohteena oleminen ei olisi mahdollista koska kukaan ei olisi ruoskimassa. Olisi pelkkiä ruoskittavia, eikä kellään olisi kivaa ainakaan oman moraalisen vakaumuksen harjoittamisen (ruoskinnan kohteena oleminen)kannalta.
Moraalisesti ylevin ihminen on tietysti sellainen, joka pysyy rauhallisena tilanteessa, jossa häntä eniten pilkataan. Järkevä ja suhteellisuudentajuinen ihminen tietää tosin, että täyden itsehillinnän vaatimus on melkoinen, eikä sitä voi kaikissa tilanteissa jokaiselta edellyttää. Olisi epäoikeudenmukaista lähteä hirveästi tuomitsemaan ihmistä joka sanoo hänen talonsa polttaneelle ihmiselle että "senkin pönttöpää kun poltit minun taloni!".
Claes Andersson sanoi elämäkerrassaan, että hänellä meni eräässä kokouksessa totaalisesti hermot Sauli Niinistön kanssa, joka kiemurteli ja kettuili kuin pahin mahdollinen pikkutakkinilkki. Andersson sätti Niinistöä kovastikin, mutta pyysi myöhemmin anteeksi käytöstään. Olisiko Niinistölläkin ollut aihetta anteeksipyyntöön? Mielestäni oli, koska koko episodia ei olisi syntynyt ilman Niinistön venkoilua.
Käämien palaminen on joskus arvostettavaakin. Näin on sellaisissa tilanteissa, joissa kärtsähtämisen seurauksena pitkään muhinut näennäiskonsensus puretaan ja nostetaan kissa pöydälle. Hetkellisellä hermojen menemisellä voi olla positiivisia seurannaisvaikutuksia. Berliinin muuri ei olisi murtunut, ellei jossain olisi ollut ihmisiä jotka sanovat että "perrkele nyt riittää!".
Zidanen pukkaus laukaisi jälleen keskustelun rasismista jalkapallossa. Ilman joidenkin ihmisten suuttumista ei FIFA:ssa olisi rasismiin liittyviä sääntöjä, vaan asiat painettaisiin villaisella. Eteenpäin on tultu. Kun 1978 ensimmäinen musta, Viv Anderson, pelasi englannin maajoukkuepaidassa, kentälle heiteltiin banaaneja. Nykyisin samanlaisesta käytöksestä tulisi sellaiset sanktiot jotta oksat pois. Juuri sen takia, että joku jossain on sanonut että "nyt riittää!".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti