Lauri Viidan Koottujen Runojen lopussa on hauskahkoja tekstinpätkiä sisältävä osio, jonka nimi on "Proosaa". Yksi Viidan proosalausahdus menee näin:
"Kanoja ei voi palauttaa muniin, mutta munat voidaan hoitaa siten että niistä tulee muutakin kuin munahammas ja ääni".
Lauseen voi tulkita varsin monella tavalla, mutta olen suopea tulkinnalle, jossa "vanha koira ei opi uusia temppuja"-sananlaskua monipuolistetaan moniin suuntiin. Toisin sanoen, Viidan lausahdusta voisi tulkita seuraavasti: elämänsä elänyt ihminen ei voi ajallisesti palata nuoruuteensa korjaamaan virheitään, mutta tuleville polville on mahdollista kertoa virheistä siten etteivät he tee enää samoja mokia uudestaan.
Tällaista lausetta tuskin kenenkään tarvitsee niellä purematta, mutta se avaa näkökulmia kasvatukseen ja virheistä oppimiseen. Se jos mikä on kiintoisa yhteiskunnallinen aihe.
Ihminen on oppivainen olento, mutta samalla hyvin poliittinen ja yhteiskunnallinen olento. Mikä määritellään virheeksi mistä pitää oppia, ja mikä taas hyväksi, jalostuneeksi käytännöksi? Kuka tämän määrittelyn tekee? Ihmiskuntahan saattoi oppia esimerkiksi toisesta maailmansodasta sen että toisen uskonnon edustajan uuniin laittaminen on paha asia. Toisaalta samat ihmiset jotka olivat lopettamassa sotaa ja luomassa pohjaa tulevaisuuden kansainväliselle yhteistyölle saattoivat omissa yhteiskunnissaan olla pahimman luokan änkyräkonservatiiveja jotka eivät perustaneet esimerkiksi naisten oikeuksista pätkääkään. Winston Churchill tästä hyvänä esimerkkinä.
Ties kuinka monessa elokuvassa hedelmällisenä aiheena on ollut se, että rauhaan ja isänmaan puolustamiseen sitoutunut isä saa vatsanväänteitä kun jälkikasvu ei pahemmin piittaa vanhempien arvoperinnöstä vaan polttaa mieluummin pilveä. Kana (tai kukko) yrittää junailla munat oman arvomaailmansa mukaisiksi papinpojiksi. Ja automaattisesti munaa koko homman, koska ei uutta Volvoa vanhoilla Amazonin osilla voi korjata. Sekaannuksen seurauksena munasta kuoriutuu munahampaan ja äänen lisäksi munakokkelillinen sukupolvikaunaa taantumuksellisia vanhempia kohtaan.
"Virheen" ja hyvän käytännön välinen viiva on aina veteen piirretty. Yhteiskunnassa ei ole olemassa universaalia etiikkaa puhtaassa muodossaan. On vain erilaisia pyrkimyksiä hyvään ja oikeaan, jonka sivuttaisseurauksena syntyy kiistoja vaikkapa isänmaa-isän ja hipinretku-pojan välille siinä, mitkä ovat hyviä opetuksia ja mitkä tunkkaisia traditioita. Laajemmassa skaalassa näistä kiistoista syntyy uusia keskustelua ja problematisointeja, parhaimmillaan ihan uusia käytäntöjä, vaikkapa kohentunut ympäristötietoisuus tai pyrkimys aseistariisuntaan. Ja tottakai teen tietyn arvolatautuneen arvovalinnan kun ilmaisen aseistariisunnan atomic fearia paremmaksi globaaliksi käytännöksi. En edusta universaalia etiikkaa, vaan olen skeptinen kaikkea universalismia kohtaan. Edustan omaa ajatteluani.
Yksi asia mikä innoitti kirjoittamaan tämän kirjoituksen, on Venäjän ja Viron patsaskiista. Ajattelin sitä, että joskus sukupolvet, munat ja kanat, Venäjän valtaapitävät ja nuorisojärjestöt, löytävät toisensa perverssiltä tuntuvalla tavalla. Olen taipuvainen ajattelemaan, että joskus sukupolvien välinen kiista on huomattavasti terveempi ilmiö kuin niiden välinen ymmärrys, koska kiista tuo yleensä esiin uusia näkökulmia. Jos ihmiset eivät konsensushengessä lainkaan ryhdy reflektoimaan toimintaansa koska "isäkin sanoi näin" tai "kaikkihan tietävät", niin helposti antaudutaan enemmistöaseman saaneen näkemyksen valtaan.
Se, että lähetystöissä mellastavat väkijoukot ovat valtaapitävien toimijoiden nuorisojärjestöjen kansallismielisiä kaadereita tuo mieleen ajat, jolloin alaikäisiä värvättiin oikein olan takaa puolustamaan hallitsevan eliitin etuja. Jo Ranskan vallankumouksen aikainen tasa-arvoa jämäkästi vastustava aatelisten "kultainen nuoriso" oli oma hullu ilmiönsä, mutta Hitler Jugend lienee kaikkein paradigmaattisin esimerkki. Lisäksi tulee mieleen Kiinan kulttuurivallankumous, jossa myös innokas aktivistisukupolvi saatiin valjastettua vallanpitäjien päämääriin tiedotuksen ja koulutuksen keinoin.
Toki täytyy muistaa, että etenkin Suomessa vallitseva näkemys on se että Viro on oikeassa ja Venäjä väärässä. Sitoudun itsekin tähän näkökulmaan, mutta suomalaisilla on muitakin kuin patsaskiistaan liittyviä syitä olla Viron puolella. Toivon että kiista herättäisi keskustelua eri asioista myös Suomessa. Venäjää ja sen politiikkaa on syytä kritisoida huomattavasti ankarammalla kädellä kuin mitä Suomen poliittinen johto on tottunut tekemään. Samalla toivon etteivät tavalliset ihmiset syyllisty samanlaiseen venäläisten demonisointiin kuin mihin Venäjän kansallismieliset viron kohdalla syyllistyvät.
Suomesta käsin on helppoa nähdä Venäjän historiankirjoituksen, tiedotuksen ja koulutuksen läpipolitisoituneisuus. Samalla täytyy muistaa ettei omakaan koulutuksemme ja tiedotuksemme ole vallankäytöstä vapaata. Se, kuinka voimakkaana ja selkeäjuonteisena tarinana esimerkiksi Suomalaisen liikkeen 1800-luvun vaiheista ja "suomalaisuuden synnystä" kirjoitetaan on enemmän tai vähemmän jälkeen päin tehtyä jatkumollistamista alun perin tapahtumalliseen, katkokselliseen ja heterogeeniseen tapahtumajoukkoon.
Koulutuksen poliittisuus näkyy myös siinä, millaiset koulutukselliset paradigmat kouluissa milloinkin istuvat, ja millaisiin teemoihin erityisesti panostetaan. Kun itse olin yläasteella ja lukiossa, yrittäjyyskasvatus tuntui olevan päivän sana. Kun viime aikoina taas olen vieraillut kouluissa Amnestyn edustajana, on omasta mielestäni jotain muutosta tapahtunut. Tuntuu siltä, että kansalaisvaikuttaminen ja järjestöt otetaan aivan eri tavalla kouluihin vastaan kuin vielä 90-luvulla. Ehkä omana kouluaikanani opettajat halusivat päästä koko lailla eroon 70-luvun "pikku Pablo raataa pellolla/Gambia libre Gambia"- opetuksesta työntämällä benzyscowiczismiä ja nationalismin tärkeyttä joka väliin. Nyt traumasta lienee jo selvitty.
Summa Summarum. Kanojen ja munien välinen kiista lienee aina olemassa oleva ja tuleva. Kiista ei automaattisesti johda maailman avautuneisuuteen tai parempaan ymmärrykseen elämästä. Kuitenkin yhteiskunnat, joissa valtaapitävät ja niiden ohjaamat liikkeet paiskaavat yhdessä tuumin kättä ovat lähempänä fasismia kuin Viro. Joskus liiankin lähellä.
"Kanoja ei voi palauttaa muniin, mutta munat voidaan hoitaa siten että niistä tulee muutakin kuin munahammas ja ääni".
Lauseen voi tulkita varsin monella tavalla, mutta olen suopea tulkinnalle, jossa "vanha koira ei opi uusia temppuja"-sananlaskua monipuolistetaan moniin suuntiin. Toisin sanoen, Viidan lausahdusta voisi tulkita seuraavasti: elämänsä elänyt ihminen ei voi ajallisesti palata nuoruuteensa korjaamaan virheitään, mutta tuleville polville on mahdollista kertoa virheistä siten etteivät he tee enää samoja mokia uudestaan.
Tällaista lausetta tuskin kenenkään tarvitsee niellä purematta, mutta se avaa näkökulmia kasvatukseen ja virheistä oppimiseen. Se jos mikä on kiintoisa yhteiskunnallinen aihe.
Ihminen on oppivainen olento, mutta samalla hyvin poliittinen ja yhteiskunnallinen olento. Mikä määritellään virheeksi mistä pitää oppia, ja mikä taas hyväksi, jalostuneeksi käytännöksi? Kuka tämän määrittelyn tekee? Ihmiskuntahan saattoi oppia esimerkiksi toisesta maailmansodasta sen että toisen uskonnon edustajan uuniin laittaminen on paha asia. Toisaalta samat ihmiset jotka olivat lopettamassa sotaa ja luomassa pohjaa tulevaisuuden kansainväliselle yhteistyölle saattoivat omissa yhteiskunnissaan olla pahimman luokan änkyräkonservatiiveja jotka eivät perustaneet esimerkiksi naisten oikeuksista pätkääkään. Winston Churchill tästä hyvänä esimerkkinä.
Ties kuinka monessa elokuvassa hedelmällisenä aiheena on ollut se, että rauhaan ja isänmaan puolustamiseen sitoutunut isä saa vatsanväänteitä kun jälkikasvu ei pahemmin piittaa vanhempien arvoperinnöstä vaan polttaa mieluummin pilveä. Kana (tai kukko) yrittää junailla munat oman arvomaailmansa mukaisiksi papinpojiksi. Ja automaattisesti munaa koko homman, koska ei uutta Volvoa vanhoilla Amazonin osilla voi korjata. Sekaannuksen seurauksena munasta kuoriutuu munahampaan ja äänen lisäksi munakokkelillinen sukupolvikaunaa taantumuksellisia vanhempia kohtaan.
"Virheen" ja hyvän käytännön välinen viiva on aina veteen piirretty. Yhteiskunnassa ei ole olemassa universaalia etiikkaa puhtaassa muodossaan. On vain erilaisia pyrkimyksiä hyvään ja oikeaan, jonka sivuttaisseurauksena syntyy kiistoja vaikkapa isänmaa-isän ja hipinretku-pojan välille siinä, mitkä ovat hyviä opetuksia ja mitkä tunkkaisia traditioita. Laajemmassa skaalassa näistä kiistoista syntyy uusia keskustelua ja problematisointeja, parhaimmillaan ihan uusia käytäntöjä, vaikkapa kohentunut ympäristötietoisuus tai pyrkimys aseistariisuntaan. Ja tottakai teen tietyn arvolatautuneen arvovalinnan kun ilmaisen aseistariisunnan atomic fearia paremmaksi globaaliksi käytännöksi. En edusta universaalia etiikkaa, vaan olen skeptinen kaikkea universalismia kohtaan. Edustan omaa ajatteluani.
Yksi asia mikä innoitti kirjoittamaan tämän kirjoituksen, on Venäjän ja Viron patsaskiista. Ajattelin sitä, että joskus sukupolvet, munat ja kanat, Venäjän valtaapitävät ja nuorisojärjestöt, löytävät toisensa perverssiltä tuntuvalla tavalla. Olen taipuvainen ajattelemaan, että joskus sukupolvien välinen kiista on huomattavasti terveempi ilmiö kuin niiden välinen ymmärrys, koska kiista tuo yleensä esiin uusia näkökulmia. Jos ihmiset eivät konsensushengessä lainkaan ryhdy reflektoimaan toimintaansa koska "isäkin sanoi näin" tai "kaikkihan tietävät", niin helposti antaudutaan enemmistöaseman saaneen näkemyksen valtaan.
Se, että lähetystöissä mellastavat väkijoukot ovat valtaapitävien toimijoiden nuorisojärjestöjen kansallismielisiä kaadereita tuo mieleen ajat, jolloin alaikäisiä värvättiin oikein olan takaa puolustamaan hallitsevan eliitin etuja. Jo Ranskan vallankumouksen aikainen tasa-arvoa jämäkästi vastustava aatelisten "kultainen nuoriso" oli oma hullu ilmiönsä, mutta Hitler Jugend lienee kaikkein paradigmaattisin esimerkki. Lisäksi tulee mieleen Kiinan kulttuurivallankumous, jossa myös innokas aktivistisukupolvi saatiin valjastettua vallanpitäjien päämääriin tiedotuksen ja koulutuksen keinoin.
Toki täytyy muistaa, että etenkin Suomessa vallitseva näkemys on se että Viro on oikeassa ja Venäjä väärässä. Sitoudun itsekin tähän näkökulmaan, mutta suomalaisilla on muitakin kuin patsaskiistaan liittyviä syitä olla Viron puolella. Toivon että kiista herättäisi keskustelua eri asioista myös Suomessa. Venäjää ja sen politiikkaa on syytä kritisoida huomattavasti ankarammalla kädellä kuin mitä Suomen poliittinen johto on tottunut tekemään. Samalla toivon etteivät tavalliset ihmiset syyllisty samanlaiseen venäläisten demonisointiin kuin mihin Venäjän kansallismieliset viron kohdalla syyllistyvät.
Suomesta käsin on helppoa nähdä Venäjän historiankirjoituksen, tiedotuksen ja koulutuksen läpipolitisoituneisuus. Samalla täytyy muistaa ettei omakaan koulutuksemme ja tiedotuksemme ole vallankäytöstä vapaata. Se, kuinka voimakkaana ja selkeäjuonteisena tarinana esimerkiksi Suomalaisen liikkeen 1800-luvun vaiheista ja "suomalaisuuden synnystä" kirjoitetaan on enemmän tai vähemmän jälkeen päin tehtyä jatkumollistamista alun perin tapahtumalliseen, katkokselliseen ja heterogeeniseen tapahtumajoukkoon.
Koulutuksen poliittisuus näkyy myös siinä, millaiset koulutukselliset paradigmat kouluissa milloinkin istuvat, ja millaisiin teemoihin erityisesti panostetaan. Kun itse olin yläasteella ja lukiossa, yrittäjyyskasvatus tuntui olevan päivän sana. Kun viime aikoina taas olen vieraillut kouluissa Amnestyn edustajana, on omasta mielestäni jotain muutosta tapahtunut. Tuntuu siltä, että kansalaisvaikuttaminen ja järjestöt otetaan aivan eri tavalla kouluihin vastaan kuin vielä 90-luvulla. Ehkä omana kouluaikanani opettajat halusivat päästä koko lailla eroon 70-luvun "pikku Pablo raataa pellolla/Gambia libre Gambia"- opetuksesta työntämällä benzyscowiczismiä ja nationalismin tärkeyttä joka väliin. Nyt traumasta lienee jo selvitty.
Summa Summarum. Kanojen ja munien välinen kiista lienee aina olemassa oleva ja tuleva. Kiista ei automaattisesti johda maailman avautuneisuuteen tai parempaan ymmärrykseen elämästä. Kuitenkin yhteiskunnat, joissa valtaapitävät ja niiden ohjaamat liikkeet paiskaavat yhdessä tuumin kättä ovat lähempänä fasismia kuin Viro. Joskus liiankin lähellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti