Demokratia silloin kun se käsitetään parlamentaariseksi demokratiaksi perustuslakeineen ja oikeusvaltioperiaatteineen on harvojen herkkua. Se on suorastaan tuiki harvinainen ja ihmeellinen ilmiö, jos parlamentaarisuuden, perustuslaillisuuden ja "oikeusvaltioperiaatteen"(tämähän voi tarkoittaa melko monia asioita; ei mennä tänään siihen) mukaan lisätään toimiva vaalikierto, vähäinen korruptio, eri osapuolten tasapuolinen näkyvyys ja mahdollisuudet tuoda asiansa esiin, mahdollisuudet perustaa uusia liittoumia ja järjestöjä yms. ja kansalaisten omaehtoiset mahdollisuudet tehdä aloitteita ja valituksia tärkeiksi kokemissaan asioissa.
Käytännössä demokratia siinä mielessä kuin se yleensä Suomessa käsitetään kukoistaa lähinnä Euroopan Unionin, Pohjois-Amerikan, Japanin ja Australian alueilla. Se on jonkinlaisella oraalla, kehittymässä voimakkaasti eteenpäin tai lievissä vaikeuksissa ja hienosäädön tarpeessa Etelä-Amerikassa, muutamissa Itäisen Euroopan maissa, joissakin Afrikan maissa (Etelä-Afrikka, Botswana yms.) sekä muutamissa Lähi-Idän ja Aasian maissa. Suurimmassa osassa maailman maista on vakavia puutteita oikeusvaltion takaamisessa ja tavan kansalais- ja poliittisten oikeuksien turvaamisessa.
Tämä maajaottelu on siis puhtaasti omani, ja siihen tulee suhtautua äärimmäisen kriittisesti, koska maita on mahdotonta asettaa maanosittaisiin lokeroihin: onhan selvä että Aasia on niin laaja alue että sieltä löytyy melkoinen kirjo erilaisia hallinnollisia järjestelmiä. Myös "kehittymässä voimakkaasti eteenpäin tai lievissä vaikeuksissa ja hienosäädön tarpeessa"-määritelmäni ei oikeastaan kerro mitään siitä, kuinka ihmisten kansalais- ja poliittisten oikeuksien toteutumiseen tulisi suhtautua esimerkiksi Israelin, Iranin, Intian, Filippiinien tai Indonesian kohdalla, joista jokaisessa on periaatteessa demokratia, mutta joissa kussakin omista syistään on myös hirvittävän vakavia puutteita käytännön "demokratian" toteutumisessa.
Tämä kirjoituksen tarkoituksena ei olekaan kartoittaa sitä mikä olisi demokratian ideaalitila, eikä myöskään luoda katsausta siihen miten demokratia eri maissa toteutuu. Kärki kohdistuu ennemminkin siihen, että mielestäni arabimaiden ja myös Iranin, Afganistanin ja Pakistanin demokratiasta käytävä keskustelu on koko lailla erilaista kuin muiden maiden, esim. Kiinan, Nigerian tai Intian demokratian tilasta käytävä keskustelu.
Tämä on tässäkin blogissa ties monta kertaa kierrätetty aihe, mutta hyvää jaksaa kierrättää. Kyse on siitä, että lähi-idän maiden demokratian kehitystä koskevassa keskustelussa tuodaan aina esiin uskonto yhtenä selitystekijänä, muiden alueiden kohdalla ei. Tämä on mielestäni hieman hupsua.
On mielestäni huomionarvoista, että aika ajoin nousee kysymys "Islamilainen maailma edusti maailman huippua tieteessä muutama vuosisata sitten. Mikä on aiheuttanut nykyisen alennustilan?" Kysymys on toki kysymisen arvoinen, mutta siihen liittyy ongelmallinen uskonnon roolia ylikorostava taustaoletus. Ei näet ole ensinnäkään olemassa puhdasta "islamilaista maailmaa", koska uskonnon rooli ja käyttötapa vaihtelee maiden, poliittisten ryhmien ja alueiden välillä varsin paljon. Kysymyksen muotoilu taustaoletuksineen innoittaa hakemaan selityksiä epädemokratialle "uskonnosta ja kulttuurisista tekijöistä", vaikka ei sellaisia tekijöitä voi erottaa niistä valtasuhteista ja sosiaalisista voimista, jotka vaikuttavat "uskonnon ja kulttuurin" lopulliseen muotoon. Usein selitysvoimaiset syyt voivat olla tyystin muualla.
Koitan selventää. Lyhytmuistiset ihmiset eivät muistane että vielä 70-luvulla Euroopassa oli kolme sotilasdiktatuuria: Espanja, Kreikka ja Portugali, puhumattakaan kommunistisista maista. Kun katsoo tuon ajan Etelä- ja Keski-Amerikkaa, tulee vielä lohduttomampi kuva: Chile, Argentiina, Brasilia, Guatemala, El Salvador, Nicaragua... listaa voisi jatkaa ties kuinka pitkälle, koska tuon ajan Latinalaisessa Amerikassa vain Costa Ricassa on ollut jonkinlaisia demokratian ja hyvän hallinnon piirteitä. Ei kai tuolloin tai sitä ennen lähdetty etsimään kyseisten maiden poliittisen kehityksen syitä katolisesta uskonnosta, vaan tarkkaan eriteltiin esimerkiksi sosio-ekonomista rakennetta sekä keskeisten yhteiskunnallisten ryhmien välisiä intressejä ja toimintamahdollisuuksia (hui! -nykyisin ei saa sanoa sanaa yhteiskuntaluokka tai heti pamahtaa marxisti-leninistin leima otsaan), esimerkiksi suurmaanomistukseen perustunutta "Caudillo"-systeemiä ja keskeisten teollisuudenalojen työntekijöiden ja työnantajien välistä suhdetta. Miksi tämänkaltaisia tekijöitä ei tarkastella Lähi-idän suhteen, vaikka ne voisivat antaa aihetta monenlaisiin huomioihin?
Joku saattaisi huomauttaa, että uskonnollisella retoriikalla politikoimisen rooli yhteiskuntaelämässä on sangen erilaista jos verrataan vaikkapa Irania ja Chileä. Tällöin uskonnon sivuuttaminen demokratiakeskustelussa olisi väärin.
Kuka tahansa huomaa että uskonnolla retoroidaan Lähi-idässä enemmän kuin monessa muussa paikassa. Kyse onkin siitä, että uskonnolla retoroiminen ja uskonto sinänsä on syytä erottaa jämäkästi toisistaan. Väitän siis, että islam uskontona ei ole minkäänlainen demokratian este, eikä se poikkea tässä suhteessa mistään muusta uskonnosta. Uskonnollisella retoriikalla voidaan puolustaa ihmisoikeusajattelun vastaisia käytäntöjä, mutta samalla retoriikalla niitä voidaan puolustaakin. Kyse on siitä, mikä ryhmä missäkin tilanteessa pääsee määrittelemään uskonnon ja politiikan välisen suhteen tietyllä tavalla. Fundamentalisteille on tietty sosiaalinen tilaus, mikä johtuu lukuisista strategisista, poliittisista, taloudellisista yms. tekijöistä.
On totta, että Iranin yhteiskuntaelämää tänäänkin ohjaa voimakas uskonnollinen eliitti ja 70-luvun Pinochetin Chileä ei, mutta tällainen tarkastelu on lyhytnäköistä, eikä rajaa voi piirtää kovin selkeärajaisesti.
Ensinnäkin Chilen ja koko Etelä-Amerikan väestö on überkatolista ja uskonnollista, mikä näkyy selvästi alueen arjessa. Kyse ei ole pelkästä tapauskonnollisuudesta, vaan myös siitä, miten uskonnolla on puolusteltu muun muassa tiukkaa aborttipolitiikkaa ja seksuaalisten vähemmistöjen heikkoa asemaa. Sotilasdiktatuurien aikaan jumalaa ja uskontoa käytettiin kommunistien jahtaamisen oikeuttamiseen, mutta toki uskonnolla on latinalaisessa amerikassa puolusteltu myös vasemmistolaista politiikkaa ja diktatuurien vastaista toimintaa. Jokaisen itseään kunnioittavan Etelä-Amerikan tutkijan tulisi tuntea "vapautuksen teologiana" tunnettu katolisuuden opinhaara. Uskonnon ja politiikan kytkeminen ei siis ole mikään iranilaisten ja islamistien keksintö, vaan sitä on harrastettu aina ja kaikkialla.
Toiseksi, se, miksi Irania ohjaa tällä hetkellä uskonnollinen eliitti ei ole mikään yksinkertainen asia, vaan (anteeksi ruma sana) helvetin laajaan yhteiskunnalliseen prosessiin liittyvä kysymys, jossa on pakko tarkastella Iranin historiaa, Shaahin harjoittamaa politiikkaa, Yhdysvaltain toimintaa alueella ja monia muita mikrokehityksiä, joiden pohjalta islamilainen vallankumous Iranissa tapahtui (ja sekin vasta 70-luvun lopulla). Islamilaisesta vallankumouksesta täytyy muistaa sekin, että myös liberaaleja ja suorastaan kommunistisia voimia oli alkuvaiheessa mukana vallankumousta toteuttamassa. Kun tietyn suunnan kannattajat pääsivät niskan päälle, myös heidän näkemyksensä nousi vallitsevaksi ja monet liberaalimmat vallankumoukselliset joutuivat pakenemaan maasta.
Iranin "uskonnollisessa" politiikassa ei siis mielestäni ole kysymys siitä että islam olisi ohjannut maata tiettyyn kehitykseen, vaan ennemminkin tilanteesta joka muistuttaa muinaista Venäjän vallankumousta mensevikkeineen, trudovikkeineen ja bolshevikkeineen, joista bolshevikit sattuivat voittamaan.
Summ Summarum. Mielestäni myös Lähi-Idässä voisi tarkastella yhteiskunnallisten eliittien ja erilaisten poliittisten ryhmien välistä suhdetta, talouden tilaa sekä myös alueellisia erityispiirteitä Israel-Palestiina-konflikteineen jos halutaan löytää syitä sille miksi demokratian tila alueella on mitä on. Näinhän vakavasti otettavat politiikan tutkijat tekevätkin, mutta julkinen keskustelu pyörii vieläkin uskonnon ympärillä, vaikka jo vuosikymmenet on tiedetty että uskonto ja sen tulkinnat ovat vain savuverho ja bensaa liekkeihin, ei liekin lähde itse.
Toivon kyllä kovasti että Lähi-idässä lähtisi kunnon demokraattinen kehitys kulkemaan, mutta pelkällä hallituksenvaihdolla se ei onnistu. Legitimiteetti ja kredibiliteetti täytyy hankkia muilla kuin puheilla, yleensä se onnistuu talouskasvulla.
Ongelma on tietysti se, että demokratia yleensä vaatii talouskasvua mutta talouskasvu ei vaadi demokratiaa. Kiinan taloudellisen kehityksen ansiosta Tiananmen-89 ei olisi enää mahdollinen. Kaupunkilaiskiinalaisen televisiosta tulee hyvää lauluohjelmaa ja illan ateriakin tulisi valmistaa. Kun elinolot ovat ratkaisevalla tavalla kohentuneet vuodesta -89, ei liikehdinnälle ole samanlaista sosiaalista tilausta kuin aikaisemmin. Ihmiset on saatu rauhoitettua mutta vapausoikeuksia rajoitetaan kovalla kädellä. Vaikka Kiinassa on viime vuosina ollut enemmän mielenosoituksia kuin koskaan, osoittajien joukko on erilainen: maakunnissa vääryyttä kokeneita ihmisiä tai kaupungeissa niitä, jotka ovat menettäneet asuntonsa suureellisten rakennushankkeiden tieltä.
Kaikki voi kuitenkin kääntyä vielä toisin. Politiikan tutkijoiden ennusteet ja analyysit maiden demokratiakehityksestä ovat yleensä yhtä luotettavia kuin kristallipalloon katsominen. Vielä 80-luvun lopulla monet pitivät mahdottomana Saksojen yhdistymistä ja Neuvostoliiton hajoamista.
Ihminen on liian monimutkainen redusoitavaksi numeroihin ja kökköihin kausaalisuusajatuksiin. Politiikka ei ole pelkkää peliä, se on "omasa mualima". On kuitenkin rentouttavaa harrastaa sillä hieman ajatusleikkiä.
Käytännössä demokratia siinä mielessä kuin se yleensä Suomessa käsitetään kukoistaa lähinnä Euroopan Unionin, Pohjois-Amerikan, Japanin ja Australian alueilla. Se on jonkinlaisella oraalla, kehittymässä voimakkaasti eteenpäin tai lievissä vaikeuksissa ja hienosäädön tarpeessa Etelä-Amerikassa, muutamissa Itäisen Euroopan maissa, joissakin Afrikan maissa (Etelä-Afrikka, Botswana yms.) sekä muutamissa Lähi-Idän ja Aasian maissa. Suurimmassa osassa maailman maista on vakavia puutteita oikeusvaltion takaamisessa ja tavan kansalais- ja poliittisten oikeuksien turvaamisessa.
Tämä maajaottelu on siis puhtaasti omani, ja siihen tulee suhtautua äärimmäisen kriittisesti, koska maita on mahdotonta asettaa maanosittaisiin lokeroihin: onhan selvä että Aasia on niin laaja alue että sieltä löytyy melkoinen kirjo erilaisia hallinnollisia järjestelmiä. Myös "kehittymässä voimakkaasti eteenpäin tai lievissä vaikeuksissa ja hienosäädön tarpeessa"-määritelmäni ei oikeastaan kerro mitään siitä, kuinka ihmisten kansalais- ja poliittisten oikeuksien toteutumiseen tulisi suhtautua esimerkiksi Israelin, Iranin, Intian, Filippiinien tai Indonesian kohdalla, joista jokaisessa on periaatteessa demokratia, mutta joissa kussakin omista syistään on myös hirvittävän vakavia puutteita käytännön "demokratian" toteutumisessa.
Tämä kirjoituksen tarkoituksena ei olekaan kartoittaa sitä mikä olisi demokratian ideaalitila, eikä myöskään luoda katsausta siihen miten demokratia eri maissa toteutuu. Kärki kohdistuu ennemminkin siihen, että mielestäni arabimaiden ja myös Iranin, Afganistanin ja Pakistanin demokratiasta käytävä keskustelu on koko lailla erilaista kuin muiden maiden, esim. Kiinan, Nigerian tai Intian demokratian tilasta käytävä keskustelu.
Tämä on tässäkin blogissa ties monta kertaa kierrätetty aihe, mutta hyvää jaksaa kierrättää. Kyse on siitä, että lähi-idän maiden demokratian kehitystä koskevassa keskustelussa tuodaan aina esiin uskonto yhtenä selitystekijänä, muiden alueiden kohdalla ei. Tämä on mielestäni hieman hupsua.
On mielestäni huomionarvoista, että aika ajoin nousee kysymys "Islamilainen maailma edusti maailman huippua tieteessä muutama vuosisata sitten. Mikä on aiheuttanut nykyisen alennustilan?" Kysymys on toki kysymisen arvoinen, mutta siihen liittyy ongelmallinen uskonnon roolia ylikorostava taustaoletus. Ei näet ole ensinnäkään olemassa puhdasta "islamilaista maailmaa", koska uskonnon rooli ja käyttötapa vaihtelee maiden, poliittisten ryhmien ja alueiden välillä varsin paljon. Kysymyksen muotoilu taustaoletuksineen innoittaa hakemaan selityksiä epädemokratialle "uskonnosta ja kulttuurisista tekijöistä", vaikka ei sellaisia tekijöitä voi erottaa niistä valtasuhteista ja sosiaalisista voimista, jotka vaikuttavat "uskonnon ja kulttuurin" lopulliseen muotoon. Usein selitysvoimaiset syyt voivat olla tyystin muualla.
Koitan selventää. Lyhytmuistiset ihmiset eivät muistane että vielä 70-luvulla Euroopassa oli kolme sotilasdiktatuuria: Espanja, Kreikka ja Portugali, puhumattakaan kommunistisista maista. Kun katsoo tuon ajan Etelä- ja Keski-Amerikkaa, tulee vielä lohduttomampi kuva: Chile, Argentiina, Brasilia, Guatemala, El Salvador, Nicaragua... listaa voisi jatkaa ties kuinka pitkälle, koska tuon ajan Latinalaisessa Amerikassa vain Costa Ricassa on ollut jonkinlaisia demokratian ja hyvän hallinnon piirteitä. Ei kai tuolloin tai sitä ennen lähdetty etsimään kyseisten maiden poliittisen kehityksen syitä katolisesta uskonnosta, vaan tarkkaan eriteltiin esimerkiksi sosio-ekonomista rakennetta sekä keskeisten yhteiskunnallisten ryhmien välisiä intressejä ja toimintamahdollisuuksia (hui! -nykyisin ei saa sanoa sanaa yhteiskuntaluokka tai heti pamahtaa marxisti-leninistin leima otsaan), esimerkiksi suurmaanomistukseen perustunutta "Caudillo"-systeemiä ja keskeisten teollisuudenalojen työntekijöiden ja työnantajien välistä suhdetta. Miksi tämänkaltaisia tekijöitä ei tarkastella Lähi-idän suhteen, vaikka ne voisivat antaa aihetta monenlaisiin huomioihin?
Joku saattaisi huomauttaa, että uskonnollisella retoriikalla politikoimisen rooli yhteiskuntaelämässä on sangen erilaista jos verrataan vaikkapa Irania ja Chileä. Tällöin uskonnon sivuuttaminen demokratiakeskustelussa olisi väärin.
Kuka tahansa huomaa että uskonnolla retoroidaan Lähi-idässä enemmän kuin monessa muussa paikassa. Kyse onkin siitä, että uskonnolla retoroiminen ja uskonto sinänsä on syytä erottaa jämäkästi toisistaan. Väitän siis, että islam uskontona ei ole minkäänlainen demokratian este, eikä se poikkea tässä suhteessa mistään muusta uskonnosta. Uskonnollisella retoriikalla voidaan puolustaa ihmisoikeusajattelun vastaisia käytäntöjä, mutta samalla retoriikalla niitä voidaan puolustaakin. Kyse on siitä, mikä ryhmä missäkin tilanteessa pääsee määrittelemään uskonnon ja politiikan välisen suhteen tietyllä tavalla. Fundamentalisteille on tietty sosiaalinen tilaus, mikä johtuu lukuisista strategisista, poliittisista, taloudellisista yms. tekijöistä.
On totta, että Iranin yhteiskuntaelämää tänäänkin ohjaa voimakas uskonnollinen eliitti ja 70-luvun Pinochetin Chileä ei, mutta tällainen tarkastelu on lyhytnäköistä, eikä rajaa voi piirtää kovin selkeärajaisesti.
Ensinnäkin Chilen ja koko Etelä-Amerikan väestö on überkatolista ja uskonnollista, mikä näkyy selvästi alueen arjessa. Kyse ei ole pelkästä tapauskonnollisuudesta, vaan myös siitä, miten uskonnolla on puolusteltu muun muassa tiukkaa aborttipolitiikkaa ja seksuaalisten vähemmistöjen heikkoa asemaa. Sotilasdiktatuurien aikaan jumalaa ja uskontoa käytettiin kommunistien jahtaamisen oikeuttamiseen, mutta toki uskonnolla on latinalaisessa amerikassa puolusteltu myös vasemmistolaista politiikkaa ja diktatuurien vastaista toimintaa. Jokaisen itseään kunnioittavan Etelä-Amerikan tutkijan tulisi tuntea "vapautuksen teologiana" tunnettu katolisuuden opinhaara. Uskonnon ja politiikan kytkeminen ei siis ole mikään iranilaisten ja islamistien keksintö, vaan sitä on harrastettu aina ja kaikkialla.
Toiseksi, se, miksi Irania ohjaa tällä hetkellä uskonnollinen eliitti ei ole mikään yksinkertainen asia, vaan (anteeksi ruma sana) helvetin laajaan yhteiskunnalliseen prosessiin liittyvä kysymys, jossa on pakko tarkastella Iranin historiaa, Shaahin harjoittamaa politiikkaa, Yhdysvaltain toimintaa alueella ja monia muita mikrokehityksiä, joiden pohjalta islamilainen vallankumous Iranissa tapahtui (ja sekin vasta 70-luvun lopulla). Islamilaisesta vallankumouksesta täytyy muistaa sekin, että myös liberaaleja ja suorastaan kommunistisia voimia oli alkuvaiheessa mukana vallankumousta toteuttamassa. Kun tietyn suunnan kannattajat pääsivät niskan päälle, myös heidän näkemyksensä nousi vallitsevaksi ja monet liberaalimmat vallankumoukselliset joutuivat pakenemaan maasta.
Iranin "uskonnollisessa" politiikassa ei siis mielestäni ole kysymys siitä että islam olisi ohjannut maata tiettyyn kehitykseen, vaan ennemminkin tilanteesta joka muistuttaa muinaista Venäjän vallankumousta mensevikkeineen, trudovikkeineen ja bolshevikkeineen, joista bolshevikit sattuivat voittamaan.
Summ Summarum. Mielestäni myös Lähi-Idässä voisi tarkastella yhteiskunnallisten eliittien ja erilaisten poliittisten ryhmien välistä suhdetta, talouden tilaa sekä myös alueellisia erityispiirteitä Israel-Palestiina-konflikteineen jos halutaan löytää syitä sille miksi demokratian tila alueella on mitä on. Näinhän vakavasti otettavat politiikan tutkijat tekevätkin, mutta julkinen keskustelu pyörii vieläkin uskonnon ympärillä, vaikka jo vuosikymmenet on tiedetty että uskonto ja sen tulkinnat ovat vain savuverho ja bensaa liekkeihin, ei liekin lähde itse.
Toivon kyllä kovasti että Lähi-idässä lähtisi kunnon demokraattinen kehitys kulkemaan, mutta pelkällä hallituksenvaihdolla se ei onnistu. Legitimiteetti ja kredibiliteetti täytyy hankkia muilla kuin puheilla, yleensä se onnistuu talouskasvulla.
Ongelma on tietysti se, että demokratia yleensä vaatii talouskasvua mutta talouskasvu ei vaadi demokratiaa. Kiinan taloudellisen kehityksen ansiosta Tiananmen-89 ei olisi enää mahdollinen. Kaupunkilaiskiinalaisen televisiosta tulee hyvää lauluohjelmaa ja illan ateriakin tulisi valmistaa. Kun elinolot ovat ratkaisevalla tavalla kohentuneet vuodesta -89, ei liikehdinnälle ole samanlaista sosiaalista tilausta kuin aikaisemmin. Ihmiset on saatu rauhoitettua mutta vapausoikeuksia rajoitetaan kovalla kädellä. Vaikka Kiinassa on viime vuosina ollut enemmän mielenosoituksia kuin koskaan, osoittajien joukko on erilainen: maakunnissa vääryyttä kokeneita ihmisiä tai kaupungeissa niitä, jotka ovat menettäneet asuntonsa suureellisten rakennushankkeiden tieltä.
Kaikki voi kuitenkin kääntyä vielä toisin. Politiikan tutkijoiden ennusteet ja analyysit maiden demokratiakehityksestä ovat yleensä yhtä luotettavia kuin kristallipalloon katsominen. Vielä 80-luvun lopulla monet pitivät mahdottomana Saksojen yhdistymistä ja Neuvostoliiton hajoamista.
Ihminen on liian monimutkainen redusoitavaksi numeroihin ja kökköihin kausaalisuusajatuksiin. Politiikka ei ole pelkkää peliä, se on "omasa mualima". On kuitenkin rentouttavaa harrastaa sillä hieman ajatusleikkiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti