sunnuntaina, huhtikuuta 22, 2007

Hanna Pakarinen, taide ja tähteys

Monet suhtautuvat väheksyen euroviisuedustaja ja Idols-voittaja Hanna Pakariseen tämän trukkikuskitaustan vuoksi. Vaikken juurikaan piittaa hänen musiikistaan, pidän itse tällaista taustaa pääosin myönteisenä asiana.

Voisihan juuri Hanna Pakarisen avulla löytää lisätodisteita väitteelle, ettei tähteys tai taiteilijuus ole koulutuksesta ja formaalisista asioista kiinni. Taiteilijuus syntyy viime kädessä ihmisessä itsessään, hänen kokemusmaailmassaan ja olemisessaan. Tällöin ei haittaa vaikka olisi sähköasentaja tai K-kaupan myyjä. Elämä ja teot merkitsevät enemmän. Tämä tarkoittaa sitä, että tähdeksi ei välttämättä ole ainesta vaikka pystyisikin laulamaan täydellisesti Maaritin Jäätelökesän. Tähteys ja taiteilijuus ei ole riippuvaista siitä, kuinka monta vuotta ihminen on opiskellut pop-jazz-laulua konservatoriolla.

Hanna Pakarinen on tähti, mutta aika näyttää tuleeko hänestä taiteilija.

Ymmärrän toki että musiikinopiskelijat saattavat närkästyä siitä, että heidän ammattikuntansa trivialisoituu kaiken maailman Popstars- ja Idols- kisoissa. Kaikille tavan pulliaisille annetaan mahdollisuus tulla sellaisiksi millaiseksi musiikinopiskelija salaa haaveilee. Kyllä varmasti lääkärikin rypistäisi kulmiaan jos jollain kanavalla alkaisi pyöriä "Haluatko lääkäriksi"- kilpaohjelma.

Mutta eihän konservatorion tarkoitus ole synnyttää tähtiä vaan musiikin ammattilaisia. Ei Hannapakarisia vaan sujuvia soittajia tai musiikinopettajia. Eikä Idolsin tai Popstarsin tarkoituksena ole synnyttää teknisesti taitavia lauluvirtuooseja, vaan idoleja ja tähtiä.

Taiteilijuuden ja instituutioiden välinen suhde on mielenkiintoinen. Yhtäältähän konservatorio on taideinstituutio, joka kouluttaa ihmisiä instrumenttinsa hallintaan, jolloin syntyy peruseväät mahdolliselle taiteilijuudelle. Toisaalta voisi ajatella, että myös Idols on taideinstituutio. Minua ei kiinnosta pätkääkään millainen joku musiikkitieteen virallinen määritelmä "taideinstituutiolle" tai "taidemusiikille" on. Mielestäni Idolsin voi ajatella taideinstituutiona, koska sen tehokkaan intensiivikoulutuksen myötä trukkikuskista tulee lavakarismaa säteilevä esiintyjä. Ihminen, joka esittää säveltaidetta.
Se, onko Hanna Pakarisen esittämä tuotanto säveltaiteena verrattavissa esim. Bela Bartôkin ihaniin konserttoihin on makuasia ja tässä kirjoituksessa sivuseikka.

Taideinstituutiot eivät suoraan siis synnytä taiteilijoita. Konservatorion instrumenttinsa hallitseva yliopettajakaan ei ole suoranaisesti taiteilija, ellei hän jollain tietyllä tavalla tai tyylillä lähde rakentamaan, tulkitsemaan ja kehittämään säveltaidetta uusiin suuntiin. Jos hän vain soittaa tuttuja sävellyksiä tutulla tavalla turvallisesti tulkiten, on hän musiikin ammattilainen mutta ei taiteilija.
Idols on formaattiohjelma, ja se synnyttää myös formaattistaroja. Huomatkaa jälleen ero: Idols tekee staroja, ei välttämättä taiteilijoita. On mahdollista, että Idols-kilpailijoista leipoutuu myös taiteilijoita, mutta tämä on vaativampaa kuin musiikin ammattilaiseksi ryhtyminen. On siis ikään kuin kolme musiikin esittäjän hahmoa: taiteilija, stara ja musiikin ammattilainen. Moni esiintyjä on kaikkia kolmea samaan aikaan (esim. onhan Robert Fripp varmasti myös stara mutta myös taiteilija), mutta nämä ominaisuudet voi periaatteessa kuitenkin erottaa toisistaan mm.
1. sen suhteen, mikä merkitys ulkomusiikillisilla puitteilla on omassa esiintymisessä tai tavassa olla "muusikkona" julkisuudessa
2. kuinka paljon esittää omia vai muiden ihmisten esittämiä sävellyksiä
3. Kuinka suuressa määrin esityksen tarkoituksena on kerätä rahaa tai sekä julkisuutta omalle artistiminälle
4. Kuinka kokonaisvaltainen kokemus esiintyminen on (vrt. keskusteluohjelman taustabändin jäsenenä oleminen vs. oman yhtyeen keikka Carnegie Hallissa)

On hirveän vaikea antaa mitään kunnollista taiteilijan määritelmää, eikä se ole tarpeenkaan. Jaotteluni taiteilijoihin, ammattimuusikoihin ja staroihin on ennemmin kieli poskessa tehtyä sunnuntaikirjoittelua kuin vakavaa analyysia. Taiteilija on kuitenkin mielestäni sellainen, jonka erityinen rakennusaine musiikinteossa on luovuus, musiikki "sinänsä" riippumatta ostavasta yleisöstä ja kokeileminen. Määritelmäni on kieltämättä kökkö varsinkin kriteerin "musiikki sinänsä" kohdalla, mutta ehkäpä joku lukija saattaisi palautteen kautta kehitellä ideoita eteen päin tai kyseenalaistaa koko kehitelmäni.

Kyse ei siis ole mistään normalisoivasta jaottelusta. En pidä taiteilijapersoonaa ammattimuusikkoa "parempana" ihmisenä. Kyse on ennemminkin tulkinnastani sen suhteen, millaisin motiivein musiikkia tekevät. Ja todennäköisesti olen ihan väärässä.

Seuraavaksi listaan, ketkä voisivat olla ketäkin, pääosin populaarimusiikin puolella

Kitaristit:
starat: Steve Vai, Eddie Van Halen, Yngwie Malmsteen
musiikin ammattilaiset: Jarmo Nikku, Nono Söderberg, Marzi Nyman
taiteiljat: Raoul Björkenheim, Robert Fripp, Django Reinhardt

Laulajat:
starat: Madonna, Robert Plant& heavu-laulajat, kaikki 1990-2000-luvun mustat "R&B"-laulajat
musiikin ammattilaiset: Kaikki suomalaiset apurahamuusikot kuten Ona Kamu tai Maarit Hurmerinta
taiteilijat: Demetrio Stratos, Fish, Edith Piaf

Rumpalit:
starat: Keith Moon, Mike Portnoy, Billy Cobham
musiikin ammattilaiset: Jari Kepa Kettunen, kaikki suomalaiset (kikkeli)jazz-rumpalit
taiteilijat:Jyrki Raatikainen, Pat Mastelotto, Simon Phillips

Basisit:
starat:Les Claypool, Gene Simmons, Stanley Clarke
musiikin ammattilaiset: Jimmy Bain, John Paul Jones,
taiteilijat: Tony Levin, Pekka Pohjola, Victor Wooten

Ei kommentteja: