Kaikkihan tietävät, että Paavo Väyrynen inttää, valittaa ja on hankala. Rakel Liekki on puolestaan moderni ja älykäs. Sillä mitä he tekevät tai sanovat ei ole juurikaan väliä.
Timo Koivusalo tekee aina huonon elokuvan ja David Lynch hienon. Kummankaan tuotoksia ei tarvitse nähdä, kritiikki ja silmä ovat kuitenkin valmiina.
David Lynchin uusinta elokuvaa Inland Empirea on jo ehditty kehua runsain mitoin radikaalin uudesta tekotavasta, hienon mystisestä juonesta ja erikoisesta tunnelmasta. Itse olen taipuvainen ajattelemaan että jotkut kritiikeistä on varmaankin kirjoitettu jo ennen ensimmäistäkään silmäystä valkokankaalle.
Lynch tuntuu jääneen omien tyylikeinojensa vangiksi. Elokuvan juonentynkää ei voi pitää kovin radikaalin uutukaisena. Elokuvan ja ihmisen elämän sekoittuminen ja kaksoiselämä ovat elokuvan pohjarakenteena ties kuinka vanhoja. Tätä juonen pohjarakenteen mukaelmaa on jopa itse Lynch käyttänyt jo kaksi kertaa (Mulholland Drive ja Lost Highway). Tällainen juonirakenne on tietysti väljä ja antaa mahdollisuuksia monille erilaisilla kerrontaratkaisuille, mutta Lynchin ratkaisu on tällä kertaa sama kuin AC/DC tekisi levyn jonka nimi on "Hot Rock" ja joku väittäisi sitä uudeksi ideaksi.
Punaisia samettiverhoja, välkkyviä lamppuja, hitaita kameraliikkeitä, prostituoidun oloisia naisia ja synkän jännittävää taustamusiikkia yhdistettynä mielenterveyden rajamaastoissa liikkuvaan päähahmoon. Väliin vanha tanssittava hitti, sitten hieman omituisia mölliäisiä, hieman väkivaltaa, ehkä kuolemakin. Lynch on käyttänyt tätä tyylikuvastoa jo yli 20 vuotta, ja lähes kolmen tunnin mittainen kavalkadi näitä tyylikeinoja yhdistettynä Inland Empiren puolivillaiseen elokuvajuoneen saa aikaan vaikutelman siitä, että nyt tehdään Lynch-parodiaa. Elokuvaa oli hieman vaikea ottaa vakavasti, niin monta kertaa elokuvaa katsoessa tuli tunne siitä että tämä on jo nähty.
Siinä ei ole mitään pahaa, että ohjaaja on tyylilleen uskollinen. Olisihan hupsua vaatia esimerkiksi Aki Kaurismäkeä tekemään sellainen elokuva jossa Kati Outinen ei murjota ja jossa ei puhuta kirjakieltä eikä soiteta vanhoja tangoja.
Aki Kaurismäen ja David Lynchin viimeisimpien leffojen ero on kuitenkin siinä, kuinka paljon elokuvan "pihvi" pohjautuu näille tyylikeinoille. Laitakaupungin Valot tuo esiin tyylillisistä seikoista huolimatta uudenlaisen ja mielenkiintoisen mukaelman vanhasta tarinasta joka löytyy jo Raamatusta, Mutta Lynchin uusin jää tönkön juonensa kanssa tyylikeinokavalkadiksi ja kamerakeinoportfolioksi.
Elokuvan katkelmallisuuteen ja kokoamiseen perustuvasta tekotavasta on kirjoitettu trendilehdistössä melko paljon uutena ja radikaalina tapana tehdä elokuva. Tämä valinta näkyy valitettavasti siinä, että homma ei tunnu pysyvän hanskassa.
Tällä kertaa täytyy siis olla hieman ankara Lynchia kohtaan ja antaa vain kaksi tähteä.
Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö leffaa voisi pitää hyvänä, ja etteikö jälleen joku kahvipöytäkeskustelu voisi olla antoisa sen takia, kun pohditaan että mitä ne jänikset symboloivat. Eli elokuva kannattaa käydä katsomassa, niin voimme keskustella jäniksistä.
Timo Koivusalo tekee aina huonon elokuvan ja David Lynch hienon. Kummankaan tuotoksia ei tarvitse nähdä, kritiikki ja silmä ovat kuitenkin valmiina.
David Lynchin uusinta elokuvaa Inland Empirea on jo ehditty kehua runsain mitoin radikaalin uudesta tekotavasta, hienon mystisestä juonesta ja erikoisesta tunnelmasta. Itse olen taipuvainen ajattelemaan että jotkut kritiikeistä on varmaankin kirjoitettu jo ennen ensimmäistäkään silmäystä valkokankaalle.
Lynch tuntuu jääneen omien tyylikeinojensa vangiksi. Elokuvan juonentynkää ei voi pitää kovin radikaalin uutukaisena. Elokuvan ja ihmisen elämän sekoittuminen ja kaksoiselämä ovat elokuvan pohjarakenteena ties kuinka vanhoja. Tätä juonen pohjarakenteen mukaelmaa on jopa itse Lynch käyttänyt jo kaksi kertaa (Mulholland Drive ja Lost Highway). Tällainen juonirakenne on tietysti väljä ja antaa mahdollisuuksia monille erilaisilla kerrontaratkaisuille, mutta Lynchin ratkaisu on tällä kertaa sama kuin AC/DC tekisi levyn jonka nimi on "Hot Rock" ja joku väittäisi sitä uudeksi ideaksi.
Punaisia samettiverhoja, välkkyviä lamppuja, hitaita kameraliikkeitä, prostituoidun oloisia naisia ja synkän jännittävää taustamusiikkia yhdistettynä mielenterveyden rajamaastoissa liikkuvaan päähahmoon. Väliin vanha tanssittava hitti, sitten hieman omituisia mölliäisiä, hieman väkivaltaa, ehkä kuolemakin. Lynch on käyttänyt tätä tyylikuvastoa jo yli 20 vuotta, ja lähes kolmen tunnin mittainen kavalkadi näitä tyylikeinoja yhdistettynä Inland Empiren puolivillaiseen elokuvajuoneen saa aikaan vaikutelman siitä, että nyt tehdään Lynch-parodiaa. Elokuvaa oli hieman vaikea ottaa vakavasti, niin monta kertaa elokuvaa katsoessa tuli tunne siitä että tämä on jo nähty.
Siinä ei ole mitään pahaa, että ohjaaja on tyylilleen uskollinen. Olisihan hupsua vaatia esimerkiksi Aki Kaurismäkeä tekemään sellainen elokuva jossa Kati Outinen ei murjota ja jossa ei puhuta kirjakieltä eikä soiteta vanhoja tangoja.
Aki Kaurismäen ja David Lynchin viimeisimpien leffojen ero on kuitenkin siinä, kuinka paljon elokuvan "pihvi" pohjautuu näille tyylikeinoille. Laitakaupungin Valot tuo esiin tyylillisistä seikoista huolimatta uudenlaisen ja mielenkiintoisen mukaelman vanhasta tarinasta joka löytyy jo Raamatusta, Mutta Lynchin uusin jää tönkön juonensa kanssa tyylikeinokavalkadiksi ja kamerakeinoportfolioksi.
Elokuvan katkelmallisuuteen ja kokoamiseen perustuvasta tekotavasta on kirjoitettu trendilehdistössä melko paljon uutena ja radikaalina tapana tehdä elokuva. Tämä valinta näkyy valitettavasti siinä, että homma ei tunnu pysyvän hanskassa.
Tällä kertaa täytyy siis olla hieman ankara Lynchia kohtaan ja antaa vain kaksi tähteä.
Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö leffaa voisi pitää hyvänä, ja etteikö jälleen joku kahvipöytäkeskustelu voisi olla antoisa sen takia, kun pohditaan että mitä ne jänikset symboloivat. Eli elokuva kannattaa käydä katsomassa, niin voimme keskustella jäniksistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti