Holy Smoke

Poltin tänään taas röökiä yksinään. Olen tehnyt sitä jo muutaman kerran parin viikon sisällä. Toivottavasti tästä ei tule tapaa, sillä röökaamisen terveysvaikutukset tiedetään. En halua tupakoijaksi, haluan vain silloin tällöin ottaa pari spaddua.

Terveysvaikutuksia ei voi olla tiedostamatta tässä terveysvalistuksen luvatussa maassa. Tuli mieleeni kuinka paljon tupakkavalistusta olenkaan elämässäni nähnyt. Luultavasti siitä asti kun olen oppinut lukemaan

Miksi tupakoin? Kun ihminen ottaa ensimmäisen kerran tupakkaa, se maistuu pahalle ja tulee heikko olo. Miksi ihmiset hankkivat ehdoin tahdoin huonon olon?

Varsinkin yläasteella tupakointi oli poikien keskuudessa riitti, jolla pyrittiin tekemään eroa pikkupoikiin. Minua ei sellainen meininki kiinnostanut, olin tupakoimatta koko yläasteen ja lukion ajan.

Olisi liian sosiaalitanttamaista väittää, että yli 20-vuotiaana aloitettu satunnaispolttelu olisi minulla vain sosiaalisen hyväksynnän hakemisen väline. Jonkin verran väitteessä on kuitenkin perää. Ainakin minusta on mukavampaa pitää baarissa kädet varattuna. Olo tuntuu coolimmalta ja turvallisemmalta silloin. Yleensä otan tupakan silloin kun en juuri keksi mitään juteltavaa.

Biletilanteessa on kivempaa että juttu luistaa ja homma skulaa. En ikinä tykkää bileissä tilanteesta jossa en keksi mitään sanottavaa. Keksin aina jotain tekemistä siihen väliin. Hiljaisuudessa ei ole mitään pahaa, mutta haluan että voin säädellä milloin voi olla hiljaa ja milloin ei.

Miksi poltan yksinään? Silloin en voi hakea sosiaalista hyväksyntää kun vain superegoltani.

Seuraava kuulostaa hölmöltä: Joskus yksin tupakoidessa olo tuntuu rock'n rollilta. Kivalta. Mukava nähdä kuinka savu kulkee taivaalle kuin lumottu käärme. Ajattelee Aki Kaurismäen elokuvaa. Ajattelee Lemmyä. On Aki Kaurismäen elokuvassa. On Lemmy. Helvetin lapsellista.

Jupetera sanoi kerran että paras tapa päästä eroon tupakoinnista on katsoa kun rumat ihmiset polttavat. Yksinään polttaminen loppuisi varmasti kuin seinään jos en ajattelisi rokkia tai leffaa. Jos ajattelisin jotain Denso Management ltd:n deekua. Just sitä Reiskaa tai Arskaa. Vetämässä tupakkaa. Hyi yäk.

Hupsu uni

Näin viime yönä höpsöä unta. Viikonloppuiset Möden bileet kai vaikuttivat uneen. Olin taas Möden bileissä, tällä kertaa ne olivat Kortepohjassa. Paikan päällä oli hirveän nihkeä tunnelma. Soitin joitain omia LP-levyjäni. Ihmiset välillä katsoivat meikään päin, sitten käänsivät selkänsä.

Olin mielestäni korrektisti, mutta ihmiset välttelivät meikää. Kun aamu koitti, yritin soitella ihmisiä jatkoille. Soitin Minskille, joka ensin vaikutti innostuneelta. Sitten sanoin: "muusikot ovat hölmöjä". Sitten Minski kysyi mitä sillä tarkoitan. Sitten sanoin että kuhan vaan heitin ja kerroin että rokkimusiikki ei ole aina älyllä pilattua, esmes Axl Rosen ja Sebastian Bachin tempaukset tiedetään. Minski vaikutti hirveen loukkaantuneelta ja sanoi "enpä taida tulla sinne jatkoille" ja laittoi luurin kii.

Aamulla sitten paikalla ei ollut muita kun vain minä, Möde ja joitain epämääräisiä naisihmisiä jotka keskustelivat keskenään. Sitten Möde sanoi että olen hävittänyt hänen levysoittimensa neulan, ja että mun pitää ostaa uusi.

Sanoin että miten just meikä olisi siitä vastuussa. Hän sanoi että minä olin ainut joka "nojasi levysoittimeen". Vastasin että en varmasti ole nojannut levysoittimeen. Hän sanoi että varmasti nojasin, sen lisäksi uhkasin tappaa senjasen ihmisen ja niin edelleen. Itse olin silleen että jaahans, enpä muista semmosta. Kaikki katsoivat minua syyttävästi.

Yritin sitten pyydellä anteeksi käytöstäni (vaikka olin ihan varma että mitään semmosta en tehnyt). Kaikki vaan vaikuttivat sellaisilta että odottavat että lähtisin vain pois. Jos jatkaisin puhumista, asiat menisivät vaan huonompaan suuntaan.

Sitten heräsin. Viikonlopun pileet tulivat mieleen. Nehän olivat sangen hupaisat. Tuntui että oli rento meininki. Rupesin vaan miettimään että oisinko sittenkin ollut siellä hankala ja inhottava.

Ääh. Mitä sitä semmoisia miettimään. Mutta jos menen kirjaston kahvilaan tässä päivän edetessä ja jos Möde rupeaa vaatimaan levysoittimen neulan korvaamista, niin tiedän pyytää anteeksi muiltakin. Onneksi Hospalla ei tainnut olla LP-soitinta.

Ole oma itsesi olematta oma itsesi

Maailmassa on runsaasti tyhjiä fraaseja. Jotkut tyhjät fraasit ärsyttävät, lähinnä ne joita jotkut ihmiset ilmaisevat opastavassa mielessä. Esimerkiksi "ole oma itsesi" on tällainen fraasi. Mistä ihminen voi tietää milloin hän on oma itsensä?

Kuka tahansa joka joskus miettii syviä mietteitä sielustaan, kykenee havaitsemaan, että minuus muodostuu melkoisen monista asioista. Elämme menneisyyden ja tulevaisuuden, ajan ja paikan ja vaikka minkä ihme asioiden risteyskohdassa. Lapsuudenkokemukset, tulevaisuudenodotukset, tämänhetkiset suhteet toisiin ihmisiin ja vaikkapa ajankohtaiset asiat mediassa piirtävät kaikki omalla tavallaan piirujaan sieluumme.

Vaikea siitä viidakosta on mitään kovin eheää minuutta löytää, mitään sellaista mistä voisi 100% varmuudella sanoa että nyt minä olen "oma itse".

Ihmisten kanssa oleminen vaatii sitä että heidät ottaa jollain tavoin huomioon. Sosiaaliset tilanteet ovat aina erilaisten merkkien ja merkitysten välittämistä, kommunikointia, kommunikaatiokatkoksia, väärinymmärryksiä, tulkintoja. Aivan tavallisetkin arkipäivän smalltalk-tilanteetkin vaativat toimiakseen sitä että olen muiden ihmisten haluja, toiveita ja tarpeita lukemaan kykenevä ihminen.

Toisten ihmisten lukeminen ja sosiaaliset tilanteet vaativat tiettyjä taitoja, ja usein tilanteet ovat enemmän tai vähemmän epämukavia tai ahdistavia. En ole niissä missään mielessä "oma itseni". Nämä tilanteet olisivat kuitenkin vielä hankalampia, jos kunnioittaisin niissä vain omia mielihalujani. Narsisti joutuu aina vaikeuksiin. Vaikeuksia haluavat tietoisesti vain masokistit.

Olen "oma itseni" vain siinä laveassa mielessä, että en hypi seinille ihmisten keskellä, vaan kykenen elämään heidän kanssaan mukaviakin hetkiä, vaikka monet asiat ottavat päähän. Tällöinkin olisi parempi sanoa että "hallitsen itseäni" kuin että "olen oma itseni".

Joskus tietysti teen höpsöjä tekoja. Kokeilen ihmisten sietokykyä, kokeilen kepillä jäätä. Joskus loukkaan toista ihmistä tietoisesti. Joskus suutun ihan turhista asioista. Sitten kadun. Sitten kokeilen. Sitten kasvan.

Kaikki tekevät virheitä. Gandhi sanoi että ihminen joka ei ole koskaan tehnyt virheitä ei ole myöskään koskaan kokeillut mitään uutta.

Joskus virheiden tekeminen ja hankaluuksien synnyttäminen kannattaa. Saattaa syntyä keskustelua ja ajatus siitä, että asiat voisivat olla toisin, paremminkin. Naiset eivät saaneet aikoinaan äänioikeuttaan istumalla vain ompelukoneen äärellä. Suffragetit tekivät radikaaleja tekoja.

Emily Davison heittäytyi kuninkaan hevosen eteen ratsastuskilpailuissa 1913 ja kuoli. Monet varmasti ajattelivat että "olipas hölmö akka". Luulen kuitenkin että sekin teko oli omanlaisensa tapa ilmaista "omaa minuutta" (omaa poliittista näkemystä), vaikka kaikki sanoisivatkin ettei hän ollut "oma itsensä" koska hyppäsi hepan alle. Jotkut käyttivät tapausta jopa esimerkkinä siitä miten naiset ovat hulluja: jos Davisonin kaltainen koulutettu nainen hyppelee kuninkaan hevosen eteen, voiko heidän äänestyskäyttäytymiseensäkään luottaa.

Davisonia pidettiin hysteerisenä naisena. Ongelma on tuttu omastakin yhteiskunnastamme. Kun ihminen osoittaa mieltään ilmiselvästä yhteiskunnallisesta epäkohdasta oman ruumiinsa kautta, teko banalisoidaan "sairaaksi", harkitsemattomaksi ja hulluksi. Kaikki totunnaiseen normiin sopimattomat elämisen muodot saadaan näyttämään hulluilta. Systeemi imaisee sisäänsä radikaaleimmatkin protestin muodot.

Samalla kuitenkin jotain tapahtuu. Naisilla on pyllybritanniassakin äänioikeus. Ympäristöongelmista ollaan tietoisempia nyt kuin koskaan aikaisemmin. Jopa eläinten oikeuksia mietitään aivan eri tavoin kuin ennen ns. "kettutyttöjä". Hankaliksi, hulluiksi, typeriksi, sairaiksi yms. leimatut ihmiset muuttavat yhteiskuntaamme hiljalleen.

He eivät ehkä joka tilanteessa ole "omia itsejään", luojan kiitos.

"Omana itsenään" oleminen on liian usein normaalia eli normin mukaista elämää. Se ei ole välttämättä suinkaan moraalisinta tai syvimmin pohdittua elämää, vaan gaussin käyrän keskellä öllöttämistä. Natsitkin olivat normaaleja silloin kun natsius oli normi.

kapitalismi on perseestä

Kapitalismi on ihan kakka asia. Yritys toimii markkinoilla tuottaakseen voittoa ja taatakseen toimintansa jatkuvuuden. Tämä johtaa siihen, että tuotekehittelyssä keskitytään vain siihen, missä on kasvupotentiaalia ja mahdollisuuksia. Yritys ei lähde tuotekehittelemään sellaista meininkiä, josta tulee varmaa persnettoa.

Niinpä lemmikkieläinten sairauksiin on olemassa melkoinen lääkkeiden arsenaali verrattuna niihin lääkkeisiin mitä on tarjolla sellaisiin tauteihin, joita ilmaantuu ainoastaan trooppisilla alueilla (lue: kehitysmaissa). Lääkeyhtiöitä ei kiinnosta trooppisten loissairauksien parissa pyöriminen, koska todennäköisesti asiakkaat olisivat tyhjätaskuja.

Sinänsä hassua on että maailman kaiken pahan alku ja juuri, eli Bill Gates, on havainnut tämän ongelman. Hän rahoittaa harvinaisten tautien tutkimista oman rahastonsa kautta. Gates on tällä tavoin valinnut mielekkään kohteen. Toki Gatesin kaltaisella filantropialla on sangen pitkät perinteet. Muun muassa Rockefellerin suku muistetaan monien humanitaaristen hankkeiden rahoittajana. Jotkut ihmiset kritisoivat rikkaita filantrooppeja aneiden ostamisesta. Voisi kuitenkin luulla että sairaudesta kärsivä ihminen ei ole kiinnostunut siitä ostaako Gates aneita vaan mahdollisuuksistaan parantua.

Luin hiljattain uutisen siitä, kuinka afrikkalaiset ovat maailman positiivisimmin ajattelevia ihmisiä, kun taas eurooppalaiset ovat innokkaimpia angstailijoita. Erityinen positiivisuuskeskittymä oli Nigeriassa, jossa tuskin luulisi olevan paljoa aihetta iloon. Uutinen herätti huomion, koska se tuntui toistavan tietynlaista aataminaikaista "iloinen n-ihminen"-stereotypiaa.

Uutisessa luonnollisesti afrikkalaisten positiivisuus biologisoitiin, mutta haluaisin ajatella asiaa toisestakin näkökulmasta. Millä tavoin positiivisuus havaitaan? Riittääkö hymyileminen positiivisen elämänasenteen merkiksi? Tuottaako survey-tutkimus luotettavaa tietoa alueella, jolla ei ole survey-tutkimuksen perinnettä? Voisiko ajatella, että ihminen pyrkii antamaan itsestään mahdollisimman positiivisen kuvan vieraalle ihmiselle?

Lääketieteellisen antropologian uranuurtaja Arthur Kleinman on nimittäin sanonut että depressio on kehitysmaiden yleisin sairaus. Väite on melko vastakkainen edellä mainitun uutisen kanssa. Depressiolle ominaisia ilmiöitä selitetään kehitysmaissa eri tavoin, koska "depressio" käsitteenä nojaa tiettyyn psykiatrian oppihistoriaan ja tautiluokituksiin. Masennusta ja henkistä pahoinvointia ei havaita kaiken "positiivisuuden" keskellä, koska epänormaalia käyttäytymistä ei havaita masennukseksi tai asioista ylipäänsä vaietaan vieraille ihmisille.

Vaikeneminen depressiosta liittyy myös maiden poliittiseen tilanteeseen: siihen, että oireilevalla ihmisellä ei ole mahdollisuutta hakea hoitoa tai edes kertoa tilastaan. Poikkeuksetta eniten masennusta kehitysmaissa on naisilla, ja valitettavasti useiden maiden vallitsevat käytännöt altistavat henkiselle pahoinvoinnille.

Naisella ei ole useinkaan mahdollisuutta vaikuttaa siihen, millä tavalla "perinnettä" milloinkin tulkitaan. Naisten pahoinpitely on monessa maassa lain sallimaa. Muun muassa El Salvadorissa raiskaaja välttyy tuomiolta jos hän suostuu menemään naimisiin uhrinsa kanssa, eikä uhrin mielipidettä kysytä.

Laajempi puhuminen naisten depressiosta kehitysmaissa johtaisi pakosti puhumiseen myös depression syistä. Tällöin koko poliittista rakennetta, poliittisia valtasuhteita ja laajempaa institutionalisoitunutta väkivaltaa jouduttaisiin pohtimaan. Lainsäädäntöihin pitäisi tehdä todella laajoja muutoksia. Tämä saattaisi merkitä hiljaista demokratisoitumista, mitä valtablokit eivät välttämättä hyväksyisi.

On välinpitämättömien ja korruptoituneiden hallitusten etu, että suomalaiset filosofit höpäjävät kuinka depressio on "länsimainen" sairaus. Tottakai depressio nykymuodossaan ja tautiluokituksissaan on sangen "länsimainen" ilmiö, länsimaisessa arvorakenteessa ongelmaksi syntynyt asia. Mutta kehitysmaissa on laajoja joukkoja ihmisiä, jotka masentuvat ja ovat masentuneita, menettävät toimintakykyään ja elämänhaluaan. Heitä olisi hyvä pyrkiä auttamaan, eikä tässä auttamisessa ole millään tavoin kyse aneiden ostamisesta tai paternalistisesta ja pastoraalisesta vallasta.

On hieman hupaisaa, kun toisen auttaminen kotilähiössä on vastavuoroista ja kannatettavaa toimintaa, mutta täysin samalla periaatteella tapahtuva toisen maan ihmisen auttaminen symbolista väkivaltaa. Kritiikin tarkoitus lienee hyvä: saada ihminen pohtimaan omia käsityksiään toisten ihmisten tarpeista. Tätä tulisikin aina miettiä myös kotimaan kohdalla, oli kyse sitten "huumeriippuvaisten" tai minkä tahansa muun normista poikkeavan marginaaliryhmän auttamisesta. Se ei kuitenkaan saa johtaa siihen että asioiden tekemättä jättäminen, turvallisin vaihtoehto, kääntyisi ainoaksi vaihtoehdoksi. Tekemällä oppii, ja virheistä viisastuu.

Miksi ihmiset eivät osallistu?

Miksi ihmiset eivät osallistu? Tätä kysymystä veivataan varsin usein. Itselle se tulee vastaan Amnestyn kokouksissa. Ihmisiä käy kokouksissa keskimäärin kolme ihmistä. Kaikki vaikuttavat turhautuneilta. Muidenkin järjestöjen kohdalla on sama ongelma.

Ihmiset osallistuvat jos heitä kiinnostaa. Järjestösitoutuminen on yksilöön ja omaan elämäntapaan liittyvä asia. Järjestössä ollaan jos siitä on hyötyä tulevassa työssä, jos siellä on "jännää". Eräs ihminen kysyi minulta että miksi olen Amnestyssa. Jatkokysymys oli, että haenko sillä pillua. En hae. Kysymys kertoi kuitenkin aika paljon nuorten opiskelijoiden osallistumismotiiveista. Monet pitävät osallistumista peniksenjatkeena, oli klubina sitten ainejärjestö, kansalaisjärjestö, futisklubi tai bändi. On hyvä että osallistuminen on vapaaehtoista, ja ettei osallistumatonta pidetä höhlänä. Vaatimus toimia vaikka ei olisi henkilökohtaista mielenkiintoa kertoo ajoista, jotka toivottavasti ovat jo takanapäin. Tosin en itsekään mielestäni sitoudu mihinkäään "asiaan". Amnesty on harrastus. Se voi olla yhdessäolemisen tapa. Tosin olisi kivempaa ja mukavampaa harrastaa ja yhdessäolla, jos meitä olisi useampi.

Ihmisiä on kuitenkin hyvä pysäyttää ja innostaa keskusteluun. En suhtaudu face-to-face-ihmisiin missään mielessä negatiivisesti. He antavat ihmisille ajatuksia ja mahdollisuuden toimia. Joku saattaakin löytää kipinän ja hankkia lisätietoa. Amnestyn tapahtumiin osallistuu niin pieni määrä ihmisiä, että ihmisoikeustietoisuuden nostamiseksi tarvitaan myös lähestymistä niitä kohtaan, jotka eivät ole lähtökohtaisesti kiinnostuneita.

Maailmaa ei muutu mihinkään, jos kampanjoidaan vain samanmielisten kanssa ja puhutaan keskenään maailmanparannusasiaa. On toki selvää, että ei-kiinnostuneelle politiikasta ja ihmisoikeuksista puhuminen johtaa helposti pashaistin maineeseeen. Innokas riviaktiivi ei kovin helposti pysty vakuuttamaan ohikulkevaa kadullakulkijaa siitä, että nyt kannattaisi toimia jollain pienellä tavalla.

Jonkun se pashaistin maine on kuitenkin otettava, ja kaikkia ei voi tietenkään miellyttää. Hyvä kampanjointi voi johtaa siihen, että entisestä Volvon osamaksuerästähuolestujasta tulee myös mualiman asioista huolestuja.