Kapitalismi on ihan kakka asia. Yritys toimii markkinoilla tuottaakseen voittoa ja taatakseen toimintansa jatkuvuuden. Tämä johtaa siihen, että tuotekehittelyssä keskitytään vain siihen, missä on kasvupotentiaalia ja mahdollisuuksia. Yritys ei lähde tuotekehittelemään sellaista meininkiä, josta tulee varmaa persnettoa.
Niinpä lemmikkieläinten sairauksiin on olemassa melkoinen lääkkeiden arsenaali verrattuna niihin lääkkeisiin mitä on tarjolla sellaisiin tauteihin, joita ilmaantuu ainoastaan trooppisilla alueilla (lue: kehitysmaissa). Lääkeyhtiöitä ei kiinnosta trooppisten loissairauksien parissa pyöriminen, koska todennäköisesti asiakkaat olisivat tyhjätaskuja.
Sinänsä hassua on että maailman kaiken pahan alku ja juuri, eli Bill Gates, on havainnut tämän ongelman. Hän rahoittaa harvinaisten tautien tutkimista oman rahastonsa kautta. Gates on tällä tavoin valinnut mielekkään kohteen. Toki Gatesin kaltaisella filantropialla on sangen pitkät perinteet. Muun muassa Rockefellerin suku muistetaan monien humanitaaristen hankkeiden rahoittajana. Jotkut ihmiset kritisoivat rikkaita filantrooppeja aneiden ostamisesta. Voisi kuitenkin luulla että sairaudesta kärsivä ihminen ei ole kiinnostunut siitä ostaako Gates aneita vaan mahdollisuuksistaan parantua.
Luin hiljattain uutisen siitä, kuinka afrikkalaiset ovat maailman positiivisimmin ajattelevia ihmisiä, kun taas eurooppalaiset ovat innokkaimpia angstailijoita. Erityinen positiivisuuskeskittymä oli Nigeriassa, jossa tuskin luulisi olevan paljoa aihetta iloon. Uutinen herätti huomion, koska se tuntui toistavan tietynlaista aataminaikaista "iloinen n-ihminen"-stereotypiaa.
Uutisessa luonnollisesti afrikkalaisten positiivisuus biologisoitiin, mutta haluaisin ajatella asiaa toisestakin näkökulmasta. Millä tavoin positiivisuus havaitaan? Riittääkö hymyileminen positiivisen elämänasenteen merkiksi? Tuottaako survey-tutkimus luotettavaa tietoa alueella, jolla ei ole survey-tutkimuksen perinnettä? Voisiko ajatella, että ihminen pyrkii antamaan itsestään mahdollisimman positiivisen kuvan vieraalle ihmiselle?
Lääketieteellisen antropologian uranuurtaja Arthur Kleinman on nimittäin sanonut että depressio on kehitysmaiden yleisin sairaus. Väite on melko vastakkainen edellä mainitun uutisen kanssa. Depressiolle ominaisia ilmiöitä selitetään kehitysmaissa eri tavoin, koska "depressio" käsitteenä nojaa tiettyyn psykiatrian oppihistoriaan ja tautiluokituksiin. Masennusta ja henkistä pahoinvointia ei havaita kaiken "positiivisuuden" keskellä, koska epänormaalia käyttäytymistä ei havaita masennukseksi tai asioista ylipäänsä vaietaan vieraille ihmisille.
Vaikeneminen depressiosta liittyy myös maiden poliittiseen tilanteeseen: siihen, että oireilevalla ihmisellä ei ole mahdollisuutta hakea hoitoa tai edes kertoa tilastaan. Poikkeuksetta eniten masennusta kehitysmaissa on naisilla, ja valitettavasti useiden maiden vallitsevat käytännöt altistavat henkiselle pahoinvoinnille.
Naisella ei ole useinkaan mahdollisuutta vaikuttaa siihen, millä tavalla "perinnettä" milloinkin tulkitaan. Naisten pahoinpitely on monessa maassa lain sallimaa. Muun muassa El Salvadorissa raiskaaja välttyy tuomiolta jos hän suostuu menemään naimisiin uhrinsa kanssa, eikä uhrin mielipidettä kysytä.
Laajempi puhuminen naisten depressiosta kehitysmaissa johtaisi pakosti puhumiseen myös depression syistä. Tällöin koko poliittista rakennetta, poliittisia valtasuhteita ja laajempaa institutionalisoitunutta väkivaltaa jouduttaisiin pohtimaan. Lainsäädäntöihin pitäisi tehdä todella laajoja muutoksia. Tämä saattaisi merkitä hiljaista demokratisoitumista, mitä valtablokit eivät välttämättä hyväksyisi.
On välinpitämättömien ja korruptoituneiden hallitusten etu, että suomalaiset filosofit höpäjävät kuinka depressio on "länsimainen" sairaus. Tottakai depressio nykymuodossaan ja tautiluokituksissaan on sangen "länsimainen" ilmiö, länsimaisessa arvorakenteessa ongelmaksi syntynyt asia. Mutta kehitysmaissa on laajoja joukkoja ihmisiä, jotka masentuvat ja ovat masentuneita, menettävät toimintakykyään ja elämänhaluaan. Heitä olisi hyvä pyrkiä auttamaan, eikä tässä auttamisessa ole millään tavoin kyse aneiden ostamisesta tai paternalistisesta ja pastoraalisesta vallasta.
On hieman hupaisaa, kun toisen auttaminen kotilähiössä on vastavuoroista ja kannatettavaa toimintaa, mutta täysin samalla periaatteella tapahtuva toisen maan ihmisen auttaminen symbolista väkivaltaa. Kritiikin tarkoitus lienee hyvä: saada ihminen pohtimaan omia käsityksiään toisten ihmisten tarpeista. Tätä tulisikin aina miettiä myös kotimaan kohdalla, oli kyse sitten "huumeriippuvaisten" tai minkä tahansa muun normista poikkeavan marginaaliryhmän auttamisesta. Se ei kuitenkaan saa johtaa siihen että asioiden tekemättä jättäminen, turvallisin vaihtoehto, kääntyisi ainoaksi vaihtoehdoksi. Tekemällä oppii, ja virheistä viisastuu.
Niinpä lemmikkieläinten sairauksiin on olemassa melkoinen lääkkeiden arsenaali verrattuna niihin lääkkeisiin mitä on tarjolla sellaisiin tauteihin, joita ilmaantuu ainoastaan trooppisilla alueilla (lue: kehitysmaissa). Lääkeyhtiöitä ei kiinnosta trooppisten loissairauksien parissa pyöriminen, koska todennäköisesti asiakkaat olisivat tyhjätaskuja.
Sinänsä hassua on että maailman kaiken pahan alku ja juuri, eli Bill Gates, on havainnut tämän ongelman. Hän rahoittaa harvinaisten tautien tutkimista oman rahastonsa kautta. Gates on tällä tavoin valinnut mielekkään kohteen. Toki Gatesin kaltaisella filantropialla on sangen pitkät perinteet. Muun muassa Rockefellerin suku muistetaan monien humanitaaristen hankkeiden rahoittajana. Jotkut ihmiset kritisoivat rikkaita filantrooppeja aneiden ostamisesta. Voisi kuitenkin luulla että sairaudesta kärsivä ihminen ei ole kiinnostunut siitä ostaako Gates aneita vaan mahdollisuuksistaan parantua.
Luin hiljattain uutisen siitä, kuinka afrikkalaiset ovat maailman positiivisimmin ajattelevia ihmisiä, kun taas eurooppalaiset ovat innokkaimpia angstailijoita. Erityinen positiivisuuskeskittymä oli Nigeriassa, jossa tuskin luulisi olevan paljoa aihetta iloon. Uutinen herätti huomion, koska se tuntui toistavan tietynlaista aataminaikaista "iloinen n-ihminen"-stereotypiaa.
Uutisessa luonnollisesti afrikkalaisten positiivisuus biologisoitiin, mutta haluaisin ajatella asiaa toisestakin näkökulmasta. Millä tavoin positiivisuus havaitaan? Riittääkö hymyileminen positiivisen elämänasenteen merkiksi? Tuottaako survey-tutkimus luotettavaa tietoa alueella, jolla ei ole survey-tutkimuksen perinnettä? Voisiko ajatella, että ihminen pyrkii antamaan itsestään mahdollisimman positiivisen kuvan vieraalle ihmiselle?
Lääketieteellisen antropologian uranuurtaja Arthur Kleinman on nimittäin sanonut että depressio on kehitysmaiden yleisin sairaus. Väite on melko vastakkainen edellä mainitun uutisen kanssa. Depressiolle ominaisia ilmiöitä selitetään kehitysmaissa eri tavoin, koska "depressio" käsitteenä nojaa tiettyyn psykiatrian oppihistoriaan ja tautiluokituksiin. Masennusta ja henkistä pahoinvointia ei havaita kaiken "positiivisuuden" keskellä, koska epänormaalia käyttäytymistä ei havaita masennukseksi tai asioista ylipäänsä vaietaan vieraille ihmisille.
Vaikeneminen depressiosta liittyy myös maiden poliittiseen tilanteeseen: siihen, että oireilevalla ihmisellä ei ole mahdollisuutta hakea hoitoa tai edes kertoa tilastaan. Poikkeuksetta eniten masennusta kehitysmaissa on naisilla, ja valitettavasti useiden maiden vallitsevat käytännöt altistavat henkiselle pahoinvoinnille.
Naisella ei ole useinkaan mahdollisuutta vaikuttaa siihen, millä tavalla "perinnettä" milloinkin tulkitaan. Naisten pahoinpitely on monessa maassa lain sallimaa. Muun muassa El Salvadorissa raiskaaja välttyy tuomiolta jos hän suostuu menemään naimisiin uhrinsa kanssa, eikä uhrin mielipidettä kysytä.
Laajempi puhuminen naisten depressiosta kehitysmaissa johtaisi pakosti puhumiseen myös depression syistä. Tällöin koko poliittista rakennetta, poliittisia valtasuhteita ja laajempaa institutionalisoitunutta väkivaltaa jouduttaisiin pohtimaan. Lainsäädäntöihin pitäisi tehdä todella laajoja muutoksia. Tämä saattaisi merkitä hiljaista demokratisoitumista, mitä valtablokit eivät välttämättä hyväksyisi.
On välinpitämättömien ja korruptoituneiden hallitusten etu, että suomalaiset filosofit höpäjävät kuinka depressio on "länsimainen" sairaus. Tottakai depressio nykymuodossaan ja tautiluokituksissaan on sangen "länsimainen" ilmiö, länsimaisessa arvorakenteessa ongelmaksi syntynyt asia. Mutta kehitysmaissa on laajoja joukkoja ihmisiä, jotka masentuvat ja ovat masentuneita, menettävät toimintakykyään ja elämänhaluaan. Heitä olisi hyvä pyrkiä auttamaan, eikä tässä auttamisessa ole millään tavoin kyse aneiden ostamisesta tai paternalistisesta ja pastoraalisesta vallasta.
On hieman hupaisaa, kun toisen auttaminen kotilähiössä on vastavuoroista ja kannatettavaa toimintaa, mutta täysin samalla periaatteella tapahtuva toisen maan ihmisen auttaminen symbolista väkivaltaa. Kritiikin tarkoitus lienee hyvä: saada ihminen pohtimaan omia käsityksiään toisten ihmisten tarpeista. Tätä tulisikin aina miettiä myös kotimaan kohdalla, oli kyse sitten "huumeriippuvaisten" tai minkä tahansa muun normista poikkeavan marginaaliryhmän auttamisesta. Se ei kuitenkaan saa johtaa siihen että asioiden tekemättä jättäminen, turvallisin vaihtoehto, kääntyisi ainoaksi vaihtoehdoksi. Tekemällä oppii, ja virheistä viisastuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti