Maailmassa on runsaasti tyhjiä fraaseja. Jotkut tyhjät fraasit ärsyttävät, lähinnä ne joita jotkut ihmiset ilmaisevat opastavassa mielessä. Esimerkiksi "ole oma itsesi" on tällainen fraasi. Mistä ihminen voi tietää milloin hän on oma itsensä?
Kuka tahansa joka joskus miettii syviä mietteitä sielustaan, kykenee havaitsemaan, että minuus muodostuu melkoisen monista asioista. Elämme menneisyyden ja tulevaisuuden, ajan ja paikan ja vaikka minkä ihme asioiden risteyskohdassa. Lapsuudenkokemukset, tulevaisuudenodotukset, tämänhetkiset suhteet toisiin ihmisiin ja vaikkapa ajankohtaiset asiat mediassa piirtävät kaikki omalla tavallaan piirujaan sieluumme.
Vaikea siitä viidakosta on mitään kovin eheää minuutta löytää, mitään sellaista mistä voisi 100% varmuudella sanoa että nyt minä olen "oma itse".
Ihmisten kanssa oleminen vaatii sitä että heidät ottaa jollain tavoin huomioon. Sosiaaliset tilanteet ovat aina erilaisten merkkien ja merkitysten välittämistä, kommunikointia, kommunikaatiokatkoksia, väärinymmärryksiä, tulkintoja. Aivan tavallisetkin arkipäivän smalltalk-tilanteetkin vaativat toimiakseen sitä että olen muiden ihmisten haluja, toiveita ja tarpeita lukemaan kykenevä ihminen.
Toisten ihmisten lukeminen ja sosiaaliset tilanteet vaativat tiettyjä taitoja, ja usein tilanteet ovat enemmän tai vähemmän epämukavia tai ahdistavia. En ole niissä missään mielessä "oma itseni". Nämä tilanteet olisivat kuitenkin vielä hankalampia, jos kunnioittaisin niissä vain omia mielihalujani. Narsisti joutuu aina vaikeuksiin. Vaikeuksia haluavat tietoisesti vain masokistit.
Olen "oma itseni" vain siinä laveassa mielessä, että en hypi seinille ihmisten keskellä, vaan kykenen elämään heidän kanssaan mukaviakin hetkiä, vaikka monet asiat ottavat päähän. Tällöinkin olisi parempi sanoa että "hallitsen itseäni" kuin että "olen oma itseni".
Joskus tietysti teen höpsöjä tekoja. Kokeilen ihmisten sietokykyä, kokeilen kepillä jäätä. Joskus loukkaan toista ihmistä tietoisesti. Joskus suutun ihan turhista asioista. Sitten kadun. Sitten kokeilen. Sitten kasvan.
Kaikki tekevät virheitä. Gandhi sanoi että ihminen joka ei ole koskaan tehnyt virheitä ei ole myöskään koskaan kokeillut mitään uutta.
Joskus virheiden tekeminen ja hankaluuksien synnyttäminen kannattaa. Saattaa syntyä keskustelua ja ajatus siitä, että asiat voisivat olla toisin, paremminkin. Naiset eivät saaneet aikoinaan äänioikeuttaan istumalla vain ompelukoneen äärellä. Suffragetit tekivät radikaaleja tekoja.
Emily Davison heittäytyi kuninkaan hevosen eteen ratsastuskilpailuissa 1913 ja kuoli. Monet varmasti ajattelivat että "olipas hölmö akka". Luulen kuitenkin että sekin teko oli omanlaisensa tapa ilmaista "omaa minuutta" (omaa poliittista näkemystä), vaikka kaikki sanoisivatkin ettei hän ollut "oma itsensä" koska hyppäsi hepan alle. Jotkut käyttivät tapausta jopa esimerkkinä siitä miten naiset ovat hulluja: jos Davisonin kaltainen koulutettu nainen hyppelee kuninkaan hevosen eteen, voiko heidän äänestyskäyttäytymiseensäkään luottaa.
Davisonia pidettiin hysteerisenä naisena. Ongelma on tuttu omastakin yhteiskunnastamme. Kun ihminen osoittaa mieltään ilmiselvästä yhteiskunnallisesta epäkohdasta oman ruumiinsa kautta, teko banalisoidaan "sairaaksi", harkitsemattomaksi ja hulluksi. Kaikki totunnaiseen normiin sopimattomat elämisen muodot saadaan näyttämään hulluilta. Systeemi imaisee sisäänsä radikaaleimmatkin protestin muodot.
Samalla kuitenkin jotain tapahtuu. Naisilla on pyllybritanniassakin äänioikeus. Ympäristöongelmista ollaan tietoisempia nyt kuin koskaan aikaisemmin. Jopa eläinten oikeuksia mietitään aivan eri tavoin kuin ennen ns. "kettutyttöjä". Hankaliksi, hulluiksi, typeriksi, sairaiksi yms. leimatut ihmiset muuttavat yhteiskuntaamme hiljalleen.
He eivät ehkä joka tilanteessa ole "omia itsejään", luojan kiitos.
"Omana itsenään" oleminen on liian usein normaalia eli normin mukaista elämää. Se ei ole välttämättä suinkaan moraalisinta tai syvimmin pohdittua elämää, vaan gaussin käyrän keskellä öllöttämistä. Natsitkin olivat normaaleja silloin kun natsius oli normi.
Kuka tahansa joka joskus miettii syviä mietteitä sielustaan, kykenee havaitsemaan, että minuus muodostuu melkoisen monista asioista. Elämme menneisyyden ja tulevaisuuden, ajan ja paikan ja vaikka minkä ihme asioiden risteyskohdassa. Lapsuudenkokemukset, tulevaisuudenodotukset, tämänhetkiset suhteet toisiin ihmisiin ja vaikkapa ajankohtaiset asiat mediassa piirtävät kaikki omalla tavallaan piirujaan sieluumme.
Vaikea siitä viidakosta on mitään kovin eheää minuutta löytää, mitään sellaista mistä voisi 100% varmuudella sanoa että nyt minä olen "oma itse".
Ihmisten kanssa oleminen vaatii sitä että heidät ottaa jollain tavoin huomioon. Sosiaaliset tilanteet ovat aina erilaisten merkkien ja merkitysten välittämistä, kommunikointia, kommunikaatiokatkoksia, väärinymmärryksiä, tulkintoja. Aivan tavallisetkin arkipäivän smalltalk-tilanteetkin vaativat toimiakseen sitä että olen muiden ihmisten haluja, toiveita ja tarpeita lukemaan kykenevä ihminen.
Toisten ihmisten lukeminen ja sosiaaliset tilanteet vaativat tiettyjä taitoja, ja usein tilanteet ovat enemmän tai vähemmän epämukavia tai ahdistavia. En ole niissä missään mielessä "oma itseni". Nämä tilanteet olisivat kuitenkin vielä hankalampia, jos kunnioittaisin niissä vain omia mielihalujani. Narsisti joutuu aina vaikeuksiin. Vaikeuksia haluavat tietoisesti vain masokistit.
Olen "oma itseni" vain siinä laveassa mielessä, että en hypi seinille ihmisten keskellä, vaan kykenen elämään heidän kanssaan mukaviakin hetkiä, vaikka monet asiat ottavat päähän. Tällöinkin olisi parempi sanoa että "hallitsen itseäni" kuin että "olen oma itseni".
Joskus tietysti teen höpsöjä tekoja. Kokeilen ihmisten sietokykyä, kokeilen kepillä jäätä. Joskus loukkaan toista ihmistä tietoisesti. Joskus suutun ihan turhista asioista. Sitten kadun. Sitten kokeilen. Sitten kasvan.
Kaikki tekevät virheitä. Gandhi sanoi että ihminen joka ei ole koskaan tehnyt virheitä ei ole myöskään koskaan kokeillut mitään uutta.
Joskus virheiden tekeminen ja hankaluuksien synnyttäminen kannattaa. Saattaa syntyä keskustelua ja ajatus siitä, että asiat voisivat olla toisin, paremminkin. Naiset eivät saaneet aikoinaan äänioikeuttaan istumalla vain ompelukoneen äärellä. Suffragetit tekivät radikaaleja tekoja.
Emily Davison heittäytyi kuninkaan hevosen eteen ratsastuskilpailuissa 1913 ja kuoli. Monet varmasti ajattelivat että "olipas hölmö akka". Luulen kuitenkin että sekin teko oli omanlaisensa tapa ilmaista "omaa minuutta" (omaa poliittista näkemystä), vaikka kaikki sanoisivatkin ettei hän ollut "oma itsensä" koska hyppäsi hepan alle. Jotkut käyttivät tapausta jopa esimerkkinä siitä miten naiset ovat hulluja: jos Davisonin kaltainen koulutettu nainen hyppelee kuninkaan hevosen eteen, voiko heidän äänestyskäyttäytymiseensäkään luottaa.
Davisonia pidettiin hysteerisenä naisena. Ongelma on tuttu omastakin yhteiskunnastamme. Kun ihminen osoittaa mieltään ilmiselvästä yhteiskunnallisesta epäkohdasta oman ruumiinsa kautta, teko banalisoidaan "sairaaksi", harkitsemattomaksi ja hulluksi. Kaikki totunnaiseen normiin sopimattomat elämisen muodot saadaan näyttämään hulluilta. Systeemi imaisee sisäänsä radikaaleimmatkin protestin muodot.
Samalla kuitenkin jotain tapahtuu. Naisilla on pyllybritanniassakin äänioikeus. Ympäristöongelmista ollaan tietoisempia nyt kuin koskaan aikaisemmin. Jopa eläinten oikeuksia mietitään aivan eri tavoin kuin ennen ns. "kettutyttöjä". Hankaliksi, hulluiksi, typeriksi, sairaiksi yms. leimatut ihmiset muuttavat yhteiskuntaamme hiljalleen.
He eivät ehkä joka tilanteessa ole "omia itsejään", luojan kiitos.
"Omana itsenään" oleminen on liian usein normaalia eli normin mukaista elämää. Se ei ole välttämättä suinkaan moraalisinta tai syvimmin pohdittua elämää, vaan gaussin käyrän keskellä öllöttämistä. Natsitkin olivat normaaleja silloin kun natsius oli normi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti