"Maahanmuuttokritiikki" kaipaa itsekritiikkiä

Varsin usein vyön alle ja hilseen yli meneviä tölväyksiä puolustellaan sanomalla, että "asioista on voitava keskustella" tai "kommenttini on irroitettu asiayhteydestään".

"Asioista on voitava keskustella"- fraasi on muissa kuin "tulisiko asioista keskustella vai ei" - aiheisissä keskusteluissa kaikkien argumentaatiovirheiden äiti, jossa tehdään kaksi argumentaatiovirhettä samassa lauseessa.

"AOVK-kortti" on paitsi argumentointia asian vierestä ja pääasian kannalta turhaa sanahelinää (ignoratio elenchi), myös käymistä henkilöiden eikä asioiden kimppuun (argumentum ad hominem). Vastapuoli leimataan epäilyttäväksi ja moraalittomaksi ihmiseksi, joka olisi estämässä keskustelun, vaikka hän ei olisi mitään tähän viittaavaa sanonut.

Maahanmuuttopoliittisessa keskustelussa AOVK- kortin heiluttaminen on erityisen absurdissa paikassa, koska keskustelua maahanmuutto- ja maahanmuuttajapolitiikan suunnasta on peräänkuulutettu huomattavan yksimielisesti jo sangen kauan kaikissa leireissä.

Tyystin eri asia on sitten se, minkä tasoisena ihmiset keskustelua pitävät. On aina sinänsä poliittinen kysymys, millaisia fakta- ja tilastotietoja pidetään keskustelussa tärkeimpinä ja millaisia talous-, turvallisuus-, sosiaali-, yhdenvertaisuus- tai ihmisoikeuspoliittisia reunaehtoja pidetään keskustelun laadun takaajina.

Varsin suuressa osassa keskusteluista päädytään puhumaan aidoista ja aidan seipäistä. Tämä johtuu usein siitä, että liian usein kirjoittaja kuvittelee toverinsa ymmärtävän kirjoitetun tekstin samalla tavoin kuin kirjoittaja.

"Kommenttini on irroitettu asiayhteydestään" - fraasi on pelkkää sanahelinää, jos väärinymmärrettyä asiayhteyttä ei selvennetä.

Aina ei voi vakuuttua, vaikka asiayhteys pyrittäisiinkin selittämään parhain päin.

Taannoin Jussi Halla-aho vaati Yleisradiolta anteeksipyyntöä ja hän uhkasi YLE:ä myös tutkintapyynnöllä. Hän väitti, että kirjoitus, jossa ilmaistiin "raiskaamisen olevan somalien kulttuurinen, jopa geneettinen piirre" oli irroitettu asiayhteydestään A-talk-nimisessä ohjelmassa. Vaikka juuri kyseinen tekstinpätkä olisikin leikillinen viittaus Kaleva-lehden juttuun, on siteeratun väittämän mukaisia ja sisältöisiä kirjoituksia hänen blogissaan kymmeniä, ellei satoja. A-talk-keskustelussa asiayhteys oli mahdollinen Halla-ahon ja Suomen Sisun ulkomaalaisvastaisuus. Kun tarkastellaan blogin pääviestiä, joka muodostuu suurimmasta osasta tekstejä, en näe syytä sille, etteikö kyseinen asiayhteydestään irrotettu tekstinpätkä edustaisi vallan hyvin Halla-ahon blogin pääsanomaa. En näe mitään syytä sille, että A-talkin pitäisi pyytää Halla-aholta anteeksi.

Jussi Halla-aho on viime aikoina syyttänyt varsin lukuisia tahoja ajojahdista, keskustelun tukahduttamisesta sekä asioiden irrottamisesta asiayhteydestään. Syytökset ovat kohdistuneet milloin erinäisiin poliitikkoihin, milloin Helsingin Sanomiin, milloin Yleisradioon, milloin mihinkin mediaan joka sattuu hänestä epämieluisalla ja ei-toivotulla tavalla uutisoimaan.

Keskustelu on tiivistynyt erityisesti yhteen hänen surullisenkuuluisaan kirjoitukseensa, josta Vihreät naiset ry on tehnyt lausunnon ja tutkintapyynnön. Myös tämän raiskaustekstin pääviesti on hyvin samankaltainen kuin A-talkin siteeraama. Päähuomio kiinnittyy islaminuskoisiin (joita somalialaisetkin suurimmaksi osaksi ovat) sekä muihin "toisiin".

Halla-Ahon lähestymistapa kiistoihin ajojahtiväitteineen ja "sanomisiani on vääristelty" ja "media politikoi minua vastaan"- tyylisine siilipuolustuksineenvenkoilemisineen voittaa nyhverömäisessä paavoväyrystelyssään jopa Paavo Väyrysen itsensä.

On hyvin vaikea kuvitella, miten Vihreät naiset voisivat poliittisesti hyötyä Halla-ahosta tehdystä tutkintapyynnöstä mitenkään asiayhteyksiä vääristävin tai epärehellisin keinoin.

Halla-ahon omia tekstejä siteeraamalla tarkastellaan vain sitä retoriikkaa, jolla hän on myös ääniä kerännyt ja tullut julkisuuteen. On älyllisesti epärehellistä väittää, etteikö raiskauskirjoitus olisi poliittista kampanjointia, jossa vihreät yritetään saada näyttämään ihmisiltä, jotka muka suhtautuisivat kaksinaamaisesti naisiin kohdistuvaan väkivaltaan.

Vihreiden harjoittamasta mustamaalaamisesta olisi voinut puhua etäisesti, jos Vihreät naiset olisivat vaalikampanjoinnissaan ottaneet silmätikukseen juuri Halla-ahon, käyneet siis hänet aktiivisesti mainitsemalla julkisesti omaa kampanjaansa sekä internetissä että toreilla. Näin ei tehty yhdessäkään vihreässä vaaliblogissa, vaan henkilöön menevästä kampanjoinnista pidättäydyttiin. Hänen kirjoitteluaan koskeva kannanotto tehtiin vasta vaalien jälkeen. Näin ollen häneen liittyvillä kannanotoilla ei ole ollut edes välillistä vaikutusta äänestyspäätöksiin.

Näin ei voi sanoa Halla-ahon blogin kirjoituksista, joissa erinäisiä usein nimeltä mainittuja henkilöitä muista puolueista leimataan vuodesta toiseen yksinkertaisiksi batiikkipaitaan pukeutuviksi djemberumputolloiksi, "takkinsa kääntäneiksi kommunisteiksi" ja "monikultturisteiksi", jotka eivät muka tiedostaisi maahanmuuttajaväestön sosiaalisia ongelmia ja maahanmuuttajatyön kehittämisen tarvetta (johon Halla-aholla ei ole tähänkään päivään mennessä tullut yhtään sellaista ehdotusta, jota ei jo aktiivisesti toteutettaisi).

Jos siis joku on poliitikkojen tai viranomaisten julkilausumia leikellyt ja liimaillut miten sattuu ja henkilöihin menevää likasankokampanjaa johtanut, niin se on ollut vain ja ainoastaan bändi nimeltään "Jussi & boys from Blogistan".

Parlamentaarisessa demokratiassa on normaalia, että poliittisiin prosesseihin osallistuva poliitikko altistaa itsensä kriittiselle tarkastelulle julkisuudessa tultuaan valituksi päättävään elimeen ja toimiessaan päätöksentekijänä. Näin on tehty aina niissä parlamentaarisissa demokratioissa, joissa vallitsee jonkinlainen lehdistön- ja mielipiteenvapaus.

Se, että Halla-ahon kirjoitteluun tartutaan nyt eikä vuonna 2006, on täysin hyväksyttävää ja ymmärrettävää. Voidaan väittää, että Halla-aho sai äänensä ja bändärinsä ainoastaan bloginsa kautta. Tällöin on paitsi ymmärrettävää, myös äärimmäisen tarpeellista katsoa, millaisella kirjoittelulla äänestäjiä ja kannattajia on kosiskeltu.

Jos joku olisi perussuomalaisten aikaisemman "maahanmuuttokriitikon", Sulo Aittoniemen, sanomisista tehnyt tutkintapyynnön, olen varma ettei Suti olisi alkanut määkyä "noitavainoista" tai "ajojahdista" kuin Väyrynen parhaimpina päivinään. Hän olisi vain hörähtänyt, ehkä sanonut röhönaurun säestämänä pari vitsiä ja heittänyt kiukaalle lisää vettä.

On ymmärrettävää, että joku voi kovastikin loukkaantua siitä, että hänen toivotaan kokevan suuremmalla todennäköisyydellä seksuaalista väkivaltaa kuin toisen. Aivan yhtä ymmärrettävää on se, että ihminen loukkaantuu, jos hän kokee, että häntä on käsitelty A-talk-nimisessä tv-ohjelmassa yksipuolisesti.

Sekä Vihreät naiset (Halla-ahon raiskauskirjoituksen yhteydessä) että Halla-aho (Ylen esittämä A-talk-ohjelman vuoksi) ovat ilmoittaneet tekevänsä poliisille tutkintapyynnön. Vain Vihreiden naisten tutkintapyyntöä on paheksuttu kovin sanoin.

Tutkintapyynnön tekeminen on jokaisen ihmisen - sekä Vihreiden naisten että Halla-ahon - laillinen oikeus. Sen avulla loukatuksi itsensä tunteva asianosainen voi saada selvyyttä siitä ikuisuuskysymyksestä, missä sananvapauden, yksityisyyden suojan, rikokseen yllyttämisen, kunnianloukkauksen ja kansanryhmää vastaan kiihottamisen rajaviivat menevät.

Tutkintapyyntö ei vielä tarkoita sitä, että edes esitutkintaa aloitettaisiin. Poliisi aloittaa esitutkinnan, jos siihen on riittävät lailliset perusteet. Esitutkintakaan ei vielä tarkoita, että syytettä nostettaisiin. Syyte nostetaan vasta, kun sen tueksi on esitettävissä ns. todennäköisiä syitä. Sekään ei vielä tarkoita, että asiassa luettaisiin tuomio. Asiat selviävät vasta oikeuskäsittelyssä. Mahdollisten tuomioidenkin jälkeen on olemassa laajat valitusmenettelymahdollisuudet. Puheet noitavainoista tai edes niiden mahdollisuudesta ovat yksinkertaisesti hassuja.

Blogiviemärissä on toistettu maanisesti, että Halla-ahon raiskausteksti pitäisi lukea kokonaan.

Luin tekstin kokonaan.

Halla-ahon kirjoituksessa ei mielestäni leimata väärin perustein raiskaajanrakastajiksi ja ties minkälaisiksi demonisiksi möröiksi pelkästään poliitikkoja, järjestötahoja, Vihreitä naisia ja heidän äänestäjiään tai muita supisuomalaisia, vaan lukuisa joukko eri uskonnon, etnisyyden yms. omaavia ihmisiä, erityisesti miehiä, joilla ei kielitaidollisista, ajallisista, kiinnostuksellisista yms. syistä ole mahdollisuuksia puuttua Halla-ahon väitteisiin tai saada näkemyksiään laajemmin kuulluiksi.

Katson siksi velvoitteekseni oikoa niitä käsityksiä, jotka koen tai tiedän Halla-ahon kirjoituksessa virheellisiksi.

Maahanmuuttajataustaisella tarkoitan tässä ihmisiä, jotka ovat sekä ulkomaan kansalaisia (132 708 ihmistä v. 2007 lopussa), äidinkielenään muuta kuin suomea, ruotsia ja saamea puhuvia (172 928 ihmistä v. 2007 lopussa) sekä ulkomailla syntyneitä (202 528 v. 2007 lopussa). Tapanani on "digata" eniten äidinkielen mukaista määritelmää.

Ensin avainväittämiin.

Halla-ahoismi 1: perustelemattomat väitteet maahanmuuttajayhteisön välinpitämättömyydestä

"Somalien riehuessa viime vuoden syksyllä Helsingin keskustassa yhteisön nokkamiesten ainoa julkisuudessa ilmaistu huolenaihe olivat valtaväestön asenteet somaleja kohtaan. Somalien riehuessa tämän vuoden kesällä ja syksyllä Turussa somaliyhteisön (ja Turun päättäjien) suurin huolenaihe olivat suomalaisten organisoimat ("ulkomaalaisvastaiset") katupartiot."

Väitteelle ei esitetä mitään referenssejä. Tämä ei ole ihme, koska todellisuudessa esimerkiksi Somaliliitto, Kanava ry, Berde ry ja monet muut ovat ilmaisseet huolensa somalialaisperheiden (sekä isien, äitien, tyttöjen ja poikien) ongelmista ja pyrkineet myös ehkäisemään omalla toiminnallaan niitä asioita, joista "kansalaiskeskustelussa" aktiivisesti puhutaan. En ole havainnut tätä pelkästään julkisten kannanottojen ja lähipoliisin kansssa tehtävän yhteistyön kautta, vaan arkityössäni somalialaisten miesten kanssa.

Somalialaisyhteisön ja myös muiden yhteisöjen ilmaisemat huolenaiheet valtaväestön asenteista ovat sitä paitsi hyvin aiheellisia. Kannattaa luoda katsaus esimerkiksi oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen rikollisuutta koskeviin tutkimuksiin, joiden mukaan vuonna 2007 somalialaisista 44% oli kokenut väkivaltaa tai sen uhkaa. Toiseksi suurin ryhmä olivat virolaiset, joiden prosenttiosuus jäi 18% osuuteen kantaväestön osuuden ollessa 11%. Tutkimuksen mukaan

"Somalialaisiin kohdistuneet väkivaltatapaukset tapahtuivat lähes aina muualla kuin yksityisasunnossa. Somalialaiset eivät myöskään yleensä tunteneet väkivallan tekijää entuudestaan ja arvelivat väkivallan johtuneen heidän maahanmuuttajataustastaan. Venäläisistä ja virolaisista taas joka viides kertoi viimeisen väkivaltatapauksen sattuneen yksityisasunnossa ja lisäksi 25–30 % kertoi tunteneensa tekijän hyvin. Venäläisistä (33 %) ja virolaisista (42 %) paljon harvempi kuin somalialaisista (91 %) uskoi väkivallan johtuneen maahanmuuttajataustasta...

Venäläisillä väkivaltatilanteisiin joutuminen keskittyi nuoriin 20–34- vuotiaisiin, kun taas muilla ulkomaalaisryhmillä kokemukset jakautuivat tasaisemmin eri ikäryhmien kesken." (Niemi, Honkatukia&Lehti 2008, 274)."

Suomensomalialaisessä väestössä koettu väkivalta lienee suhteellisesta yleisyydestään huolimatta ääri-ilmiö. Enemmän kotoutumismotivaatioon vaikuttavat negatiivisella tavalla arjen hiljaiset kokemukset erilaisista lasikatoista ja seinistä. Väkivalta kuitenkin havainnollistaa sitä, että suomensomalialaisten jengiytymisen, rikollisuuden, työttömyyden ja muun elämän yhteydessä on aina myös puhuttava siitä ympäristöstä ja yhteiskunnasta, jossa ihmiset elävät. Se ei ole ongelmien lakaisemista maton alle eikä kaikkien suomalaisten syyttämistä rasismista.

Ongelma ei siis ole niinkään somaliyhteisön toimimattomuudessa tai siinä että ongelmia ei haluttaisi Suomessa tiedostaa. Se on ennemminkin siinä, että poliisin ja sosiaaliviranomaisten hyväksi koettua toimintaa ei kunnolla resursoida eikä päteviä ihmisiä palkata monessakaan kunnassa, eikä maahanmuuttajataustaisten sosiaalityöntekijöiden osaamisen vahvistamiseen ja kouluttamiseen panosteta. Liian usein uskotaan, että suomalaisten työntekijöiden ”monikulttuurisuusosaaminen” ja koulutukset ratkaisisivat asiat.

Lisäksi monissa kunnissa käytännön maahanmuuttajatyötä tehdään vielä hyvin painottuneesti EU- ja RAY- rahoitteisten kehittämishankkeiden kautta, mikä on tietysti hyvä siihen asti kun jotain halutaan oikeasti kehittää, ja jokin projekti saadaan opin ja erehdyksen myötä hyvälle mallille ja juurruttamiskuntoon. Kummasti näyttää usein vain käyvän niin, että hyvätkään ja vaikuttavatkaan projektit eivät saa jatkoa, jos rahoitus pitäisi löytyä muualta kuin RAY:ltä tai EU:lta, vaikka kateedereilta käsin aina puhutaan osaamisen vahvistamisen tärkeyttä. Kunnat säästävät omista lakisääteisistä menoistaan ketjuttamalla kehittämishankkeita.

Usein tuntuu siltä, että kunnissa suhtaudutaan maahanmuuttajatyön kehittämiseen seuraavalla tavalla: ”Monikulttuurisen yhteiskunnan haasteisiin on vastattava päättäväisellä yhteistyöllä ja kunnollisella osaamisen vahvistamisella. Ai, sen pitäisikin maksaa jotakin? Ei me sitten. Ai, se työllistäisikin Abdin, Mohammadin tai Fatiman, eikä Sirkkaa? Ei me sitten.”

Suomalaisen maahanmuuttajapolitiikan pitäisi jo päästä projektiviidakosta jatkuvuuteen ja pysyviin rakenteisiin, mutta poliittista tahtoa ei tunnu riittävän, vaikka maahanmuuttajatyön ja sosiaalitoimen, koulutoimen ja poliisitoimen yhteistyön jäntevöittäminen olisi sekä "kantaväestön" että maahanmuuttajataustaisen väestön etu.

Halla-ahoismi 2: ontuvat väitteet siitä, että vain uskonto tai "kulttuuri" ohjaa maahanmuuttajan toimintaa

"Paitsi että muslimimiehiä vaivaa huivikulttuurilla mahdollisesti selittyvä olematon impulssikontrolli, he ovat mielestään islamin sotureita ja kohtelevat isäntämaan naisia siten kuin näitä tulee kohdella. Raiskaukset ovat johdonmukainen seuraus siitä islamista, jota heille länsimaisissa moskeijoissa opetetaan."

Jos seksuaalirikollisuutta selittäisi moskeijoissa opetettu islam, pitäisi suurin piirtein kaikkien moskeijoissa käymättömien maallistuneiden maahanmuuttajamiesten olla irrallaan seksuaalirikollisuudesta. Lisäksi toteutetun rikollisuuden suhteen ei pitäisi olla kovin suurta ikäjakaumaa, koska otaksumani mukaan moskeijoissa käyvät sekä nuoret ja vanhat miehet. Lähes kaikkia seksuaalirikoksia toteuttavat erityisesti nuoret miehet.

On myös muistettava, että Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen mukaan ainakin ulkomaalaisten rikollisuudesta myös otaksuttavasti ei-muslimiryhmillä (venäläiset ja virolaiset) on tukeva edustus seksuaalirikollisuustilastoissa.

On myös muistettava, että sangen moni ns. "ääri-islamisti" yleensä sitoutuu mielestään "kunnialliseen" elämään, joka tarkoittaa viinasta ja sekoilusta pidättäytymistä, mukaan lukien yölliset hillumiset niillä (tiedätte-kyllä-millä-rautatien-lähellä-olevilla-alueilla), joilla raiskauksia on eniten tapahtunut omana aikanamme ja myös jo 60-70-luvuilla (aiheesta on tehnyt v. 1980 Mauno "Psyko" Paajanen laulun nimeltään "Hait tyttöjä syö"), jolloin Suomessa ei varmasti ollut yhtään somalialaista ja hyvin vähän muslimeja.

Väitän, että ihmisten lähiyhteisössään omaksumilla arvoilla ja asenteilla eli kasvatuksella on paljon merkitystä rikollisuuden selittämisessä. Rikollisuuden ennaltaehkäisyn kannalta on tärkeätä tarkastella sitä, millaisia oppeja ihmiselle opetetaan myös moskeijoissa ja millaisia uskonnollisia identiteettejä ihmisille muotutuu. Tämä ei kuitenkaan tarkoita - toisin kuin Halla-aho väittää - että pelkkä uskonnon opettaminen ja uskonnollinen kokemus muodostaisi sen kokemus-, vaikutus- ja toimintapiirin, jossa maahanmuuttaja tai kukaan muukaan elää.

Muslimimiehistä käytävää julkista keskustelua vaivaa aina se piirre, että tietty ryhmä maailman ihmisistä asetetaan vain yhden toimintaa ja ajattelua hallitsevan logiikan, uskonnon normatiivisten tekstien vangiksi. Ikään kuin uskonto selittäisi kaiken inhimillisen toiminnan eikä kaveripiirillä, elämässä tapahtuneilla kompastumisilla, omalla reflektoinnilla, erilaisilla väärinkäsityksillä sekä arjen kokemuksilla hyväksyttynä/vähemmän hyväksyttynä olemisesta olisi vaikutusta käyttäytymiseen, oppimismotivaatioon, ja myös ajautumiseen niiden helppojen vastausvaihtoehtojen piiriin joita tarjoavat toisille Halla-aho, toisille ääri-islamistit.

Olen kirjoittanut tämänkaltaisista uskonnon ja yhteiskunnan nivoutumisen ongelmista aikaisemminkin.

Ceterum censeo, "moskeijoissa opetettu islam" seksuaalirikollisuutta selittävänä tekijänä on yksinään aivan mielettömän aukkoinen ja epäuskottava. Syyt ovat huomattavasti arkisempia, vaikka toki yleinen elämänpiiri sosiaalisine suhteineen - joka pitää sisällään myös moskeijoissa ynnä muualla omaksutun islamin - on asia, jota pitää tarkastella ihmisten rikollisuutta katsoessa.

Suomessa tapahtuvaa islamin opetusta on ammatillistettava ja katsottava tarkasti, että sisällöt ovat sopusuhdassa lakiin kirjoitettujen ihmisoikeusperiaatteiden kanssa.

Yksi kiintoisa asia ns. "islamkritiikissä" on ollut se, että siinä hoetaan mantran lailla ja laitetaan vastapuolen suuhun olkinukkehokema "joukosta yksittäistapauksia, joista ei voi yleistää". Tämän olkinukkeargumentin pääajatus on käytännössä se, että rikos-, ja terroristi-, ja raiskausuutiset ovat yksittäistapauksia, joista voi yleistää, mutta muut uutiset ja ilmiöt ovat sellaisia yksittäistapauksia, joista ei voi yleistää, oli niitä sitten kuinka paljon tahansa.

Itse en lähde intoilemaan seuraavanlaisilla islamia koskevilla "yksittäistapauksilla" ja kiskomaan niistä johtopäätöksiä mihinkään suuntaan siitä, mitä moskeijoissa opetetaan. On vain kommentoitava, että Halla-Ahon tekstissään mainitsemien kiihkouskovaisten saarnojen kohdalla keskustelu ja vasta-argumentointi muslimien keskuudessa alkoi välittömästi paitsi Australiassa, myös jonkin sorttisena Kuolemantähtenä yleisesti pidetyssä Saudi-Arabiassa: asia, jonka Halla-Aho myöntää itsekin.

1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8, 9, 10, 11, 12, 13, 14, 15, 16, 17, 18, 19, 20, 21, 22, 23, 24, 25

Toivoisin, että näiden linkkien sisällä olevia asioita käsiteltäisiin islamia käsiteltäessä yhdenvertaisesti ja analyyttisesti muiden asioiden kanssa. Se olisi rehellistä ja tasa-arvoista.

Miksi Suomen maahanmuuttajaväestöstä väestöosuuteensa keskimääräistä isompi osa syyllistyy seksuaalirikollisuuteen?

Keskimääräistä isompi osuus seksuaalirikollisuudessa tiettyjen kansalaisuusryhmien kohdalla (joilla siis on muun kuin Suomen passi) on paitsi Iivarin (Stakes 2006) tutkimuksissa että Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksissa esiin tullut fakta, jonka kieltäminen ainoastaan hankaloittaa sosiaalityön kehittämistä ja tärkeiden sukupuolijärjestelmää koskevien keskustelujen rakentavaa ja järkevää aloittamista. Se on liian tärkeä sosiaalipoliittinen kysymys jätettäväksi Halla-ahon tapaisten ksenofobisten diletanttien reposteltavaksi.

Ensin täytyy muistaa, ketkä rikoksiin erityisesti syyllistyvät: nuoret miehet. Lisäksi täytyy katsoa perinpohjaisesti kaikki taustamuuttujat. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen mukaan maahanmuuttajarikollisuutta on

"selitetty ensinnäkin maahanmuuttaja- ja kantaväestön sosiaalisen aseman, ikä- ja sukupuolirakenteen ja muiden kriminologisten taustamuuttujien eroilla. Lisäksi maahanmuuttajien on todettu kohtaavan syrjintää taustansa vuoksi esimerkiksi työmarkkinoilla ja yleensä arkielämässään. (Esim. Diesen 2005, 256–257.) Sen vuoksi tilastollisessa tarkastelussa olisi tärkeää vakioida sosioekonominen asema, perhesuhteet, ammattiasema, koulutus ja muut heidän sosiaalista ja taloudellista asemaansa kuvaavat tekijät (Iivari 2006, 36–
37; vakiointiyrityksistä esimerkiksi Ahlberg 1996, 45)." (Niemi, Honkatukia&Lehti 2008, 274)

Ilman vakiointeja selittävät muuttujat menisivät persiilleen kuin perussuomalainen "maahanmuuttokritiikki", koska esimerkiksi väestöryhmien ikärakenne on Tilastokeskuksen mukaan alla olevan näköinen:



Vakiointien jälkeen maahanmuuttajaväestön rikollisuus on Stakesin erikoistutkija Juhani Iivarin "Tuomittu maahanmuuttaja"(Stakes 2006)- teoksen mukaan 1,5- kertaista valtaväestöön nähden.

Tämä ei tarkoita, että hyväksyisin nuorten maahanmuuttajien rikollisuutta missään sen muodossa. Päinvastoin. Se tarkoittaa vain, että osaavaan ja ammattitaitoiseen nuorisotyöhön, koulumenestyksen tukemiseen, vaihtoehtoisten työelämäväylien etsintään, hyvään kouluyhteisöjen kehittämiseen ja nuorten monipuolisen harrastustoimintaan panostamisella (tarkoittaa: pojille muutakin kuin jalkapalloa, yhteistoimintaa muillekin kuin äideille; myös pojille urheilusankareita monipuolisempia samastumisen lähteitä; vuoden pakolaisnainen- palkinto ja menestyneet maahanmuuttajanaiset- kirja ovat hyviä juttuja joita voisi tehdä myös miehille) voidaan ehkäistä sisäpiirijengiytymistä ja monia niitä ilmiöitä, jotka Halla-Ahon mielestä syntyvät ”moskeijoissa opetetusta islamista” ja siitä, että ”suomalaisista on tullut barbaarivalloittajien riistaa omassa maassaan”.

Väitän, että vakiointien jälkeinen rikollisuuden 1,5-kertaisuus on selitettävissä niillä eri tavoilla, joista Mukhtar Abib on puhunut (kursivointi meikäläisen, tarkoitettu allekirjoittamaan niitä asioita jotka itse näen keskeisimpinä):

"Moni somali on samaan tapaan sosiaalisesti huono-osainen kuin suomalaisetkin rikoksiin syyllistyneet. Mutta lisäksi heitä rasittaa syrjintä. Moni lapsi ja nuori kokee ahdistavaksi sen, että koulussa kaverit eivät hyväksy ja oman paikan löytäminen on vaikeaa. Kun lapsi yrittää kertoa kotona vanhemmilleen, että koulussa on ongelmia, tukea ei juuri tarjoudu, jos isä ja äiti ovat kielitaidottomia ja sopeutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan kesken.
Tämä synnyttää vihaa ja katkeruutta. Tarjolla ei ehkä ole muuta puolustuskeinoa kuin samastua niihin suomalaisiin tai muunmaalaisiin nuoriin, jotka tekevät rikoksia.” (Helsingin
Sanomat 22.1.2006).

En allekirjoita Helsingin kaupungin sosiaaliviraston nuorisoyksikössä työskentelevän Abibin hieman ärsyke-reaktio-tyylistä näkemystä täysin, mutten näe sitä myöskään vääränä. Se on hyvä Helsingin Sanomien lehtijuttuun tehty tiivistys poikkeavien alakulttuuristen ryhmien synnyn lähtösyistä.

Lisäksi uskon, että pukeutumiseen ja tapakulttuuriin liittyvä kulttuurishokin kokemus on monelle hyvin kokonaisvaltainen kokemus, varsinkin maahantulon alkuvaiheessa. On muistettava, että osa ihmisistä kokee jos jonkinlaisia shokkeja muuttaessaan paikasta toiseen, mutta vain tietynlaisen elämänpolun omaavat, entuudestaankin ”syrjäytymisvaarassa olevat” reagoivat shokkiin rikollisella käyttäytymisellä.

Olen siis vahvasti sitä mieltä, että seksuaalirikokseen syyllistynyt ulkomaan kansalainen toimii sellaisessa mentaalisesti "anomisessa" tilassa, jossa hän ei koe olevansa sidottu sen koommin "omaksi koetun ryhmän", esimerkiksi "islamin" tai "Yhdysvaltain perustuslain", kuin oleskeluympäristönkään tapakulttuuriseen normiin. Väitän siis, että totutulta paikalta siirtyminen laittaa monen ihmisen sääntöuskollisuudet ja rutiinit sekaisin riippumatta hänen uskonnostaan tai etnisyydestään.

Normittomuus ei siis koske ainoastaan alkuvaiheen pakolaisia tai muita maahanmuuttajia, vaan globaalilla tasolla esimerkiksi rauhanturvaajia, miehitysjoukkoja, kausityöläisiä, työmatkalaisia, vaihto-oppilaita tai turisteja: niitä, jotka kokevat oleskelevansa tietyllä alueella väliaikaisesti. Suomalainenkin koheltaa todennäköisemmin Kanarialla ja Thaimaassa kuin kotiseudullaan, missä todennäköisesti joutuisi Kanaria-, ruotsinlaiva-, ja erasmusvaihtokäyttäytymisestään vastuuseen ja ainakin epäsuosittuun maineeseen. Vaikka ulkomailla joutuisikin vastuuseen tai huonoon maineeseen, se ei tarkoita vastaavaa mainetta kotiseudulla.

Mitä nopeammin ihminen kykenee omaehtoisesti orientoitumaan siihen, että oleskelupaikka tulee olemaan pysyvä koti tai ainakin sellainen paikka jossa tulee pyrkiä pitkäjänteiseen eloon ja jonka vastuu- ja velvoitejärjestelmä tuntuu omalta ja järkeenkäyvältä, sitä todennäköisemmin ihminen myös lakkaa sekoilemasta.

Päinvastoin kuin Halla-aho, uskon jopa "moskeijoissa opetetun islamin", silloin kun opettajana on höyrähtämätön ja koulut käynyt ja hyvin kotoutunut oppinut, toimivan jopa tätä kotoutumisorientoitumista edistävänä asiana. Moni harras muslimi näet ajattelee, että vaikka äiti tai isä ei näe sekoiluja, niin jumala näkee. Toisin kuin Halla-aho, näen "barbaarivalloittajien poistamisen" ja vastaavanlaisen retorisen ilmapiirin kotoutumisorientaatiota ja pidemmällä aikavälillä myös rikollisuustilannetta heikentävänä asiana (tästä aihepiiristä Suurpään&Honkatukian ja ehkä myös Rastaan tutkimus), mutta en silti toivo minkäänlaista pahaa kohtaloa perussuomalaisille "maahanmuuttokriitikoille" tai heidän äänestäjilleen.

Nuorten maahanmuuttajien kohdalla rikoskäyttäytymisen selittämisessä täytynee ottaa esille myös edellä mainittuihin asioihin liittyvät "alakulttuuriset ilmiöt", joista Juhani Iivari on kirjoittanut seuraavalla tavalla:

”Poikkeava alakulttuuri muodostuu ryhmästä, joka pyrkii vakuuttamaan itselleen, että poikkeava toiminta on hyväksyttävää. Kun frustraation kokemus on kollektiivinen, kuten esimerkiksi alaluokan nuorilla saattaa olla, vastaus sosiaalisesti luotuun tilanteeseen on vastaavasti kollektiivinen…kun jengit syntyvät, ne myös rationalisoivat toimintansa. Sen sijaan, että näkisivät rikollisuutensa ”pahana” tai ”vääränä”, ne kehittävät omat uskomuksensa ja arvonsa, jotka vaikuttavat ”syyllisyyttä vähentävästi”. Käy jopa niin, että niille, jotka tottelevat ankarasti lakia, annetaan negatiivinen status… Yhteiskunnan hyväksymä arvojärjestelmä käännetään päälaelleen ja lukuisat laittomat toimet nähdään ehdottomasti hyväksyttävinä.” (Iivari 2006, 29)

Aihetta voidaan täydentää tosiaan Päivi Honkatukian ja Leena Suurpään tutkimuksella
"Nuorten miesten monikulttuurinen elämänkulku ja rikollisuus" sekä Petri Hautaniemen teoksella ”Pojat! Somalipoikien kiistanalainen nuoruus Suomessa” (Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 41, 2004), jos joku haluaa perehtyä aiheeseen tarkemmin.

Siitä, miten ongelmatilanteita sitten lähdetään purkamaan ja parantamaan käytännössä, pitäisi kirjoittaa oma pitempi kirjoituksensa. Sen sijaan pistän linkin oppaaseen ”Puhumalla paras, opas arjen etnisiin konflikteihin”, ja kehotan lukemaan erityisesti sivut 81-91.

Kyseisessä kirjassa myös tiivistetään niitä syitä, joita pidän kaikin puolin maahanmuuttajarikollisuuden suhteen keskeisempinä tekijöinä kuin moskeijoissa tai missään muuallakaan omaksuttua islamia:

1. monen etnisen ryhmän sosiaalinen asema
on huonompi ja vaihtoehdot tasapainoisen
elämän rakentamiseen vähäisemmät
kuin kantaväestöllä

2. maahanmuuttoon sisältyy paljon stressiä
ja turhautumista (ja alkuvaiheen anomisuutta, Heikin lisäys)

3. poliisi ja oikeuslaitos saattavat kiinnittää
vähemmistöihin enemmän huomiota, joten
rangaistuksia tulee enemmän.

4. etenkin nuorten rikostentekijöiden kohdalla
on puhuttu rikollisista alakulttuureista,
jotka luovat omat arvonsa ja vähättelevät
rikosten vakavuutta.

Useimpien ”maahanmuuttokriitikkojen” mukaan kohta 3 on täyttä puppua. Väite siitä, että kohta 3 on täyttä puppua, on täyttä puppua.

Sitä ei ole pystytty todentamaan aukottomasti, koska tutkimusaihe on haastava ja tutkimus edellyttäisi hyvin raskasta ja kokonaisvaltaista tutkimista, esimerkiksi poliisipartioiden mukana kulkemista. Väitteelle on näyttöä Iivarinkin tutkimuksessa, jonka vastaajista vain kolmasosa katsoi poliisin suhtautuneen täysin asiallisesti kysymykseen epäiltyjen syyllisyydestä. Juhani Iivari kirjoittaa myös muista tutkimuksista:

(poliisitilastoista)

”… De Haan (1997, 212) korostaa, miten poliisin toimintaan kohdistuneet lukuisat tutkimukset ovat osoittaneet, että poliisi on ollut puolueellinen etnisten vähemmistöjen rikoksia tutkiessaan ja että poliisilla oli hyvin negatiiviset stereotypiat vähemmistöistä – jopa selektiivisyyttä on voitu havaita. Tove Petterssonin (2005, 139-146) mukaan etnisiä vähemmistöjä/maahanmuuttajia diskriminoidaan rikosoikeusjärjestelmässä siten, että heistä ilmoitetaan useammin, otetaan kiinni ja epäillään useammin rikoksesta kuin kantaväestön edustajia. Christian Diesenin (2005, 256-274) mukaan tämä johtuu siitä, että maahanmuuttajataustaisilla on puutteelliset tiedot laista ja yhteiskunnan säännöistä, heidän rikoksensa ovat helpommin havaittavissa ja he ovat siten riskialttiimpia jäämään kiinni. Ulkomaalaistaustaiset ovat myös yhteiskunnassa vartioidumpia ja jopa ryhmittäin leimatumpia kuin kantaväestö. Ulkomaalaistaustaisen rikos on ylipäänsä helpompi selvittää ja heidän on vaikeampi puolustaa itseään tutkinnassa muun muassa kielivaikeuksista johtuen.
Marshall (1997b, 230) tuo esiin saman näkökulman viittaamalla tutkimuksiin, joiden mukaan poliisi toimii systemaattisen puolueellisesti vähemmistöjä pidättäessään (kontrolliteoria). Tämä pätee erityisesti lievempiin rikoksiin, joissa poliisilla on pelivaraa tulkita tilanteita korostuneen kontrolloivasti. Vakavissa rikoksissa tämä ei onnistu, koska siinä täytyy tehdä ”lainmukainen” työ. Tämä viittaisi siihen, että vakavammissa rikoksissa saadaan maahanmuuttajataustaisten rikollisuudesta luotettavampaa verrannollista tietoa maan väestöön verrattuna.

(tuomioistuintilastoista)

… Hollannissa vuoteen 1986 kohdistuva tutkimus osoitti, että etnisiin vähemmistöihin kuuluvat ensikertaiset rikoksentekijät saivat ankarampia tuomioita kuin alkuperäiset hollantilaiset; he saivat ehdottomia vankeusrangaistuksia lievistäkin rikoksista (de Haan 1997, 211). Uusintatutkimus vuodelta 1989 vahvisti, että etnisiin vähemmistöihin kuuluneiden kohdalla käytettiin harvemmin toimenpiteistä luopumista ja että heidät tuomittiin ankarampiin rangaistuksiin kuin alkuperäisväestö. Tässä selittäjäksi ei kelvannut aikaisempi rikollisuus tai rikoksen uusinta. De Haanin mukaan täsmällisemmän selityksen saaminen edellyttäisi huolellisempaa uusintatutkimusta.
Marshallin mukaan (1997b, 231-232) tuomioistuintilastoissa näkyy eräänlainen institutionaalinen diskriminointi, jossa tietty tapa tehdä asioita johtaa vähemmistöjen ja muuttajien ankarampaan kohteluun. Tämä ns. epäsuora diskriminaatio tulee ilmi esim. oikeudellisen avun vähäisyytenä tai pätemättömyytenä, tulkkiongelmina ja runsaampana tutkintavankeudessa pitämisenä."

Halla-ahoismi 3: puolivillainen, olkinukkeargumentointiin perustuva olemassaolevien ratkaisukeinojen kritiikki sekä kykenemättömyys tarjota realistisia vaihtoehtoja

"Todellinen ongelma ei ratkea sillä, että minä ja Pentti kokoonnumme miesrinkiin ja puimme maskuliinisuutemme ja fallosentrisen paradigman dilemmaa. Todellinen ongelma on se, että eurooppalaisista naisista on tullut barbaarivalloittajien riistaa omassa maassaan. Ongelma ratkeaa vain poistamalla barbaarivalloittaja."

Kuka kumma (muu kuin Halla-aho) on väittänyt, että miesten keskusteluissa olisivat ”minä ja Pentti puimassa maskuliinisuutemme ja fallosentrisen paradigman dilemmaa”? On huvittavaa, että älykkönä pidetty tohtorismies syyllistyy yläastepojilla tavattavaan olkinukkeargumentointiin, esittäen miesten väliset keskustelut jonain huru-ukkojen tai paksusankasilmälasi-poninhäntä-marimekkopaitanynnyjen dekonstruktiosta&destruktiosta lässyttämisen puuhina.

Kun puhutaan esimerkiksi kunniaväkivallan ennaltaehkäisemisestä yksilö- tai ryhmäkeskusteluin kuten vaikkapa Mannerheimin lastensuojeluliiton Amoral-hankkeessa tai muissa vastaavissa käytännöissä, keskusteluissa eivät ole mitkään ”minä ja Pentti”, vaan ne ihmiset, jotka ovat väkivaltaan syyllistyneet tai jotka siihen pelkäävät syyllistyvänsä.

Keskustelut eivät todellakaan ole pelkästään ”fallosentrisen paradigman dilemman” pohdintaa, vaan sen havainnointia, minkälaiset tunteet nousevat pintaan hankalissa tilanteissa, ja millaisin lapsesta asti opituin rutiinein niihin on totuttu vastaamaan. Yleensä yhteisten, ammattilaisten kanssa käytyjen keskustelujen avulla näitä rutiineja ja toimintatapoja voidaan myös muuttaa, kun ihminen oppii tunnistamaan pinnan palamisen yms. fiilikset.

Erilaiset yksilö- ja ryhmäkeskustelun muodot yhdistettynä muihin juttuihin (joiden kautta löytyy elämän eväät eli jonkinlainen mielekäs kiintopiste jota tavoitella) on todettu monin eri tutkimuksin hyvinkin vaikuttaviksi menetelmiksi rikoskäyttäytymisestä luopumisessa.

Ei ole syytä epäillä, etteivätkö monen rikoksiin syyllistyneen maahanmuuttajan kohdalla erilaiset uskottavien ja omasta yhteisöstä kotoisin olevien ammattilaisten vetämät keskusteluryhmät voisi olla hyvinkin vaikuttavia.

Kysymys kuuluukin: missä ovat Halla-ahon omat ratkaisuvaihtoehdot? Pitkänkin blogin lukemisen jälkeen ”barbaarivalloittajien poistaminen” sekä maahantulon estäminen ovat ainoita konkreettisia ehdotuksia. Lienee selvää, että keinoina ne ovat mielettömän ontuvia tilanteessa jossa Suomessa on tälläkin hetkellä 172 928 maahanmuuttajataustaista pysyväisluonteisesti asuvaa ihmistä (vuonna 2007 äidinkielen mukaan). Vuoden 2005 tietoihin perustuvan konservatiivisen ja tätä kautta alakanttiin menevän arvion mukaan

- v. 2010 mennessä yli 20 000 maahanmuuttajataustaista ihmistä aloittaa peruskoulun
- v. 2015 mennessä yli 33 000 maahanmuuttajataustaista ihmistä siirtyy opiskelemaan/työelämään
- perheiden perustaminen ja avioliittomuutto eivät joka tapauksessa tule ainakaan vähenemään, ellei ihmisen perusoikeuksia aleta merkittävällä tavalla kaventaa (ja eikös Suomi olekin ihmisoikeusperiaatteita kunnioittava, merkittävällä tavalla Bulgariasta tai Venäjästä poikkeava ja ihmisoikeussopimusten minimistandardit kepeästi ylittävä oikeusvaltio, josta ”me suomalaiset” voimme olla ylpeitä, heh)
- v. 2025 mennessä yli 27 000 maahanmuuttajataustaista ihmistä joka tapauksessa eläköityy

Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että esimerkiksi pakolaiskiintiön sääntelyllä (suomi ottaa vastaan vuosittain 750 pakolaista) tai sillä, annetaanko B-lupalaisille työnteko- ja perheenyhdistämisoikeus vai ei (vuonna 2007 yhteensä 30 B-lupaa, kaikki Irakista) on kotimaassa tapahtuvan rikollisuuden ennaltaehkäisyn kannalta todella pieni merkitys. Avainkysymys on siinä, missä määrin koulu, työmarkkinat ja palvelujärjestelmä saadaan pelaamaan ja kuinka paljon niiden kehittämiseen halutaan satsata.

Puheet pakolaiskiintiön sääntelyn ja humanitaaristen oleskelulupien oikeussisältöjen tiukentamisen autuaaksitekevyydestä perustunevat siihen virheelliseen olettamukseen, että humanitaarisella oleskeluluvalla maassa olevat ihmiset tekisivät esim. muilla oleskeluluvilla olevia ihmisiä merkittävästi enemmän rikoksia. Tämä ei pidä paikkaansa edes "maahanmuuttokriittisen" arkijärjen kanssa, koska ei-humanitaarisella oleskeluluvalla maassa olevat turkkilaiset tekivät väestöosuuteensa nähden kaikkein eniten rikoksia vuonna 2005, tosin heidän kohdallaan uskon isompaan ilmoitusherkkyyteen, varsinkin kun listattuna on kaikki rikokset, eivät ainoastaan vakavimmat.

Oletus humanitaarisella oleskeluluvalla olevien isoista luvuista ei pidä edes mediaseksikkäiden seksuaalirikosten kohdalla paikkaansa, vaan seksuaalirikoksissa virolaiset olivat 2005 tilaston mukaan väestöosuuteensa nähden suuremmissa lukemissa kuin monet humanitaarisin oleskeluluvin olevat ihmiset, ja esim. burmalaisia valovuosia edellä.

Uskallan siis väittää, että virolaisten tekemät seksuaalirikokset eivät vähene, jos burmalaisten UNHCR-pakolaisten maahanpääsyä vaikeutetaan pakolaiskiintiötä pienentämällä.

On aina poliittisen keskustelun paikka, kuinka iso pakolaiskiintiö Suomella pitäisi olla. Argumentteja löytynee kiintiön suurentamisen puolesta ja vastaan. Humanitaarisen maahanmuuton lopettaminen puolestaan kokonaan - asia jota ns. maahanmuuttokriitikot ovat esittäneet - on taas kansainvälisen keskinäisriippuvuuden ja sopimussuhteiden maailmassa asia, jonka realistisuuden perään on pakko kysellä. Euroopan Neuvoston, YK:n ja Euroopan Unionin sopimusjärjestelmästä irtautuminen tarkoittaisi Suomen kaltaiselle pienelle valtiolle ongelmien poistumisen (ongelmien perussyyt köyhyys ja työttömyys ovat joka tapauksessa olemassa) sijaan käytännössä korkeintaan taloudellisia ja diplomaattisia hankauksia, joista ei olisi loppupeleissä mitään hyötyä kun vain niille diktatuureille, jotka voisivat siivota dissidenttinsä olemattomiin. Kansainvälisestä sopimusjärjestelmästä irtaantuminen ilman pöllöjä seurauksia on yleensä mahdollista vain suurille ja mahtaville, sellaisille kuin Yhdysvallat ja Venäjä, tai Israelin kaltaisille suurten ja mahtavien silmäterille. Suomi ei ole sellainen maa.

Halla-ahoismi 4:

"Raiskaukset tulevat joka tapauksessa lisääntymään. Koska näin ollen yhä useampi nainen tulee joka tapauksessa raiskatuksi, toivon hartaasti, että uhrinsa sattumanvaraisesti valitsevien saalistajien kynsiin jäisivät oikeat naisihmiset. Vihervasemmistolaiset maailmanparantajat ja heidän äänestäjänsä. Mieluummin he kuin joku muu. Heihin ei tehoa mikään muu kuin se, että monikulttuuri osuu omaan nilkkaan."

Tämä on nyt se surullisenkuuluisa repliikki. Joku voi nähdä tässä ongelmana rikokseen kiihottamisen, mutta minä ennen kaikkea olkinukkeargumentoinnin. "Vihervasemmistolaiset maailmanparantajat ja heidän äänestäjänsä" nähdään väkenä, joka ei olisi huolissaan naisiin kohdistuvasta väkivallasta tai muista väestössä ilmenevistä sosiaalisista ongelmista.

Tässä luultavastikin tiivistyykin perussuomalaisen maahanmuuttokritiikin viiltävän analyyttinen ja realistisen vaihtoehdon vallitsevalle politiikalle tarjoava sisältö.

Tämä kismittää allekirjoittanutta jonkin verran, koska itse näen Suomen valtion maahanmuutto-, maahanmuuttaja-, ja monimuotoisuuspolitiikassa paljon kritisoitavaa ja kommentoitavaa. En haluaisi, että valtiollisille päättäjille tulisi sellainen mielikuva, että olemassaolevan politiikan kritiikki tarkoittaisi sellaista superpallona takaisin pompahtavaa karvalakkikritiikkiä, mikä nyt on kaikkein eniten vallalla. Joskus tuntuu, että Halla-aho on jonkinlainen hallituksen ja valtion salajuoni, jonka avulla perusteellisempi ja osuvampi kritiikki saadaan pysymään piilossa, kun kaikki ihmettelevät sitä, mitä Halla-aho ja muut harrastelijatasoiset "maahanmuuttokriitikot" ovat sanoneet.

Asiaan täysin liittymättä tuon esiin, että olen aina ihmetellyt, miksi ihmeessä Timo Soinia pidetään taitavana reettorina. Hänen sinkkiämpärinsä kolisevat heti tyhjyyttään, kun kysytään, miten palveluita tulisi lähiöissä käytännössä parantaa ja millaisin käytännöin. ”Rahat pois huuheloprojekteilta”, "kissan ollessa poissa hiiret hyppivät pöydällä" – tyyliset konkretian ja tietotaitojen puutetta ilmentävät pelleilyt eivät ilmaise ollenkaan sitä, että ”kansa tietää”, vaan sitä, että kansa on Suomessa todella helposti juksautettavaa sakkia.

Koko maahanmuuttajuuskeskustelu on suhteellisen nopeasti taantunut 90-luvun puolivälin kliseiden tasolle, jossa jokainen maahanmuuttaja tai siltä näyttävä, varsinkin mies, käsitetään potentiaalisena raiskaajana. Keskustelu maahanmuuttajuudesta ja yhteiskunnan ongelmista on typistynyt vain raiskaus- terrorismi- ja kunniamurhakauhistelulla mässäilyyn. ”Kriittisyys” on tästä keskustelusta kaukana kuin poromiehet Saharasta.

Äärifeministinen miesvihamielisyys ja kansallistunteisiin nojaava vierasvihamielisyys ovat lyöneet kättä tietoisina siitä, että suurin osa puheen alla olevista muslimimiehistä ei pysty mitenkään osallistumaan "keskusteluun" tasavertaisena dialogin käyjänä tai mitenkään puolustamaan itseään.

Yleensä kaikkein raflaavimpia ja samalla kauimmaksi totuudesta meneviä heittoja heitetään siitä ihmisestä, joka ei ole paikalla. Näin oli penskana koulussa, ja näin tuntuu olevan nykyisinkin niissä piireissä, joissa poristaan maahanmuuttajista tai islaminuskoisista.

Jos siis halutaan sellainen tila, jossa opitaan tietämään sekä muslimimiesten elämästä että suomalaisen yhteiskunnan säännöistä, pitää tilassa olla sekä muslimimiehiä että suomalaista yhteiskuntaa mielestään edustavia, ja jokaisen pitää kuunnella jokaista aivan kuin kuuntelisi äitiään, vaikka olisi itsellä kuinka paljon työkokemusta ja koulutusta tahansa. Kaikkea sanottua ei ole pakko hyväksyä tai omaksua, mutta toisten päälle purppaseminen, selän takana höpäjäminen sekä halveeraaminen on kiellettyä.

Toivottavasti vaan löytyy riittävästi sellaisia ihmisiä, jotka tällaista tilaa haluaisivat olla luomassa. "Blogistan" ei ole tällä hetkellä sellainen tila.


Lähteet:

Ahlberg, Jan (1996): Invandrares och invandrares barns brottslighet. En statistisk analys. BRÅ-rapport 1996:2. Stockholm.

Iivari, Juhani (2006): "Tuomittu maahanmuuttaja". Helsinki: Stakes, Tutkimuksia 154.

Marshall, Ineke Haen (toim.)(1997): "Minorities, Migrants and Crime. Diversity and Similarity Across Europe and the United States. Thousand Oaks, London, New Delhi: Sage Publications.

Niemi, Hannu; Honkatukia, Päivi; Lehti, Martti (2008): Ulkomaalaiset, maahanmuuttajat ja rikollisuus. Teoksessa "Rikollisuustilanne Suomessa 2007". OPTL:n tutkimuksia 238.

De Haan, Willem (1997): Minorities, Crime and Criminal Justice in the Netherlands. Teoksessa Marshall, Ineke Haen (toim.)(1997): "Minorities, Migrants and Crime. Diversity and Similarity Across Europe and the United States. Thousand Oaks, London, New Delhi: Sage Publications.

Pettersson, Tove (2005): Kriminologiskt perspektiv. Diskriminineras personer med utländsk bakgrund av rättväsendet? teoksessa Christian Diesen, Claes Lernestedt, Torun Lindholm & Tove Pettersson: Likhet inför lagen. Falun: Natur och Kultur, s. 131-179

Diesen, Christian (2005): Processrättsligt perspektiv. Om positiv och negativ särbehandling in straffprocessen. I Christian Diesen, Claes Lernestedt, Torun Lindholm & Tove Pettersson: Likhet inför lagen. Falun: Natur och Kultur, s. 181-390

KOTILO- projekti ja Suomen Pakolaisavun vertaistoiminta

Olen palkatun ulkoisen arvioijan ominaisuudessa evaluoinut kaksi Raha-automaattiyhdistyksen (RAY) rahoittamaa ja Suomen Pakolaisavun hallinnoimaa maahanmuuttajahanketta.

"KOTILO- asumisneuvonta sekä konfliktien ehkäisy- ja sovittelutyö maahanmuuttajavaltaisissa taloissa 2006-2008" parantaa asumisviihtyvyyttä ja naapuruussuhteita maahanmuuttajavaltaisilla asuinalueilla sekä lisää kiinteistöalan tietotaitoja monikulttuurisuuskysymyksissä.

Suomen Pakolaisavun vertaistoiminta puolestaan kehittää maahanmuuttajaväestölle soveltuvia vertaistoiminnan malleja sekä vahvistaa järjestöjen ja kunnallisten viranomaisten tietämystä maahanmuuttajaväestölle soveltuvista vertaistoimintamenetelmistä.

Hankkeiden ulkoiset arvioinnit voivat olla hyödyllistä luettavaa kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita maahanmuuttajatyöstä, sen käytännön toteuttamisesta ja siinä ilmenevistä kysymyksistä. Raportit voivat myös hyödyttää niitä, jotka ovat ensimmäistä kertaa tekemässä ulkoista evaluaatiota.

Lisäksi raportit voivat tuoda joitain rakentavia lisäeväitä maahanmuuttajapoliittiseen keskusteluun Suomessa.

KOTILO - asumisneuvonta sekä konfliktien ehkäisy- ja sovittelutyö maahanmuuttajavaltaisissa taloissa 2006-2008.

Suomen Pakolaisavun vertaistoiminta 2006-2008

Aivot, intiaanit ja ratsumiehen hippokampus

Varsin usein ihminen, jolla on mielipide jonka hän haluaa muiden tietävän ja omaksuvan, havainnoi maailmaa mielestään objektiivisesti. Tällöin havainnoitavan kohteen täytyisi ohjata mielipide-ihmisen mieltä, eikä toisin päin. Aikaisemmat kokemukset tai patoutuneet emootiot asioiden tilasta olisivat taka-alalla.

Muistiini on jäänyt jälkiä vuosien takaisista kliinisen psykologian oppitunneista. Tuolloin opetettiin, että tunne-elämälle keskeiset aivoalueet ovat muistamisen eli havaintojen mieleen tallentamisen, siellä säilyttämisen ja tilanteen vaatimalla tavalla mieleen palauttamisen kannalta tärkeitä.

Ehkä nimensä takia sellaiset aivojen osat kuin mantelitumake (eli amygdala) ja hippokampus ovat jääneet mieleen, vaikken kyseisestä tieteestä muuten mitään tiedäkään. Mantelitumake-sana muistuttaa kuivettunutta laskiaispullan mantelimassatäytettä. Hippokampus puolestaan yliopistoaluetta, jota kansoittavat eräät nelijalkaiset, hirnuvat eläimet. Kenties keisari Caligula olisi voinut perustaa sellaisen yliopiston: legenda kertoo Caligulan nimittäneen hevosen konsuliksi.

Duodecim-lehden mukaan ”amygdalan aktivoituminen emotionaalisesti merkittävien ärsykkeiden vaikutuksesta tehostaa myös muistijäljen muodostumista hippokampuksessa”. Aivoihin tallentuu ympäröivästä maailmasta valtavasti aistihavaintoja, mutta pelkoa, inhoa, hekumaa ja muita tunteita kutkuttavat havainnot painautuvat mieleen kaikkein todennäköisimmin. Psykologisessa mielessä ”asioiden objektiivinen havainnointi” on siis mahdoton ajatus, koska havainnoitavan objektin laittaa yhteyteensä aistimuksia ja kokemuksia toisiinsa eri voimakkuuksilla yhdistävä, eri tunnetasoilla arvottava mieli.

Yleensä ihmisen näkeekin käyvän melko emotionaalisesti latautuneessa tilanteessa hänen korostaessaan omaa objektiivisuuttaan sekä muiden tunteellisuutta ja rationaalisuuden puutetta.

Muistan kun olin aikoinaan kiinnostunut intiaaneista. Luin kirjakaupalla materiaalia kymmenistä eri heimoista ja heidän rituaaleistaan. Amygdalani ilmeisesti aktivoitui erityisen paljon talamukseni ja hippokampukseni kanssa pawnee-intiaanien rituaaleista lukiessa. Pentti Virrankosken ”Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit” (SKS 1994) – kirjan mukaan pawneiden skiri-heimolla oli tapana uhrata epäsäännöllisin väliajoin viholliskansan keskuudesta ryöstetty nuori ja kaunis neito, jota pidettiin vankina mutta kohdeltiin vankeusaikana hyvin ja kunnioittavasti:

”Tähtien aseman määräämänä päivänä tyttö surmattiin juhlallisen seremonian jälkeen jousella ampumalla, hänen rintakehänsä avattiin piikiviveitsellä ja hänen ruumiinsa ammuttiin täyteen nuolia. Lopuksi uhri paloiteltiin ja hänen vertaan pirskotettiin maissintaimille, jotka saivat näin osansa iltatähden suojelevasta ja kasvattavasta elinvoimasta” (Virrankoski 1994, 165).

Muistan vieläkin tasan tarkkaan pawneiden skiri-heimon uhriseremoniat, vaikken ollut ennen tätä kirjoitusta lukenut Virrankosken kirjaa varmaan kahdeksaan vuoteen.

Ongelma muistijäljessäni oli siinä, että satuin muistamaan yhden pawnee-heimon erittäin harvinaisen ja poikkeuksellisen, jo ennen 1800-luvun puoltaväliä kuolleen kultin, mutten juuri muita auringon, kuun ja tähtien palvontaan liittyviä rituaaleja. Niitä näet oli pawneilla runsaasti ja ne olivat sangen rikasmuotoisia.

Aivotoimintani tuntuisi aktivoituvan sitä voimakkaammin, mitä enemmän havainnoitaviin asioihin liittyy seksiä ja väkivaltaa. Tappaminen, varsinkin nuoren tytön tappaminen, on omassa kokemusmaailmassani niin vahvasti merkitty ilmiö, että varsin monenlaiset aatokset nousevat pintaan skirien kulttia tarkemmin kuvitellessa.

Ehkäpä siksi on hyvä koettaa painaa muistiin myös muita asioita pawneista.

Virrankosken mukaan pawneet koostuivat neljästä liittoutuneesta heimosta, joita olivat chaui, pitahauerat, skiri sekä kitkerahkit. Ihmisuhreja käyttävä maanviljelyskultti oli ainoastaan skireillä, ja ilmeisesti myös heimon sisällä asiasta oltiin montaa mieltä. Päällikkö Petalesharo asettui vastustamaan ihmisuhreja vuonna 1817 ja vapautti uhriksi aiotun comanchetytön. Viimeinen ihmisuhri uhrattiin 1830-luvulla.

Pawneilla ei ollut klaaneja, mutta he jakautuivat kesää ja talvea edustaviin vastakkaisryhmiin, joilla oli erilaiset riitit ja tehtävät. Sukulaisuus laskettiin äidin puolelta, ja heimoa johti kylien päälliköistä koostuva neuvosto. Erityisesti dakota-intiaanit olivat pawneiden vihollisia, mutta merkittäviä vihollisheimoja olivat myös cheyennet, arapahot, comanchet, kiowat ja osagit. Omahat, otot ja poncat olivat yleensä pawneiden liittolaisia, ja myös wichita-intiaaneihin pawneilla oli rauhalliset suhteet. Vaikka 1600-luvulta eteenpäin pawneet saivat haltuunsa hevosia ja kykenivät käsittelemään niitä taitavasti, he eivät olleet riippuvaisia biisonilaumojen liikkeistä. Ennen kaikkea elanto hankittiin maanviljelyllä, johon hyvin rikas auringon, kuun ja tähtien palvonta liittyi.

Pawneiden näyttävimpiä rituaaleja olivat hako-seremoniat, joihin liittyi muun muassa näyttäviä tansseja. Yksi Yhdysvaltain ensimmäisistä naispuolisista antropologeista, Alice Fletcher, on kirjoittanut hako-seremonioista melko paksun kirjan. Pawneiden seremonialliset tanssit miellyttivät valkoista miestäkin sen verran, että jo "manifest destiny"- ja "only good indians are dead"- aikana eräs pawnee-delegaatio kutsuttiin Yhdysvaltain pääkaupunkiin uuden vuoden päiväksi 1822 esiintymään. Comanchetytön pelastanut Petalesharo oli tullut teostaan sen verran kuuluisaksi, että juuri hän ja hänen kumppaninsa tanssahtelivat tuolloin kuuden tuhannen katsojan ihastellessa "villien" menoa.

Pawneiden palvontamenojen laulut olivat melko monenmoisia, mutta joskus ikuisuusaiheita käsitteleviä:

"Anna meidän nähdä, onko tämä totta
Anna meidän nähdä, onko tämä totta
Anna meidän nähdä, onko tämä totta
Tämä elämä jota elämme
Te jumalat, jotka olette joka puolella
Anna meidän nähdä, onko tämä totta
Anna meidän nähdä, onko tämä totta
Tämä elämä jota elämme?"

Nykyiset 2000-luvun nuorten pawneiden omilla kesäleireillään tehtailemat yhteenkuuluvuudentunteennostatuslaulut muistuttavat taas lähinnä jääkiekko- tai jalkapallojoukkueen kannatuslauluja:

P-A-W-N-E-E
We're the tribe that rocks the O.C.
We're Red Hot...H-O-T
That's why they call us the Mighty Pawnee!
Put your hands in the air,
Wave them around,
Listen to our Pawnee Sound....whooooooooooooo

tai

We are the Pawnee The Mighty, Mighty Pawnee
Rockin and a Rollin all night long
Everybody knows us by our song
When they hear us people all say....
There go the Pawnee doing their thing
Now you know...,
Who we are...,
We'll yell a little louder
We are the Pawnee the Mighty, Mighty Pawnee....Yeah Pawnee

Mutta onhan toki hienoa, että tämänkin päivän pawneet pitävät yllä jonkinlaista pawnee-meininkiä.

Pawneiden vanhoja kansantaruja ja legendoja on kerätty paljon, ja niitä voi lukea esimerkiksi täällä.

Pawnee-heimot tunnetaan muihin preeriaintiaaniheimoihin verrattuna sotaisina ja armottomina heimoina. Tällaisiin yleistyksiin lienee aina syytä suhtautua skeptisesti, mutta erityisesti hevos- ja metsästyskulttuuriin 1600-luvulla tapahtuneen integroitumisen jälkeen pawneet tekivät hyvin usein ryöstöretkiä naapuriheimojen kylien kimppuun. Sodissa pawnee-heimot eivät muutamaa poikkeusta lukuunottamatta juuri osoittaneet myötätuntoa heikompiaan kohtaan, mutta tämä on tosiasia myös valkoisen miehen kohdalla, erityisesti Amerikan mantereen intiaanisodissa.

Onkin hieman ironista, että ns. ”manifest destiny”- ajattelun vallassa elävä, sivilisoiva ja rationaalinen Yhdysvaltain armeija tuli poikkeuksellisen hyvin juttuun pawneiden kanssa 1800-luvun puolivälissä.

Pawnee-intiaanit olivat organisoituneesti mukana Yhdysvaltain dakotoja vastaan käydyissä sodissa sekä palkkasotureina suojelemassa Union Pacific Railroadin ratatöitä 1860-luvun lopulla. Hyvät välit johtuivat osittain poliittisista tarkoituksenmukaisuuksista: koleraepidemia tappoi 1840-luvulla yli puolet pawneista, ja heikentyneenä heidän kannatti turvautua amerikkalaisiin, koska eri dakota-heimot olivat yhä oikea uhka. Päällikkö Tirawahut leshar ryhtyi organisoimaan pawneesotureita amerikkalaisten avuksi. Yhteistyössä 1864 muodostettiin kokonainen pawnee-ratsuväkikomppania ja 1867 kahdensadan miehen pawnee-pataljoona. Yksikön komentajaksi tuli valkoinen kapteeni, sittemmin majuri Frank Joshua North. Vielä niinkin myöhään kuin 1876-77 pawneesotilaat taistelivat dakotoja ja cheyennejä vastaan omana komppanianaan, jota North johti.

North syntyi vuonna 1840 Tompkins Countyssa , New Yorkissa, mutta perhe muutti Frankin ollessa kaksivuotias Richland Countyyn, Ohioon 1842. Kun elantoa ei sieltä meinannut saada, vei Frank kuusitoistavuotiaana koko perheensä uusille maille Omahaan, Nebraskaan vuonna 1856. Hänen isänsä, kauppamies Thomas J. North jäätyi kuoliaaksi hyisellä tutkimusmatkalla 1857 Big Papillon Creekin alueella, jonka jälkeen perhe lähti Frankin ja isoveli Jamesin johdolla Florenceen. Vuonna 1858 James ja Frank uudisraivasivat itselleen tilan Columbuksen lähistöön, ja elivät alueella pari vuotta. Elämä oli jatkuvaa kovaa puurtamista puunhakkuun ja elannon hankinnan parissa. Leipä oli tiukassa ja räkäkin varmasti poskella roudasta rospuuttoon, mutta tuona aikana Frank oppi laajasti pawnee-intiaanien kielen. Vuonna 1860 Frank pääsi ensimmäisen kerran työskentelemään virallisesti Pawnee Agencyn kauppapaikkaan hanttihommiin, mutta pawnee-kielen taitaminen teki uranousun kauppapaikan ylemmälle portaalle mahdolliseksi. Varsinainen sotilasura sitten pikkuhiljaa pääsi kehittymään, kun hän vuonna 1864 pääsi pawneita sotahommiin rekrytoimaan. Intiaanisotien jälkeen North oli mukana karjabisneksessä. Hän omisti noin 4500 mullikkaa viidellä eri ranchilla, yhdessä William Codyn eli Buffalo Billin kanssa, Cody&North-firman kautta. Hän loukkaantui vakavasti Connecticutissa 1884 ratsastusonnettomuudessa ja kuoli vuonna 1885.

Jotta Frank Joshua North pystyisi johtamaan pawnee-sotureitaan, hänellä on täytynyt olla pitkäkestoisessa muistissaan muitakin asiakokonaisuuksia kuin käsitys siitä, että ainoat hyvät intiaanit ovat kuolleita. Keski-Lännen karuissa oloissa selviäminen, pawneiden kielen oppiminen, menestyksekkään sotilasuran luominen sekä pawneiden organisointi kurinalaiseksi komppaniaksi vaatii neuvokkuutta, pitkäjänteisyyttä , ryhtiä ja maltillisuutta.

Pawnee-intiaanien rekrytointi sotilaiksi ei sinänsä ollut mikään taikatemppu. Intiaaneja oli käytetty liittolaisina erilaisissa sodissa jo niistä 1700-luvun sodista lähtien, joissa Ranska ja Englanti taistelivat. Intiaaneja oli verrattain helppo suostutella erilaisiin taisteluretkiin, mutta luotettavuus ja sotilaskuri olivat yleensä heikompaa tasoa. Frank J. Northin varsin aito saavutus lieneekin se, että hän kykeni organisoimaan pawneet hyvinkin kurinalaisiksi sotilaiksi. Toisaalta koleraepidemia ja pawneiden elintilan pieneneminen houkutteli kurinalaisuuteen ja armeijan leipiin hakeutumiseen.

Jos North olisi tappamiseen kannustamisen sijaan organisoinut pawneet rauhanpiipun polttoon dakotojen ja cheyennien kanssa, hän olisi tehnyt todellisen taikatempun. Tällaista, huomattavasti vaikeampaa työtä ei oltaisi armeijassa katsottu hyvällä.

Näyttäisi siltä, että ajasta ja paikasta riippumatta ihmisten rekrytointi tappohommiin käy kätevästi, jos pelkoa ja vihaa omien kriisien keskellä tuntevalle ihmiselle voi luvata ruokaa, kiväärejä ja vaikutusvaltaa.

Ihmisellä on pelon ja vihan ohella muitakin tunteita, joiden periaatteessa pitäisi edesauttaa muistin ja kokemusten muodostumista. Ilman empatian, surun ja ilon tunteita elämälle välttämättömät turvallisuuden ja myötätunnon kokemukset eivät voisi kehittyä.

Pawneet ja dakotat eivät liene taistelleet keskenään sitten 1800-luvun lopun. Tuolloin he luultavasti ymmärsivät että molemmat ovat intiaaneja joiden on paras hyväksyä, Paasikiveä lainatakseni, muutamat väistämättömät tosiasiat: sen, että molempien tulevaisuus riippuu täysin Yhdysvalloista ja sen, että molemmilla on yhteisiä tarpeita, joiden tyydyttämisessä tai tyydyttämättä jättämisessä valkoisella miehellä on kaikki valta.

Yhteisten piirteiden ja tarpeiden löytymisen myötä oli helpompi haudata sotakirves, tosin näillä preeriaintiaaneilla ei kyllä mitään "sotakirveitä" tai aseiden hautaamiseen liittyvää symboliikkaa koskaan ollut ollutkaan. Puhutaan mieluummin vaikkapa sotajousesta ja keihäästä sekä kivääreistä, jotka olivat olleet laajassa käytössä jo ainakin 1850-luvulta lähtien. Niiden käytön lopettaminen kävi suhteellisen luontevasti tietyssä historiallisessa vaiheessa. Heimot eivät tällöin menettäneet kieltään tai kulttuuriaan, vaikka ne koetettiinkin Yhdysvaltain intiaanihallinnon toimin eri tavoin kitkeä 1920-luvulle saakka.

Joskus joku voisi koettaa vaikuttaa niihin ihmisten tunteisiin ja aivoalueisiin, jotka edesauttavat turvallisuuden ja myötätunnon kokemusten syntyä eri ryhmien välille. Tämän voisi tehdä vaikkapa vaihteen, huvin ja urheilun vuoksi.

Pelon ja vihan tunteiden manipulointia kun on nähty jo ihan riittävästi kaikilla mantereilla kaikkina aikoina.

Maahanmuuttajamiehen kulturisoinnin vaaroista, esitelmä 4.6.2008

"Maahanmuuttajamiehen kulturisoinnin vaaroista", esitelmä 4.6.2008 Turun suomenkielisellä työväenopistolla "Miehen paikka- suomalainen yhteiskunta miehen uutena kotina"-seminaarissa. Järjestäjinä Suomen pakolaisapu ry, Daisy Ladies ry, Turun suomenkielinen työväenopisto sekä Miessakit Ry:n Vieraasta veljeksi-projekti.

Kalvot

Kalvo 1 Valta ja identiteetin rakentuminen

Ihmiset ovat läpi elämänsä sidoksissa suhteisiin, joihin liittyy auktoriteettia ja valtaa. Valtaa on vaikkapa lääkärin suhde asiakkaaseen, vanhempien suhde lapsiinsa, ystävien suhde toisiinsa, opettajan oppilaisiinsa. Nämä suhteet ovat valtasuhteita, koska niissä pyritään ainakin hiljaisesti muuttamaan ihmisten tietoja, taitoja ja asenteita.

Myös sellainen itsehallinta, mitä ihminen suuntaa itseensä on valtasuhde. Kun ihminen tarkkailee vaikkapa kaloreitaan, häneen vaikuttaa yhtäältä terveysvalistuksessa käytössä oleva lääketieteellinen tieto, toisaalta ympäristön esteettiset vaatimukset, kolmanneksi omat hajautuneet huolet siitä, syönkö ja liikunko oikein.

Vallan ei ole pakko olla ainoastaan pakkovaltaa: olennaisinta vallassa on pyrkimys eri tavoin vaikuttaa ihmisen toimintaan ja ajatteluun. Valtasuhteet tekevät meistä niitä yksilöitä, joita olemme.

Valta on läsnä myös silloin, kun puhutaan miesrooleista tai hyvän kansalaisen rooleista. Kun puhumme maahanmuuttajamiehistä, olemme tekemisissä erityisesti kahdenlaisten valtakysymysten kanssa. Millainen valta on läsnä silloin, kun ihminen hakee uudessa maassa rooliaan perheessä suhteessa lapsiinsa, vaimoon, sukuunsa ja muihin miehiin? Millaiset tekijät ohjaavat yksilön tietoja, taitoja ja asenteita, kun yhtäältä lähiyhteisö, toisaalta suomalainen yhteiskunta asettaa omia vaatimuksiaan? Entä millainen valta on läsnä silloin, kun miehestä puhutaan erityisesti maahanmuuttajana tai tietyn kulttuurin edustajana? Kenen kulttuuria, maahanmuuttajuutta tai maahanmuuttajamieheyttä koskevat määritelmät tulevat esimerkiksi palvelujärjestelmässä, mediassa, niin sanotussa ”blogosfäärissä” ja ”kansalaiskeskustelussa” uskottaviksi, hegemonisiksi tai edes kuulluiksi?

Kalvo 2 Suomalainen maahanmuuttajapolitiikka

Suomalaisen politiikan ohjelmallinen tapa nähdä maahanmuuttaja on viimeistään 90-luvun puolivälistä lähtien perustunut niin sanottuun kaksisuuntaisen akkulturaation malliin. Tämä tarkoittaa sitä, että pärjätäkseen suomalaisessa yhteiskunnassa sekä maahanmuuttajien että kantasuomalaisen väestön täytyy oppia uusia tietoja, taitoja ja asenteita. Maahan muuttavat ihmiset oppivat tuntemaan suomalaisen yhteiskunnan perusperiaatteet ja toimintatavat, kun taas suomalaiset tulevat sensitiivisemmiksi maahanmuuttajaväestössä ilmeneville yksilöllisille eroille kielellisten ja kulttuuristen taustojen ymmärtämisessä.

Lisäksi suomalaista maahanmuuttajapolitiikkaa, eli pysyväisluonteisesti maahan jääneiden ihmisten hallintaa ohjaa niin sanottu normaalipalveluperiaate. Tämä tiivistyy niin sanotussa kotouttamispolitiikassa: kotouttamislain piiriin kuuluvan ihmisen oletetaan oppivan tärkeimmät väestön jäseneltä vaadittavat tiedot, taidot ja asenteet kolmessa, erityistapauksissa viidessä vuodessa, jonka jälkeen hänen tulisi pärjätä kaikille väestön jäsenille tarkoitettujen niin sanottujen normaalipalvelujen varassa.

On huomioitava, että kotouttamislaissakin säädetyt kotouttamispalvelut koskevat vain rajattua ryhmää: useimmiten asiakkaina ovat kiintiöpakolaiset, paluumuuttajat tai muut jatkuvalla oleskeluluvalla olevat henkilöt, joilla tavataan työttömyyttä ja erityistä kehittämistarvetta yhteiskuntaa koskevissa taidoissa. Esimerkiksi työperäisellä oleskeluluvalla olevat ihmiset ja heidän perheensä jäävät yleensä kotouttamistoimenpiteiden ulkopuolelle, ellei kunta ja työvoimatoimisto harkinnanvaraisesti ota heitä kotouttamistoiminnan piiriin.

Maahamuuttaja- ja kotouttamispolitiikka perustuu siis ajatukseen siitä, että tiettyihin ihmisryhmiin liittyy muita ryhmiä enemmän erityisiä sosiaalipoliittisia seikkoja, jotka täytyy saada hallintaan yhtäältä väestön hyvinvoinnin turvaamiseksi, toisaalta palvelujärjestelmän yhdenvertaisuuden turvaamiseksi. Kyvyttömyys tunnistaa ihmisen erilaisuutta näet voi –tämä on todettu monessa virallisessa yhteydessä- johtaa siihen, että ongelmatilanteet ja toimintatavat vaikkapa koulussa, sosiaalitoimessa tai terveydenhuollossa tunnistetaan väärin ja yksilö ei tule tasapuolisesti kuulluksi.

Kalvo 3 Maahanmuuttajapolitiikka, valta ja hallinta

Kun puhumme normaalipalveluista, puhumme myös normaliteetista, eli normeista, niistä kriteereistä, joilla hyvä kansalaisuus, väestön jäsenyys, oikeanlaiset tiedot, taidot ja asenteet määritellään. Kaikisssa ihmisryhmissä poiketaan aika ajoin normaalista, mutta erilaiset poikkeavuudet näyttäisivät poikkeavan toisistaan.

Millaista ja kenen erilaisuutta yhteiskunnassa erityisesti siedetään, millaista edistetään, millaista halutaan estää? On siis tarkasteltava, millaisin kriteerein hyvää väestön jäsenyyttä, yhdenvertaisuutta tai hyvää kansalaisuutta pyritään hallinnoidaan. Millaiseksi nähdään se erilaisuus, jota täytyy hallita: mikä selittää sen, että normista, vaikkapa terveyteen tai koulumenestykseen liittyvistä standardeista aika ajoin poiketaan?

Onkin kysyttävä, millaista akkulturaation kaksisuuntaisuus käytännössä on, jos siedettävän poikkeavuuden kriteerit on kuitenkin viime kädessä määritelty oman hyvinvointivaltiomme terveyttä, hyvinvointia, asumisoloja, asenteita, työllisyyttä ynnä muita kuvaavilla mittareilla. Kotouttamistoimenpiteiden piiriin valikoituu ensisijaisesti sellainen ihminen, jonka arvioidaan kotouttamistoimenpiteitä hallinnollisen normin mukaan tarvitsevan. Toisin sanoen, määrittyykö hyvä "kotoutuminen" ja väestön jäsenyys kuitenkin valtion työllisyyspolitiikan ehdoilla, kun työllisyys näyttäytyy olevan varsin kova kotoutumispolitiikan ohjelmallinen tavoite? Voiko ihminen olla "kotoutumaton", vaikka hänellä olisi työpaikka, paljon suomalaisia ystäviä ja rahallisesti, koulutuksellisesti ja terveydellisesti kelpo tilanne? Miksi ei voisi olla?

Komiteamietintö ”hallittu maahanmuutto ja tehokas kotoutuminen” kuvaa muuttuvaa Suomea seuraavalla tavalla: ”Maahanmuuttajien tuomat uudet kulttuurivirikkeet muuttavat väistämättä valtaväestön asenteita, palveluja ja yhteisöjen elämää. Muutos on ilmeinen suomalaisessa, suhteellisen homogeenisessa kulttuurissa.” Maahanmuuttajat mielletään kulttuurisesti valtaväestöstä poikkeavana ryhmänä. Suomalaista hyvinvointivaltiota tarkastellessa näyttää, että koko maahanmuuttajapolitiikka perustuu käsitykseen siitä, että erilaiset ”kulttuurit” täytyy saada hallintaan ja kohtaamaan toisensa säädyllisellä tavalla. Niinpä on kiinnitettävä huomiota siihen, mitä kulttuuri oikein on, ja millainen valta ja hallinta kulttuuristen määrittelyiden tekoon liittyy.

Kalvo 4 Kulttuuri ja representaation politiikka

Kulttuuria koskevia luonnehdintoja lienee maailmassa yhtä paljon kuin kieliä ja kulttuureja, mutta verrattain yleisissä luonnehdinnoissa kulttuuriin liitetään erityisesti seuraavat ominaisuude: 1. yhteinen alkuperä ja traditio 2. jäsenten samanlaiset tavat 3. tietoisuus samanlaisuudesta eli lojaalisuus 4. ryhmän erilliset instituutiot 5. jäsenten ei-vapaaehtoinen kiinnittyminen ryhmäänsä. Sosiologinen ja kulttuuriantropologinen tutkimus on viimeiset vuosikymmenet lähtenyt siitä, että käsitys omasta alkuperästä, traditiosta tai merkitysmaailmasta voi helpottaa maailmankuvan rakentamista vain, jos on mielekkäästi kuviteltavissa jokin toinen, johon omaa alkuperää verrataan ja jolle sitä kommunikoidaan. Lisäksi alkuperää ja ryhmän samanlaisuutta koskevat ominaisuudet täytyy saada luonnollisen tuntuisiksi. Tässä tehtävässä kasvatusinstituutiot, tiede ja taide, poliittiset hallintateknologiat ja tiedotusvälineet tekevät omaa mentaalista hitsaus- ja liimaustehtäväänsä.

Niinpä siitä, kenen ääni tieteessä, taiteessa, vähemmistöpoliittisessa hallinnassa ja tiedotusvälineissä kuuluu, ja miten eroja kuvataan on oltava keskiössä. Tarkastelu ei rajoitu tällöin ainoastaan kulttuurisiksi miellettyjen ryhmien välisten ominaisuuksien kuvailuihin, vaan myös ryhmien sisäisiin eroihin.

Missä määrin eri sukupolvet ja sukupuolet voivat määritellä omaa kulttuuriaan? Millä tavoin koulutuserot näkyvät siinä, ketä kuunnellaan? Entä poliittiset erot? Kulttuurintutkimuksessa käytetään käsitettä representaation politiikka kuvaamaan sitä kamppailua, mikä liittyy esimerkiksi siihen, millainen on eri sukupuolten, sukupolvien ja poliittisten ryhmien osuus vaikkapa kansallisen historian ja kulttuurituotteiden rakentumisessa uskottaviksi ja ihmisiä yhdistäviksi. Representaation politiikan käsitteellä analysoidaan, millaiset valtasuhteet ja risteävät pyrkimykset ovat läsnä sekä kulttuuristen kaanoneiden, erojen että oman ryhmän sisäisten ominaisuuksien määrittelyssä ja tuottamisessa.

Postkolonialismin tutkimus on puolestaan tarkastellut sitä, millainen valta on läsnä silloin kun toiseen kulttuuriin liittyviä erontekoja tehdään uskottaviksi ja näkyviksi sekä tieteessä, taiteessa, hallinnossa että arkielämässä.

Franz Fanon, Ibrahim Abu-Lughod sekä Edward Said ovat kirjoittaneet siitä, että usein käytännössä valta esittää representaatioita vaikkapa islamista tai tiettyjen kulttuuristen ryhmien jäsenistä on ollut ennen kaikkea muilla kuin kuvailujen kohteilla itsellään. Saidin mukaan kolonisoitujen maiden väen tehtävänä on ollut toimia peileinä, kun läntisen maailman kansakunnat ovat tuottaneet taloudessa, uskonnossa, tieteissä ja kulttuurissa kuvaa hierarkkisesta ylemmyydestään. Vieraat tai toiset äärimmäisen harvoin tunnistavat itsensä näistä peilirepresentaatioista, eikä heille anneta tunnustettua mahdollisuutta keskustella representaatioista ja vaikuttaa niihin.

Hyvin usein väkivalta, suvaitsemattomuus, konfliktit ja pakkovalta niin sanotuissa ”meissä”, suomalaisissa, eurooppalaisissa tai muissa lähiyhteisössä pyritään kontekstualisoimaan. Tällöin kerrotaan erityisistä historiallisista ja sosioekonomisista tilanteista, poikkeustapauksellisuudesta, erityisistä devianteista ryhmistä, yksittäisistä historianoikkujen synnyttämistä diktaattoreista, spurguista tai ongelmanuorista, jotka eivät millään tavoin voi kuvastaa sitä mitä me ”oikeasti” olemme. Vieraassa ilmenevä sivistykseltä näyttävä pyritään unohtamaan ja samalla tavoin näyttämään joukolta poikkeustapauksia. Maailmansotia, kylmiä sotia, Pohjois-Irlannin tai Etelä-Amerikan veristä historiaa, Bosnian etnisiä puhdistuksia ei nähdä ”meidän” kulttuuripiirteinä vaan ne rajataan taidokkaasti aina itsen ulkopuolelle. Lähi-idästä puolestaan lähes mikä tahansa uutisoitavissa oleva tapahtuma kelpaa kuvaamaan ”meille” ”niiden” kulttuuria.

Kalvo 5 Kenellä on kulttuuria koskeva tieto?

Jos haluaisimme lähettää Suomalaisen kulttuuridelegaation Iraniin kertomaan suomalaisesta kulttuurista, saattaisimme käydä kovat kiistat siitä, kenet Iraniin lähettäisimme, varsinkin jos ehdokkaina olisivat pelkästään Matti Nykänen, Paavo Väyrynen ja Lenita Airisto. Osaisimme eritellä toisillemme, millä perustein Paavo olisi parempi ja pätevämpi kuin Lenita. Voisimme käydä paljon kiistaa siitä, mikä on suomalaista kulttuuria, mikä Suomeen liitetty taas pitäisi nähdä muuna kuin suomalaisuutena. Voisimme analyyttisesti eritellä miksi Paavon suomalaisuutta koskevat käsitykset ovat hyviä tai huonoja Mattiin ja Lenitaan verrattuna. Ennemmin tai myöhemmin havaitsisimme, että koko suomalaisuus on aktiivisen identiteettikamppailun, valtasuhteiden, representaation politiikan ja vaikuttamisen paikka. Iranilaiset taas eivät välttämättä ollenkaan voisi ilman merkittävää Suomeen liittyvää perehtyneisyyttä eritellä itselleen, kuinka kokonaisvaltaisesti Matti Nykänen edustaa olemuksellaan koko Suomen väestöä.

Niinpä aina olisikin syytä kiinnittää kriittistä huomiota siihen, millaisen vallan vaikkapa tiedotusvälineille, eri organisaatioille tai yksittäisille ihmisille annamme, kun haluamme lisää tietoa tietystä ”kulttuurista” tai kun haluamme jonkin tiedon nojalla vaikuttaa ihmisiin, jotka näemme muun kuin oman kulttuurimme jäseninä tai jonkin sellaisen ryhmän jäseninä, jota emme syvällisellä tasolla tunne.

Liian pitkälle popularisoituessaan kulttuuripuheen seuraukset voivat olla kaikin puolin hupsuja, jos ihmistä kohdellaan ainoastaan anonyyminä kulttuurin edustajana eräänlaisten mielikuvien varassa tehtyjen peukalosääntöjen innoittamana. Merja Anis on kertonut eräästä tapauksesta: epilepsiasta kärsinyt nuori, tässä tapauksessa somalialaistaustainen tyttö, oli jäänyt pitkäksi aikaa ilman asianmukaista hoitoa, koska hänen heikkoa koulumenestystään oli pitkään sosiaalitoimessa selitetty sillä, ettei tietyssä ”kulttuurissa” naisia kannusteta koulunkäyntiin. Tulokset kuitenkin paranivat heti kun sairauteen saatiin asianmukainen diagnoosi.

Suomalaisten nuorten kohdalla tuntuu usein, että yhä tarkempi psykososiaalinen seula löytää ADHD:t, Aspergerit ja muut medikaaliset selitykset ongelmaan jos toiseen. Tarkentuvat lääketieteelliset standardit auttavat havainnoimaan lapsen kasvua ja kasvatusta tiettyihin uomiin, mutta maahanmuuttajien kohdalla psykososiaaliset seulat tuntuvat painottuvan siten, että kulttuurisensitiivisyys, herkkyys erilaisten taustojen suhteen kääntyy liiallisessa peukalosääntöjen tarpeessa kaiken selittämiseksi kulttuurilla.

Kalvo 6 Mieskulttuurit, valta ja väkivalta

Yleensä suomalaisen miehen puhuessa suomalaisuudestaan hän puhuu siitä leikitellen. Jos puhe kääntyy vakavammaksi, esimerkiksi väkivallan yhteyteen, kulttuuri pyritään aktiivisesti selittämään pois. Esimerkiksi sitä tilastollista tosiseikkaa, että Suomi on Euroopan henkirikostilastojen huippua, selitetään varsin harvoin tosissaan suomalaisella kulttuurilla. Ennemminkin kaikki ovat syvän tietoisia siitä, että henkirikokset keskittyvät tiettyihin alkoholisoituneisiin, syrjäytyneisiin ja alempiin sosiaaliluokkiin kuuluviin ryhmiin: väkivalta ulkoistetaan ”meistä” pois, ja sosiaalitoimen alaan kuuluvat erityiskysymykset, työttömyys, heikko perhetausta, rikkinäinen elämä ja muut syrjäytymiskysymykset astuvat keskiöön.

Nämä tekijät on sinänsä viisasta ottaa huomioon, koska tällöin jokaisen suomalaisen miehen ei tarvitse tuntea kollektiivista häpeää suomalaisuudestaan jokaisen henkirikoksen kohdalla. Onkin joskus hieman erikoista, että jos maahanmuuttajamies käyttäytyy väkivaltaisesti, hänen toimintaansa selitetään hyvin helposti yksinomaan ”patriarkaalisella kulttuurilla”. Tapauksissa, joissa ihmisen toiminnan motiivina, perusteluna tai virikkeenä on huoli oman vallan ja statuksen menetyksestä ja joissa tekijän lähipiiri aktiivisesti tukee väkivaltaista käyttäytymistä, puhutaan kunniaväkivaltana. Kunniaväkivallasta on aina syytä keskustella tarkasti ja tärkeintä on ilmiön, ei käsitteen sanamuodon analyyttinen pohdinta.

Patriarkaalisen kulttuurin selitysmalliin jämähtäminen johtaa helposti suomalaisella ihmisellä käsitykseen, jossa kulttuuri mielletään epäpoliittiseksi, homogeeniseksi, kaikkien tietystä maasta tulevien ihmisten ja tiettyyn etniseen tai kulttuuriseen ryhmään kuuluvien samalla tavoin mieltämäksi asiaksi. Ihmiset alistuisivat ilman henkilökohtaista pohdintaa kulttuuriseen koodiin, ikään kuin ohjelmoidut robotit. Annetaan ymmärtää, että kokonaisen etnisen tai kulttuurisen ryhmän miessukupuoli olisi ihmisiä päämäärätietoisesti alistamassa.

Antropologit ja sosiologit ovat kritisoineet tällaista kulttuurin mekanisoimista ja essentialisoimista hyvin innokkaasti jo montakymmentä vuotta. Kun Pierre Bourdieu oli kenttätöissä Algeriassa, hän havaitsi että ihmiset –miehet tai naiset- eivät koskaan alistu kulttuuriseen merkitysrakenteeseen sellaisenaan.

Yhteiskunnan jäsenet eivät ainoastaan toista kulttuurin valmiiksi antamia ilmaisuja, vaan he myös luovat uusia. Algerialaiset miehet ja naiset eivät koskaan alistuneet kulttuurin heille määrittelemään sosiaaliseen asemaan, elämäntapaan tai tyyliin, vaan he pyrkivät käyttämään taloudellisia, symbolisia ja sosiaalisia keinoja määritelläkseen identiteettinsä mahdollisimman myönteisesti. Esimerkiksi avioitumissääntöjä ei koskaan noudatettu sellaisinaan, vaan niitä noudatettiin ja joskus rikottiin sen mukaan, miten niistä saatiin eniten hyötyä sosiaalisen arvostuksen, joskus jopa taloudellisten etujen hankkimiseksi.

Kulttuuriset instituutiot siis ohjaavat ihmisten käyttäytymistä, mutta eivät lopullisesti ja yksityiskohtaisesti. Olosuhteiden ja sosiaalisten hierarkioiden puitteissa jokainen tekee yksilöllisiä ratkaisuja ja muodostaa laajemman kulttuurin ja elämänhistorian antamista aineksista oman identiteettinsä ja elämäntapansa. Kulttuuria ei siis pitäisi ymmärtää muuttumattomaksi ärsyke-reaktio-koneistoksi. Se on nähtävä kokonaisuutena, josta käydään sekä näkyvää että tiedostamatonta valtakamppailua, representaation politiikkaa, ja jossa on tilaa yksilöllisille tulkinnoille niissä rajoissa mitä aineelliset olosuhteet, hegemonisen aseman saaneet käsitykset sekä omat sosiaaliset, kulttuuriset, taloudelliset ja muut ”pääomat” rajaavat.

Tällöin pystytään selittämään, miksi suomalainenkin kulttuuri ja suomalaiset instituutiot, vaikkapa kirkko, armeija tai koulu ovat esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeen muuttuneet merkittävällä tavalla sekä sisäisten että ulkoisten prosessien seurauksena. ”Patriarkaalisen kulttuurin” käsite ei siis sinänsä ole väärä, mutta se ei toimi yksinään. Sen lisäksi on aina tarkasteltava ympäröiviä olosuhteita, valtasuhteita ja niitä ihmisiä, jotka käyttävät patriarkaalista perinnettä symbolisena ja sosiaalisena resurssinaan.

Väkivaltaan syyllistytään yleensä silloin, kun ihmisen erilaiset huolet ovat kasaantuneet. Huoleen oman yhteisön, perheen ja perinteen murentumisesta liittyy huoli oman roolin ja uskottavuuden menettämisestä sekä kontrollin ja hallinnan puutteesta. Yhteisö toimii yksiulotteisen, fundamentalistisen tulkintatavan mukaan yleensä silloin, kun eri prosessien seurauksena omalta tuntuva yhteisö on segregoitunut eli eriytynyt piiriksi, jossa eri tavoin ruokitaan vastakkainasetteluja, käsityksiä siitä, että ympäröivä yhteiskunta, vaikkapa suomalainen yhteiskunta on vahingollinen, ”meitä” halveksuva ja itselle ulkoinen yhteisö.

Onkin kysyttävä, peittääkö ”patriarkaalisesta kulttuurisen” selitysmalliin jääminen väkivaltatapauksissa sen hiljaisen vallan, joka pitää tietyt ihmiset yhteiskunnallisessa marginaalissa, vailla vaikutusmahdollisuuksia, vailla aitoja yhdenvertaisuuden kokemuksia ja vailla tunnetta siitä, että erilainen ihminen on suomalaisessa yhteiskunnassa aidolla tavalla yhtä tärkeä ja uskottava ihminen kuin kuka tahansa muu?

Peittääkö patriarkaalisesta kulttuurin selitysmalliin jääminen näkyvistä sitä monimutkaista arjen luokitteluvaltaa, joka pitää ainakin tietyistä maista tulevat maahanmuuttajat työttöminä tai huonosti palkatuissa töissä, sekä käytännössä erillään yhteiskunnallisesta päätöksenteosta ja ylipäänsä kuulemisesta myös omaan itseen liittyvissä asioissa vaikkapa huoltajuusasioissa tai muissa hankalissa sosiaalitoimen asioissa?

Kertovatko vaikkapa Fadime Sahindalin murhan kaltaiset tapaukset tiettyyn toimintatapaan takertumisen lisäksi myös työmarkkinoilta syrjäytyneiden siirtolaisperheiden tilanteesta, tilanteesta jossa mahdollisesti kielitaidoton, omien roolikäsitystensä, pettymystensä ja segregoitumisen kokemusten kanssa kamppaileva ihminen turhautuu tilanteessa, jossa nuorempi polvi oppii vanhempiaan nopeammin tavat toimia ja liikkua suvereenisti uudessa asuinmaassa?

Olisi tosin aina pidettävä mielessä, että hyvä yhteiskunnallinen status, vaikkapa työpaikka ja tohtorintutkinto ei takaa väkivallasta luopumista. Ennemminkin korkean aseman omaavalta ihmiseltä saatetaan odottaa ja vaatia muita enemmän tradition mukaista toimintaa sekä perheen kontrollointia. Lisäksi korkeasti koulutetun ihmisen segregoitumisen kokemukset ja pettymykset saattavat olla uuteen maahan muutettaessa isompia kuin ns. ”tavallisella” ihmisellä, joka ei koe siirtymää heikosti palkattuun työhön niin dramaattisena asiana.

Voisiko toisin sanoen kunniaväkivallankin kysymysten ratkaisemisessa tarkastella niitä sosiaalisen elämänhistorian ja elämänkulun alaan liittyviä prosesseja, joita niin hanakasti tuodaan esiin kantasuomalaistenkin ihmisten henkirikollisuustilastoja selitettäessä? Huomion olisikin kulttuurilla selittämisen sijaan kiinnittyä siihen, millä tavoin voisi kehittää sellaisia ajattelun ja toiminnan keinoja, joissa ristiriitatilanteita ei nähtäisi nollasummapelin kaltaisina uhkina omalle statukselle, normeille ja rooleille. Väkivaltaan syyllistyneiden terapiatyössä näitä menetelmiä lienee kehitetty jo pitkään, mutta ongelmana tuntuu olevan se, että tällaista väkivaltatyötä on vieläkin huomattavan vähän, ja resurssit epävakaalla pohjalla.

Kalvo 7 Kuinka löytää ylikulturisoinnin ja ylipsykologisoinnin välimaasto?

Kulttuuridiskurssin ylenpalttisuudesta on seurannut myös se, että monet ihmiset saattavat reagoivat eri näköisen ja eri uskontoa edustavan ihmisen tekemiin rikoksiin tavoin, jossa rikokseen syyllistynyt ihminen nähdään anonyymina kulttuurinsa edustajana. Kulttuuri ja uskonto nähdään teon varsinaisesti tehnyttä ihmistä enemmän syyllisenä tiettyyn tekoon, vähän samaan tapaan kuin usein suomalaisen miehen perheväkivallassa miessukupuolen ”maskuliiniseen pätemiseen” kiinnitetään enemmän huomiota kuin väkivaltaan syyllistyneeseen yksilöön ja hänen taustaansa.

Tämä näkyi Hollannissa 2004 erityisellä tavalla. Theo Van Goghin murhan jälkeen viharikollisuus erityisesti muslimivähemmistöä kohtaan lisääntyi: oli ironista, että sananvapaudesta huolissaan olevat ihmiset esittivät samanlaisia tappouhkauksia kuin Van Goghin murhaaja vain kohteen uskonnon perusteella, ja moskeijoihin iskettiin polttopulloin. Vain kaksi vuotta aikaisemmin oli tapahtunut edellinen poliittinen murha, jossa turkisaktivisti tappoi oikeistopoliitikko Pim Fourtyinin.

Kuitenkin vain Van Goghin murha on jäänyt erityisellä tavalla mieleen ja herättänyt voimakkaita tunnereaktioita, huolta ”heidän” kotoutumisestaan, turvallisuusretorisia palopuheita ja monia intohimoja, jotka jatkuvat vielä tänäkin päivänä. Molemmissa murhatapauksissa murhaaja oli nuori, hollantilainen ääriryhmään kuuluva mies. Van Goghin murhan kohdalla tekijä oli muslimi. Oliko tässä syy siihen, että Mohammed Bouyeria ei mielletty organisoituneena poliittisena toimijana vaan jonkinlaisena islamin edusmiehenä, ”muslimikulttuurin” jäsenenä?

Kun Pekka-Eric Auvinen teki kuuluisat tekonsa, televisioon kutsuttiin vielä Auvisen ollessa sairaalassa salamannopeudella SPR:n kriisipsykologi ja lukiolaisten liiton puheenjohtaja. Pian lehdet täyttyivät nuorten mielenterveysongelmiin liittyvistä keskusteluista, ja Auvisen hiustyylistä, Nietzschen lukemisesta, pukeutumisesta ja monista muista tekijöistä haluttiin löytää koulukiusaamisen ja mielenterveysongelmien merkkejä. Kun brittiläinen Guardian-lehden toimittaja selitti Auvisen tekoja suomalaisella kulttuurilla, suomalaiset joko nauroivat tai suuttuivat tulisesti. Auvisen kohdalla mentiin Suomessa ylikulturisoinnista toiseen ääripäähän, ylipsykologisointiin. Kuitenkin sekä Boyerin että Auvisen elämät, kuten kaikkien muidenkin lienevät jossain näiden kahden ääripään välissä.

Suomalaisen palvelujärjestelmän, tiedotusvälineiden sekä myös tutkijoiden suurin haaste maahanmuuttajamiehiä, ongelmatilanteita tai ylipäänsä ihmisiä ikään, sukupuoleen, etnisyyteen ja uskontoon katsomatta tarkastellessa on löytää tasapaino liian innokkaan atomisoinnin ja yksilöllistämisen sekä liian isolla pensselillä huitomisen välillä. Tutkimuksen, kansalaiskohtaamisen ja hyvän palvelujärjestelmän elinehtona on se, että ihmisissä voidaan nähdä yleistettävissä olevia piirteitä. Tämä yleistäminen täytyy kuitenkin tehdä huolellisesti ja pitäen mielessä, että myös muut kuin oman lähiyhteisömme jäsenet ovat aina yksilöllisiä ihmisiä.

Toistaiseksi sekä Suomen ensimmäinen kouluampuminen että pommiräjähdys ovat olleet kantasuomalaisten tekemiä, jonka vuoksi molemmista teoista on osattu keskustella varsin taustoittavasti ja asiallisesti. Jos joskus maahanmuuttajataustaisen kohdalla tapahtuu jokin samantapainen ilmiö, olisi siitä keskusteltava pitkälti samalla huolellisuudella kuin Auvisen ja Gerdtinkin tapauksissa.

Kalvo 8 Edward Said ja kontrapunktinen luentatapa

Atomisoinnin ja ylikulturisoinnin tasapainottamiseksi, välimaaston löytämiseksi, on olemassa keinoja. Yksi keino voisi olla Edward Saidin lanseeraaman kontrapunktisen luentatavan käyttäminen sekä uutisia, kulttuurituotteita, elämänhistorioita katsottaessa.

Kontrapunktinen luentatapa tarkoittaa aktiivisen vastaanlukemisen strategiaa: yhtäläisyyksien etsimistä sieltä missä niitä ei totutusti ole tajuttu etsiä. Kontrapunktisessa luentatavassa tekijöiden etnisyydet, sukupuolet ja sukupolvet vaihtavat paikkaa, jolloin voidaan pohtia mikä olisi oma posititiomme kuvatussa tilanteessa tai tarinassa. Vaikkapa maahanmuuttajien rikollisuutta tarkastellessa suomalaisen olisi hyvä tarkastella sitä, millä tavoin suomalaissiirtolaisten edesottamuksia Ruotsissa uutisoitiin 60-luvulla, ja millä tavoin suomalaisia paikallisessa politiikassa käsiteltiin. Suomalaiset olivat tuolloin oikein olan takaa leimattu ryhmä, mutta kun uutisointi ja politisointi alkoi siistiytyä jo 80-luvulle tultaessa, on tuosta ajasta enää vaikea muistaa mitään.

Kalvo 9 Kahdeksan surmanluotia: mitä tapahtui ennen väkivaltaa?

Miesseminaarissa haluaisin tarkastella erityisesti paria esimerkkiä kontrapunktisesti.

Kahdeksan surmanluotia on maailman kaikkien aikojen kevyesti parhain elokuva. Katsoin sitä jo viisivuotiaana, jonka seurauksena leikin naapurin Arin kanssa hiekkalaatikolla pontikankeittoa. Elokuva kertoo tositarinan Pihtiputaalla eläneestä pienviljelijä Tauno Pasasesta, joka ampui hänet pidättämään tulleet neljä poliisia. Alkuun teko tuntuu järjettömältä, irrationaaliselta teolta, viinaspäisen miehen mielijohteelta. Jos Pasanen olisi tehnyt tekonsa Ruotsissa, niin edessä olisi ollut Expressenin kirkuvat otsikot: ”En finne igen”. Voi kuvitella millainen terroristi-, islamismi- ja kotoutumishuoliuutisointirumba lähtisi pyörimään, jos Tauno Pasanen olisi tehnyt tekonsa tänä päivänä ja ollut maahanmuuttaja ja vieläpä muslimi.

Kiinnostavinta kahdeksassa surmanluodissa on ennen surmaa tapahtuneiden ilmiöiden yksityiskohtainen ja tarkka kuvaus. Tauno Pasasta ei puolustella, mutta 60-luvun rakennemuutoksen keskellä elävän pientilallisen elämä, epävarmuus, pettymykset ja alkoholismi kuvataan pikkutarkasti. Niskanen ei pyri elokuvassa löytämään minkäänlaisia lieventäviä asianhaaroja, vaan hän kuvaa dokumentaarisesti sitä, millainen ympäristö voi altistaa ihmisen väkivaltaan. Moni elokuvan nähnyt saattaa muistaa, että elokuva alkaa Pasasen itsensä sitaatilla ”viina se ol kaiken pahan alku ja juuri meijän perreessä”, mutta elokuvan nähtyään ihminen tietää, että viina saattoi olla vain yksi tekijä vyyhdissä, johon liittyy Suomen palvelurakenteen muutos, maaseudun autioituminen, 50-60-luvun maatilapolitiikka, elinkelvottomat pientilat, muihin pohjoismaihin verrattuna suuri maalaisköyhyys: kaikki ne ongelmat jotka saivat suomalaisetkin liikkumaan 60-70-luvuilla Ruotsiin paikoin yli 40 000 ihmisen vuosivauhdilla.

Suomen kulttuuripolitiikan ongelma on tällä hetkellä se, että teemme vain sotaelokuvia tai romanttisia karipekkatoivoskomedioita. Myös maahanmuuttajaväestön kysymykset tarvitsisivat huolella tehdyn pitkän elokuvansa, koska se lisäisi ihmisten kykyä taustoittaa ongelmallisia asioita. Elokuvan ei tarvitse olla kahdeksan surmanluodin kaltainen elokuva, mutta sen tulisi olla jokin sellainen jonka avulla voi lähteä purkamaan niitä tekijöitä, joita Uutislehti 100:n tai iltalehtien sivuilla ei näy. Usein väkivalta on vain päätepiste pitkälle prosessille, ja tämän pitkän prosessin pitäisi olla se kaikkein kiinnostavin asia.

Kalvo 10 Auttaisiko kyyttökarjan ja lehmäkulttuurien muutoksen tarkastelu myös mieskulttuurien muutoksen tarkastelussa?

Toinen esimerkki. Tämä on suomenkarjanlehmä, kuvan yksittäistapaukset lapinlehmiä. Se on niin kiltti lehmä, että isovanhempani uskalsivat lähettää kaksi enoani 50-luvun alkupuolella, noin nelivuotiaina kahdestaan ison lehmälauman kanssa paimeneen kilometrien päähän kotoa. Jo saman vuosikymmenen aikana ensimmäiset, kookkaammat, nykyisin käytössä olevat ayrshire-karjan lehmät tuotiin Kiteelle, ja niitä paimennetaan eri tavalla, kun maaseutu on muutenkin muuttunut. Ayrshire-lehmät ovat lähellä maatilaa, kyyttöjä oli tapana käyttää pitkien matkojen, kilometrien päässä navetasta.

Äitini tuolloisen sukupuolikäsityksen mukaisesti jäi kotiin oman äitinsä kanssa kotihommiin. Koti oli naisten paikka, kun taas enoni seikkailivat kodin ulkopuolella isänsä kanssa siellä täällä. Enoni on kirjoittanut, miten suuri hätä heillä paimenessa oli, vaikka syytä siihen ei varsinaisesti olisi. Isä oli tuolloisenkin normin mukaisesti varsin ankara ihminen, ja piiskaa tuli helposti jos lehmä pääsisi kaurapeltoon ronkkimaan. Niinpä lehmäparka hätyytettiin laitumella kaurapellon ääreltä jo kymmeniä metriä ennen kaurapeltoa, ettei mansikki vahingossakaan pääse peltoa tallomaan ja näin aiheuttamaan poikien piiskaamista.

Kun tuonaikaista arvojärjestelmää ja sen käsitteitä pitäjässämme susirajan tienoilla katsotaan, niin jokainen alueella asunut voi rehellisesti katsoa jos pystyy, miten lapset pyrittiin kasvattamaan, millaisina naisen oikeudet nähtiin, mitä ajateltiin seksuaalisista vähemmistöistä. Emme silti näe omaa tuolloista yhteiskuntaamme muuttumattomana patriarkaalisena kulttuurina: yhteiskuntamme on muuttunut, kuten kaikki muutkin maailman yhteiskunnat, joiden dynamiikasta meillä, siis suomalaisilla, ei välttämättä ole riittävästi tietoa, jos hankimme tiedon ainoastaan tiedotusvälineiden kautta.

Lehmäkulttuurin kehitysvaiheisiin ja lehmienhoidon historiaan tutustuminen yhdessä kantasuomalaisten ja maahanmuuttajien kanssa saattaa synnyttää lisää tietoa maaseudun muutoksen historiasta ja myös miesroolien ja mieskulttuurien muutoksen historiasta. Tämä voi auttaa suomalaisia, ellei ketä tahansa ymmärtämään, että kulttuuri on hitaasti muuttuva paikka, jonka sisällä ihmiset ovat asioista aina useita eri mieliä.

Claes Andersson sanoi kirjassaan ”12 vuotta politiikassa” että ihminen, joka mielestään pitäytyy perinteessä eikä koskaan muuta mielipiteitään, valehtelee, koska ympäröivä yhteiskunta muuttuu. Muuttumaton mielipide muuttuu vuosikymmenten saatossa normaalista jäpäköyryydeksi. Sellaisella toiminnalla, mikä olisi ollut hyväksyttävää vaikkapa 50-luvun pihtiputaalaisessa agraariyhteiskunnassa, olisi nykymuotoisessa yhteiskunnassa hyvin erilaisia vaikutuksia, eikä alkuunkaan sellaisia millaisia tekijä olisi ajatellut.

Olennaisinta on se, että muutoksen omassa elämässään tekee viime kädessä kukin ihminen itse ja siten, että hän kykenee kriittisesti arvioimaan valintojensa ja tekojensa seuraukset itselleen ja toisille ihmisille. Yleensä muutosta tiedoissa, taidoissa ja asenteissa ei tapahdu mihinkään suuntaan, jos muutosta vaatii hyvin voimakkaalla tai leimaavalla tavalla itsen ulkopuoliseksi, vihamieliseksi tai vieraaksi koettu ihminen. Esimerkiksi George W. Bushin Lähi-idän kiertueen taannoinen, sinänsä legitiimi vaatimus ”arabimaiden on uudistuttava” meni todennäköisesti kuuroille korville, koska poliittisen kriisin keskellä arabimaat eivät pidä itseään tasapuolisina dialogin osapuolina suhteessa sanelupolitiikkaa ja interventioita harrastavaan Yhdysvaltoihin. Elävässä Suomenkin elämässä kovin harva muuttaa vaikkapa hius- tai pukeutumistyyliään koulussa tai työpaikalla jos inhokki niin vaatii.

Niinpä olisi keskityttävä siihen, millaisin keinoin voidaan tehokkaimmin avata mahdollisuuksia dialogille, sellaiselle oppimiselle jossa ihminen kokee keskustelukumppanin vertaisekseen, ystäväkseen, sellaiseksi ihmiseksi johon voi samaistua. Tällöin toista ihmistä yleensä kuunnellaan, ja myös itsereflektiivisyys, kyky katsoa kriittisesti omaa toimintaa, kehittyy. Jotta eri mieskulttuurit saataisiin tässä suhteessa kunnolla kohtaamaan, tarvitaan entistä enemmän sellaista toimintaa, jossa sekä maahanmuuttajamiehet että kantaväestön miehet voivat luonnollisella tavalla toimia yhdessä, löytää mielekkään, yhdenvertaisen kontaktipinnan ystävystymiseen ja myös tietojen, taitojen ja asenteiden muuttamiseen.

Vertaisryhmätoiminta sekä erilaiset kohtaamispaikat tarvitsevat yhä kipeämmin mieserityistä toimintaa, koska suomalaiset miehet ovat tuloryhmästä riippumatta naisia skeptisempiä ulkomaalaisväestöä kohtaan, kun taas usein maahanmuuttajamiehillä uusien perhe- ja muiden roolien omaksuminen vaatii erityistä paneutumista sekä uusien tietojen, taitojen ja asenteiden hankkimista.

Toistaiseksi sekä projektitoiminta että maahanmuuttotutkimus Suomessa on keskittynyt enemmän naiserityisiin kysymyksiin. Mikäli kotoutumisen kaksisuuntaisuuden ideaali voisi kehittyä ja parantua myös käytännössä, edellyttää tämä mieserityisten kysymysten nykyistä parempaa, kriittistä haltuunottoa sekä hallinnossa, projektitoiminnassa että maahanmuuttotutkimuksen kentällä.

________________________________________________________________________________

Kirjallisuutta:

Anis, Merja (2008) Sosiaalityö ja maahanmuuttajat. Lastensuojelun ammattilaisten ja asiakkaiden vuorovaikutus ja tulkinnat, Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D 47/2008, Helsinki: Väestöliitto.

Bourdieu, Pierre (1977): Outline of a Theory of Practice, Cambridge: Cambridge University Press.

Foucault, Michel (2004) Society Must Be Defended, Lectures at the Collége de France, 1975-76. London: Penguin Books

Foucault, Michel (2005) Tarkkailla ja rangaista, Keuruu: Otava

Foucault, Michel (2007) Security, territory, population. Lectures at the Collége de France 1977-1078, New York: Palgrave

Kuortti, Joel & Lehtonen, Mikko & Löytty, Olli (toim.) (2007): Kolonialismin jäljillä. Keskustat, periferiat ja Suomi. Helsinki: Gaudeamus

Lehtonen, Mikko & Löytty, Olli (toim.) (2003): Erilaisuus. Tampere:Vastapaino

Paananen, Seppo (toim.)(2005): Maahanmuuttajien elämää Suomessa. Helsinki: Tilastokeskus

Pyykkönen, Miikka (2007): Järjestäytyvät diasporat. Etnisyys, kansalaisuus, integraatio ja hallinta maahanmuuttajien yhdistystoiminnassa, Jyväskylä studies in education, psychology and social research 306. Jyväskylä: Jyväskylän Yliopisto

Rastas, Anna & Huttunen, Laura & Löytty, Olli (toim.) (2005): Suomalainen vieraskirja. Kuinka käsitellä monikulttuurisuutta. Tampere: Vastapaino

Said, Edward W. (2003): Orientalism, London: Penguin Books

Kommenttikirjoitus: Sananvapaudesta, islamista ja siitä, kuka tosiasiallisesti toimii

Tämä kirjoitus on kommentti nimimerkki "Kallelle", joka on kommentoinut kirjoitustani "Islamista, Iranista ja politiikasta". Tämän kirjoituksen ymmärtämiseksi kannattaa siis lukea myös edellä mainittu kirjoitus. Kirjoitan kommenttiviestin erillisenä viestinä enkä osana kommenttiketjua, koska tekstini linkit ovat tällöin helpommin klikattavissa.

Koska tämä kirjoitus on kommenttiviesti, se on luonteeltaan argumentatiivinen.

Laitan samalla alle muutaman avainsanan, että myös googlea ruokatunnillaan käyttävät Iltalehti-ihmiset törmäisivät tähän kirjoitukseen ja että tästä tulisi todella klikattu ja toivottavasti myös loppuun asti luettu:

Ilkka Kanerva leopardistringeissä KATSO KUVAT!
Liisa Jaakonsaari bikineissä ÄLÄ KATSO KUVIA!
Islaminuskoinen maahanmuuttajamies puukotti, raiskasi, kunniamurhasi, löi pesäpallomailalla, syrjäytyi, tarttui koraaniin ja teki itsemurhaiskun: lääkärit löysivät etelänmatkansa jälkeen syyn islamista katsottuaan wikipediaa ja lainattuaan kirjastosta Koraanin ja muututtuaan näin ollen islam-asiantuntijoiksi. KATSO KUVAT!
Teinitytöt viuhahtivat koulussa KATSO KUVAT!
Merikukka Forsiuksen alastonkuvat kohahduttavat KATSO KUVAT!


Ja sitten itse asiaan.

”Fakta on, että muslimimaahanmuuton seurauksena esim. sananvapaus on Euroopassa heikentynyt. Sillä miten "oikeaoppinen Islam" näkee sananvapauden tai mitä muslimit vastaavat sananvapaudesta sosiologisiin tutkimuksiin ei ole väliä. Väliä on vain sillä miten mitkä ovat heidän toimintansa tosiasialliset seuraukset.”

Pew Global Attitudes Project sekä World Values Survey mittaavat luotettavasti sitä, mitä muslimit ajattelevat demokratiasta, sananvapaudesta ja siihen liittyvistä asioista. Ajattelu johtaa usein myös toimintaan. Tästä syystä tutkimuksilla on muun muassa sananvapaudesta puhuttaessa kerrassaan jumalattoman paljon väliä. Edellä mainittujen tutkimusten lisäksi on olemassa myös muita tutkimuksia, joita koskevaan tietoon pääsee ilmaiseksi internetissä. Tuoreen, helmikuussa valmistuneen Gallup center for muslim studies- surveyn mukaan 93% maailman muslimeista tuomitsee terrorismin ja väkivallan. Lukuun mahtuu 1.17 miljardia ihmistä.

http://www.middle-east-online.com/english/?id=24546

Muun muassa näiden tutkimusten valossa on tarkasteltava kriittisesti, ketkä tosiasiallisesti ovat sananvapauden heikentämiseen Euroopassa syyllistyneet, ja ketkä sen puolesta tosiasiallisesti taistelevat.

Suomessa tosiasiallisia sananvapauden heikentäjiä ovat olleet Kaltion päätoimittajan erottaneet tyttiisohookanaasunmaat ja muut kukkahattutädit, jotka pelkäävät muslimien suuttuvan kun ravintolan nimeksi annetaan Mecca. Itse muslimit taas eivät Suomessa tosiasiallisesti ole erottaneet Kaltion päätoimittajaa, kieltäneet betoniporsaita tai joulujuhlia tai vaatineet Mecca-ravintolan sulkemista. Tosiasiallisessa kieltämisessä asialla ovat olleet ainoastaan supisuomalaiset, islamia sekä kulttuurin käsitteen dynaamisuutta harvinaisen heikosti tuntevat pastoraaliset uusnunnat, ”eksoottisia kulttuureita” jalo villi-mentaliteetilla karnevalisoivat Caisa Halla-ahot. Muualla Euroopassa asia on täysin samalla tavoin. Saksan shariafarssiin syyllistyneet tuomarit, iranilaisen naistaiteilijan taidenäyttelyn Hollannissa kieltäneet ihmiset (!), sekä itsesensuuriin syyllistyneet toimittajat ovat kaikki kantaväestöä, eivät maahanmuuttajia eivätkä muslimeja.

Olin viime viikonloppuna Ruotsin Amnestyn vuosikokouksessa, jonka eräässä työryhmässä jokunen ruotsalainen amnesty-aktiivi halusi kieltää alkoholin Amnestyn tilaisuuksissa, koska se ”voisi loukata muslimeja”. Ruotsin Amnestyn johtokunnan jäsen Shirin Heidari (itse musliminainen) käytti puheenvuoron, jossa hän ilmaisi ihmisoikeusajattelun myös Amnestyssa lähtevän siitä, että ihminen tekee henkilökohtaista elämäänsä koskevat valinnat itse, eikä järjestö tai jokin muu elin hänen puolestaan. Iltatilaisuudessa otimme Heidarin kanssa punaviinipullon puoliksi.

1,17 miljardin maltillisen muslimin joukosta löytyy toki jos jonkinlaista viheltäjää. Osa vaatii joidenkin elokuvien tai pilapiirrosten kieltämistä. Jari Halosen Jumalan Teatterin, Turkan Seitsemän Veljeksen, Sikavaakunan ja Sikamessiaan, Hannu Salaman Juhannustanssien, Teemu Mäen videoteoksen, Lordin kasvonaamiokohun ja Katarina Lillqvistin animaation yms. muiden jupakoiden ja milloin minkäkin ”kohujen” maassa tämä on mielestäni täysin sallittavissa ilman minkäänlaista syytä moraalipaniikkiin. Oikeus poliittisiin mielipiteisiin on kaikilla, ja kyse Suomen pilakuvamielenosoituksissa on ennemminkin sananvapauden tosiasiallisesta toteuttamisesta kuin siihen kohdistuvasta uhasta.

1,17 miljardin maltillisen muslimin ryhmään mahtuu silti myös melkoinen määrä yhteiskunnallisia liikkeitä, poliittisia puolueita, tiedemaailman verkostoja sekä yksittäisiä laajalti tunnettuja aktiiveja, jotka pyrkivät sananvapauden laajentamiseen ja tosiasialliseen toteutumiseen sekä Lähi-idässä että muualla. Ne pyrkivät myös aktiivisesti vähentämään sen jäljelle (ja jälkeen) jääneen 7% radikaaliporukan vaikutusvaltaa ja muutoinkin muuttamaan maailmaa ihmisoikeusmyönteisempään suuntaan. Kaltiokieltämisillä ja Mecca-pelleilyillä tehdään myönnytyksiä 7% radikalistivähemmistölle ja syljetään reformistiliikkeiden kasvoille.

Reformistiliikkeitä ja henkilöitä on niin paljon, että niiden kunnollinen listaaminen on täysin mahdotonta, mutta alla on listattuna muutamia niistä, joista on uutinen internetissä tai omat internet-sivut.

Samalla näiden liikkeiden toiminta on huomattavasti vaikuttavampaa, asiantuntevampaa, tosiasiallisempaa ja praktisempaa kuin yhdenkään likimain kirjoitustaitoisen blogger-blogeissa nimimerkin suojien takaa jeesustelevan suomalaisen.

http://news.bbc.co.uk/2/hi/middle_east/5359672.stm

http://islamlib.com/en/

http://www.futureislam.com/

http://news.bbc.co.uk/2/hi/uk_news/7359906.stm

http://www.csidonline.org/

http://timesofindia.indiatimes.com/Muslim_clerics_declare_terror_un-Islamic/articleshow/2813375.cms

http://www.muslimnews.co.uk/news/news.php?article=1080

http://en.wikipedia.org/wiki/List_of_Iranian_Intellectuals

http://en.wikipedia.org/wiki/Liberal_movements_within_Islam#Thinkers_and_Activists

http://www.rawa.org/index.php

” Eli Islamin vaikutus on se miten muslimit täällä vaikuttavat, ei se miten joku metafyysinen olio nimeltä Islam vaikuttaa.”

Yllä pari linkkiä siihen todellisuuteen, millä tavoin muslimit täällä meidän yhteisessä maailmassamme vaikuttavat. Siihen todellisuuteen olisi jo suomalaistenkin pikkuhiljaa aika herätä iltalehtien, Jussi Halla-Ahon, Uutislehti 100:n ja essonbaarifilosofian aikaan saamasta unesta.

”Eurooppalaisesta näkökulmasta kiinnostavaa on se miten muslimimaahanmuutto vaikuttaa täkäläiseen todellisuuteen. Eli minkälainen Eurooppa on muslimimaahanmuuton seurauksena vs. millainen se olisi jos muslimimaahanmuuttoa ei olisi tapahtunut.”

Eurooppalaisesta näkökulmasta on myös kiinnostavaa se, miten heikosti eurooppalaiset näyttävät tuntevan oman historiansa. Ilman ”muslimimaahanmuuttoa” Eurooppaan ei olisi olemassa myöskään modernia matematiikkaa, tähtitiedettä, fysiikkaa, kemiaa eikä lääketiedettä, puhumattakaan arkkitehtuurista, kirjallisuudesta ja monista muista ilmiöistä, koska nämä asiat ovat pitkälti "maahanmuuttaneet" Eurooppaan keskiajalla, hiljalleen vuosisatojen saatossa Lähi-idästä. Kun pelaat shakkia, pelaat "muslimimaahanmuuttajien" Eurooppaan tuomaa peliä. Kun sanot "shakki ja matti", puhut itse asiassa arabiaa sanomalla al-shah mat, eli "kuningas on kuollut".

Euroopan ulkopuolelta on mainittava, että muun muassa Aristoteleen ja Platonin tekstit olisivat todennäköisesti jääneet lopullisesti unholaan ja tuhoutuneet (missä ne olivat olleet jo vuosisatoja), ellei niitä olisi huolellisesti säilytetty Gundishapurin akatemiassa, joka oli Sassanidien dynastian, nykyisen Iranin älyllinen keskus keskiajalla. Kun myöhemmin arabit valloittivat alueen jolla Gundishapur sijaitsi, Platon ja Aristoteles käännettiin arabiaksi. Muun muassa arabifilosofit Avicenna ja Averroes kommentoivat niitä ja tekivät mahdolliseksi aristotelisen ja platonistisen ajattelun uudelleenvirkoamisen keskiajan Euroopassa. Ilman islamia tai varhaista ”muslimimaahanmuuttoa” on vain kerta kaikkiaan mahdotonta kuvitella Eurooppaa sellaisena kuin se nykyisin tunnetaan.

http://www.imarabe.org/ang/perm/mondearabe/theme/docs/4.html

”Muslimimaahanmuutto” eteläiseen Eurooppaan alkoi suurin piirtein heti silloin, kun ilmiö nimeltä islam alkoi jokseenkin olla olemassa. Varhaisesta muslimimaahanmuutosta on sekin jälki vielä jokapäiväisessä elämässä, että melkein jokaisessa euroopan kielessä, erityisesti espanjassa, on jäänteitä arabian kielestä. Esimerkiksi ”olê” pohjautuu sanaan al-Ilāh. Muun muassa suomen kielenkin lainasanat sanat ”kahvi”, ”sokeri”, ”tupakka” ja monet muut ”ruokasanat” ovat lähtöisin arabiasta. Luonnontieteistä kiinnostuneiden vapaa-ajattelijoiden tulisi tietää, että sana ”algoritmi” ja ”algebra”ovat myös arabiaa. Kyseiset asiat keksi aikoinaan islaminuskoinen matemaatikko Al-Khawarizmi, jonka nimestä nämä sanat ovat peräisin.

Se, että ”moderni muslimimaahanmuutto” olisi todella alkanut vasta 1950-1960-luvuilla, on myytti ja perustuu luultavasti isobritannialaisten, ranskalaisten ja saksalaisten vahvasti propagoimaan käsitykseen siitä, että Eurooppa sijaitsee näiden kolmen maan triangelin sisällä. 1950-60-luvuilla muuttaneetkin ovat saaneet lapsia ja lapsenlapsia, ja he ovat maansa kansalaisia. On muistettava, että muslimeja eivät ole ainoastaan ranskan lähiöiden asukit, vaan esimerkiksi Albanian väestön 70% enemmistö. Myös muissa Balkanin maissa on varsin laaja ja perinteikäs muslimiväestö, joka on asunut alueella jo vuosisatoja. Suomesta täytyy mainita eritoten 1800-luvulta asti maatamme asuttaneet tataarit tai ”mishäärit”. Sodan aikaan tästä yhteisöstä 156 miestä ja 21 naista otti välittömästi osaa sotilaalliseen maanpuolustukseen, joista kymmenen menehtyi sotatoimissa. Luvut ovat varsin korkeita kun huomioidaan, että tataarien kokonaismäärä noihin aikoihin oli noin tuhat henkeä.

Kun Euroopan muslimeista varsin suuri osa on maansa kansalaisia, siellä työtä tekeviä ja koko ikänsä asuneita ihmisiä ja paikoin myös muodostavat maansa valtaväestön (kuten ovat muodostaneet jo satoja vuosia), on kysyttävä, millainen olisi käytännössä luonteeltaan se "lopullinen ratkaisu", jolla nimimerkki Kalle ja kumppanit olisivat Euroopan "muslimiongelmaa" ratkaisemassa. Jouduttaisiinko käytännössä soveltamaan niitä menettelytapoja, joita länsimainen sivilisaatio ja humanismin kehto kokeili toisen historiallisen vähemmistönsä, juutalaisväestön, kohdalla jokunen vuosikymmen sitten? Ja mikä olisi se lopputulos, joka sillä käytännössä saavutettaisiin? Ja kuinka realistista olisi panna Euroopan rajat totaalisesti kiinni, ja kuinka realistinen historiallisesti katsottuna koko "managed migration" - idea on?

Ymmärrän kyllä huolen Euroopan islaminuskoisessa väestössä ilmenevästä ja lisääntyvästä rikollisuudesta, syrjäytymisestä tai radikalismista. Jos rikollisuuteen, radikalismiin ja syrjäytymiseen halutaan vaikuttaa, olisi pikkuhiljaa tunnustettava, että isoin ongelma ei ole mikään uskonnollinen oppi tai maahanmuutto, vaan eritoten nuorten miesten sisäpiiriytyminen ja jengiytyminen, oli kyse sitten jo kansalaisuuden saaneista tai erilaisilla oleskeluluvilla olevista ihmisistä.

Niinpä kaikessa keskustelussa olisi keskityttävä mielestäni siihen, millä tavalla nuorten maahanmuuttajataustaisten miesten jengiytymistä ja sisäpiiriytymistä voisi ennaltaehkäistä, ja siihen, mitkä tekijät aiheuttavat tämän ilmiön. Olisi pikkuhiljaa opittava luottamaan myös maahanmuuttajayhteisöjen (sikäli kun koko ikänsä alueella asuneista voidaan puhua "maahanmuuttajina") sisällä olemassa oleviin projekteihin jengiytymisen ennaltaehkäisemiseksi ja keskityttävä niiden tukemiseen ja vahvistamiseen, sekä radikalistien uhkailemien yksilöiden suojelemiseen.

Suomessa tämä tarkoittaisi sitä, että esimerkiksi Raha-automaattiyhdistyksen, Euroopan pakolaisrahaston tai Euroopan sosiaalirahaston jo tukemat hyvät projektit ja käytännöt saataisiin toteutumaan kunnolla ja juurrutettaisiin osaksi palvelujärjestelmää pysyvällä rahoituksella ja ammattitaitoisella henkilöstöllä. Myös kuntien kotouttamistoimenpiteet toteutettaisiin kunnon koulutuksen läpikäyneellä henkilökunnalla ja hyvällä resursoinnilla. Olennaista on myös se, että että normaalipalvelut kuten perussosiaalityö sekä koulujen erityisopetus yms. käytännöt resursoitaisiin paremmin ja pätevämmällä henkilöstöllä. Tämä on poliittisesta tahdosta, ei rahasta kiinni.

Radikalistien uhkaamien yksilöiden suojeleminen taas tehdään yhtäältä vastuullisella turvapaikkapolitiikalla, toisaalta hyvällä poliisi- ja sosiaaliviranomaisten yhteistyöllä.