Terrori-iskuihin syyllistyneissä muslimeissa on sekä taloudellisessa ja koulutuksellisessa mielessä menestyneitä että rikkinäisen taustan omaavia ihmisiä. Vastaavasti niissä nuorissa muslimeissa, joiden koulutus- ja työllisyystilanne on heikko, suurimmalla osalla ei ole alkeellisintakaan aikomusta lähteä suunnittelemaan terroritekoja.
Radikalisoituminen sekä sosioekonomisin mittarein tarkasteltava huono-osaisuus ovat kaksi erillistä ilmiötä, joista molempiin tulee puuttua, mutta joita ei tule sekoittaa holtittomasti keskenään. Tällaisiin johtopäätöksiin päätyy suurin osa eurooppalaisia uskonnollis-poliittisia ääriliikkeitä koskevasta tutkimuksesta. Yksi viimeisimmistä aihetta käsitelleistä kirjoista, Angel Rabasan ja Cheryl Benardin teos ”
Eurojihad: Patterns of Islamist Radicalization and Terrorism in Europe” (Cambridge University Press 2014) toteaa saman asian.
Madridin pommi-iskun pääsuunnittelijoista ison osan sosioekonominen tausta oli ennemmin keskiluokkainen kuin työelämästä syrjäytynyt. Myöskään Lontoon 7.7.2005 pommi-iskun neljä päätekijää eivät olleet sosioekonomisen skaalan pohjalla, vaan heidän taustansa oli lähempänä keskiluokkaa. Mohammed Sidique Khan, ryhmän johtaja, oli alakoulun opettaja, joka oli opettanut Leedsin yliopistossa. Shahzad Tanweer, 22, oli tekohetkellä työtön, mutta oli suoriutunut koulussa hyvin ja oli päässyt myös jatkokoulutukseen Leedsin yliopistoon opiskelemaan liikuntatieteitä. Hänen isänsä oli verrattain hyvin menestynyt kauppias.
Radikalisoitumista ehkäistäessä sosioekonomisia tekijöitä enemmän tuleekin kiinnittää huomiota ihmisen elämänkulkuun. Radikalisoitumiseen taipuvainen henkilö ei ole läheskään aina taloudellisessa marginaalissa, vaan usein aktiivinen ja kielitaitoinen henkilö, joka kohtaa odotuksiinsa nähden runsaasti lasikattoja, nöyryytyksiä sekä ulossulkemista ja kokee ”ansaitsevansa parempaa”.
Ghaffar Hussainin mukaan brittiläisten ekstremistien perheet eivät ole olleet erityisen uskonnollisia, ja
Kimmo Ketolan mukaan varsin yleistä on, että brittiläisten ekstremistien tietämys uskonnostaan on heikkoa. Radikalisoituminen liittyy usein siihen, että ihminen innostuu uskonnollis-poliittisesta liikkeestä, joka tarjoaa uusia ratkaisuja henkilölle, jota sen enempää omien vanhempien kuin valtayhteiskunnankaan tarjoamat mallit, roolit ja toimintamahdollisuudet eivät puhuttele.
Radikaalien liikkeiden tapa korostaa ”oikeutettua” taistelua ja nähdä monimutkaiset asiat yksinkertaisina ”me vastaan he” -asetelmina houkuttelee erityisesti heitä, jotka haluavat sekä toimintaa että tunteen ryhmään kuulumisesta. Kyseessä ei ole muslimierityisestä asiasta. Erityisesti tietyille ikävaiheille tyypillinen taipumus
tribalismiin on
verrattain universaali ilmiö, joka saa erilaisia ilmenemismuotoja esimerkiksi uusnatsiryhmien, jalkapallohuligaanien ja erilaisten jengien muodossa ympäri maailman.
***
Onko uskonnolla siis tekemistä radikalisoitumisen ja terrorismin kanssa? Saman verran kuin isänmaallisuudella on tekemistä uusnatsien kanssa ja sosialismilla Baader-Meinhofin kanssa. Varsin laaja ja moneen muotoutuva taustateoria saa tappelunhaluisissa käsissä muodon, jossa ”ne” ovat aiheuttaneet kaikki ”meidän” ongelmat, ”ne” nöyryyttävät ”meitä” koulussa ja työmarkkinoilla, ”ne” ripottelevat ”meidän” päälle pommeja, tappavat ”meidän” siviilejä, jeesustelevat samalla ”meidän” muka tekemistä ihmisoikeusloukkauksista kun ”me vain puolustaudumme”. Lisäksi ”ne” nauravat vielä räkäisesti ”meidän” viimeisenä oljenkortena pitämillemme pyhille asioille, joita pidämme elämässä merkityksellisinä.
Radikalisoituneet, muslimiksi identifioituvat henkilöt samastuvat globaaliin muslimiyhteisöön, ja voivat kokea itsensä uhriksi minkä tahansa oikeudenloukkauksen kohdalla, jossa kärsijänä on ollut toinen muslimi. Uutisia sorrosta ja oikeudenloukkauksista ei ole vaikea etsiä, ja fundamentalistin muisti toimii sekä valikoivasti että luovasti. Kolumnisti
Mehdi Hasan kirjoittikin taannoin siitä, miten eläväisiä salaliittoteoriat voivat olla nykyisenä hektisenä internet-aikana erityisesti maissa, joihin ei ole ehtinyt rakentua vapaan lehdistön perinnettä.
***
Miten radikalisoitumista sitten vähennetään? Ensin on tärkeää ymmärtää, että fundamentalistista sanomaa lietsovat henkilöt ovat usein moskeijoille samanlainen riesa kuin jalkapallohuligaanit tavallisille futisfaneille niissä maissa, joissa huliganismia on ollut enemmän. Moskeijat ovat Rabasan ja Benardin mukaan yhä harvemmin se paikka, missä ihmiset radikalisoituvat ja verkostoituvat samanmielisten (usein nuorten miesten) kanssa. Sosiaalinen media, puistot, kirjastot, mitkä tahansa tavan paikat riittävät. Yksi Lontoon pommittajista, Germaine Lindsay tapasi tulevat kollegansa punttisalilla.
Rabasa ja Benard kertovat Eurojihad-kirjassa siitä, miten radikaaleja henkilöitä on heitetty ulos moskeijoista ja miten moskeijoiden edustajat ovat olleet yhteydessä turvallisuusviranomaisiinkin, mutta huolia ei ole otettu todesta, vaan tilanteita on pidetty moskeijoiden tai ”etnisten ryhmien” sisäisinä (tai välisinä) kiistoina.
Varsin olennaista on myös tiedostaa se, että radikalisoituneista ihmisistä merkittävä osa on syntyperäisiä maan kansalaisia, jotka ovat
käännynnäisiä. Kansalaisuuden poistaminen ei heidän kohdallaan tule kuuloonkaan, koska tämä ajaisi heidät vain lailliseen limbotilaan, jota he haluavatkin. Ilmaisen propaganda-alustan tarjoaminen ääriliikkeille perusoikeusloukkauksilla vähentää alttiutta radikalismiin saman verran kuin bensa sammuttaa tulipaloa. Kuten
Maajid Nawaz kiteytti jo aikoja sitten, viitaten ylimitoitettuihin ”terrorismin vastaisen sodan” toimiin:
älä anna ehdoin tahdoin ruutia fanaatikoille.
Kris Kristmann teki taannoin varsin hyvän ja rehellisen
tutkimuskatsauksen radikalisoitumiseen liittyvistä vähentämisohjelmista, joita Britanniassa on paljon. Katsauksen kriteerit täyttävä vaikuttavuusarvio oli tehty vain kahdesta ohjelmasta,
Muslim Contact Unitista sekä Street-projektista. Molemmat olivat kohdennettua nuorisotyötä, joka varmasti voikin toimia tietyssä vaiheessa, jossa kyse on selvästi ennaltaehkäisystä.
Mitään joka tilanteeseen sopivaa viisastenkiveä ei kuitenkaan ole olemassa. Radikalisoitumisesta täytyy ymmärtää se, että sosiaalipsykologisessa mielessä se on rinnastettavissa hyvinkin monella tapaa
uskonnolliseen lahkoon liittymiseen sillä lisäyksellä, että ideologia on poliittinen ja sisältää väkivallantekoihin syyllistymisen riskin. Henkilön oma perhe voi olla tilanteen kanssa aivan yhtä neuvoton kuin kuka tahansa suomalainen, jonka omainen on sattunut ”hurahtamaan”. Siksi heidän, ja varsinkin koko kieli- tai uskontoryhmän, syyllistäminen vain pahentaa asioita.
Radikalisoituneen ihmisen kanssa toimimiseen pätee usein sama, mikä kulttiin tai lahkoon liittyneenkin kanssa. Uskontojen Uhrit ry:n sivuilla on
varsin mainio artikkeli, joka on osin sovellettavissa radikalisoituneenkin kanssa työskentelyyn ja kommunikointiin. Esimerkiksi seuraavat seikat on hyvä pitää mielessä:
”Lahkon jäsenet ajattelevat usein, että osoittaisi uskon puutetta, jos he myöntäisivät etteivät heidän uskontonsa opetukset tarjoaisikaan oikeaa vastausta kaikkiin ongelmiin. Siksi on tärkeää, ettei apuaan tarjoava henkilö kärjistä tilannetta paukuttamalla jyrkkiä mielipiteitä siitä, mikä on oikein ja mikä väärin, tai mikä on pahaa ja mikä hyvää. Asia edistyy todennäköisesti vasta silloin, kun kumpikin osapuoli on valmis kuuntelemaan toista ja tarkastelemaan omaa asemaansa kriittisesti. Jos haluat, että läheisesi ajattelee itse ja uskaltaa kyseenalaistaa uskonyhteisönsä väitteitä, sinun ei pidä ajaa häntä nurkkaan, jossa hän ei voi muuta kuin puolustaa itseään ja liikettään - tai paeta takaisin sen turviin.”
” Kultissa jäsenet oppivat usein tarkastelemaan menneisyyttään kielteisessä valossa, ja siten heidän elämäntarinaansa voi tulla eräänlainen katkos, jossa kaikki nykyinen pyritään näkemään ainoastaan myönteisenä, ja ’entinen elämä’ pelkästään kielteisenä. Ystävä tai omainen voi tietysti yrittää herätellä mukavia muistoja ettei totuus unohtuisi, kunhan pitää varansa ettei lätise liikaa menneistä. Käännynnäinen saattaa ilman lahkon vaikutustakin olla siinä elämänvaiheessa, että hän haluaa tehdä pesäeroa menneisyyteensä.”
”Vaikka et hyväksyisi lahkon uskomuksia ja tapoja, sinulla ja lahkon jäsenellä on luultavasti yhteisiä arvoja tai periaatteita (sellaisia kuin rehellisyys, hyvyyteen pyrkiminen, rakkauden osoittaminen, toisen kunnioittaminen ja vastuun ottaminen itsestään). Lahkon oppeja ja toimintaa voi tarkastella keskustellessa näistä yhteisistä arvoista käsin. Keskustelun tarkoitus ei ole pakottaa toista ennalta määrättyihin johtopäätöksiin, vaan antaa hänelle tilaisuus sulatella ja käsitellä myönteisessä ilmapiirissä asioita, joita hän ei muuten olisi tullut ajatelleeksi tai ei kenties olisi voinut tietää.”
Yleensä irtautuminen ääriliikkeestä tapahtuu oman pohdinnan ja illuusioiden rikkoutumisen seurauksena. Ulkopuolinen henkilö pystyy hyvin harvoin nopeuttamaan prosessia, mutta taitamattomalla touhulla, kaikilla niillä toimilla joiden perusteella henkilö voi yhä vahvemmin kokea olevansa ”sorrettujen puolustaja”, prosessia voi hidastaa paljonkin. Facebook-väittelyt ovat yhtä tyhjän kanssa.
Ihmisessä voi kylläkin käynnistyä muutosprosessi luottamuksellisen keskustelun seurauksena, jos olosuhteet ja keskusteluympäristö ovat suotuisia.
Ihmisellä on luontainen tarve suojata kasvojaan. Siksi keskustelun pitää olla sellaista, että keskustelukumppaneilla säilyy tunne siitä, että keskustelu on tasapuolinen ja asioita selvitetään yhdessä.
Motivoivan haastattelun periaatteet muodostavat minimitason.
