Hanna Mäntylän tavoitteena on eriarvoinen ja epäoikeudenmukainen Suomi

Kansainvälistä muuttoliikettä koskevassa päätöksenteossa kaikkein tärkeintä on hahmottaa se, milloin puhutaan varsinaisen muuttoliikkeen hallinnasta, milloin taas maassa jo asuvien, pysyvästi ja laillisesti elävien ihmisten integroitumisesta yhteiskuntaan.

Muuttoliikkeen hallinta ja kontrolli on Suomessa ennen kaikkea ulkomaalaislain alaa. Siinä määritellään kriteerit sille, millä perusteilla ihminen voi ylittää valtionrajan, miten oleskelulupaa haetaan, miten haetaan turvapaikkaa, millä kriteereillä ihminen voi jäädä pysyvästi Suomeen ja mitä tehdään jos ihmisellä ei ole voimassa olevaa oleskelulupaa. Keskeinen kysymys on myös se, miten välttämätön toimeentulo hoidetaan silloin, kun turvapaikkapäätöstä vielä odotetaan. Tätä politiikan alaa sanotaan yleisesti maahanmuuttopolitiikaksi. Suomessa se on hallinnollisesti ennen kaikkea sisäministeriön alaa.

Kun ihminen on jo saanut oleskeluluvan, joka antaa oikeudet asua pysyväisluonteisesti Suomessa, politiikan fokus muuttuu. Kun kysymys siitä, saako ihminen jäädä maahan vai ei, on jo ratkaistu, seuraava kysymys kuuluu: miten vahvistetaan osallisuutta ja yhteenkuuluvuutta siihen yhteiskuntaan, joka on päättänyt antaa ihmisen jäädä maahan? Tätä politiikan alaa sanotaan yleisesti maahanmuuttajapolitiikaksi. Suomessa maahanmuuttajapolitiikka on ennen kaikkea työ- ja elinkeinoministeriön toimialaan kuuluva asia, koska kotouttamislain toimeenpano on tämän ministeriön vastuulla. On kuitenkin selvää, että yhdenvertainen pääsy työmarkkinoille, koulujärjestelmään, terveydenhuoltoon ja oikeusjärjestelmään leikkaa läpi kaikki yhteiskunnan instituutiot. Jokaisen ministeriön pitää omalla toimialallaan katsoa ruohonjuuritasoa myöten, miten Suomeen pysyvästi jäävät ihmiset saadaan parhaiten mukaan oman toiminnan piiriin yhdenvertaisesti. Jo perustuslaki, yhdenvertaisuuslaki sekä kunkin erityislain syrjinnänvastaiset pykälät (katso esimerkiksi työlainsäädäntö) velvoittavat tähän.

Yhdenvertaisuuslain 5 § 1 momentti toteaa seuraavaa:

"Viranomaisen velvollisuus edistää yhdenvertaisuutta

Viranomaisen on arvioitava yhdenvertaisuuden toteutumista toiminnassaan ja ryhdyttävä tarvittaviin toimenpiteisiin yhdenvertaisuuden toteutumisen edistämiseksi. Edistämistoimenpiteiden on oltava viranomaisen toimintaympäristö, voimavarat ja muut olosuhteet huomioon ottaen tehokkaita, tarkoituksenmukaisia ja oikeasuhtaisia."

***

On selvää, että niin kunnollisen maahanmuuttopolitiikan kuin maahanmuuttajapolitiikankin toteuttaminen vaatii rahaa. Se vaatii myös mahdollisimman tarkkoja arvioita siitä, miten paljon ihmisiä oman toimialan piiriin voi tulla. Puhutaan täysin erilaisista summista, jos asiakkaiden määräksi lasketaan 15 000 tai jos niiden määräksi lasketaan 2000.

Holtiton maahanmuuttopoliittisten käsitteiden käyttö voi johtaa siihen, että ihmiset luulevat maahan tulevan pysyvästi 15 000 ihmistä, vaikka todellisuudessa pysyväisluonteisesti näistä 15 000:sta maahan jäisi alle puolet, ja loput käännytettäisiin.  

Maahanmuuttopoliittiset käsitteet ovat varsin selkeitä. Niissä ei ole mitään epäselvää. Ongelma näyttäisi ennemmin olevan, että tiedotusvälineet eivät niitä tunne. Yleisradion pääuutislähetys on useaan otteeseen viime päivinä esittänyt täysin virheellisiä lukuja pakolaisten määristä pohjoismaissa. Todelliset luvut on aina hyvä tarkistaa Eurostatilta, Suomen osalta myös Maahanmuuttovirastolta. 

Toisin kuin YLE on väittänyt, esimerkiksi Tanska ei ole vuonna 2014 ottanut vastaan 15 000 pakolaista. Tanska antoi turvapaikkaprosessin kautta vuonna 2014 pakolaisstatuksen 3765:lle, 1625 ihmiselle oleskeluluvan toissijaisen suojelun perusteella ja 90 ihmiselle oleskeluluvan humanitaarisen suojelun perusteella. Tanskan pakolaiskiintiö 2014 oli 500 henkilöä. Yhteensä Tanska otti siis vuonna 2014 vastaan yhteensä 5980 henkilöä kansainväliseen suojeluun liittyvistä syistä. Näitä voi sumeilematta sanoa arkikielellä pakolaisiksi.

Turvapaikanhakijoita Tanska otti vuonna 2014 vastaan noin 15 000 henkilöä, mutta he ovat täysin eri porukkaa. Heidän kohdallaan vasta selvitetään, onko heillä perusteita jäädä maahan. Monella ei ole. Heillä ei ole, eikä kuulukaan olla, täysin samaa sosiaaliturvan tasoa kuin maassa pysyvästi asuvilla. Moni turvapaikanhakija käännytetään kielteisen oleskelulupapäätöksen jälkeen.

Turvapaikanhakijat eivät ole missään maassa oikeutettuja pysyvästi maassa asuvien palvelutasoon, koska heidän oikeuttaan jäädä maahan vasta selvitellään. Suomessa turvapaikanhakijoille myönnetään vastaanottorahaa. Sitä ei voi pienentää rikkomatta perustuslakia. Tuen määrästä on näet olemassa perustuslakivaliokunnan lausunto koskien ihmisarvoisen elämän edellytysten vähimmäistasoa.

***

Millaiset oikeudet on sitten heillä, jotka asuvat pysyvästi Suomessa?

Pakolaisstatus oikeuttaa pysyväisluonteiseen oleskelulupaan ja kaikille tarkoitettuihin peruspalveluihin. Geneven pakolaissopimuksen 24 artikla työlainsäädännöstä ja sosiaaliturvasta sanoo seuraavaa:

"Sopimusvaltiot myöntävät niiden alueella laillisesti oleskeleville pakolaisille saman kohtelun kuin valtion omille kansalaisille".

Euroopan Sosiaalinen Peruskirja ottaa tämän seikan huomioon kokonaisvaltaisesti. Se toteaa seuraavaa:

"Kukin sopimuspuoli myöntää Genevessä 28 päivänä heinäkuuta 1951 allekirjoitetun pakolaisten oikeusasemaa koskevan yleissopimuksen ja 31 päivänä tammikuuta 1967 tehdyn pöytäkirjan määritelmän mukaisille pakolaisille, jotka oleskelevat laillisesti sen alueella, mahdollisimman edullisen kohtelun ja joka tapauksessa vähintään kyseiseen yleissopimukseen ja muihin olemassa oleviin pakolaisiin sovellettaviin kansainvälisiin asiakirjoihin perustuvien velvoitteidensa mukaisen kohtelun."

Euroopan Unionin oikeusnormisto teroittaa monessa kohdassa, että toissijaista suojelua ja humanitaarista suojelua saavia tulee kohdella samalla tavoin kuin pakolaisia, koska heidän avun tarpeensa ei eroa pakolaisten tarpeesta. 

Molempien suojeluasemien samankaltaisuus vahvistetaan aseman määrittelyä koskevan direktiivin 2011/95/EU uudelleenlaaditussa tekstissä osana EU:n turvapaikkapakettia.

Perheenyhdistämistä koskevassa normistossa vahvistetaan sama asia. EU:n Perheenyhdistämistä koskevan direktiivin soveltamisohjeet sanovat selkeästi seuraavan asian:

"Komissio kuitenkin korostaa, ettei direktiiviä pidä tulkita siten, että se velvoittaisi jäsenvaltiot
epäämään väliaikaista tai toissijaista suojelua saavilta oikeuden perheenyhdistämiseen.

Se katsoo,että toissijaista suojelua saavan henkilön humanitaarisen avun tarve ei eroa pakolaisten tarpeesta, ja kehottaa jäsenvaltioita ottamaan käyttöön säännöt, joilla pakolaisille sekä väliaikaista ja toissijaista suojelua saaville henkilöille myönnetään samanlaiset oikeudet.

Molempien suojeluasemien samankaltaisuus vahvistetaan myös aseman määrittelyä koskevan direktiivin 2011/95/EU uudelleenlaaditussa tekstissä osana EU:n turvapaikkapakettia. Vaikka tilanne ei kuuluisikaan Euroopan unionin oikeuden piiriin, jäsenvaltioiden on silti noudatettava Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 ja 14 artiklaa."

Nämä periaatteet on myös vahvistettu Suomen perustuslaissa. Juha Lavapuro ja Tuomas Ojanen kirjoittivatkin jo aiheesta Perustuslakiblogiin.

Lisätietoa siitä, miten perustuslain §19 pykälää oikeudesta sosiaaliturvaan tulee tulkita, antaa kirja "Tällä lailla sosiaaliturvaa". Siihen perehtyminen auttaa hahmottamaan sitäkin, milloin voi muodostua peruste alentaa tiettyä etuutta.

Ihmisen kansainvälisen suojelun asema ei voi missään oloissa muodostaa perustetta muita ihmisiä alempaan sosiaaliturvaan. Viittaahan kansainvälisen suojelun asema, erityisesti pakolaisstatus, muutoinkin ihmisen erityisen haavoittuvaan asemaan.

***

Laki ja oikeus ovat siis kansainvälistä suojelua saavien oikeusaseman suhteen selväsanaisia: kun ihminen asuu maassa pysyvästi, hänellä pitää olla samanlaiset oikeudet ja velvollisuudet kuin kaikilla muillakin maassa pysyvästi ja laillisesti asuvilla. 

Se, että ihminen on oikeudellisesti yhdenvertaisessa asemassa toisten kanssa, on myös keskeinen kotoutumisen motivaattori. Motivoituneenkin kotoutujan motivaatio saadaan kyllä laskemaan alas, jos hän ei ahkerankaan opiskelun seurauksena (ja vain pakolaistaustansa vuoksi) pysty saamaan samaa sosiaaliturvan tasoa kuin muutkin. 

***

Suomessa pysyvästi asuvat maahanmuuttajat velvoitetaan tällä hetkellä varsin moneen asiaan. Yksi tärkeimmistä asioista, joiden noudattamiseen kotouttamislain piirissä olevat maahanmuuttajat sitoutuvat, on kotoutumissuunnitelma.

Maahanmuuttajalla on oikeus kotoutumissuunnitelmaan, jos hän on julkisesta työvoima- ja yrityspalvelusta annetussa laissa tarkoitettu työtön työnhakija tai jos hän saa muuten kuin tilapäisesti toimeentulotuesta annetun lain mukaista toimeentulotukea. Kotoutumissuunnitelma voidaan laatia myös muulle maahanmuuttajalle, jos hänen arvioidaan alkukartoituksen perusteella tarvitsevan suunnitelmaa kotoutumisen edistämiseksi. Esimerkiksi opiskelija tai kotona lapsiaan hoitava henkilö on tällainen henkilö.

Kotoutumissuunnitelmaan kirjataan palvelut ja toimenpiteet, jotka edistävät maanmuuttajan suomen tai ruotsin kielen taidon oppimista sekä tarjoavat muita yhteiskunnassa ja työelämässä tarvittavia tietoja ja taitoja.

Maahanmuuttajalle maksetaan kotoutumissuunnitelman ajalta työttömyysetuutta tai toimeentulotukea. Oikeus työttömyysetuuteen määräytyy työttömyysturvalain mukaisesti ja oikeus toimeentulotukeen toimeentulotuesta annetun lain mukaisesti.

Jos maahanmuuttaja kieltäytyy ilman pätevää syytä kotoutumissuunnitelman laatimisesta, sen tarkistamisesta tai osallistumasta kotoutumissuunnitelmassa yksilöidysti sovittuun toimenpiteeseen, hänen oikeuttaan työttömyysetuuteen voidaan rajoittaa siten kuin työttömyysturvalaissa säädetään tai hänen toimeentulotukeaan voidaan alentaa siten kuin toimeentulotuesta annetussa laissa säädetään.

***

Sosiaali- ja terveysministeri Hanna Mäntylä (ps.) haluaa, että Suomessa pysyvästi asuvia maahanmuuttajia syrjittäisiin palvelujärjestelmässä heidän oleskeluperusteensa perusteella.

Hän näet kannattaa erillistä kotouttamisjärjestelmää, jossa pysyvästi maassa olevan, kansainvälistä suojelua saavan henkilön sosiaaliturvan lähtötaso olisi muita Suomessa pysyvästi asuvia pienempi. Ainoa peruste eriarvoiseen kohteluun olisi kansainväliseen suojeluun liittyvä oleskelulupa.

Toisin sanoen, kun pakolainen osallistuu työvoimapoliittiseen toimenpiteeseen, hänen työttömyysetuutensa on pienempi kuin Suomen kansalaisella riippumatta siitä, miten aktiivisesti hän työskentelee (ja suomalainen jättää työskentelemättä). Tämä ei ole ainoastaan perustuslain vastaista, vaan yksinkertaisesti epäoikeudenmukaista millä tahansa arkijärjelläkin. Se ei kannusta integroitumaan yhtään mihinkään yhtään millään tavalla.

Toinen Suomessa pysyvästi asuva (pakolainen) saisi täysin omasta toiminnastaan riippumatta alempaa työttömyysetuutta kuin toinen (Suomen kansalainen), vieläpä siksi kun hän on erityisen haavoittuvassa asemassa (pakolainen). Mäntylä kannattaa siis samalla myös haavoittuvassa asemassa olevien nöyryyttämistä entuudestaan. 

Mäntylä ehdottaa myös kielibonuksia erityisen ahkerille kielen opiskelijoille. On hyvin vaikea hahmottaa, mitä tällä tavoitellaan. Kielen oppimistahtiin vaikuttaa esimerkiksi koulutustausta ja ikä. Ihminen, jolla on paljon pohjakoulutusta ja jo opittuja kieliä, oppii kielen nopeammin kuin esimerkiksi kidutuksen aiheuttamista traumaoireista kärsivä (unettomuus, keskittymiskyvyn puute, mahdolliset ruumiinvammat) ja henkilö, joka on primaarilukutaidoton, vammainen tai jonka koulutausta on ohut. Mäntylän malli kohtelisi epäoikeudenmukaisesti juuri niitä, jotka ovat usein tuen tarpeessa: hoidontarpeessa olevat, vammaiset, vanhukset, kotiäidit, luku- ja kirjoitustaidottomat.

Lisäksi edessä olisivat myös käytännön ongelmat. Mitä esimerkiksi pääkaupunkiseudulla seuraisi siitä, että ihmisen työttömyysetuutta alennettaisiin hänen omasta toiminnastaan riippumatta? Hänellä olisi silti asunnossa sama vuokra kuin ennenkin, samat terveydenhuollon tarpeet, sama lapsiluku, sama perhe ruokittavana - hänhän asuu samassa yhteiskunnassa kuin muutkin, ja maan hintataso on edelleen kaikille sama.

Jos työ ja ensisijaiset etuudet eivät riitä elämiseen, ihminen joutuu hakemaan toimeentulotukea. Mäntylän mallista ei siis edes seuraisi minkäänlaisia säästöjä, vaan ihminen joutuisi ainoastaan entistä enemmän pompotelluksi luukulta toiselle. Järjestelmä olisi työntekijällekin entistä sekavampi, kun hän joutuisi entistenkin perhetilannetta koskevien selvittelyjen lisäksi hankkimaan selvityksiä ihmisen kielenoppimisen tahdista ja työllisyystoimenpiteisiin osallistumisen tavoista.

Järjestelmä olisi yksiselitteisesti nöyryyttävä.

***

Suomeen hakeutuu tänä vuonna turvapaikanhakijoita enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Tämä on todellinen ongelma, joka täytyy ratkaista maahanmuuttopolitiikan kentällä, ei maahanmuuttajapolitiikan kentällä. 

Toisin sanoen, voimme keskustella paljonkin siitä, millä kriteereillä ihminen voi saada pysyväisluonteisen oleskeluluvan Suomeen, ja mitä tulisi tehdä ihmisille, jotka ovat saapuneet Suomeen hakemaan turvapaikkaa turvallisten maiden, kuten Ruotsin ja Tanskan kautta.

Voi keskustella siitä, miten käännytykset ja karkotukset pannaan toimeen nopeammin ja voisiko humanitaarinen viisumi antaa naisille ja lapsille yhtäläiset mahdollisuudet hakea turvapaikkaa verrattuna miehiin. Voi keskustella Dublin III -asetuksen kunnollisesta toimeenpanosta sekä siitä, että vapaa liikkuvuus Schengen-alueella ei ole koskaan koskenut ihmisiä, joilla ei ole Schengen-viisumia tai EU-kansalaisuutta.

Tällöin turvapaikanhakija voidaan vallan hyvin velvoittaa hakemaan turvapaikkaa hänelle osoitetusta EU-maasta ja velvoittaa myös pysymään siellä hakemuksen käsittelyn ajan, ja yhtä lailla kunkin EU-maan rajavalvontaviranomaisella on oikeus tarkistaa paperit heiltä, jotka eivät EU-kansalaisia tai Schengen-viisumin omaavia ole.

Yksi asia on kuitenkin selvä: sen jälkeen kun ihminen on lopulta oleskeluluvan saanut, hänelle pitää kerta kaikkiaan antaa ne samat elämän edellytykset kuin muillekin ihmisille, jotka ovat keskuuteemme pysyvästi jääneet. On uskomatonta, että tänä päivänä joku voi todella vielä räknäillä asian toisin.

Avoin kirje Kristiina Markkaselle

Kysyt Helsingin Sanomien kolumnissasi 1.8.2015: ”kun itseään avoimen ja multikulttuurisen yhteiskunnan kannattajina pitävät kokoontuvat torille, tietävätkö he mitä oikeastaan kannattavat?”

Olin torilla ja tiedän tasan tarkkaan mitä minä kannatan. Olen kirjoittanut aiheesta vuosia ja olen tehnyt ammatillista työtä aiheen parissa vuosia, kuten myös lukuisat kollegani.

Se, että et tosiasiallisesti ole kiinnostunut pätkääkään siitä, mitä ajattelemme, ja mitä käytännön työssämme (sosiaalityöntekijöinä, opettajina, psykiatrisina sairaanhoitajina, tutkijoina, opiskelijoina, ohjaajina) olemme vuosikausien ajan kohdanneet ja mitä käytännön toimenpiteitä olemme vuosien ajan ehdottaneet, on vain ja ainoastaan sinun ongelmasi. 

Tai se ei oikeastaan ole ole vain sinun ongelmasi. Se on myös Helsingin Sanomien ongelma. Se, että pääset ihmisiin tutustumatta ja heidän tekemäänsä työhön perehtymättä haukkumaan heitä ties miksi ”relativisteiksi” osoittaa, että Helsingin Sanomilla ei ole journalistista osaamista ja laadun arviointikykyä. 15 000 mielenosoittajan joukkoon mahtuu varsin monenlaista väkeä. Tunnistin joukosta aivan julmetunmoisen määrän ammattitaitoa: opettajia, sosiaalityöntekijöitä, psykiatrisen sairaanhoitajan, päihdelääkärin, monia ihmisiä jotka ovat tehneet varsin vaativaa työtä varsin vaativien asiakkaiden kanssa, joiden taustat voivat olla mitä moninaisimmat. He tekevät vähemmistöjä leimaamatta päivittäin ratkaisuja löytävää työtä juuri niiden kysymysten parissa, jotka tavan talliaisia kahvipöydissä puhututtavat. 

Mistä oikein olet päätellyt, että olemme jotain ”relativisteja”? Se, että rakentelet meistä ammattilaisista toinen toistaan omituisempia olkiukkoja ilmeisesti ilman alkeellisintakaan halua tutustua päivittäisen työmme todellisuuteen, todistaa vain omat ennakkoluulosi. Relativismijollotus ei kerro meidän ajatuksistamme yhtään mitään, mutta vahvistaa virheellisiä käsityksiä siitä, että emme esimerkiksi puuttuisi perheväkivaltaan, nuorten rikoskäyttäytymiseen tai muihin pahoinvoinnin merkkeihin niiden ilmetessä. Relativististereotypian vahvistaminen johtaa entisestään vahvistuvaan kukkahattutätinimittelyyn, urbaanilegendojen levittelyyn ja  jopa väkivaltaisiin kohtaamisiin ja häirintään, jota sosiaalialan ammattilaiset silloin tällöin kohtaavat. Miksi tarkoituksellisesti vahvistat tätä stereotypiaa entuudestaan?

Ilmoitat kyllästyneesi oikeassaolemiseen, mutta samalla latelet kankeita kökkötyhjistelyjä tyyliin ”integraatio onnistuu parhaiten vahvan kansalaisyhteiskunnan sisällä” ikään kuin tämä olisi meille kansalaisyhteiskunnan toimijoille suurikin galakseja räjäyttelevä havainto. 

Jakelet naurettavia ohjeita, joissa ei oikeasti sanota tuon taivaallista. Mitä ihmettä oikein tarkoitat lauseella ”monikulttuurista yhteiskuntaa kannattavien täytyy vihdoin opiskella asiaa ja ryhtyä sanoista tekoihin”? 

Sanoisitko jonkin konkreettisen asian, jota minun pitäisi vielä opiskella? Mitä minun pitäisi vielä ammatillisen päivätyöni lisäksi tehdä? Miksi se työ, jota teemme joka päivä, ei ole konkreettinen teko? Miksi konkreettiset toimenpiteet, joita suositusten pohjalta toteutetaan, eivät ole tekoja? Miksi konkreettiset, selkeät mielenosoituksessa pidetyt puheet eivät olisi myös tekoja? Luuletko oikeasti, että mielenosoituksessa puheita pitäneet ihmiset eivät toimisi muissakin ympäristöissä varsin aktiivisesti, tietäen varsin hyvin mitä he kannattavat ja mitä eivät?

Helsingin Sanomien toimituksessa on oikeasti mahdollista kirjoittaa ”essee” valtakunnan päälehden paraatipaikalle suomalaisesta multikulturalismista ja yli 15 000 ihmisen ajatusmaailmasta tekemättä yhtäkään haastattelua ja sivuuttamalla kaikki suomalainen alan tutkimus ja rajaamalla taustamateriaali pariin ulkomaiseen, verkosta ilmaiseksi löytyvään juttuun. 

Verkkolehtien kolumnien leikkaa-liimaa-kääntäminen täysin toisista kansallisista konteksteista Suomeen on kai Helsingin Sanomissa journalismia. Muualla se on puhdasta laiskuutta ja ammatillisen kunnianhimon puutetta. Kenan Malikin kolumni oli laadukas, mutta kuka tahansa voi sen lukea itse. Se ei käsittele Suomea eikä se kerro mitään siitä, millaiset erilaisuuden poliittista organisointia koskevat kysymykset ovat tässä maassa ajankohtaisia.

Pasi Saukkosen kirja ”Erilaisuuksien Suomi” ja etenkin sen alaluku ”suomalainen multikulturalismi” olisi osoittanut konkreettisilla tavoilla sen, mitä monikulttuurisuus on käytännössä ja miten suomalainen multikulturalismi eroaa muiden maiden malleista. Lukuun tutustuminen olisi osoittanut, että julkisuudessa esiintyvät olkiukkorakennelmat ”monikultturismista” ovat varsin kaukana siitä, mitä suomalainen multikulturalismi todellisuudessa on. Olli Immosen ulostuloista voi varsin helposti päätellä sen, että hän ei ole lukenut sen enempää Saukkosta, Stuart Hallia kuin yhtään mitään muutakaan luotettavaa lähdettä, vaan hänen multikulturalismifantasiansa perustuvat pelkkiin harhaisiin "suvaitsevaistoa" koskeviin mielikuviin.

Helposti verkosta löytyvien suomalaisten lähteiden käyttäminen olisi auttanut lukijoita käsitteiden selventämisessä sekä myös kertonut siitä, mitä multikulturalismi on Suomessa. Suomalainen multikulturalismi määrittyy ensisijaisesti perusoikeuksia koskevassa lainsäädännössä. 6§ toteaa väestön yhdenvertaisuuden lain edessä, ja §17 oikeuden omaan kieleen ja kulttuuriin. Kyseisiä pykäliä koskevat esityöt selkeyttävät entisestään myös sitä, missä raja menee. Multikulturalismi ei kerta kaikkiaan tarkoita sitä, että kaikki olisi sallittua tai että kulttuurirelativismin nimissä pitäisi sietää tai suvaita myös yleisiä ihmisoikeuksia tai paikallisia lakeja rikkovia käytäntöjä. Aiheesta olisi helppolukuista, luotettavaa ja selkeää aineistoa vaikka kuinka paljon.

Kysyt: "Onko suomalaisilla intellektuelleilla ja poliitikoilla jokin näkemys siitä, millaista monikulttuurisuutta haluamme, ja kuinka se tehdään?" Se, että et ole jaksanut perehtyä helppolukuisiin, selkeisiin ja helposti suomen kielellä saataviin monimuotoisuuspoliittisiin näkemyksiin, ei tarkoita ettei niitä olisi olemassa, lukuisilla eri kentillä, paljon, paljon, niin laajemmasta, valtiosääntöoikeuteen keskittyvästä makronäkökulmasta kuin erityiskysymyksistäkin. 

Oikea kysymys olisi:"miksi en tänä hektisenä Internet-aikana jaksa pirauttaa mihinkään enkä evääni väräyttää hakukoneen kanssa etsiessäni tausta-aineistoa esseeseeni, vaan tyydyn löysiin Painobaarissa kaljapieruissa keksimiini muturykäisyihin?"

Miksi suomalainen monikulttuurisuustutkimus ja siinä tehdyt havainnot eivät kiinnosta sinua? Miksi Pasi Saukkosen kirjat ja kolumnit eivät ole mielestäsi selkeitä avauksia suomalaiseen monikulttuurisuuskeskusteluun? Mikä niissä oli tarkalleen ottaen vikana? Vai oletko edes lukenut niitä? Oletko tehnyt taustatyötä lauantaiesseeseen ollenkaan?

Kirjoitat, että ”puolesta ja vastaan” huutelu ei enää riitä. Oma kolumnisi ei kuitenkaan ole yhtään mitään muuta kun vain juuri mielikuvien varassa huutelua ja epämääräisiä ja perusteettomia heittoja toisista ihmisistä. Tätä perusteetonta huutelua ei todellakaan enää tarvittaisi suomalaiseen monikulttuurisuuskeskusteluun.

Lisäperehtymiseen:

Martikainen, Tuomas, Saukkonen, Pasi & Säävälä, Minna (toim.) (2013) Muuttajat. Kansainvälinen muuttoliike ja suomalainen yhteiskunta. Helsinki: Gaudeamus. Tallinna : Tallinna Raamatutrükikoja

Saukkonen, Pasi (2013) Erilaisuuksien Suomi. Vähemmistö- ja kotouttamispolitiikan vaihtoehdot. Helsinki:Gaudeamus, Tallinna : Tallinna Raamatutrükikoja.

Saukkonen, Pasi (2013) Politiikka Monikulttuurisessa yhteiskunnassa. Toinen korjattu painos. Cuporen verkkojulkaisuja 17. ISBN 978-952-5573-44-2, ISSN 1796-9263

Saukkonen, Pasi (2012) Monikulttuurisuus ja multikulturalismi. Alue ja Ympäristö 41: 1 (2012) ss. 118–123.

Vitikainen, Annamari (2014) Monikulttuurisuus. Logos-ensyklopedia. Syrjämäki, Sami, Kannisto, Toni (toim.). Eurooppalaisen filosofian seura ry. (15.8.2014)

Monikulttuurisuus on perustuslaissa eikä se syrji ketään

Millaista on monikulttuurisuus Suomessa?

Suomi on perustuslaillisesti monikulttuurinen maa. Perustuslain §17 turvaa oikeuden omaan kieleen ja kulttuuriin.

Kyseinen kohta on perustuslaissa, jotta monitaustainen kansa voisi kokea maan kodikseen. Perustuslaki ei salli laittomuuksia kulttuurin verukkeella, eikä lainkohta olekaan Suomea kummemmin hajottanut. Suomi on Fragile States Index 2015:n ainut maa parhaimmassa kestävyysluokassa "very sustainable".

Vuoden 2014 lopussa Suomessa asui 310306 ihmistä, joiden äidinkielenä on muu kuin suomi, ruotsi tai saame. Ruotsin puhujia oli puolestaan 290747 ja saamen 1949. Äidinkielen mukaan tehtävä tilastollinen tarkastelu antaa varsin puutteellisen kuvan Suomen väestöllisestä monimuotoisuudesta. Samassa perheessä puhutaan näet yhä useammin useampaa eri kieltä siksikin, kun useamman kulttuurin pariskunnat lisääntyvät: parisuhteita solmitaan ja niissä syntyy myös lapsia. Vuoden 2013 lopussa Suomessa oli 68946 avioparia, avoparia tai rekisteröityä parisuhdetta, joissa Suomessa syntyneellä henkilöllä on ulkomailla syntynyt puoliso. (Lähteet: Tilastokeskus).

Kansallisista vähemmistöistä Suomen romanien määrä perustuu arvioihin ja kyselytutkimuksiin, koska Suomessa ei tilastoida etniseen ryhmään kuulumista. Heidän määräkseen on arvioitu noin 10 000-12 000.

Uskonnollisesta moninaisuudesta väestötilastot antavat vain osviittaa, koska esimerkiksi suurin osa Suomessa asuvista muslimeista ei kuulu rekisteröityneisiin uskonnollisiin yhdyskuntiin. Eri rekistereitä yhdistelemällä PEW Forum on arvioinut muslimien määräksi 42 000 vuonna 2010. Luku on kuitenkin todennäköisesti alakanttiin, todellisten lukujen asettuessa Tuomas Martikaisen mukaan noin 50 000-60 000 henkilöön vuonna 2011 (Martikainen 2011, 103). Jotain uskonnollisesta moninaisuudesta kertoo sekin, että uskonnot Suomessa -tietokannassa on 881 yhteisön tiedot. 

Uskontokuntaan kuulumista kuvaavat tilastot eivät tavoita uskon harjoittamisen eri tyylejä ja tapoja. Uskonto suomalaisten elämässä -tutkimuksen avulla pääsee paremmin jyvälle siitä, miten uskonnolliset käsitykset vaikkapa suhtautumisesta raamatun opetuksiin tai uskonnollisiin tilaisuuksiin vaihtelevat. Taannoisessa Ihmisoikeusliiton tutkimuksessa taas tarkasteltiin Suomessa asuvien muslimien suhtautumista perhearvoihin ja perhelainsäädäntöön. Vastanneista miehistä 21% ja naisista 16% ei sanonut harjoittavansa uskontoaan, ja uskontoa harjoittavan 60% enemmistön vastaukset vaihtelivat sisällöltään huomattavasti. 

Perustuslain §6 mukaan "ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella". 

Jos ihminen vastustaa monikulttuurisuutta edellä mainitun kaltaisena väestöllisenä asiaintilana, käytännössä vastustetaan myös perustuslaillista oikeudellista yhdenvertaisuutta ja mahdollisuuksien tasa-arvoa eri ryhmien jäsenille. Yhdet ihmiset nähdään arvokkaampina kuin toiset. Ei sellaista "kriittisyyttä" tarvitse kenenkään sietää.

Monikulttuurisuuspolitiikan kritiikki kaipaa laaduntarkistusta ja terävöittämistä

Varsin moni sanoo, että hän ei vastustakaan edellä mainitun kaltaista monikulttuurisuutta väestöllisenä asiaintilana. Moni sanoo ennemmin vastustavansa tiettyä politiikan tekemisen tapaa, joka on tehotonta ja joka ei vaikkapa tarjoa realistisia etenemismahdollisuuksia matalasti palkatuille ja epätyypillisissä töissä työskenteleville. 

Monikulttuurisuuspolitiikassa on korjattavaa siinä missä talous-, työllisyys-, ympäristö-, ja liikennepolitiikassakin. Olisi helpompaa ymmärtää kritiikkiä, jossa osoitettaisiin esimerkiksi jonkin työllisyystoimenpiteen tehottomuus, vääryyksiin puuttumattomuus ja  katsominen läpi sormien tai koulutustarjousten kestämätön kilpailuttamistapa.

Valitettavasti käytännön sanat ja teot todistavat varsin usein, että ei vastustetakaan huonoa politiikkaa, vaan nimenomaan toisten ihmisten oikeutta olla oma harmiton itsensä.

Tämä näkyy esimerkiksi kannanotoissa, joissa toisten pukeutumisvalinnat halutaan kieltää ja niitä arvostellaan "mustiin säkkeihin" pukeutumisena. Tämä näkyy keksitystä "suvaitsevaistosta" mouhuamisena ja muuna jatkuvana kukkahattunimittelynä. Tämä näkyy pikkupoikamanöövereinä, joissa kaivetaan rikosuutinen, sanotaan jotain ulkoa opeteltua kuten "kulttuurin rikastajat öhö öhö", "90% pilaa 10% maineen öhö öhö" tai "meillä on vielä aikaa toistaa muiden maiden virheet öhö öhö".

Tähän öhö öhö -kritiikkiin kuuluu myös rasististen urbaanilegendojen levittely ja kannanotot, joissa islaminuskoisen väestön lisääntyminen samastetaan "lännen uppoamiseen" ja "läntisen sivilisaation tuhoon". Siihen kuuluvat teot, joissa uhkaillaan väkivallalla, häiritään työtään tekeviä ihmisiä ja pahoinpidellään toinen keskellä päivää.

Öhö öhö -tason kritiikissä myös yhdet tavantalliaiset lokeroidaan toisia tavantalliaisia useammin "yhteisön jäseniksi" ja tilivelvollisiksi teoista, joihin heillä ei ole osaa eikä arpaa. Allekirjoittanutta tuskin koskaan vaaditaan irtisanoutumaan Ulvilan surmasta, Mika Murasen teoista tai noin 100:sta vuonna 2014 Suomessa syntyneen Suomen kansalaisen tekemästä henkirikoksesta. Kun tekijän kansalaisuus on jokin muu, mitä kummemmat tahot alkavat vaatia mitä erikoisimmilta tahoilta "irtisanoutumista".

Peukalosääntö: jos et halua leimautua rasistiksi, älä äkseeraa rasistisella retoriikalla. Kun mielesi tekee sanoa että "kappas, rikastajat taas, öhöhö", pysähdy. Nuku tarvittaessa yön yli harkitessasi, oliko olemassa jokin oikea, todella tapahtunut politiikkatoimenpide, joka näyttää kyseenalaiselta, josta pitäisi saada lisää tietoa, joka kaipaa kriittistä tarkastelua ja josta olet saanut tiedon luotettavista lähteistä.

Mitä on multikulturalistinen politiikka?

Multikulturalismi on politiikkalinja, jota monet arvostelevatkin mieluummin kuin monikulttuurisuutta väestöllisenä faktana. Multikulturalismi on Pasi Saukkosen sanoin "erilaisuuden poliittista organisointia". jossa päätetään etnisesti, kulttuurisesti, kielellisesti ja uskonnollisesti monimuotoisen väestön hallinnan tapa.

Annamari Vitikaisen sanoin

"Monikulttuurinen politiikka eroaa esimerkiksi kulttuuriseen sulautumiseen tai eriytymiseen pyrkivästä politiikasta, sillä se hyväksyy kulttuurisen monimuotoisuuden ja kulttuurien välisen vuorovaikutuksen olennaisena osana yhteiskuntaa. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että monikulttuurinen politiikka pyrkisi aina ylläpitämään kulttuurista monimuotoisuutta tai tukemaan kulttuuristen vähemmistöjen erityispiirteitä esimerkiksi erilaisilla vähemmistöoikeuksilla. " 

Kirjoitinkin multikulturalismin eri käytännön muodoista aikaisemmin, joten en niitä listaa enää uudestaan. On kuitenkin hyvä tiedostaa, että käytännöt voivat olla alkuperäiskansojen, kansallisten vähemmistöjen ja maahanmuuttajaryhmien kohdalla varsin erilaisia.

Usein multikulturalismin toteuttamistapojen kritiikki on ollutkin varsin aiheellista. Esimerkiksi 1970-1980-luvun Hollannissa painotettiin kriitikoiden mukaan liian vahvasti etnisperustaisten koulujen ja neuvoa-antavien elinten (inspraakorgaan) perustamista tiedostamatta sitä, että mikään "kulttuuri" ei ole ristiriidaton kokonaisuus, vaan ihmisten ikä, sukupuoli ja poliittinen suuntautuminen vaikuttavat siihen, mitä elementtejä kulttuuristaan ihminen pitää tärkeänä.

Karismaattisimpien ja eniten kyynärpäitä käyttämään kykenevien (usein miesten) määritelmät kulttuuristaan saivat suhteetonta painoarvoa, kun julkinen valta halusi tietää mitä "kulttuurin" edustajat ajattelevat, eikä yhteisöjen sisäisiä mielipide-eroja välttämättä nähty tai noteerattu. Hollanti siirsikin monikulttuurisuuspolitiikan painopistettä jo 1980-luvun lopulla kohti hollannin kielen ja yhteiskunnan tuntemista ja liberaalia monikulttuurisuutta, jossa ihminen nähdään ennen kaikkea yksilönä, joka päättää itse, millaista hänen yhteisöjäsenyytensä on luonteeltaan. Sittemmin alettiin tästäkin siirtyä 2000-luvun alun ja puolivälin hysterian seurauksena kohti paikoin repressiivisiäkin käytäntöjä, joita tosin on osin myös purettu samalla kun islamofobinen Vapauspuolue on menettänyt kannatustaan. (Prins & Saharso 2010; kts myös täällä).

Multikulturalismin rakentavassa kritiikissä kysytäänkin Laura Huttusen tavoin: 

"Minkälaisissa asemissa tai positioissa eri ihmiset ovat kulttuuriseksi mielletyssä ryhmässä? Kenen tulkinta yhteisen kulttuurin monimutkaisesta kudoksesta tulee vakavasti otetuksi, hegemoniseksi, tai edes kuulluksi eri yhteyksissä? Millaisia hierarkkisia suhteita kulttuuristen ryhmien välillä on? Mitä seurauksia näistä on eri ihmisten elämässä?...

...Maahanmuuttajien kulttuuria tukeva ja rahoittava systeemi olettaa kulttuurin nimenomaan epäpoliittiseksi, homogeeniseksi, kaikkien tietystä maasta tulevien ihmisten ja tiettyyn kansalliseen ryhmään kuuluvien samalla tavoin mieltämäksi asiaksi. Hyvinvointivaltion edustajat eivät kysy, kenen ääni, tai kenen tulkinta mistäkin kulttuurista tulee yhdistysten kautta kuulluksi."

Multikulturalismipolitiikka ei yksin selitä kaikkea

On toki niinkin, että myös multikulturalismin arvostelu politiikkana menee usein täysin ohi maalistaan. Maarten Vink osoittaa esimerkiksi Hollannin osalta, että monet väitteet Hollannin multikulturalismista, etenkin sen "kaikkea suvaitsevasta" pilarimallista, ovat myyttejä. 

Heikkolaatuisessa multikulturalismikritiikissä toistuvat yliampuvat myytit "kaiken sallivasta" politiikasta ja vähemmistöjen "käpertymisestä" tämän sallimisen seurauksena. Käpertymisväite on itse asiassa debunkattu useissa tutkimuksissa,  kts. Phillipsin tutkimus Britannian osalta täältä, Simpsonin tutkimus täältä, Schönwalderin tutkimus täältä ja laajempi Social Cohesion Radar -tutkimus täältä. 

Asuinalueiden eriytyminen on empiirinen fakta, mutta käpertymismyyttiä eivät asuinalueiden eriytymisestäkään kertovat empiiriset tutkimukset tue: Katja Vilkama toteaa, että

"Suuri osa tutkimuksista myös kiistää oletuksen alueellisen keskittymisen kytkeytymisestä maahanmuuttajien omaehtoiseen eristäytymiseen ympäröivästä yhteiskunnasta (ks. esim.Phillips 2006, ; Finney & Simpson 2009; Bolt ym. 2010; Dhalmann 2011).

Etnisten ryhmien välisiä sosiaalisia suhteita tarkastelleet eurooppalaiset tutkimukset ovat osoittaneet, ettei maahanmuuttajataustaisten perheiden alueellinen keskittyminen ole johtanut vähemmistöjen eristäytymiseen tai kulttuurirajat ylittävien sosiaalisten kontaktien vähenemiseen (esim. Drever 2004; Finney &Simpson 2009:96-99.)"

Multikulturalismikritiikin heikkolaatuisessa muodossa "monikulttuurisuudesta" on myös tullut poliitikkojen one-size-fits-all-selitys kaikkiin sosioekonomisiin ongelmiin, joita uskonnolliset, kansalliset ja kielelliset vähemmistöt kohtaavat.

Siinä missä valtaväestön työllisyystilanteen tiedetään vallan hyvin riippuvan esimerkiksi maailman taloustilanteesta ja talous- ja työllisyyspoliittisista päätöksistä, joilla näivetetään kasvunmahdollisuuksia, kokonaiskysyntää ja työpaikkojen synnyttämistä, maahanmuuttajien kohdalla asian ajatellaan johtuvat "multikulturalismista". Rakenteelliset ongelmat ja poliittiset päätökset typistetään kätevästi kansassa vallitseviksi asenneongelmiksi (ilmiö, jota kohtaa muuallakin kuin monikulttuurisuuspolitiikassa, esimerkiksi nuorisopolitiikassa).

Will Kymlicka purkaakin artikkelissaan "Multiculturalism: success, failure and future" varsin hyvin niitä väitteitä, joita poliitikot faktoista piittaamattomassa äänestäjänhimossaan liittävät multikulturalismiin.

Kieltääkö multikulturalismi ongelmat?

Yksi varsin yleinen väite on myös se, että "multikulturalismi kieltää ongelmat". Väite on epätosi siitäkin syystä, että multikulturalistiset mallit esimerkiksi Hollannissa syntyivät ja rakentuivat alun perin vastauksena kritiikkiin, jonka mukaan etniset, kulttuuriset ja uskonnolliset vähemmistöt olivat ajautuneet henkisesti erilleen maista, joissa he asuivat. 

1940-1970-lukujen assimilaatiopolitiikka oletti virheellisesti, että Saksaan, Ranskaan ja Hollantiin muuttavat siirtotyöläiset joko muuttavat ajan kanssa pois tai sulautuvat valtaväestöön kuin itsestään ilman julkisen vallan panostuksia. Tällöin kyseisissä maissa siis noudatettiin käytännössä piittaamattomuutta, kun vähemmistöt kohtasivat ongelmia asumisessa, terveydenhuollossa, oikeudenloukkausten kohdalla tai arjessaan, eikä julkinen valta ollut varsinaisesti kiinnostunut siitä, mihin ihmiset aikaansa käyttivät. Hollannissakin tarvittiin dramaattinen tapahtuma 1977, ennen kuin ymmärrettiin se, että ihmiset asuvat maassa pysyvästi, jolloin myös yhdenvertainen työllisyyteen, koulutukseen ja etenemismahdollisuuksiin panostaminen on tärkeää.

Toki "multikulturalismi kieltää ongelmat" -väite on epätosi siinäkin mielessä, että toimiva väkivaltaisen radikalisoitumisen vastustaminen ja valistustyö, käytännön työ ympärileikkausten kitkemiseksi tai kunniaan liittyvän väkivallan vähentämiseksi ei olisi mahdollista ilman varsin laajaa ongelmien analyysia ja kentän tuntemusta. Tähän ongelmakentän tuntemiseen kuuluu kyky erottaa edellä mainittujen ilmiöiden taustalla olevat spesifimmät taustatekijät ja välttää liian leveällä pensselillä maalailuja.

Haitallisia perinteitä voi vastustaa ja vähentää vallan hyvin ja tehokkaasti ilman, että leimataan niitä eri kansallisiin tai uskonnollisiin ryhmiin kuuluvia ihmisiä, jotka eivät näitä perinteitä ole alkuunkaan kannattaneet vaan vastustavat niitä käytännössä. Multikulturalismi ei ole moraalista relativismia. 

Miten ongelmia voi ehkäistä? 

Monikulttuurisuus saa siis varsin eri muotoja niin valtiollisessa politiikasssa kuin ihmisten vuorovaikutuksenkin tasolla. Siksi en itse sano sitä taudiksi tai syöväksi, mutta en myöskään "rikkaudeksi". Kyse on väestöllisestä asiaintilasta ja muovautuvasta politiikkamallista, jonka suuntaan jokainen voi vaikuttaa käytännön teoillaan.

Mitä nämä käytännön teot sitten voisivat olla? Jos ihminen on huolissaan siitä, että väki eristäytyy, hän voi vallan hyvin tehdä ammattilaisena vaikkapa etsivää nuorisotyötä tai vapaaehtoisena osallistua tukihenkilö- tai mentoritoimintaan, jolla marginalisoitumista vähennetään. Seksuaalisuuskysymyksissä asiallinen ja asiantunteva seksuaalikasvatus esimerkiksi Poikien Puhelimen muodossa ennaltaehkäisee ongelmia raiskaustilastosekoilua tehokkaammin. Poliitikko voi vallan hyvin ajaa niitä työvoima-, koulutus- ja sosiaalipoliittisia ratkaisuja, joilla ihmisten elinolot paranevat.

En olisi ikinä voinut kuvitella siteeraavani Sauli Niinistöä blogissani, mutta teen sen nyt, koska Niinistö kiteyttää jotain varsin olennaista:

"Yhteiskunnan eheys ei tarkoita samankaltaistamista, vaan toinen toisensa ymmärtämistä ja kunnioittamista. Jos niin menettelee, on oikeutettu odottamaan vastavuoroisuutta...

Kaipaamme kiihkotonta ja asiassa pysyvää keskustelua niistä vaikeuksista, joita kohtaavat sekä maahanmuuttajat että vastaanottajat.

Suomessa on aina osattu puhaltaa yhteen hiileen ja uskon, että meillä on tämä taito edelleen tallella."

Kirjallisuus

Martikainen, Tuomas: Täällä Pohjantähden alla - muslimeista Suomessa. Teoksessa Tuomas Martikainen & Tuula Sakaranaho: Mitä muslimit tarkoittavat? Keskustelua islamilaisista virtauksista Suomessa ja Euroopassa? Turku: Savukeidas.

Prins, Baukje & Saharso, Sawitri: From toleration to repression: the Dutch backlash against multiculturalism. Teoksessa Steven Vertovec & Susanne Wessendorf: The Multiculturalism Backlash. European discourses, policies and practices. London and New York: Routledge. 

Näin vähennetään ihmissalakuljetusta ja lisätään oikeudenmukaisuutta muutoinkin

Suurin osa maailman pakolaisväestöstä on paennut naapurimaihin alueilta, joilla toteutetaan mielivaltaisia ihmisoikeusloukkauksia kuten vainoa ja kidutusta.

Vuonna 2014 suurimmat pakolaismäärät olivat Turkissa, Pakistanissa, Libanonissa, Iranissa, Etiopiassa, Jordaniassa ja Keniassa. Taloudellisesti ja inhimillisesti raskaimman taakan maailman pakolaiskriisien hoidosta kantavat kehitysmaat. 86 % maailman pakolaisista asuu kehitysmaissa.  

Isoimmat pakolaisväestöt maittain vuoden 2014 lopussa Lähde: UNHCR.

Pakolaisten määrä tulee aina suhteuttaa maan väkilukuun ja kansantalouden kokoon. Näin saadaan kokonaisvaltaisempi kuva siitä, kuka kantaa pakolaiskriiseistä suurimman taakan suhteessa voimavaroihinsa.

Kun katsotaan sitä, kuinka monta pakolaista maassa on per 1 ostovoimakorjatun ja asukaskohtaisen BKT:n dollari, saadaan alla oleva taulukko. Se kuvaa sitä, mitkä kansantaloudet ovat eniten kuormittuneita pakolaisuutta aiheuttavista kriiseistä.

Pakolaisia per 1 ostovoimakorjatun ja asukaskohtaisen BKT:n dollari 2014.
 Luku kuvaa pakolaisten määrää suhteutettuna kansantalouden kokoon ja väkilukuun. 

Maailman pakolaistilanne on nyt pahempi kuin koskaan 2000-luvulla. UNHCR:n mukaan kansainvälisiä kriisejä oli vuonna 2014 lopussa paossa yhteensä 59,5 miljoonaa henkilöä. Tässä luvussa ovat sekä pakolaiset, turvapaikanhakijat, että maan sisäiset pakolaiset. Maan sisäisiä pakolaisia oli 38,2 miljoonaa, turvapaikanhakijoita 1,8 miljoonaa ja UNHCR:n pakolaisiksi rekisteröimiä ihmisiä 19,5 miljoonaa.

Maailman pakolaistilanteen kehitys 2000-luvulla. Lähde: UNHCR.

Vuodesta 2011 lähtien suurin yksittäinen tekijä pakolaiskriisin taustalla on ollut Syyrian sisällissota. Vuonna 2014 kriisiä pakeni 42 500 ihmistä päivässä.

Hans Rosling havainnollistaa alla olevassa videossa sen, missä syyrialaispakolaiset sijaitsevat. Pakolaisista murto-osa on Euroopan Unionin alueella. Suomessa murto-osa on vielä pienempi. 

Toki 2010-luvulla Syyrian sodan lisäksi myös muut kriisit ovat eskaloituneet. UNHCR:n mukaan 15 aseellista konfliktia on selvästi pahentunut viiden viime vuoden aikana. Näistä konflikteista kahdeksan on Afrikassa (Norsunluurannikko, Keski-Afrikan Tasavalta, Libya, Mali, Koillis-Nigeria, Kongon demokraattinen tasavalta, Etelä-Sudan sekä Burundi), kolme Lähi-Idässä (Syyria, Irak, Jemen), yksi Euroopassa (Ukraina), ja kolme Aasiassa (Kirgisia, eräät Myanmarin alueet ja Pakistan).

Syyrian kriisin hoidossa Libanon on joutunut täysin kohtuuttoman työtaakan alle muihin maihin ja erityisesti Euroopan Unioniin verrattuna. Euroopan Unionin Libanonille tarjoama tuki ei juuri muuta tätä kohtuutonta tilannetta miksikään. 

Tilanne toki pahenee entisestään silloin, kun poliittiset päättäjät vähentävät kehitysyhteistyövaroja, joilla on autettu ihmisiä lähtöalueilla. Kun lähtöalueiden tilanteet näin pahenevat, myös konfliktien laajenemisriski kasvaa.

Libanonin tilanteen kohtuuttomuudesta kertoo myös se, että syyrialaiset liikkuvat edelleen. IOM:n ja Frontexin mukaan suurin yksittäinen EU:n ulkorajoja laittomasti ylittävä ryhmä on syyrialaiset. Reitti Turkista Kreikkaan on UNHCR:n viimeisimpien (2015) tietojen mukaan vilkkain. Toki ihmissalakuljetettavien joukossa on muitakin kansallisuuksia, joihin kuuluvat ihmiset ovat saaneet Geneven pakolaissopimuksen mukaisen turvapaikan, jos vain ovat onnistuneet turvapaikkahakemuksen jättämään.

Turvapaikkahakemukset tulee aina tutkia yksilöllisesti eikä maan tai ihonvärin perusteella. Jos Välimerellä liikkuvassa veneessä on afrikkalaisen näköinen henkilö, hän saattaa vallan hyvin tarvita suojelua. Asiaa ei voi tietää ennen tutkintaa. Kuten edellä mainitsin, Afrikassa on UNHCR:n mukaan eskaloitunut kahdeksan pakolaisuutta aiheuttavaa konfliktia. On myös hyvä muistaa, että niin sanottu toissijainen suojelu ei ole missään määrin "vähempiarvoisempaa" suojelua, vaan sen saamisen edellytyksenä on esimerkiksi akuutti kuolemanrangaistuksen, kidutuksen tai ja mielivaltaisen väkivallan vaara. 

Monet ovatkin pohtineet seuraavia kysymyksiä: miten taakanjako Syyrian sisällissodan aiheuttamien pakolaiskriisien hoidossa voitaisiin hoitaa oikeudenmukaisemmin ja tasaisemmin?  Miten voitaisiin vähentää ihmissalakuljetuksen houkuttavuutta? Miten estetään se, että entuudestaankin muita heikommat valtiot joutuvat ylisuuren työtaakan alle, synnyttäen suojelua tarvitsevien edelleen liikkumista EU:n rajoille?

Siihen ongelmaan, että kansainvälistä suojelua tarvitsevat ihmiset joutuvat turvautumaan ihmissalakuljettajiin, on selkeä ratkaisu: humanitaarinen viisumi. Se mahdollistaa ihmissalakuljetusta huomattavasti edullisemman ja täysin laillisen reittiliikenteen käytön siirryttäessä hakemaan kansainvälistä suojelua. Se mahdollistaa pakolaiskiintiökäytännön oheen nopean mahdollisuuden purkaa Libanonin kaltaisten maiden ylirasittunutta pakolaistilannetta. Näin se estää laittomin keinoin tapahtuvaa liikkumista.

Myönteistä turvapaikkapäätöstä humanitaarinen viisumi ei takaa, eikä näin ole tarkoituskaan. Se takaa ainoastaan turvallisen ja laillisen reitin ja nykytilannetta huomattavasti tasaisemman turvapaikanhakijamäärien jakautumisen EU:n sisällä sekä EU:n ja kehitysmaiden välillä. Humanitaarinen viisumi ei myöskään poista niitä valtioiden kehitykseen, globaaliin kauppaan ja kehitykseen liittyviä tekijöitä, jotka ohjaavat muutamista Länsi-Afrikan turvallisilta alueilta liikkuvia ihmisiä hakemaan turvapaikkaa Euroopasta. Globaaleja kehityseroja kurotaan umpeen vaikuttavaksi koetulla kehitysyhteistyöllä, tiedonvaihdolla ja kaupalla.

Viisumit on mahdollista kiintiöidä samalla tavoin kuten viisumien kohdalla tehdään eräissä maissa tälläkin hetkellä. Viisumit on myös mahdollista kohdentaa sellaisten valtioiden kansalaisiin, joiden voidaan olettaa olevan erityisen haavoittuvassa asemassa. Näin estettäisiin tyystin turvallisista maista liikkuvien onnenonkijoiden hyötyminen turvapaikkajärjestelmästä ja saadaan todellista suojaa tarvitsevat etusijalle.

Humanitaarinen viisumi on tällä tavoin kansainväliseen suojeluun liittyvä, laillisen matkustamisen mahdollistava työväline, joka estää ihmissalakuljettajien ja järjestäytyneen rikollisuuden hyötymisen pakolaisuutta aiheuttavista kriiseistä.

Vuonna 2014 yhteensä 42,323 syyrialaista ylitti Välimeren pyrkiessään Italiaan. Jos esimerkiksi 40 000 humanitaarisen viisumin kiintiö jaettaisiin EU:n jäsenmaiden kesken, se olisi 40 000 syyrialaista pois Välimeren aalloista ja 40 000 ihmistä pois ihmissalakuljetusbisneksestä. Jos oletamme, että yksi ihmissalakuljetuspaikka maksaa 1700 euroa, humanitaarisen viisumin käytäntö tarkoittaisi tässä muodossa sitä, että järjestäytynyt rikollisuus menettäisi 68 miljoonan euron tulot.

Kyse ei ole edes kovin radikaalista uudistuksesta. Lainsäädäntö mahdollistaa humanitaarisen viisumin jo nyt, ja Suomikin on tälläkin hetkellä myöntänyt vuosittain muutamia humanitaarisia viisumeja. Kyse ei ole myöskään kovinkaan "kukkahattutädillisestä" uudistuksesta. Humanitaarisen viisumin toimivuus edellyttää näet sitä, että lopullisesti kielteisen päätöksen saaneiden turvapaikanhakijoiden palauttamisen järjestelmää vahvistetaan samanaikaisesti järjestelmän käyttöönoton kanssa. Syyriassakin on turvallisia alueita. Kielteisiä päätöksiä voi tulla ja ne voivat kestää kriittisenkin tarkastelun.

Humanitaarinen viisumi myös on vastaus niihin huoliin, joita Paul Collier esitti taannoin Helsingin Sanomien haastattelussa. Se poistaa kokonaan "hukkuminen tai taivas"-tilanteet:

"Ellet hyppää veneeseen ja riskeeraa elämääsi, mahdollisuudet turvapaikkaan ovat käytännössä olemattomat. On absurdia, että heiluttelemme ihmisten edessä lottokuponkia: joko hukut tai pääset taivaaseen."

Collier tarjosi kriisin hoitoon omaa malliaan, joka ei kuitenkaan ota juuri lainkaan huomioon kriisiytynyttä tilannetta Syyrian naapurimaissa:

"Välimerta ylittävien ihmisten pelastamiseksi on tehtävä kaikki mahdollinen, professori sanoo. Sen jälkeen heidät tulee lähettää takaisin pakolaisleireille."

"Taakanjaosta" EU:n sisällä voidaan kyllä keskustella. Tilanne, jossa  4,5 miljoonan asukkaan maassa on rekisteröityneitä syyrialaispakolaisia 1,5 miljoonaa, on kuitenkin täysin kohtuuton. Vaikka pakolaisleirien oloja tuleekin vahvistaa, ei uudelleensijoittamisen tarve tule häviämään yhtään minnekään tilanteessa, jossa syyrialaispakolaiset muodostavat Libanonin alueen väestöstä 33%.

Ihmisten palauttaminen ylitäysille pakolaisleireille paitsi vaikeuttaa Collierin  peräänkuuluttamaa leirien kohentamistyötä, myös pahentaa tilannetta niissä köyhemmissä maissa, jotka jo tällä hetkellä kantavat kansainvälisistä pakolaiskriiseistä ylivoimaisesti isoimman vastuun.

Olisi myös hölmöläisen peiton jatkamista osallistua toisaalta UNHCR:n uudelleensijoittamisohjelmaan ja samalla täyttää leirejä uudelleen EU:sta päin. EU:n turvapaikkamenettelydirektiivi (kts. direktiivin johdanto-osa, 25) myös kieltää toiminnan, jolla estetään ihmistä jättämästä turvapaikkahakemusta. Jos turvapaikkahakemusta ei voi jättää, ei kansainvälisen suojelun tarvettakaan pystytä selvittämään. Collierin ehdotus väärinkäsityksineen saikin ansaittua ja hyvin perusteltua kritiikkiä UNHCR:ltä. 

Järjettömimmissä ehdotuksissa taas ehdotetaan vanhaan malliin sotilasoperaatiota ja ihmissalakuljettajien veneiden tuhoamista. Kyseessä on puhdas paniikkireaktio, joka ei puutu ihmissalakuljettajien verkostoihin maissa yhtään mitenkään, mutta ei myöskään ihmissalakuljetusta ylläpitävään kysynnän ja tarjonnan logiikkaan eikä myöskään syyrialaisten edelleenliikkumista aiheuttaviin olosuhteisiin Syyrian naapurimaissa. Siksi tähän vaihtoehtoon ovat suhtautuneet erittäin penseästi niin Italian merivartiosto, ECRE, Frontex kuin lukuisat muutkin tahot. Frontexin johtajan mukaan sotilasoperaatio ainoastaan siirtää salakuljetusreittiä toisaalle, ja sotilasoperaatiot sisältävät aina oheisvahinkojen ja täysin viattomien kuolemisen vaaran. Näin on etenkin silloin, kun salakuljettajien veneissä ei ole luonnollisesti yhtään minkäänlaisia salakuljettajien tunnuksia.

Jotkut toki vastustavat humanitaarista viisumia puhtaasti identiteettipoliittisista syistä ("inhoamani taho kuten Pakolaisapu ehdottaa, joten minä vastustan") tai vetoamalla globaalin kehityksen kaltaisiin ongelmavyyhteihin, joita kyseisellä käytännöllä ei ole tarkoituskaan ratkaista (olkoonkin, että veneiden tuhoaminen tai pakolaisten palautukset vaikuttavat vielä vähemmän liikkuvuutta aiheuttaviin elintasoeroihin Afrikan ja Euroopan välillä, koska ne eivät puutu informaaliin talouteen).

Alueelliset kehityserot ovat todellinen, liikkuvuutta aiheuttava ilmiö. Niitä tasoitetaan kansainvälisellä, kestävällä kaupalla ja niillä kehitysyhteistyön muodoilla, jotka ovat vaikuttavia. Toki kehittyvien maiden valtionrakennuksessa yksi tärkeimmistä osista ovat harmaan talouden vastaiset toimet. Käytännöt, jotka vievät ihmissalakuljettajilta markkinat, tukevat myös kehittyvien maiden valtionrakennusta.

Onkin mielenkiintoista havaita yleinen ilmiö: mitä enemmän poliitikko puhuu tärkeydestä auttaa pakolaisia naapurimaissa, sitä todennäköisemmin hän vastustaa tähän liittyviä käytännön toimia.

Kehitysyhteistyövarojen leikkaus on tästä varsin selkeä esimerkki, mutta toki myös se vuosia jatkuva poliittinen retoriikka, jossa kehitysyhteistyötä kategorisesti vastustetaan riippumatta empiriasta ja kehitysyhteistyöllä saavutetuista tuloksista.

Lehti onkin tiivistänyt jo muinoin tästä epäjohdonmukaisuudesta kaiken olennaisen. 

Uusi julkaisu: Maahanmuuttajien psyykkistä hyvinvointia ja mielenterveyttä edistävät tekijät ja palvelut

Olen yhdessä kollegani Minna Säävälän kanssa tehnyt selvityksen systemaattisen tutkimuskatsauksen "Maahanmuuttajien psyykkistä hyvinvointia ja mielenterveyttä edistävät tekijät ja palvelut".

Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja -sarjan painetut julkaisut ovat maksullisia ja niitä myy Edita.

Julkaisuja voi tilata sähköpostitse: asiakaspalvelu.publishing@edita.fi tai ostaa verkkokirjakaupasta:www.edita.fi/netmarket

***

Tuoretta julkaisua esitellään työ- ja elinkeinoministeriön sivuilla seuraavanlaisesti:

Mielenterveys on yksi haastavimmista maahanmuuttajien terveyteen liittyvistä kysymyksistä, koska psyykkinen hyvinvointi on syvästi kulttuurisidonnainen ilmiö. Maahanmuutto saa aikaan merkittäviä muutoksia terveysriskeissä ja hoidon mahdollisuuksissa. Nämä muutokset riippuvat suuresti muuttajan sukupuolesta, etnisestä ryhmästä, yhteiskunnallisesta asemasta ja siitä, millainen oleskelustatus muuttaneella on. 

Tässä systemaattisessa katsauksessa selvitetään, millaiset palvelut ja toiminnot tutkitusti vahvistavat ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajien psyykkistä hyvinvointia. Kirjallisuuskatsaukseen etsittiin vertaisarvioituja alkuperäistutkimuksia vuodesta 2005 lähtien seitsemästä kotimaisesta ja kansainvälisestä viitetietokannasta. Systemaattiseen katsausosaan valittiin sellaiset tutkimukset (88 kpl), joissa tarkasteltiin jonkin toimenpiteen, intervention tai palvelun vaikutuksia mielen hyvinvointiin.

Maahanmuuttajien mielen hyvinvoinnista verrattuna valtaväestöön ei ole kiistatonta kuvaa. Joissakin maissa ja joissakin maahanmuuttajaryhmissä esiintyy muita enemmän mielen hyvinvoinnin ongelmia ja mielenterveyshäiriöitä. Kuvan epätarkkuus johtuu vertailevan tutkimuksen metodologisista ongelmista sekä maahanmuuttajaväestön heterogeenisyydestä ja muuttomaiden eroista. 

Psyykkiseen hyvinvointiin vaikuttavia interventioita on tarkasteltu tutkimuksessa erityisesti Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Tutkimusten sovellettavuutta suomalaiseen tilanteeseen on siten arvioitava tarkkaan. Interventiotutkimukset käsittelevät pääasiassa korjaavaa mielenterveystyötä, mutta myös ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä on jonkin verran arvioitu tieteellisesti.

Ennaltaehkäisevissä hankkeissa satunnaistetun vertailuryhmäkoemenetelmän (randomized controlled trial) käyttö näytön todentamisessa on kuitenkin harvinaista. Tästä huolimatta voidaan joitakin toimintatapoja pitää saatavissa olevan näytön nojalla perusteltuina. 

Yleistä kotoutumista vahvistavat toimenpiteet vahvistavat myös psyykkistä hyvinvointia väestötasolla: työllistymisen, kielitaidon hankkimisen, syrjimättömyyden, sosiaalisten siteiden luomisen ja ylläpidon sekä osallisuuden tuki rakentavat mahdollisuuksia hallita omaa elämää. Sosiaalinen tuki on keskeinen ennaltaehkäisevä elementti, johon monet interventiotutkimukset viittaavat. Yhteisökeskeisesti toimivat hankkeet saavat tutkitusti aikaan tuloksia mielen hyvinvoinnin edistämisessä. 

Korjaavassa mielenterveystyössä tuloksia saadaan toimenpiteillä, jotka edistävät hoitoon hakeutumista jakamalla tietoa esimerkiksi netissä ja oman yhteisön avainhenkilöiden sekä ryhmätoiminnan kautta. Keskeistä onnistumiselle on kulttuuritekijöiden huomioiminen mielenterveyspalveluiden järjestämisessä, mukaan lukien omakieliset palvelut, tulkin käyttö, henkilökunnan transkulttuurisen osaamisen edistäminen sekä erilaisten hoitomuotojen yhdistäminen.

Hoitojen tehosta on eniten näyttöä kulttuurisesti sovelletun kognitiivisen käyttäytymisterapian tehosta sekä narratiivisen altistusterapian käytöstä erityisesti traumaperäisestä stressioireyhtymästä kärsiville potilaille. Hoidollisista interventioista toimivimpia ovat arjen kuormitusta aiheuttavia tekijöitä huomioivat interventiot. Hoidon järjestämisessä tärkeää on hoitoon pääsyn käytännöllinen ja kulttuurinen esteettömyys. Tärkeää on myös hoitohenkilökunnan vuorovaikutustaidot ja kyky luoda luottamusta potilassuhteeseen.

Maria Lohelan törskähdykset ja Timo Soinin paniikkipuolustukset

Jos ihminen haluaa vapautta, itsenäisyyttä ja sukupuolten välistä tasa-arvoa, hän voi vallan hyvin olla muslimi. Hän voi myös käyttää islamin opillista tulkintaperinnettä tämän poliittisen päämäärän tavoittelussa. Esimerkiksi Musawah-liike tekee näin käytännössä. Maailmassa on runsaasti muslimifeministejä, jotka kyseenalaistavat paitsi epätasa-arvoiset tavat, myös ne uskonnolliseen retoriikkaan pohjautuvat keinot, joilla poliittinen status quo yritetään oikeuttaa. Jokaisen on syytä tutustua muslimifeministeihin joko lukemalla heidän blogejaan, kirjojaan tai tutustumalla heidän käytännön toimintaansa eri maissa.

Asma Barlas osoittaa kirjassaan "Believing women in Islam: unreading patriarchal interpretations of Qur'an", että Koraani, hadith-korpus ja perimätieto sallivat sukupuolten tasa-arvoa puoltavat opin tulkinnat. Joillakin poliittisilla päättäjillä ja liikkeillä on ollut opista ja perinteestä riippumattomat syynsä suosia toisenlaisia tulkintoja.  

Maailmankatsomus, sukupuoli tai synnyinmaa eivät yksin määritä sitä, millaisia persoonia ja ajattelijoita meistä tulee. Niinpä Algerissa syntynyt muslimimies, Ludovic-Mohamed Zahed, ajaa seksuaalivähemmistöjen oikeuksia, kun taas Turussa syntynyt nainen, Maria Lohela, niitä vastustaa. 

Lohela tunnetusti äänesti tasa-arvoista avioliittolakia vastaan. Hän myös törskäytti jokseenkin käsittämättömän lausahduksen väittäessään entisen lain olevan tasa-arvoinen silloinkin, kun se syrjii seksuaalivähemmistöjä: "Homoseksuaaleillakin on oikeus mennä naimisiin vastakkaisen sukupuolen kanssa, jos he niin haluaisivat".

Imaami Ludovic-Mohamed Zahed on puolestaan mennyt miehen kanssa naimisiin sekä islamin mukaisella että siviiliavioliitolla Etelä-Afrikassa. Hänen tavoitteenaan on entistä laajempi sukupuolineutraalin avioliiton hyväksyntä muslimien keskuudessa.

Ludovic-Mohamed Zahed toimii imaamina pariisilaisessa moskeijassa, jossa homoseksuaalisuus hyväksytään.

Monet ovat vastustaneet Maria Lohelan valintaa eduskunnan puhemiehistöön. Syyksi on mainittu Lohelan ennakkoluuloihin pohjautuvat ja virheellistä tietoa sisältävät blogikirjoitukset, joissa muslimeja verrataan mörköihin ja joissa kannatetaan perustuslaillisen uskonnon- ja omantunnonvapauden rajoittamista muslimien kohdalla. Toki Lohela on kirjoittanut myös asiavirheitä turvapaikanhakijoista ja pakolaisista Turun Sanomien kolumneissaan. Näitä asiavirheitä on onneksi myös oikaistu.

Siitä voi käydä keskustelua, muodostavatko Lohelan fanaattiset ja oikeudellista yhdenvertaisuutta vastustavat kirjoitukset esteen puhemiesvalinnalle. Muodollinen este ne eivät tietenkään ole. Puhemiehen valinta perustuu ennemmin kirjoittamattomiin sääntöihin kuin selkeästi ylöskirjattuihin valintakriteereihin. Yleisesti ottaen kirjoittamattomia sääntöjä tulee ravistella. En näe erityistä syytä sille, miksi puhemiehen pitäisi olla monia kausia istunut kansanedustaja. Usein puhemiesvalinnoista keskustellessa tuodaan esiin myös se, että puhemiehen tulisi nauttia toisten kansanedustajien "laajaa arvostusta", mutta tämä on varsin vaikeasti mitattavissa oleva asia. On kuitenkin varsin ymmärrettävää, että virheelliseen tietoon ja muukalaiskammoon pohjautuvat ulostulot ja uskonnonvapauden vastustaminen rapauttavat arvostusta ja luottamusta.

Toki Lohelan valintaa voi myös puolustaa. Jotkut argumentit tässä puolustamisessa eivät kuitenkaan kestä yhtään minkäänlaista kriittistä tarkastelua.

Esimerkiksi Timo Soini raivostui siitä, että Lohelan "vanhoja" blogikirjoituksia ylipäänsä on otettu esille keskusteluun. 

Olkoonkin, että Maria Lohela on tötöillyt myös hiljattain, esiin tuodut mörkökirjoitukset ovat kiinteä osa Lohelan poliittista uraa ja kannatuspohjan rakentamista. Lohelalla ei olisi minkäänlaista poliittista uraa eikä kansanedustajan paikkaa ilman viestintää ja sisältöä, jota hän on tuottanut. Koska Lohela ei ole julkisesti muuttanut mielipidettään muslimeista missään vaiheessa -edes asiasta kysyttäessä- blogitekstit eivät ole myöskään vanhoja vaan ajankohtaisia. Niiden esiin nostaminen on aiheellista ja varsin hyvin perusteltua. 

Toinen, jopa kliseinen, stereotypioita vahvistava ja lapselliseen kaksoisstandardiin sortuva ajatus on se, että pelkkä Lohelan nuori ikä ja naissukupuoli tekisivät hänestä automaattisesti edistyksen voiman. Tätä jo sinänsä virheellistä olettamusta käyttäen Timo Soini tyylilleen uskollisesti alkoi nimitellä ja komennella Lohelan valinnan kriitikoita kuin mikäkin kiukutteleva pikkupoika. Haukkumasanoissa oli jälleen punavihreä-jotain. Soinin on vaikea tunnustaa, että Lohelaan kohdistuva kritiikki oli aiheellista ja ainoastaan todelliseen toimintaan kohdistuvaa. Mitään sukupuoleen tai muuhun henkilökohtaiseen ominaisuuteen perustuvaa huomauttelua kritiikissä ei ollut, toisin kuin perussuomalaisten poliitikkojen usein harrastamassa kukkahattutädittelyssä.

Todellisessa tasa-arvoisessa yhteiskunnassa ihmisen pätevyyttä ja edistyksellisyyttä mitataan ainoastaan hänen todellisen toimintansa perusteella. Poliittisen pätevyyden tai ammattipätevyyden arvioinnissa iän ja sukupuolen kaltaiset ominaisuudet, joita ihminen ei omalla toiminnallaan ole hankkinut, eivät saa olla yhtään minkäänlaisessa roolissa.

Bulvania ei ole monipuoluedemokratia, jos Bulvanian presidentti perustaa kymmenen puoluetta, jotka ovat tosiasiallisesti hänen hallussaan. Karismaattinen uskonnollinen liike ei ole automaattisesti tasa-arvoinen, jos sen johtopalleilla istuu nainen.

 Amina Wadud haluaa tulla kohdatuksi imaamina eikä naispuolisena imaamina.

Tasa-arvo etenee ainoastaan todellisilla sanoilla ja teoilla.

Taannoin imaami Amina Wadud herätti vanhoillisissa tahoissa pahennusta, kun hän johti rukousta sukupuolijakaumaltaan monipuoliselle moskeijankävijajoukolle.

Wadudin jälkeen myös muut naispuoliset imaamit ovat alkaneet tehdä samoin. Kyseessä on monellakin tapaa varsin progressiivisesta, jopa radikaalista toiminnasta valtavirran sunnalaisen perinteen näkökulmasta. Pyhien tekstien kanssa Wadudin teko ei varsinaisesti ole ristiriidassa eikä sillä myöskään vahingoiteta ketään.

Hatoon Al-Fassi on puolestaan saudiarabialainen professori, tutkija ja aktivisti, joka on ajanut naisille äänioikeutta Saudi-Arabiassa. Al-Fassi toi esiin kirjassaan "Women in pre-islamic Arabia: Nabataea", että naisilla oli muinaisessa Nabateassa itsenäisempi asema kuin wahhabilaisessa Saudi-Arabiassa. Heillä oli esimerkiksi oikeus tehdä juridisia sopimuksia itsenäisesti ja omissa nimissään. Wahhabilaisessa Saudi-Arabiassa tähän tarvitaan miespuolisen huoltajan suostumus.

Hatoon Al-Fassin mukaan muinaisessa
 Nabateassa naisilla oli oikeus tehdä juridisia sopimuksia itsenäisesti. Tämä johtui
usein käytännön syistä: miehet olivat pitkien kauppamatkojen vuoksi poissa pitkiä aikoja. 

Al-Fassin teos on merkittävä, koska se murtaa kaksi varsin laajalle levinnyttä myyttiä, joita hyväksikäyttäen saudieliitti yrittää sementoida ja oikeuttaa valta-asemaansa.

Saudieliitti näet puolustaa nykyisiä naisia syrjiviä käytäntöjä usein väittäen, että ne ovat tasa-arvoisempia kuin esi-islamilaiset käytännöt. Al-Fassin nabatealaisia koskevien löydösten myötä väitteeltä putoaa pohja.

Toki on mainittava, että nykyisten vääryyksien puolustelu vuosituhansien takaisilla saavutuksilla on kuin keittoa haarukalla kauhova äkkiväärä dementoitunut vanhus, joka lusikan käyttökelpoisuudesta mainittaessa tokaisee: "minä teidät syömään opetin!".

Al-Fassin löydökset kyseenalaistavat saudieliitin ja Euroopan islamofobisten liikkeiden hellimän ajatuksen siitä, että ajatus itsenäisistä naisista ja heidän oikeuksistaan olisi pelkkää "länsimaista hapatusta" ja eurooppalainen tuote. Nabatean kuningaskunta näet sijaitsi keskellä Lähi-itää.

Ideat ja sivilisaatiot kehittyvät yleensä vuorovaikutuksessa. Ehkä Maria Lohelan näkökyky vahvistuisi, jos hän laskeutuisi norsunluutornistaan ja tutustuisi siihen tietoon, jota monet vapautta, itsenäisyyttä ja sukupuolten välistä tasa-arvoa tavoittelevat muslimit ovat tuottaneet.