sunnuntai, elokuuta 02, 2015

Avoin kirje Kristiina Markkaselle

Kysyt Helsingin Sanomien kolumnissasi 1.8.2015: ”kun itseään avoimen ja multikulttuurisen yhteiskunnan kannattajina pitävät kokoontuvat torille, tietävätkö he mitä oikeastaan kannattavat?”

Olin torilla ja tiedän tasan tarkkaan mitä minä kannatan. Olen kirjoittanut aiheesta vuosia ja olen tehnyt ammatillista työtä aiheen parissa vuosia, kuten myös lukuisat kollegani.

Se, että et tosiasiallisesti ole kiinnostunut pätkääkään siitä, mitä ajattelemme, ja mitä käytännön työssämme (sosiaalityöntekijöinä, opettajina, psykiatrisina sairaanhoitajina, tutkijoina, opiskelijoina, ohjaajina) olemme vuosikausien ajan kohdanneet ja mitä käytännön toimenpiteitä olemme vuosien ajan ehdottaneet, on vain ja ainoastaan sinun ongelmasi. 

Tai se ei oikeastaan ole ole vain sinun ongelmasi. Se on myös Helsingin Sanomien ongelma. Se, että pääset ihmisiin tutustumatta ja heidän tekemäänsä työhön perehtymättä haukkumaan heitä ties miksi ”relativisteiksi” osoittaa, että Helsingin Sanomilla ei ole journalistista osaamista ja laadun arviointikykyä. 15 000 mielenosoittajan joukkoon mahtuu varsin monenlaista väkeä. Tunnistin joukosta aivan julmetunmoisen määrän ammattitaitoa: opettajia, sosiaalityöntekijöitä, psykiatrisen sairaanhoitajan, päihdelääkärin, monia ihmisiä jotka ovat tehneet varsin vaativaa työtä varsin vaativien asiakkaiden kanssa, joiden taustat voivat olla mitä moninaisimmat. He tekevät vähemmistöjä leimaamatta päivittäin ratkaisuja löytävää työtä juuri niiden kysymysten parissa, jotka tavan talliaisia kahvipöydissä puhututtavat. 

Mistä oikein olet päätellyt, että olemme jotain ”relativisteja”? Se, että rakentelet meistä ammattilaisista toinen toistaan omituisempia olkiukkoja ilmeisesti ilman alkeellisintakaan halua tutustua päivittäisen työmme todellisuuteen, todistaa vain omat ennakkoluulosi. Relativismijollotus ei kerro meidän ajatuksistamme yhtään mitään, mutta vahvistaa virheellisiä käsityksiä siitä, että emme esimerkiksi puuttuisi perheväkivaltaan, nuorten rikoskäyttäytymiseen tai muihin pahoinvoinnin merkkeihin niiden ilmetessä. Relativististereotypian vahvistaminen johtaa entisestään vahvistuvaan kukkahattutätinimittelyyn, urbaanilegendojen levittelyyn ja  jopa väkivaltaisiin kohtaamisiin ja häirintään, jota sosiaalialan ammattilaiset silloin tällöin kohtaavat. Miksi tarkoituksellisesti vahvistat tätä stereotypiaa entuudestaan?

Ilmoitat kyllästyneesi oikeassaolemiseen, mutta samalla latelet kankeita kökkötyhjistelyjä tyyliin ”integraatio onnistuu parhaiten vahvan kansalaisyhteiskunnan sisällä” ikään kuin tämä olisi meille kansalaisyhteiskunnan toimijoille suurikin galakseja räjäyttelevä havainto. 

Jakelet naurettavia ohjeita, joissa ei oikeasti sanota tuon taivaallista. Mitä ihmettä oikein tarkoitat lauseella ”monikulttuurista yhteiskuntaa kannattavien täytyy vihdoin opiskella asiaa ja ryhtyä sanoista tekoihin”? 

Sanoisitko jonkin konkreettisen asian, jota minun pitäisi vielä opiskella? Mitä minun pitäisi vielä ammatillisen päivätyöni lisäksi tehdä? Miksi se työ, jota teemme joka päivä, ei ole konkreettinen teko? Miksi konkreettiset toimenpiteet, joita suositusten pohjalta toteutetaan, eivät ole tekoja? Miksi konkreettiset, selkeät mielenosoituksessa pidetyt puheet eivät olisi myös tekoja? Luuletko oikeasti, että mielenosoituksessa puheita pitäneet ihmiset eivät toimisi muissakin ympäristöissä varsin aktiivisesti, tietäen varsin hyvin mitä he kannattavat ja mitä eivät?

Helsingin Sanomien toimituksessa on oikeasti mahdollista kirjoittaa ”essee” valtakunnan päälehden paraatipaikalle suomalaisesta multikulturalismista ja yli 15 000 ihmisen ajatusmaailmasta tekemättä yhtäkään haastattelua ja sivuuttamalla kaikki suomalainen alan tutkimus ja rajaamalla taustamateriaali pariin ulkomaiseen, verkosta ilmaiseksi löytyvään juttuun. 

Verkkolehtien kolumnien leikkaa-liimaa-kääntäminen täysin toisista kansallisista konteksteista Suomeen on kai Helsingin Sanomissa journalismia. Muualla se on puhdasta laiskuutta ja ammatillisen kunnianhimon puutetta. Kenan Malikin kolumni oli laadukas, mutta kuka tahansa voi sen lukea itse. Se ei käsittele Suomea eikä se kerro mitään siitä, millaiset erilaisuuden poliittista organisointia koskevat kysymykset ovat tässä maassa ajankohtaisia.

Pasi Saukkosen kirja ”Erilaisuuksien Suomi” ja etenkin sen alaluku ”suomalainen multikulturalismi” olisi osoittanut konkreettisilla tavoilla sen, mitä monikulttuurisuus on käytännössä ja miten suomalainen multikulturalismi eroaa muiden maiden malleista. Lukuun tutustuminen olisi osoittanut, että julkisuudessa esiintyvät olkiukkorakennelmat ”monikultturismista” ovat varsin kaukana siitä, mitä suomalainen multikulturalismi todellisuudessa on. Olli Immosen ulostuloista voi varsin helposti päätellä sen, että hän ei ole lukenut sen enempää Saukkosta, Stuart Hallia kuin yhtään mitään muutakaan luotettavaa lähdettä, vaan hänen multikulturalismifantasiansa perustuvat pelkkiin harhaisiin "suvaitsevaistoa" koskeviin mielikuviin.

Helposti verkosta löytyvien suomalaisten lähteiden käyttäminen olisi auttanut lukijoita käsitteiden selventämisessä sekä myös kertonut siitä, mitä multikulturalismi on Suomessa. Suomalainen multikulturalismi määrittyy ensisijaisesti perusoikeuksia koskevassa lainsäädännössä. 6§ toteaa väestön yhdenvertaisuuden lain edessä, ja §17 oikeuden omaan kieleen ja kulttuuriin. Kyseisiä pykäliä koskevat esityöt selkeyttävät entisestään myös sitä, missä raja menee. Multikulturalismi ei kerta kaikkiaan tarkoita sitä, että kaikki olisi sallittua tai että kulttuurirelativismin nimissä pitäisi sietää tai suvaita myös yleisiä ihmisoikeuksia tai paikallisia lakeja rikkovia käytäntöjä. Aiheesta olisi helppolukuista, luotettavaa ja selkeää aineistoa vaikka kuinka paljon.

Kysyt: "Onko suomalaisilla intellektuelleilla ja poliitikoilla jokin näkemys siitä, millaista monikulttuurisuutta haluamme, ja kuinka se tehdään?" Se, että et ole jaksanut perehtyä helppolukuisiin, selkeisiin ja helposti suomen kielellä saataviin monimuotoisuuspoliittisiin näkemyksiin, ei tarkoita ettei niitä olisi olemassa, lukuisilla eri kentillä, paljon, paljon, niin laajemmasta, valtiosääntöoikeuteen keskittyvästä makronäkökulmasta kuin erityiskysymyksistäkin

Oikea kysymys olisi:"miksi en tänä hektisenä Internet-aikana jaksa pirauttaa mihinkään enkä evääni väräyttää hakukoneen kanssa etsiessäni tausta-aineistoa esseeseeni, vaan tyydyn löysiin Painobaarissa kaljapieruissa keksimiini muturykäisyihin?"

Miksi suomalainen monikulttuurisuustutkimus ja siinä tehdyt havainnot eivät kiinnosta sinua? Miksi Pasi Saukkosen kirjat ja kolumnit eivät ole mielestäsi selkeitä avauksia suomalaiseen monikulttuurisuuskeskusteluun? Mikä niissä oli tarkalleen ottaen vikana? Vai oletko edes lukenut niitä? Oletko tehnyt taustatyötä lauantaiesseeseen ollenkaan?

Kirjoitat, että ”puolesta ja vastaan” huutelu ei enää riitä. Oma kolumnisi ei kuitenkaan ole yhtään mitään muuta kun vain juuri mielikuvien varassa huutelua ja epämääräisiä ja perusteettomia heittoja toisista ihmisistä. Tätä perusteetonta huutelua ei todellakaan enää tarvittaisi suomalaiseen monikulttuurisuuskeskusteluun.

Lisäperehtymiseen:

Martikainen, Tuomas, Saukkonen, Pasi & Säävälä, Minna (toim.) (2013) Muuttajat. Kansainvälinen muuttoliike ja suomalainen yhteiskunta. Helsinki: Gaudeamus. Tallinna : Tallinna Raamatutrükikoja

Saukkonen, Pasi (2013) Erilaisuuksien Suomi. Vähemmistö- ja kotouttamispolitiikan vaihtoehdot. Helsinki:Gaudeamus, Tallinna : Tallinna Raamatutrükikoja.

Saukkonen, Pasi (2013) Politiikka Monikulttuurisessa yhteiskunnassa. Toinen korjattu painos. Cuporen verkkojulkaisuja 17. ISBN 978-952-5573-44-2, ISSN 1796-9263

Saukkonen, Pasi (2012) Monikulttuurisuus ja multikulturalismi. Alue ja Ympäristö 41: 1 (2012) ss. 118–123.

Vitikainen, Annamari (2014) MonikulttuurisuusLogos-ensyklopedia. Syrjämäki, Sami, Kannisto, Toni (toim.). Eurooppalaisen filosofian seura ry. (15.8.2014)

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Keskisuomalaisessa oli hyvä juttu monikulttuurisuuskeskustelusta. Jutussa haastateltu mm. Pasi Saukkosta: http://www.ksml.fi/uutiset/kotimaa/vauhtisokeus-on-iskenyt-monikulttuurisuuskeskusteluun/2097324?pwbi=f083fcb892c36265c561818e7cfa63c5

Anonyymi kirjoitti...

Loistava puheenvuoro. Kiitos tästä. Tutkimusta ja kirjallisuutta todellakin löytyy. Lisäisin vielä luetteloosi esim. tämän teoksen:
Rastas, Anna & Huttunen, Laura & Löytty, Olli (eds) (2005) Suomalainen vieraskirja. Kuinka käsitellä monikulttuurisuutta. Tampere: Vastapaino.

Anonyymi kirjoitti...

Mitenkäs paljon, Heikki, olet tehnyt töitä maahanmuuttajien kanssa siellä ihan ytimessä, perheessä, kodeissa, pitkiä aikoja?
Minä olen, pari vuosikymmentä. Sen lisäksi lastensuojelulaitoksissa, joiden asiakkaista saattoi 80% olla maahanmuuttajataustaisia.
Työssäni edellytettiin, että perheeseen sitoudutaan. Niin tehtiin. Oltiin paikalle, kun perhe tarvitsi, illalla tai vkonloppuna. Mutta kun mikään ei vaan riittänyt.
Vain pari esimerkkiä, mainittakoon, että kummankaan perheen vanhemmat eivät koskaan oppineet=halunneet opiskella suomea.
Suurperheen äiti häipyi vauva kainalossa Ruotsiin sukuloimaan määräämättömäksi ajaksi. Lopuista lapsista huolehti teini-ikäinen tytär. Järjestettiin perhetyötä. Vain omaa kieltään puhuva isä oli päivät pimeässä huoneessa uskontonsa "lauleluja" kuunnellen. Perheen uusi, keskustan tuntumassa oleva tilava asunto oli kaoottisessa kunnossa. Meni remonttiin aikanaan. Siitä sitä sitten lähdettiin riehuvan lapsilauman kanssa puistoon ilmaisruokailulle ja takaisin kotiin hyppimään seinille. Missä epäonnistuttiin, siinä alkuvaiheen kotouttamisessako? Perhetyöntekijä ei ihmeisiin pysty.
Toinen perhe, toinen tarina, vaativaa perhetyötä. Pienellä lapsella useita sijoituksia ja kotiin paluita. Tuettiin, autettiin, kuljettiin rinnalla. Järjestettiin koti toivotulta alueelta, tulkkipalvelu oli aina saatavilla, perheen ääntä kuunneltiin. Kahden vuoden päästä lapsi huostaanotettiin.
Näihin onnettomiin tarinoihin keskitetään valtavasti työvoimaa, aikaa ja rahaa. Lopputulos on usein masentava. Ehkä teidän viisaiden pitäisi tutkia vielä pontevammin, että mitä pitäis tehdä.

Heikki Kerkkänen kirjoitti...

Vuodesta 2006 lähtien.

Joidenkin vaikeampienkin tapausten kohdalla kun lastensuojelun asiakkuus on alkanut, ovat avohuollon tukitoimet riittäneet, mutta huostaanottojakin on sitten tehty.

En muista minkään pidemmälle menneen tapauksen olleen erityisen helppo tapaus, mutta maahan muuttaneet lastensuojelun asiakkaat tuntuvat eroavat valtaväestön lastensuojelun asiakkaista siinä, että omissa lähiverkostoissa on vähemmän ihmisiä, joilla olisi oikeata tietoa ja "hiljaisia tietoja" suomalaisesta yhteiskunnasta ja siitä, miten lastensuojelu toimii, mitkä ovat asiakkaan oikeudet ja velvollisuudet. Kielivaikeudet tuovat omat vaivansa. Luottamuksen rakentamisessa kestää pidemmän aikaa.

Hyödyllistä onkin ollut kertoa lastensuojelusta monipuolisesti heillekin, jotka eivät ole lastensuojeluna asiakkaina.

Tiedon välittämisessä lastensuojelu.info - sivusto on ollut tosi hyödyllinen, usein alan työntekijöillekin.

Lastensuojelu.info

Maahan muuttaneiden lastensuojelun asiakkaiden kanssa käytettävästä työotteesta on jonkin verran hyvää perustietoa THL:n sivuilla ja Merja Aniksen väitöskirjassa.

Yleisesti ottaen työntekijästä näkee, onko hän "kypsynyt" asiakkaaseensa. Silloin kun tämä "kypsyminen" näkyy asiakkaallekin, asiakkaalle heräävät omat vastatunteensa. Tällöin syntyy helposti kierre, joka vaikeuttaa työssä niin keskeisen luottamuksen rakentamista ja saamista.

Toisaalta joskus näkee sitäkin, että annetaan liikaa siimaa kenkkuilevalle ihmiselle vaikka pitäisi toimia selkeästi tilanteessa, jossa lastensuojelun tarpeet merkit ovat selkeät. Tätä siimanantoa ehkä näkee kuitenkin enemmän ihmisillä, joilla työuraa ja täten myös "asiakassilmää" on vähemmän.

Heikki Kerkkänen kirjoitti...

Omassa työssäni olen kohdannut usein ennen kaikkea miehiä.
Siihen, miten miesten kanssa toimitaan, ei ole olemassa yhtä viisastenkiveä, koska heidän elämäntilanteensakin vaihtelevat.

Kunnollinen taustojen selvittäminen on kuitenkin yleensä tarpeen. Usein piilossa saattaa olla tekijöitä, jotka voivat selittää esim. sitä, mikä kielen oppimisessa klenkkaa.

Miessakkien artikkelisarjaan kirjoittamassani artikkelissa sivutaan näitäkin kysymyksiä.

Maahan muuttaneiden miesten muuttuvat roolit ja kotoutumisen kaksisuuntaisuus



Heikki Kerkkänen kirjoitti...

Sellainen vielä tuli mieleen, että tuo vanhempien ulkomaille lähteminen on kyllä tosi yleistä.
Intiimeinä ja tärkeinä pidetyt perhesiteet eivät rajoitu pelkkään ydinperheeseen eikä Suomen rajojen sisälle, vaan tosi tärkeitä ihmisiä asuu muissakin maissa.

Samoin hoivavastuun jakaminen perheen sisällä ja omassa lähiyhteisössä on melko yleistä, ja lapsille usein saatetaan antaa paljonkin vastuita ja velvollisuuksia esim. sisarusten hoitamisessa. Olennaista on katsoa monipuolisesti sitä, ovatko nämä seikat haasteita lapsen tasapainoiselle kehitykselle ja hyvinvoinnille, ja jos ovat, niin millaisia.

Olennaista onkin se, että ei mentäisi paniikkiin erilaisia tilanteita ja perhekäsityksiä kohdatessa, vaan käytäisiin kunnolla ja ajan kanssa perheen kanssa yhteistyössä läpi se, mitä saa tehdä ja mitä ei, ja miksi. Kauhistelu ja maasamaantavallailu ei auta. Kuten tuossa äsksen linkkaamassani artikkelissa sanonkin, että omaa toimintaa on vaikea muokata, jos henkilö ei ymmärrä yksilöllisellä tasolla tarvetta muuttaa toimintaansa ja yhteiskunnalliselta tasolta tulevan säännön merkitystä ja tarkoitusta.

Puheeksi ottamisen välineenä (päivähoidossa, koulussa yms.) tämä Roolipaletti on ollut tosi hyödyllinen, ja Väestöliitosta saa varmasti myös ohjausta ja koulutusta sen käyttöön ja muutoinkin konsultaatioapua tilanteisiin, jos on tarvis.