Ihmisoikeuksia ja inhimillisyyksiä

Kaanonin mukaisessa Amnesty-historiikissa kerrotaan usein kuinka Amnesty International liikkeenä sai alkunsa lakimies Peter Benensonin The Observeriin kirjoittamasta "Forgotten Prisoners"-artikkelista. "Forgotten Prisoners", joka julkaistiin 28.5.1961, kehotti lukijoita toimimaan mielipiteensä vuoksi vangittujen ihmisten puolesta muun muassa kirjoittamalla kirjeitä hallituksille. Vetoomustoiminnan koordinoinnin edistämiseksi Benenson ja kuusi muuta henkilöä perustivat Luxemburgissa Amnesty Internationalina tunnetun liikkeen, jonka toiminta oli parin vuoden sisällä jo laajentunut yli kymmeneen maahan, ja loppu on historiaa.

Benenson oli myös ensimmäinen Amnestyn pääsihteeri vuosina 1961-1964, jonka jälkeen hän jatkoi kansainvälisessä johtokunnassa. Historiikeissa ei kerrota, että 60-luvun puolivälissä Benenson riitaantui pahanpäiväisesti muiden kansainvälisen johtokunnan (IEC) jäsenten kanssa, syyttäen heitä väärinkäytöksistä. Syytökset tutkittiin ja hylättiin. Tämän jälkeen Benenson erosi Amnestysta vuonna 1967 eikä koskaan enää toiminut liikkeessä aktiivisesti. Vasta vuosikausia myöhemmin Benenson sopi riitansa muun muassa Séan Macbriden kanssa.

Benensonin ja IEC:n välinen riita on mielenkiintoinen, koska se kertoo inhimillisyydestä järjestössä, jonka usein ajatellaan olevan 1900-luvun jeesusmaisuuden ilmentymä. Yhdistykset ovat alttiita henkilöiden välisille riidoille, koska monilla aktiiveilla on mielessään selvä käsitys toimintatavasta, rahankäytöstä ja resurssien rajaamisesta. Kun nämä käsitykset risteävät toisiaan, peitsentaittotalkoot alkavat. Ihmisten kertomusten perusteella tuntuu siltä, että Suomessa ei ole yhdistystä jossa ei olisi koskaan ollut skismoja. Henkilökemiariitoja näyttäisi olevan jopa niitä työkseen ratkovien työterveyspsykologien työyhteisöissä.

Ihmisoikeusjärjestötkään eivät ole henkilösuhderiidoista vapaata aluetta, koska ne ovat yhdistyksiä muiden joukossa. Amnestyn kohdalla on vielä muutama tekijä, joka lisää aktiivien riitautumisriskiä. Ensinnäkin ihmisoikeudet sanana herättää melko paljon tunteita, koska yleensä ihmiset samaistuvat ihmisoikeusloukkausten kohteisiin. Räikeältä tuntuvat ihmisoikeusloukkaukset herättävät monella välittömän toiminnanhalun. Samalla ihmisoikeudet ovat juridisessa, filosofisessa ja poliittisessa mielessä kaikkea muuta kuin yksinkertainen ilmiö. Aina ei olekaan yksimielisyyttä siitä, milloin on kyseessä ihmisoikeusloukkaus tai mikä olisi oikea tapa toimia. Lisäksi Amnestylle on tärkeää ihmisoikeusaktivismin mahdollistamisen ohella myös brändin varjeleminen. Kun kyseisen järjestön toimiala ja sallitun aktivismin rajat määritellään melko tiukasti, moni saattaa pettyä.

Haaste on siis melkoinen. Aktivisteista yksi taho pitää aborttia ihmisoikeusloukkauksena, toinen ihmisoikeutena. Yksi taho haluaisi kieltää ihmisoikeuksien nimissä kaiken pornon, toinen harrastaa pervopolitiikkaa. Nämä ovat ikuisuuskysymyksiä, jotka koskevat ihmisoikeusagendan filosofista ja poliittista puolta. Onneksi sääntöihin, tavoitteeseen ja tehtävään liittyvien asioiden ratkomiseen on olemassa melko pitkälle kehitetty työvälineistö. Viime vuosina esillä ollut aborttikiista ei lamaannuta maailma suurinta ihmisoikeusjärjestöä.

Tyystin eri tason henkilöriitoja käydään aktivismin arjen tasolla. Kun jostain ryhmästä löytyy viisi jäsentä ja viisi mielestään pätevää johtajaa, on varmaa että jossain vaiheessa ilmapiiri jännittyy kun ihmiset hakevat roolejaan. Varsin perinteiset ryhmärooleihin liittyvän skismasopan ainekset saadaan kasaan, kun kahdesta tasavahvasta ehdokkaasta johtajaksi valitaan toinen. Johtajaksi valittu ryhtyy johtamaan, joskus oikein olan takaa osoittaakseen "ansainneensa" johtajuuden. Se, jota ei johtajaksi valittu, puolestaan haluaa viimeisen päälle osoittaa kaikille että hän osaisi itse asiassa asiat paljon paremmin kuin tämä johtajaksi valittu. Melko kamalaa jälkeä syntyy jos vielä Amor sotkee yhdistyksen jäsenten välisiin suhteita: kolmiodraamat tuskin nostavat ihmisten haluja toimia järjestössä pidempään. Itse en edellä mainittuihin ongelmiin ole törmännyt, mutta monien muiden paikallisryhmien aktiivit ovat niistä kertoneet. Monet kuulemani tarinat henkilökemioista ovat kuin Vikatikki-tv-sarjan tosielämäversio. Vaikka jossain ryhmässä kaikki olisivat täysin samaa mieltä vaikkapa abortista, ei ole mitään takeita siitä että ihmiset sietäisivät toisiaan.

Yhdistystoiminnassa on siis riskinsä. On tosin todettava, että toimimattomuudessakin on. Ilman Amnestya valtiaiden ja purnaajien henkilökemiariidat ratkaistaisiin vieläkin kaasulla, sensuurilla ja giljotiinilla. Lisäksi ihmissuhderiidat sekä Amnestyssa että muissa yhdistyksissä ovat todella harvinaisia. Useimmiten aikuiset ihmiset osaavat toimia aikuismaisesti.

Usein tuntuu siltä, että aktivisteihin sovelletaan varsin erilaisia moraalisia standardeja kuin muihin ihmisiin. Ihmisoikeusaktivistilta on oksentaminen kiellettyä kaikissa tilanteissa, etenkin silloin jos on mahdollista että joku näkee. Sanktiot ovat hirmuiset. On näet olemassa ihmisryhmä, joka on ottanut elämäntehtäväkseen osoittaa, että yhteiskunnalliset aktiivit ovat epäjohdonmukaisia ja kaksinaamaisia esittäessään inhimillistä toimintaa koskevia vaatimuksia. Ajatuksen taustalla on käsitys siitä, että ihmisellä tulee ensin olla oma elämä totaalisessa järjestyksessä, jotta hänen vaatimuksensa väkivallattomuudesta ja toisen kunnioittamisesta voitaisiin ottaa todesta. En ymmärrä tätä filosofiaa alkuunkaan, koska kyseessä on Ad Hominem-virhepäätelmä. Ihmisen persoona tai vatsalaukun asento ei muuta minkään väitteen sisältöä typerämmäksi. Sarjamurhaajakin voi pätevästi väittää, että tappaminen on paha asia. Lisäksi ajatus siitä, että aktivistin pitäisi olla stoalaisen rauhallinen ja filosofikuninkaallisen kaikkitietävä nostaa kynnystä lähteä mukaan. Moni kokee, ettei tiedä tai osaa tarpeeksi, jotta voisi osallistua.

Ei tarvitsekaan tietää tai osata. Aktivistiksi voi ryhtyä kun tuntuu siltä että se voisi olla mukavaa. Siinähän sitä aktivismin tiimellyksessä sitten oppii asioita elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta sellaisesta.

Maatiedon poliittinen probleema

Etmu-listalle tuli hiljattain mielenkiintoinen viesti, jossa eräs Ulkomaalaisviraston virkamies kritisoi valtamediassa jatkuvasti esiin tulevaa tapaa puhua kyseisen viraston maatiedon ja kulttuurintuntemuksen puutteesta. Hänen mukaansa kommenteissa ei ole tullut esiin mitään sellaista olennaista tietoa, mitä virastolla ei jo olisi. Enimmäkseen ulkomaalaisvirastokritiikissä olisikin kyse olkinuken lyömisestä, kun kirkkokin on löytänyt pitkästä aikaa absoluuttisen pahan.

Virkamies toi esiin muun muassa Uvi:n Iran-katsauksen, johon hän halusi ihmisten tutustuvan ennen Uvi:in kohdistuvan kivitystuomion julistamista.

Pyysinkin nähtäväkseni kyseisen katsauksen siitäkin syystä, että olen jo vuosia halunnut päästä katsomaan Iranin meininkiä. Mietinnän alla on se, kuinka pääsisin sinne tekemään työtä tai olemaan pitkäksi aikaa -turistimatkat eivät kiinnosta mm. Don Delillon mainitsemista syistä. Muinaisen harjoittelupaikan suhteenhan oli se tavallinen tarina - ei kutsuttu edes haastatteluun.

Uvi:n Iran-katsaus erittelee hyvin maan poliittista ilmapiiriä, mutta Amnestyn ja HRW:n vastaaviin verrattuna se on onnettoman suppea - nopeasti päivittyvä tapaustieto puuttuu kokonaan. Tämä johtunee osittain siitä, että Uvi tekee monitorointimatkoja maahan sangen harvakseltaan. Osittain suppeus selittyy silläkin, että Uvi ei erityisemmin näyttäisi luottavan muiden toimijatahojen Iranista tekemään tutkimusaineistoon.

Olin hieman hämmästynyt Iran-katsauksessa olleesta maininnasta, jolla ilmeisesti viitataan juuri Human Rights Watchiin ja Amnesty Internationaliin:

"Tunnetut kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt ovat
kytköksissä anglosaksisten maiden poliittiseen
vasemmistoon ja valtamediaan,
minkä ansiosta ne saavat helposti julkisuutta
säännöllisille vuosiraporteilleen.
Näiden heikkoutena on kritiikitön
riippuvuus tiedon alihankkijoistaan sekä
toistensa lainaaminen"

Viittaus poliittiseen vasemmistoon oli kuin kajahdus kultaiselta 80-luvulta, jolloin Ronald Reagan taisi sanoa Amnestysta jotain vastaavaa. Samoihin aikoihin myös eräs Australian Queenslandin osavaltion päämies sanoi asian hieman suoremmin ilmaisten, että Amnestyn työ on kommunistisen propagandan työkalu. Toisessa leirissä Izvestija-lehti puolestaan toitotti, että Amnesty saa varat toimintaansa imperialistien turvallisuuspalvelulta.

Ehkä vakavammin otettava Uvi:n kritiikki koskee tiedonhankintaa, mutta on vain todettava, että ihan kritiikitöntä Amnestyn suhtautuminen tiedon "alihankkijoihin" ei kyllä ole. Usein on ennemminkin käynyt niin, että Amnesty on toiminut liian hitaasti koska tietolähteiden riippumattomuus täytyy varmistaa. Muistan Amnestyn Pohjoismaisesta nuorisotapaamisesta Oslosta 2004 sen, kun eräs kenialainen mies sanoi, että naapurimaassa Eritreassa kerkesi tapahtua paljon ennen kuin Amnesty sai erään tapauksen kohdalla Urgent Action-vetoomustoiminnan käyntiin.

On toki selvää, että Amnestykin tekee virheitä: Baader-Meinhof-tapaus lienee näistä tunnetuin. On kuitenkin Uvi:lta hieman mautonta leimata koko järjestö, tai oikeastaan koko kansainvälinen järjestökenttä koko lailla epäluotettavaksi - varsinkaan kun ei eritellä missä ja milloin Amnesty International, HRW tai Freedom House olisi juuri Iranin kohdalla tehnyt jonkin virheen. Eihän koko Suomen oikeuslaitostakaan voi leimata epäluotettavaksi sen vuoksi jos se välillä joutuu Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen takia perääntymään.

Eräs puolituttuni sanoi, että Ulkomaalaisvirastoa vaivaa se, että se on aina oikeassa. Hän tarkoitti siis sitä, että aina kun ilmaantuu Ulkomaalaisviraston tiedon kanssa ristiriitaista tietoa, se on kategorisesti väärää tietoa, koska Ulkomaalaisvirasto ei erehdy. Olin tuolloin sanoa että ei kai se Uvi niin "paha" instituutio ole, mutta Iran-katsausta katsastettaessa välittyy juuri tällainen kuva. Kansainvälisten ihmisoikeusjärjestöjen tarjoama moninainen maatieto voi olla detailitietoa jota voi käyttää jos huvittaa, mutta varsinainen todellinen tieto löytyy Uvi:n omien monitor missionien kautta.

Mitä tietoa Amnestylta sitten saattaisi löytyä, jota pitäisi sisällyttää Uvi:n tietoihin? Ensinnäkin se, että aviorikoksista julistettavat kivitystuomiot ovat olemassaoleva asia, ja tällainen on viimeksi laitettu käytäntöön vasta hiljattain. Linkki

Lisäksi on tosiasia, että Iran toteuttaa kuolemanrangaistusta varsin laajassa muodossaan, kohdistaen teloituksia myös alaikäisiin lainrikkojiin. Myös kidutus on maassa varsin laajalle levinnyt ilmiö. Kidutuksen kohteena ovat olleet varsin erilaiset aktivistit varsin erilaisin taustoin. Tapauksia on itse asiassa niin paljon, että laitan linkin Amnestyn Iran-maatietosivun yleissivulle.

Tieteenfilosofiassa puhutaan yleisesti havaintojen teoriapitoisuudesta, siitä, millä tavoin ontologiset ja epistemologiset esiolettamukset ohjaavat tapaa tunnistaa havaintomaailman ilmiöitä. Ulkomaalaisviraston kohdalla tuntuu usein siltä, että jos se olisi tieteenfilosofi, se olisi jonkinlainen realistin, skeptikon, Berkeleyläisen fenomenalistin ja solipsistin sekamuoto. Skeptisismi koskisi yleensä kaikkea mitä havaintomaailmassa tapahtuu, mutta realismia koskeva lähtöasetus taas sitä että on varmaa tietoa ainakin siitä, että Iran on turvallinen maa. Havainnot saataisiin sitten puhtaan solipsistisella otteella.

En väitä että Amnesty olisi aina oikeassa, mutta haluaisin myös hieman horjuttaa Ulkomaalaisviraston roolia absoluuttisen totuuden hallitsijana. Suomessahan on yleisemminkin vallalla sellainen ajattelumalli, että virasto on paha, väärässä oleva byrokraattiherrojen koneisto. Oikeassa olevaksi, hienoksi ja luotettavaksi se muuttuu vasta sitten, jos jokin maailmanparantajilta haiskahtava yhteiskunnallinen liike sitä kritisoi.

Sanakirja: meininki

Yle:n sanakirja-ohjelmasarja on oivaltavan hauska, koska se saa sanat maistumaan suussa. Ryhdyn usein toistamaan mielessäni jotain sanakirja-ohjelmassa mainittua sanaa, jolloin se alkaa tuntua jännältä: hassusta hatusta vedetyltä rykäisyltä jonka joku on vain keksinyt liikuttamalla suutaan.
En aio mennä Saussuren languen ja parolen syövereihin lainkaan. En aio harrastaa semiotiikkaa, enkä piittaa pätkääkään derridalaisesta differáncesta. Haluan ilmaista oman sanakirjasanani.

Se on nimeltään meininki.

Meininki on maailman positiivisin sana, johon kuuluu elävänä osana olutpullon *dulps*-avautumisääni, mieluisa musiikki, ystävien näkeminen, rentoutuminen. Kun jossain on meininki, ihminen tietää heti että siellä on mukavaa olla mukana. Meininki-sanassa on liikkumisen tunnelmaa, tapahtumisen ja sosiaalisuuden vire. Meiningin melskeessä ihminen voi iloisesti kertoa maailman typerintä legendaa, koska kansa tekee muutoinkin kuperkeikkoja. Meininki ei voi olla lattea, vaan se on aina joko reilu, hyvä, tiukka tai helevetinmoinen. Vain fiilis voi olla lattea, mutta meininkiin on sisäänrakennettuna iloinen rullien pyöriminen.

Jos ihminen on yksin ja sanoo sanan meininki, hänelle syttyy heti halu tehdä punnerruksia, käsiseisontaa ja jänteviä voimisteluliikkeitä, usein puhtia täynnä olevan musiikin tahdissa. Meiningissä voi myös ottaa leveän haara-asennon ja tehdä ilmakitaran liikkeitä. Meininki saattaa innoittaa myös karaokelauluun.

Myös lukiessa ja ajatellessa voi syntyä meininki. Tällöin filosofian ja ajattelun taso saavuttaa hikoiluttavan jumpan fiiliksen, kun Heidegger saa lukijan päässä -Juhana Helmenkalastajaa lainatakseni- galaksit räjähtelemään.

Meininki-sanalle on vaikea löytää vastaavaa tekemiseen, sosiaalisuuteen ja kärrynpyörämäisyyteen viittaavaa englanninkielistä vastinetta. "Atmosphere" ei kuvaa meininkiä lainkaan, "goings-on" on hieman kliininen ilmaisu josta tulee mieleen paikallislehden menovinkkipalsta. "Incident" on taas ennemminkin meiningin melskeessä tapahtunut "extramarital affair" kuin meininki itsessään. "Occasion" on tilaisuus johon hirveällä odotuksella yritetään saada meininkiä, mutta ei saada. Ihmiset pelkäävät muiden huomaavan vääränvärisen kravatin ja kiillottamattomat juhlakengät.

Meininki on hyvä suomalainen sana, ja siksi Pantse Syrjä sanoikin sen Saimaa-Ilmiössä kuten sanoi.

Nykyisin ollaan huolissaan siitä, että suomalaiset eivät liiku vaan keräävät vararengasta ympärilleen. Kaikki muuttuisi heti, jos rouva tasavallan presidentti korkkaisi uudenvuoden puheensa aikana olutpullon, siemaisisi kulauksen ja sanoisi: "Kansalaiset! Medborgare!Nyt alkoi meininki!"

Koko Suomi alkaisi punnertaa televisioidensa ääressä.