Viestin taktiikkaa ja erotiikkaa

Plutarkhos kirjoitti aikoinaan Aleksanteri Suuresta. Kertomuksessa Makedonian ison miehen liehittelijät koettivat saada tämän uskomaan, että hän olisi Juppiter-jumalan poika. Aleksanteri ei liehittelystä perustanut. Kun hän eräänä päivänä haavoittui vertavuotavasti, hän sanoi:

"entä mitä te tästä sanotte? Eikö tämä veri ole punaista ja läpeensä inhimillistä? Ei siinä ole samaa voimaa kuin veressä, jota Homeros vuodattaa jumalten haavoista".

Inhimillistä verta vuotamalla Aleksanteri todisti olevansa vain ihminen. Tuntuu hieman, että Plutarkhos on laatinut tapauksesta valkoisen valheen. Todennäköisesti haavoittumisen hetkellä Aleksanteri sanoi vain "saakeli kun sattuu". eikä ryhtynyt runoilemaan.

Historian suurmiesten suuruuden ja muistettavuuden takaa se, että heidän jäljessään kulkee parvi legendankirjoittajia. Typeräkin kuningas muistetaan myöhemmin mahtihenkilönä, jos edesottamuksia kirjaava kronikoitsijapiiri on myötämielinen ja kirjallisesti lahjakas. Suunnitelmallinen julkisuuskuvan rakentaminen ja mediatyö ei ole mikään uusi juttu, vaan ponnistaa ammoisista ajoista. Aikana jolloin kirjoitustaito oli vain muutaman ihmisen hallussa ja sen väärästä käytöstä joutui oitis tyrmään tai helvettiin, suuren maineen rakentaminen oli helpompaa.

Luultavasti Ranskan kuningas Kaarle kahdeksannella ei ollut riittävän kivaa liehittelijäjoukkoa ympärillään. Vaikka hänen aikaansa aloitettiin ns. suuret italialaissodat, hänen ei kerrota kuolleen sankarillisesti sotakentällä tappion häämöttäessä. Hän kompastui linnassaan, löi päänsä ovenpieleen ja kuoli siihen. Täytynee muistaa, että Kaarlen aika oli machiavellistisen taktikoinnin ja juonittelun kulta-aikaa, eikä Aleksanterin aikainen mediakontrolli ollut mahdollista, varsinkin kun pyörittiin Italian peliäpelaavien ruhtinaiden kanssa.

Jos tarkastellaan median kontrolliyrityksiä suur-Aleksanterin ajasta Kaarle VIII:n kautta nykypäivään, on kontrollimahdottomuuden jana eksponentiaalinen. Sananvapaus ja demokratia ovat sotkeneet koko legendanrakentamishomman ja tehneet poliitikkojen elämästä yhtä seksiskandaalia ja "poliittisen vastuun" kantamislupausta.

Riitasoinnut eivät ole estäneet poliitikkoja yrittämästä luoda mainetta itselleen: imagokoulutus, erilaiset omia seikkailujen eettisyyttä korostavat ”elämäkerrat” sekä harkitut viestintästrategiat ovat onttoja yrityksiä saada ivailu aisoihin. Muistan kuinka vuoden 2000 presidentinvaalien alla melkein jokaisella ehdokkaalla oli lähes identtiset tavat kosiskella sekä älymystöä että ”tavan kansaa”. Oli hupaisaa havaita, että kirjallisuutta koskevissa keskusteluissa sekä Aho, Uosukainen, Rehn, Kuisma että Halonen nostivat esiin Georg Henrik von Wrightin suurena inspiraationsa lähteenä. Tapa nostaa Wright esiin oli kullakin ehdokkaalla uskomattoman muovinen. Ei jäänyt lainkaan epäselväksi, että Wright oli bongattu luultavasti jonkun imagokonsultin powerpoint-esityksestä tai koulutuskansiosta.

Yritys luoda positiivista kuvaa epäonnistui yhtä kehnosti kuin muinainen Richard Nixonin imagonparannusyritys. Toimittaja kysyi presidentiltä mitä hän ajattelee ensimmäiseksi aina aamulla herätessään. Nixon paukautti että ”Maailmanrauhaa!”. Lausunto oli niin kermaisen kökköinen, että luultavasti Nixon keksi sen aivan itse. Kampanjatoimistovastauksessa olisi pitänyt kertoa kodikkaaseen ja humoristiseen sävyyn omasta vaimosta ja lapsista.

Joskus ihmetyttää, että kökköinenkin viestintä kantaa hedelmää. Tällä hetkellähän ulkoministeri Ilkka Kanerva viestittää jatkuvasti pelastavansa maailman. Ihmeellisellä tavalla esimerkiksi Yle:n uutiset ottivat puheet "suhteiden päivittämisestä" suhteessa Yhdysvaltoihin tosissaan. Kukaan ei ole kummemmin lähtenyt analysoimaan sitä mitä tämä ”suhteiden päivittäminen” käytännössä tarkoittaa, ja kuinka olennaista ulkopolitiikan kokonaistavoitteiden kannalta on pyrkiä kahvinjuontitason tapaamiseen USA:n ulkoministerin kanssa.

"Suhteiden päivittämisen" käytännön toteutusta olisi hyvä seurata pitempäänkin. Miten kokoomuksen kampanjastrategia muuttuisi siinä vaiheessa, jos Rice ei enää tyytyisi kahvinjuontiin ja hymyilyyn, vaan läimäyttäisi pöytään Suomen ja USA:n välisen ystävyyden, yhteistyön ja avunannon hengessä esim. vaatimuksen luovuttaa mahdollisia terrorismista epäiltyjä Yhdysvaltoihin? Jos Suomi suostuisi tähän, se rikkoisi Euroopan ihmisoikeussopimusta Yhdysvaltain kuolemanrangaistuksen takia. Jos Suomi kieltäytyisi, ei Rice enää kävisi kahvilla eivätkä suhteet enää päivittyisi.

Suomalaisten tiedotusvälineiden kannalta Kanervalla on ollut mukana onneakin. Ennen USA-suhteiden päivittämistä hänelle tarjoutui ulkoministerin tulikasteena oiva paikka päästä tuomitsemaan Venäjä jossain Suomen kannalta diplomaattisesti turvallisessa ja merkityksettömässä patsaskiistassa. Venäjä-kritiikkihän on kaikkien mieleen.

Saattaa olla että Kanervan hieman yliampuva "minä järjestän asiat"- tyyli saattaa kummuta tarpeesta päästä eroon tekstiviestimiehen maineesta.

Jos tämä on tavoite, hänen ei kannattaisi ottaa riskiä hakkaamalla päätään Washingtonin puuhun. Suurvallat luovat lämpimät suhteet pikkumaihin jos niillä on siihen tarve, ja tosiasia on että Suomi on USA:n näkökulmasta tylsä, kylmä ja pikkuinen. Valtiovierailu tehdään silloin jos ollaan valmiita tekemään jotain USA:n hyväksi. Viime aikoina USA on tehnyt valtiovierailuja Bulgarian, Viron ja Puolan kaltaisiin Euroopan maihin. Näiden maiden halu auttaa Yhdysvaltoja on kolmannen potenssin suomettumista CIA-vankilentoineen, pidätyskeskuksineen kaikkineen. Suomella on suomettumisesta inha muisto, eikä USA:an päin rähmällään olevien entisten itäblokin maiden kadehtiminen ole taktisesti hyvä tapa rakentaa voimakkaan valtiomiehen mainetta.

Saattaa olla että Kanerva tullaan vastaisuudessakin muistamaan lähinnä tekstiviestimiehenä.

En voi kuitenkaan olla kuvittelematta satiirisen komediaelokuvan käsikirjoitusta, jossa pikkuvaltion ulkoministeri pääsee vahingossa sivukautta kompastellen Yhdysvaltain kovan politiikan päätöskuvioihin lähettämällä vahingossa "sellaisen" tekstiviestin USA:n ulkoministerille. Jos tällainen tapahtuisi oikeasti, olisi siinä Plutarkhoksellakin ihmettelemistä.

Vaikuttavan musiikin vaikkua synnyttävä vaikutus

Olen tapani mukaan rehellinen ja tunnustan, että Anna Politkovskajan murhassa ärsytti eniten se, että entiset Ultra Bran jäsenet päättivät tehdä Politkovskajan muistoksi laulun. Toki murha oli karsea kaikessa törkeydessään, mutta poliittiset uutiset -miten raa'at tahansa- eivät herätä runsautensa vuoksi emotionaalisia reaktioita. Ultra Bra herättää, koska en oikein pitänyt bändin konseptista. Laululiikemusiikki kuulostaa syyllistävältä, ja vaikka Ultra Bran sanoitukset eivät olleet poliittisia, ne olivat ärsyttävän nenäkkäitä.

Kyseessä on siis puhtaasti oma asenneongelmani joka ei johdu ainoastaan Ultra Brasta vaan ylipäänsä lauluista, joiden paatos tursuaa yli ja syyllistää kuulijaa. Jos Kerkko Koskisen tekemän laulun aihe on poliittinen –Anna Politkovskaja oli poliittinen hahmo, siitä ei pääse yli eikä ympäri- on tuloksena sentimentaalinen nenäkkyysosoitus. Yhteiskunnallisia viestejä sisältävien kappaleiden ei tarvitse olla tällaisia. Onhan olemassa rekkalavallinen artisteja, joiden yhteiskunnalliset kappaleet ovat tunnelmallisia ja runollisia tai julistavuudessaankin tyylikkäitä. Toki on makuasia mitä kuulija pitää onnistuneena, mutta itselleni esim. The Clash, Frank Zappa tai SOAD kolahtavat laululiikejuttuja paremmin.

Suoraan johonkin kampanjaan valjastettavan kappaleen tekeminen on vaikeaa hommaa muun muassa siksi, että viesti täytyy saada riittävän nasevaksi. Naseva viesti on samalla ongelma, koska liian suorasukaisen selkeällä tekstillä varustettu laulu antaa helposti fanaattisen ja naiivin vaikutelman. Simppeli viesti antaa ymmärtää, että aiheesta ei tarvitse keskustella lainkaan vaan koko kampanjan viesti löytyy yhdestä kertosäkeestä. Taiteena tämä toimisi mutta yhteiskunnallisen keskustelun ja vaikuttamisen osana se sisältää riskinsä. Samalla rajatun kampanjateeman sekä kampanjan tavoitteleman julkisuuskuvan mukaan ottaminen rajoittaa taiteellista vapautta, jonka vuoksi kovin omaperäisiä kampanjalauluja ei olekaan nähty koskaan. Ei ole ihme että Politkovskajan muistolaulu, USA for Africa-ryhmän ”We are the world” sekä Tommi Läntisen ”Syvälle Sydämeen sattuu” kuulostavat hieman falskeilta.

Ilman kampanjaan liittyviä sovinnaisuus- ja julkisuusvaatimuksia yhteiskunnallisesta kappaleesta tulee omaperäisempi ja taiteellisesti mieleenjäävämpi. Tähän lienee syynä ensinnäkin se, että kappale syntyy omaehtoisen mielijohteen tai kehittelyn tuloksena eikä tilauksesta. Dead Kennedysin ilman kovinkaan kummoista syvällisyyttä sävelletty alle minuutin ralli ”Nazi Punks Fuck Off” on sekä musiikillisesti että viestillisesti rehellinen ja uskottava. Romuisuudestaan huolimatta se onnistuu paremmin kuin yksikään jalo villi-asenteella tehty mikkokuustosmainen suvaitsevaisuuslaulu, johon haetaan eksotiikkaa nigerialaisilla lyömäsoittajilla ja tanssijoilla, jotka jäävät statisteiksi. Mihinkään Amnestyn kampanjaan Dead Kennedysin kappaleesta ei ole, koska loppujen lopuksi tällainen räyhähenkisyys puhuttelee vain pientä kansanosaa. Yksittäisenä kappaleena ja Jello Biafran henkilökohtaisten tuntemusten ilmaisijana ”Nazi Punks Fuck Off” sen sijaan on aivan loistava.

Periaatteessa minun pitäisi suhtautua maailmaasyleileviin afrovaikutteisiin kampanjalauluihin varsin suopeasti, koska olen hirveän tiedostava ihminen, kansalaisjärjestöaktiivi ja postilaatikkooni tulee muhkea kasa maailmanparannusalan lehtiä. Yleisen käsityksen mukaanhan maailmanparantaja on ihminen, joka -sikäli kun paasaamiseltaan ehtii- pyörii Faces-festivaaleilla ja Mahdollisuuksien toreilla sekä höyryää Manu Chaosta, rai-musiikista ja afrobeatista, varsinkin jos sanoissa käsitellään yhteiskunnallisia aiheita harvinaisella kielellä.

Usein tuntuu siltä, että olen muiden maailmanparantajien silmissä hieman vajaa ihminen, eräänlainen puolimaailmanparantaja, koska en pukeudu Intian Basaarin kledjuihin, en haaveile Intian matkasta, en laita rastoja päähän enkä kuuntele rai-musiikkia. Uskottavuus putoaa jo lähelle nollaa kun ilmaisen pitäväni 70-80-luvun heavysta ja syön meetvurstia.

Samalla pidätän itselläni oikeuden kuunnella maailmanparannushommeleiden ohessa Iron Maidenia, Whitesnakea tai AC/DC:tä kun olen sillä tuulella. Tämä ei estä kuuntelemasta myös Fela Kutia, koska pidän myös hänen levyistään. Eri tunnetiloille on erilaiset musiikkinsa, ja musiikillinen fakkiutuminen aiheuttaa vain henkistä tuupertuneisuutta.

Stiiknafuulia vs. länkytöyhtä

Monien huolissaan olevien ihmisten mukaan suomen kieli rappeutuu. Yhtäältä rappioon vaikuttaa englannin kielen vahva asema viihteessä ja kaupassa, toisaalta internetin mahdollistamat kommunikaatiomahdollisuudet. Niinpä hermostovaurioita aiheuttavien sanojen, sanontojen ja lyhenteiden määrä tulee kasvamaan entisestään.

IHQ, WTF, OMG, warettaa, ircata, galtsu, kuuminta hottia, ei pysty liian hapokasta ja muut vastaavat ratkutukset ehkä saattavat pikkuhiljaa kadota, mutta korvautua uusilla samanhenkisillä ilmaisuilla.

Ehkäpä juuri tästä syystä on hämmentävää, että supisuomalainen sana "stiiknafuulia" tuntuisi voivan hyvin. Sana ilmaantui ensimmäisen kerran Teuvo Pakkalan Lapsia-kokoelman novellissa Mahtisana jo vuonna 1895, jossa juoksukilpailun voittanut Ville julisti ensin olevansa stiiknafuulia. Ville keksi sanan tyhjästä, ja koska se kuulosti hienolta ja saavutti arvostusta muiden silmissä, se vakiintui lasten väliseen statuskamppailuun. Välillä Ville menetti stiiknafuulian tittelin Maijalle. Lapset ryhtyivät erilaisin keinoin kamppailemaan päästäkseen stiiknafuuliaksi.

Pakkalan novellissa stiiknafuulia oli statusta herättävä asia ja hieno juttu lasten keskuudessa. Nykyisin stiiknafuulia herättää negatiivisia konnotaatioita. Koreilevaa ja tärkeän oloista mutta sisällöllisesti tyhjää puhetta sanotaan stiiknafuuliaksi.

Eräässä tieteellisen kirjoittamisen oppaassa kirjoitetaan että "tieteellisessä tekstistä asian ja stiiknafuulian välinen suhde on 90 prosenttia stiiknafuulian hyväksi". Ties kuinka monet blogikirjoittajat ja kolumnistit puhuvat talouspoliittisesta stiiknafuuliasta, stiiknafuulian avulla häivytettävästä poliittisesta vastuusta tai työilmapiiriä heikentävästä stiiknafuuliasta. Stiiknafuuliaa on esim. se että Tietoenator ei tee ohjelmistoja, vaan "ratkaisukärkiä" tai se että heikot finanssipoliittiset ratkaisut perustellaan köykäisellä siilipuolustus-stiiknafuulialla kilpailukyvystä, kannustinloukuista ja kohtaanto-ongelmasta.

Stiiknafuulia-sanan käytössä on myös ongelmansa. Stiiknafuuliaksi nimeämiseen riittää usein se, että stiiknafuuliaksi nimeäjä ei ymmärrä mistä stiiknafuulikko puhuu. Niinpä filosofian harrastajat saavat stiiknafuulikon viitan harteilleen usein vain sen takia, että esim. Foucault'n tai Merleau-Pontyn käsitteet eivät ole yleisesti tunnettuja. Yhteiskunnan tai mielen pohtimiseen tarvitaan kuitenkin teorioita ja käsitteitä jotka eivät avaudu käden käänteessä. Orjamainen pyrkimys kansantajuisuuteen ja selvyyteen johtaa usein siihen, että monimutkainen asia vääristyy, koska sitä pitää käsitellä praktisesti ja yleistyneen näkemyksen ehdoilla. Arkikäsitysten kyseenalaistaja saa stiiknafuulikon maineen vain siksi kun hän kyseenalaistaa arkikäsityksen. Harva filosofian stiiknafuuliaksi leimaava huomaa, että itsestäänselvyyteen tai kansan tahtoon vetoaminen ei selitä mitään.

Stiiknafuulia-sana tarvitsee vastineensa, koska itsestäänselvyyteen tai kansan tahtoon vetoaminen on yhtä ongelmallista kuin korkealle kurottava kieli. Ehdotan termiä länkytöyhtä. Länkytöyhtä on kielenkäyttöä ja inhimillistä käytöstä, jolle on ominaista monimutkaisten asioiden yksinkertaistaminen, populismiin taipuva poliittinen retoriikka sekä filosofien hiljentämisvaatimus koska "niiden teoriat eivät kosketa kuusankoskelaisen yh-äidin arkea". Länkytöyhtä puhuu mielellään esimerkiksi putkimiehen elämästä ylistävään sävyyn (vaikkei sitä olekaan kokenut) ja hyökkää heti stiiknafuulia-syytöksillä, jos joku ryhtyy miettimään vaikkapa tietämisen perusteita.

Länkytöyhdän johtoajatuksena on "sanoa asiat niinku ne on", mikä syvemmässä tarkastelussa tarkoittaa asioiden sanomista siten miten ne eivät ainakaan ole.
Eduskunnassa Juha Mieto ja Timo Soini ovat valtakunnan johtavia länkytöyhtiä. Myös Jälkiviisaat-ohjelman Ritva Santavuori on televisiomaailman länkytöyhtä. Muita huomionarvoisia länkytöyhtiä ovat muun muassa Erkki Laatikainen, Antti Piippo, Loka Laitinen sekä Vexi Salmi.

Länkytöyhtä vihaa populaarimusiikin liian korkealentoisia ja daideellisia muotoja. Länkytöyhdän ikoneita ovat Juha Vainio, Irwin Goodman, Tapio Rautavaara ja Jaakko Teppo.
Länkytöyhtä pitää kirjallisuudesta, mutta ei koske sormellakaan filosofian teoksiin tai maailmankirjallisuuden klassikoihin. Kalle Päätalo ja Veikko Huovinen ovat länkytöyhdän mieleen. Länkytöyhtä käy elokuvissa, mutta etenkin joka itsenäisyyspäivän Tuntematon Sotilas on länkytöyhdän mielielokuva.

Täytyy korostaa, että kuka tahansa matti&maijameikäläinen ei ole länkytöyhtä, eikä länkytöyhdän suosima musiikki- tai elokuvamaku tee ihmisestä länkytöyhtää. Länkytöyhtä eroaa ihannoimastaan "tavan kansasta" yhtä paljon kuin länkytöyhdän perivihollinen stiiknafuulia.

Jos normaalijakauman mukainen ihminen törmää filosofiseen stiiknafuuliaan, hän ei yleensä tee mitään erityistä, vaan jatkaa normaaleja toimintojaan. Länkytöyhtä puolestaan hyppää tähän keskusteluun kuin hirvi, huudahtaa: "STIIKNAFUULIA!" ja alkaa puhua vanhustenhoidosta ja lapsiperheiden asemasta, vaikka siitä ei keskustelussa olisi lainkaan ollut puhe. Länkytöyhdälle on siis ominaista impulsiivisuus ja aggressiivisuus, jossa "kansan asiaa" käytetään polttoaineena.

Länkytöyhtä ja populisti ovat melkein samoja asioita, mutta populisti ei ole välttämättä länkytöyhtä. Länkytöyhtä on eräänlainen turboahdettu populisti, joka tekee tavallisuudesta niin suuren ihanteen, että hän alkaa herättää huomiota jatkuvalla pauhaamisella tavan kansan elämästä ja tuulipuvun kahinasta. Paradoksaalisesti länkytöyhtä siis tekee itsestään erikoisen vaalimalla tavallisuutta länkytöyhtämäisin sanankääntein, hikoillen, puuskuttaen, punottaen, silmälasit huurussa, liian pienen pikkutakin alta pilkottavan valkoisen kauluspaidan kostuessa.

Toivottavasti sana länkytöyhtä lähtee leviämään ja kuvaamaan hikoilevaa populismia ja kansanpalvonnan hupsuja ulottuvuuksia. Sitä odotellessa jatkan stiiknafuuliamaisen väitöskirjani ensimmäisen artikkelin työstämistä.