Olen tapani mukaan rehellinen ja tunnustan, että Anna Politkovskajan murhassa ärsytti eniten se, että entiset Ultra Bran jäsenet päättivät tehdä Politkovskajan muistoksi laulun. Toki murha oli karsea kaikessa törkeydessään, mutta poliittiset uutiset -miten raa'at tahansa- eivät herätä runsautensa vuoksi emotionaalisia reaktioita. Ultra Bra herättää, koska en oikein pitänyt bändin konseptista. Laululiikemusiikki kuulostaa syyllistävältä, ja vaikka Ultra Bran sanoitukset eivät olleet poliittisia, ne olivat ärsyttävän nenäkkäitä.
Kyseessä on siis puhtaasti oma asenneongelmani joka ei johdu ainoastaan Ultra Brasta vaan ylipäänsä lauluista, joiden paatos tursuaa yli ja syyllistää kuulijaa. Jos Kerkko Koskisen tekemän laulun aihe on poliittinen –Anna Politkovskaja oli poliittinen hahmo, siitä ei pääse yli eikä ympäri- on tuloksena sentimentaalinen nenäkkyysosoitus. Yhteiskunnallisia viestejä sisältävien kappaleiden ei tarvitse olla tällaisia. Onhan olemassa rekkalavallinen artisteja, joiden yhteiskunnalliset kappaleet ovat tunnelmallisia ja runollisia tai julistavuudessaankin tyylikkäitä. Toki on makuasia mitä kuulija pitää onnistuneena, mutta itselleni esim. The Clash, Frank Zappa tai SOAD kolahtavat laululiikejuttuja paremmin.
Suoraan johonkin kampanjaan valjastettavan kappaleen tekeminen on vaikeaa hommaa muun muassa siksi, että viesti täytyy saada riittävän nasevaksi. Naseva viesti on samalla ongelma, koska liian suorasukaisen selkeällä tekstillä varustettu laulu antaa helposti fanaattisen ja naiivin vaikutelman. Simppeli viesti antaa ymmärtää, että aiheesta ei tarvitse keskustella lainkaan vaan koko kampanjan viesti löytyy yhdestä kertosäkeestä. Taiteena tämä toimisi mutta yhteiskunnallisen keskustelun ja vaikuttamisen osana se sisältää riskinsä. Samalla rajatun kampanjateeman sekä kampanjan tavoitteleman julkisuuskuvan mukaan ottaminen rajoittaa taiteellista vapautta, jonka vuoksi kovin omaperäisiä kampanjalauluja ei olekaan nähty koskaan. Ei ole ihme että Politkovskajan muistolaulu, USA for Africa-ryhmän ”We are the world” sekä Tommi Läntisen ”Syvälle Sydämeen sattuu” kuulostavat hieman falskeilta.
Ilman kampanjaan liittyviä sovinnaisuus- ja julkisuusvaatimuksia yhteiskunnallisesta kappaleesta tulee omaperäisempi ja taiteellisesti mieleenjäävämpi. Tähän lienee syynä ensinnäkin se, että kappale syntyy omaehtoisen mielijohteen tai kehittelyn tuloksena eikä tilauksesta. Dead Kennedysin ilman kovinkaan kummoista syvällisyyttä sävelletty alle minuutin ralli ”Nazi Punks Fuck Off” on sekä musiikillisesti että viestillisesti rehellinen ja uskottava. Romuisuudestaan huolimatta se onnistuu paremmin kuin yksikään jalo villi-asenteella tehty mikkokuustosmainen suvaitsevaisuuslaulu, johon haetaan eksotiikkaa nigerialaisilla lyömäsoittajilla ja tanssijoilla, jotka jäävät statisteiksi. Mihinkään Amnestyn kampanjaan Dead Kennedysin kappaleesta ei ole, koska loppujen lopuksi tällainen räyhähenkisyys puhuttelee vain pientä kansanosaa. Yksittäisenä kappaleena ja Jello Biafran henkilökohtaisten tuntemusten ilmaisijana ”Nazi Punks Fuck Off” sen sijaan on aivan loistava.
Periaatteessa minun pitäisi suhtautua maailmaasyleileviin afrovaikutteisiin kampanjalauluihin varsin suopeasti, koska olen hirveän tiedostava ihminen, kansalaisjärjestöaktiivi ja postilaatikkooni tulee muhkea kasa maailmanparannusalan lehtiä. Yleisen käsityksen mukaanhan maailmanparantaja on ihminen, joka -sikäli kun paasaamiseltaan ehtii- pyörii Faces-festivaaleilla ja Mahdollisuuksien toreilla sekä höyryää Manu Chaosta, rai-musiikista ja afrobeatista, varsinkin jos sanoissa käsitellään yhteiskunnallisia aiheita harvinaisella kielellä.
Usein tuntuu siltä, että olen muiden maailmanparantajien silmissä hieman vajaa ihminen, eräänlainen puolimaailmanparantaja, koska en pukeudu Intian Basaarin kledjuihin, en haaveile Intian matkasta, en laita rastoja päähän enkä kuuntele rai-musiikkia. Uskottavuus putoaa jo lähelle nollaa kun ilmaisen pitäväni 70-80-luvun heavysta ja syön meetvurstia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti