Kuulin ensimmäisen kerran sanan solidaarisuus kultaisella 80-luvulla. Olimme jakamassa toisillemme limonadia kolmen sisaruksen kesken. Sanoin yhdessä välissä että itselläni on limpparia enemmän kuin muilla ja että tasausta tarvitaan. Isoveljeni tokaisi tähän:"Heikkihän on nyt harvinaisen solidaarinen". Ymmärsin, että solidaarisuus tarkoittaa muiden huomioon ottamista. Ymmärsin tämän kun kysyin vanhemmilta sisaruksiltani mitä solidaarisuus tarkoittaa. Varsinkin, kun samassa limonadisolidaarisuuden yhteydessä isosiskoni havainnollisti asiaa sanomalla että oli nähnyt televisiossa miehen joka heitti makeisia ympäriinsä ja huusi "Solidaarisuutta!"
Myöhemmin törmäsin solidaarisuus-sanaan yhteiskunnallisessa yhteydessä: kuulin Puolan Solidaarisuus-liikkeestä joka Lech Walesan johdolla halusi kommunistiseen Puolaan poliittisia uudistuksia 80-luvun alussa. Jostain kumpujen yöstä myös "kansainvälinen solidaarisuus" kantautui korviini varhaisnuoruudessa, ja ajattelin että se on hyvä asia: otetaan muut huomioon myös muualla maailmassa.
Vasta huomattavan paljon myöhemmin havaitsin, että solidaarisuus on kirosana. Nykyisin ei kannata puhua kansainvälisestä solidaarisuudesta eikä mistään muustakaan solidaarisuudesta ellei halua naiivin, punikkivasemmistokommunistin, eläintensuojelijahörhön, "prekariaatin", pullaleipomon reserviläisen yms. leimaa otsaansa. Asiassa ei ole hirveästi väliä sillä, että monet solidaarisuus-sanaa käyttäneet 80-luvun liikkeet olivat juuri niitä, jotka toimivat aktiivisesti neuvostojärjestelmää vastaan.
Yhteiskunnallisessa keskustelussa tulee valita sanansa äärimmäisen tarkkaan. Valitettavasti sellaiset sanat kuin solidaarisuus tai rauha ovat niin laajalti Neuvostoliiton aikanaan pohjaanpalaneesti hyväksikäyttämiä, että niistä joutuu luopumaan. Toki on myös niin, että maailmanparannussanaston käyttöikä on muutoinkin varsin lyhyttä verrattuna esimerkiksi talouspoliittiseen kabbalaan. Tämä johtuu siitä, että taloussanasto edustaa aina järkeä, perusteltavuutta ja rationaalisuutta, kun taas sen kritiikki naiiviutta, tyhjänpäiväistä idealismia ja tietämättömyyttä, elimme sitten 1910-luvulla, 1960-luvulla tai tänä päivänä. Uusi aktivistisukupolvi joutuu valitsemaan aina uudet sanastot, strategiat ja taktiikat, kun taas taloudellinen establishment voi "kilpailukyvyllä" ja talouskasvulla perustella vuodesta toiseen sekä kuudennen ydinvoimalan, yliopistouudistuksen, viinaveron alennuksen ja varallisuusveron poiston ilman sen syvempiä perusteluja.
En siis kannata ollenkaan mitään solidaarisuutta, "globaalia oikeudenmukaisuutta", ihmisoikeuksien kunnioittamista enkä mitään muutakaan mistä voisi tulla mieleen että toisten ihmisten huomioon ottaminen olisi lähtökohtaisesti vain idealismia ja vasureiden hommaa. Sanat, asiat ja olemukset pitäisi taas kerran kyetä valitsemaan toisin ja huolella, ettei kampanjointi mene taas kerran spektaakkelin valmiiksi luomaan lokeroon.
"Sota kidutusta vastaan". Huh. kuulostaa melko hirveältä. Nykyisinhän kaikki asiat ovat uudistuksia, voimavarojen löytämistä ja oppimista. Sanasta ihmisoikeusuudistus tulee tosin tulee mieleen joku kloppi joka lähtee rationaalisesti karsimaan esim. uskonnon- ja omantunnonvapautta pois perustuslaista "kustannus-hyötynäkökohtia" perusteena käyttäen.
Taidan pysyä aktivistisanastossa tällä kertaa.
Myöhemmin törmäsin solidaarisuus-sanaan yhteiskunnallisessa yhteydessä: kuulin Puolan Solidaarisuus-liikkeestä joka Lech Walesan johdolla halusi kommunistiseen Puolaan poliittisia uudistuksia 80-luvun alussa. Jostain kumpujen yöstä myös "kansainvälinen solidaarisuus" kantautui korviini varhaisnuoruudessa, ja ajattelin että se on hyvä asia: otetaan muut huomioon myös muualla maailmassa.
Vasta huomattavan paljon myöhemmin havaitsin, että solidaarisuus on kirosana. Nykyisin ei kannata puhua kansainvälisestä solidaarisuudesta eikä mistään muustakaan solidaarisuudesta ellei halua naiivin, punikkivasemmistokommunistin, eläintensuojelijahörhön, "prekariaatin", pullaleipomon reserviläisen yms. leimaa otsaansa. Asiassa ei ole hirveästi väliä sillä, että monet solidaarisuus-sanaa käyttäneet 80-luvun liikkeet olivat juuri niitä, jotka toimivat aktiivisesti neuvostojärjestelmää vastaan.
Yhteiskunnallisessa keskustelussa tulee valita sanansa äärimmäisen tarkkaan. Valitettavasti sellaiset sanat kuin solidaarisuus tai rauha ovat niin laajalti Neuvostoliiton aikanaan pohjaanpalaneesti hyväksikäyttämiä, että niistä joutuu luopumaan. Toki on myös niin, että maailmanparannussanaston käyttöikä on muutoinkin varsin lyhyttä verrattuna esimerkiksi talouspoliittiseen kabbalaan. Tämä johtuu siitä, että taloussanasto edustaa aina järkeä, perusteltavuutta ja rationaalisuutta, kun taas sen kritiikki naiiviutta, tyhjänpäiväistä idealismia ja tietämättömyyttä, elimme sitten 1910-luvulla, 1960-luvulla tai tänä päivänä. Uusi aktivistisukupolvi joutuu valitsemaan aina uudet sanastot, strategiat ja taktiikat, kun taas taloudellinen establishment voi "kilpailukyvyllä" ja talouskasvulla perustella vuodesta toiseen sekä kuudennen ydinvoimalan, yliopistouudistuksen, viinaveron alennuksen ja varallisuusveron poiston ilman sen syvempiä perusteluja.
En siis kannata ollenkaan mitään solidaarisuutta, "globaalia oikeudenmukaisuutta", ihmisoikeuksien kunnioittamista enkä mitään muutakaan mistä voisi tulla mieleen että toisten ihmisten huomioon ottaminen olisi lähtökohtaisesti vain idealismia ja vasureiden hommaa. Sanat, asiat ja olemukset pitäisi taas kerran kyetä valitsemaan toisin ja huolella, ettei kampanjointi mene taas kerran spektaakkelin valmiiksi luomaan lokeroon.
"Sota kidutusta vastaan". Huh. kuulostaa melko hirveältä. Nykyisinhän kaikki asiat ovat uudistuksia, voimavarojen löytämistä ja oppimista. Sanasta ihmisoikeusuudistus tulee tosin tulee mieleen joku kloppi joka lähtee rationaalisesti karsimaan esim. uskonnon- ja omantunnonvapautta pois perustuslaista "kustannus-hyötynäkökohtia" perusteena käyttäen.
Taidan pysyä aktivistisanastossa tällä kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti