Hanna Pakarinen, taide ja tähteys

Monet suhtautuvat väheksyen euroviisuedustaja ja Idols-voittaja Hanna Pakariseen tämän trukkikuskitaustan vuoksi. Vaikken juurikaan piittaa hänen musiikistaan, pidän itse tällaista taustaa pääosin myönteisenä asiana.

Voisihan juuri Hanna Pakarisen avulla löytää lisätodisteita väitteelle, ettei tähteys tai taiteilijuus ole koulutuksesta ja formaalisista asioista kiinni. Taiteilijuus syntyy viime kädessä ihmisessä itsessään, hänen kokemusmaailmassaan ja olemisessaan. Tällöin ei haittaa vaikka olisi sähköasentaja tai K-kaupan myyjä. Elämä ja teot merkitsevät enemmän. Tämä tarkoittaa sitä, että tähdeksi ei välttämättä ole ainesta vaikka pystyisikin laulamaan täydellisesti Maaritin Jäätelökesän. Tähteys ja taiteilijuus ei ole riippuvaista siitä, kuinka monta vuotta ihminen on opiskellut pop-jazz-laulua konservatoriolla.

Hanna Pakarinen on tähti, mutta aika näyttää tuleeko hänestä taiteilija.

Ymmärrän toki että musiikinopiskelijat saattavat närkästyä siitä, että heidän ammattikuntansa trivialisoituu kaiken maailman Popstars- ja Idols- kisoissa. Kaikille tavan pulliaisille annetaan mahdollisuus tulla sellaisiksi millaiseksi musiikinopiskelija salaa haaveilee. Kyllä varmasti lääkärikin rypistäisi kulmiaan jos jollain kanavalla alkaisi pyöriä "Haluatko lääkäriksi"- kilpaohjelma.

Mutta eihän konservatorion tarkoitus ole synnyttää tähtiä vaan musiikin ammattilaisia. Ei Hannapakarisia vaan sujuvia soittajia tai musiikinopettajia. Eikä Idolsin tai Popstarsin tarkoituksena ole synnyttää teknisesti taitavia lauluvirtuooseja, vaan idoleja ja tähtiä.

Taiteilijuuden ja instituutioiden välinen suhde on mielenkiintoinen. Yhtäältähän konservatorio on taideinstituutio, joka kouluttaa ihmisiä instrumenttinsa hallintaan, jolloin syntyy peruseväät mahdolliselle taiteilijuudelle. Toisaalta voisi ajatella, että myös Idols on taideinstituutio. Minua ei kiinnosta pätkääkään millainen joku musiikkitieteen virallinen määritelmä "taideinstituutiolle" tai "taidemusiikille" on. Mielestäni Idolsin voi ajatella taideinstituutiona, koska sen tehokkaan intensiivikoulutuksen myötä trukkikuskista tulee lavakarismaa säteilevä esiintyjä. Ihminen, joka esittää säveltaidetta.
Se, onko Hanna Pakarisen esittämä tuotanto säveltaiteena verrattavissa esim. Bela Bartôkin ihaniin konserttoihin on makuasia ja tässä kirjoituksessa sivuseikka.

Taideinstituutiot eivät suoraan siis synnytä taiteilijoita. Konservatorion instrumenttinsa hallitseva yliopettajakaan ei ole suoranaisesti taiteilija, ellei hän jollain tietyllä tavalla tai tyylillä lähde rakentamaan, tulkitsemaan ja kehittämään säveltaidetta uusiin suuntiin. Jos hän vain soittaa tuttuja sävellyksiä tutulla tavalla turvallisesti tulkiten, on hän musiikin ammattilainen mutta ei taiteilija.
Idols on formaattiohjelma, ja se synnyttää myös formaattistaroja. Huomatkaa jälleen ero: Idols tekee staroja, ei välttämättä taiteilijoita. On mahdollista, että Idols-kilpailijoista leipoutuu myös taiteilijoita, mutta tämä on vaativampaa kuin musiikin ammattilaiseksi ryhtyminen. On siis ikään kuin kolme musiikin esittäjän hahmoa: taiteilija, stara ja musiikin ammattilainen. Moni esiintyjä on kaikkia kolmea samaan aikaan (esim. onhan Robert Fripp varmasti myös stara mutta myös taiteilija), mutta nämä ominaisuudet voi periaatteessa kuitenkin erottaa toisistaan mm.
1. sen suhteen, mikä merkitys ulkomusiikillisilla puitteilla on omassa esiintymisessä tai tavassa olla "muusikkona" julkisuudessa
2. kuinka paljon esittää omia vai muiden ihmisten esittämiä sävellyksiä
3. Kuinka suuressa määrin esityksen tarkoituksena on kerätä rahaa tai sekä julkisuutta omalle artistiminälle
4. Kuinka kokonaisvaltainen kokemus esiintyminen on (vrt. keskusteluohjelman taustabändin jäsenenä oleminen vs. oman yhtyeen keikka Carnegie Hallissa)

On hirveän vaikea antaa mitään kunnollista taiteilijan määritelmää, eikä se ole tarpeenkaan. Jaotteluni taiteilijoihin, ammattimuusikoihin ja staroihin on ennemmin kieli poskessa tehtyä sunnuntaikirjoittelua kuin vakavaa analyysia. Taiteilija on kuitenkin mielestäni sellainen, jonka erityinen rakennusaine musiikinteossa on luovuus, musiikki "sinänsä" riippumatta ostavasta yleisöstä ja kokeileminen. Määritelmäni on kieltämättä kökkö varsinkin kriteerin "musiikki sinänsä" kohdalla, mutta ehkäpä joku lukija saattaisi palautteen kautta kehitellä ideoita eteen päin tai kyseenalaistaa koko kehitelmäni.

Kyse ei siis ole mistään normalisoivasta jaottelusta. En pidä taiteilijapersoonaa ammattimuusikkoa "parempana" ihmisenä. Kyse on ennemminkin tulkinnastani sen suhteen, millaisin motiivein musiikkia tekevät. Ja todennäköisesti olen ihan väärässä.

Seuraavaksi listaan, ketkä voisivat olla ketäkin, pääosin populaarimusiikin puolella

Kitaristit:
starat: Steve Vai, Eddie Van Halen, Yngwie Malmsteen
musiikin ammattilaiset: Jarmo Nikku, Nono Söderberg, Marzi Nyman
taiteiljat: Raoul Björkenheim, Robert Fripp, Django Reinhardt

Laulajat:
starat: Madonna, Robert Plant& heavu-laulajat, kaikki 1990-2000-luvun mustat "R&B"-laulajat
musiikin ammattilaiset: Kaikki suomalaiset apurahamuusikot kuten Ona Kamu tai Maarit Hurmerinta
taiteilijat: Demetrio Stratos, Fish, Edith Piaf

Rumpalit:
starat: Keith Moon, Mike Portnoy, Billy Cobham
musiikin ammattilaiset: Jari Kepa Kettunen, kaikki suomalaiset (kikkeli)jazz-rumpalit
taiteilijat:Jyrki Raatikainen, Pat Mastelotto, Simon Phillips

Basisit:
starat:Les Claypool, Gene Simmons, Stanley Clarke
musiikin ammattilaiset: Jimmy Bain, John Paul Jones,
taiteilijat: Tony Levin, Pekka Pohjola, Victor Wooten

Työmarkkinoiden hiirenloukkuja

Sain äsken päätöksen työmarkkinatukihakemukseeni. Kuten arvata saattoi, puolison tulot pudottivat työmarkkinatuen nollaan. Olen siis tällä hetkellä työtön, mutten tule saamaan minkäänlaista rahallista tukea työttömyysajaltani. Neuvoksi muille: hankkikaa köyhä tyttöystävä tai asukaa erillään.

Pistä yhteiskunnallinen kehitys edelle, Kela tulee kuitenkin aina perässä. En ymmärrä miksi puolison tulojen ylipäänsä tulisi vaikuttaa minun työmarkkinatukeeni. Minkälainen 50-luvun perhekäsityksen mukainen näkemys Kelaa oikein ajaa? Tässä voisi olla yhteiskuntapolitiikan gradun aihe jollekulle.

Jotta olisin voinut saada työttömyyspäivärahaa, minun olisi pitänyt täyttää työssäoloehto. Tämä tarkoittaa sitä, että ennen työttömäksi joutumista minun olisi pitänyt olla työssä sillä tavoin, että olisin ollut vähintään 43 viikkoa sellaisessa työssä, jossa viikkotuntimäärä olisi ollut 18 tuntia.

Yleensä työssäoloehdon tarkastelujakso on melko lyhyt, mutta pitkään opiskelleella se on varsin pitkä, ja muutaman vuodenkin takaiset työt lasketaan.Työskentelin puhelinhaastattelijana koko vuoden 2005. Kunpa olisin tuolloin tajunnut että jos työskentelen 18 tuntia viikossa, saan työviikkoja työssäoloehtoon. Työskentelin joskus kolmena iltana viikossa (yht. 14 h) ja joskus likimain eight days a week, tuntemusten ja halujen mukaan. Jos olisin ollut tuolloin fiksu, olisin aina työskennellyt vähintään 18 tuntia viikossa ja työssäoloehto olisi ennen pitkää täyttynyt. Saisin nyt työttömyyspäivärahaa, eikä minun nyt tarvitsisi kärvistellä nollan markan työmarkkinatuella.

Työmarkkinatukea on mahdollista saada lyhentämättömänä jos osallistun työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin, esimerkiksi työmarkkinatukiharjoitteluun. Minun pitäisi siis nyt pikapikaa mennä työvoimatoimistoon ja ottaa yhteyttä eri tahoihin ja selvittää työmarkkinatukiharjoittelupaikka ja tehdä uusi hakemus.

Koska minulla on kuitenkin kolme apurahahakemusta, kolme työpaikkahakemusta ja yksi kansainvälisen henkilövaihtokeskus CIMO:n harjoittelupaikkahakemus sisällä, haluan ensin selvittää miten niiden käy. Jos olisin työmarkkinatukiharjoittelussa ja yhtäkkiä kävisi ilmi että saisin esim. laitoksemme apurahan, voisi syntyä paperisotaa ja ongelmia. Apuraha näet myönnetään päätoimiseen väitöskirjan tekemiseen eikä silloin voi olla muissa töissä. Ja mieluummin otan 1500 e/kk omaa uraani edistävän apurahan kuin rupuisen ja heikkoliksaisen työmarkkinatukiharjoittelupaikan.

Osaongelmahan on tietysti myös se, että olen tällä hetkellä jatko-opiskelija. Se on edellytys apurahan hakemiselle ja saamiselle. Työvoimatoimisto taas saattaa katsoa että kun olen jatko-opiskelija, en olekaan työtön. Tällöin minulla ei olisi oikeutta edes työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin ja minkään sortin työttömyysturvaan. Myös tästä syystä työvoimatoimistossa kannattaa olla aika hiljaa jatko-opiskelijuudesta ja apurahasuunnitelmista.

Tämä on mielenkiintoista väliinputoamista. Kelahan puolestaan kohtelee apurahatutkijoita siten, ettei heille kerry eläkettä eikä oikeastaan mitään muitakaan etuisuuksia, eikä apurahatutkimuksesta kerry työviikkoja työssäoloehtoon. Työtön jatko-opiskelija ilman apurahaa ei siis saa mistään mitään. En tiedä onko tämä työvoimahallinnon ja valtion taholta tuleva märällä villasukalla lyöminen kannustin sitä varten, että yhteiskuntatieteilijät pysyvät yhteiskuntakriittisinä. Ainakin itseeni tämä kannustinjärjestelmä on tehonnut.

Katson ensin miten sisällä olevien hakemusten kanssa käy, ja vasta sitten menen keskustelemaan työmarkkinatukiharjoittelusta. Odottaessa hain jälleen puhelinhaastattelijan p*skahommia Gallupilta. Way to go. Ja toivotaan ettei gallup lue blogiani.

Hain apurahaa ja sain jatko-opiskelijuuden, koska minun on pidettävä monta rautaa tulessa. Työmarkkinoilla (järjestöt, julkinen sektori, yritykset yms.) vastavalmistunut yhteiskuntatieteilijä on kala kuivalla maalla (terveisin ties monta kymmentä hakemusta kirjoittanut ja pakit saanut vastavalmistunut), ja apuraha on jonkinlainen lammikko tälle kalalle. Seksikkäämpää alaa en lähde opiskelemaan, koska olen sosiaalistunut yhteiskuntatieteilijäksi. Eihän seuraa kaipaava ateistikaan lähde hakemaan ihmisiä ympärilleen helluntaiseurakunnasta (todella kökkö kielikuva, mutta toivottavasti ihmiset ymmärsivät).

Olen ollut nyt noin kuukauden verran työttömänä, ja jo tässä vaiheessa asemani tuntuu varsin harmittavalta. Laiskuuttani en työttömäksi ole joutunut: en jaksa enää laskea kuinka monta työpaikkahakemusta olen tehnyt ja kuinka paljon erilaisia työelämäseksikkyyttä edistäviä toimenpiteitä suorittanut. Yli seitsemän vuoden jatkuva järjestökokemus, luottamustoimien tulva, huippuarvosanat opinnoista ja muutenkin aivan hiltzin viilee jäbä. Millään näillä ei ole vaikutusta tilanteessa, jossa oman alani työpaikkaa hakevat itseäni 20 vuotta vanhemmat, kokeneemmat ja kovemmat uratykit. Punaisen ristin monikulttuurisuustoiminnan kehittäjän paikan Jyväskylässä sai suht nuori ihminen, mutta hän on aivan hullun aktiivinen minuunkin verrattuna ja lisäksi hänellä on äidinkielenä arabia. Tuollaisessa työssä se on sama kuin herttavärisuora pokerissa.

Tällaisessa taistelun ilmapiirissä ja hurjan aktiivisessa päivärytmissä (autokoulut, väitöskirjameiningit, hakemusten kirjoittamiset, tilapäisnakit yms.) olen alkanut tuntea itseni sankariksi. Ehkä tästä syystä Iron Maiden on alkanut soida stereoissa entistä enemmän ja lujemmin. Suomalainen työelämä ja maailma tekee ihmisistä sankareita ja sankarihevareita.

Sankareiden on kuitenkin tuettava toisiaan ja hieman avitettava.
Laitan tähän oheen viimeisimmän CV:ni ja hakemukseni viimeisimpään avoimeen työpaikkaan.
Toivoisin että lukijat kommentoisivat hieman CV:tä ja hakemusta ja antaisivat vinkkejä siitä, kuinka seksikkyyttä voisi kohentaa. Jotta sankareista tulisi vielä entistä sankarillisempia.

Mikä ei tapa, se vahvistaa.

CV
Hakemus Sadankomitea Ry:n projektisihteeriksi työpaikkaan, jossa korostettiin järjestöosaamista, organisointikykyä, toimialan tuntemusta ja koulutuskokemusta.

Solidaarisuuden saatanallisuudesta

Kuulin ensimmäisen kerran sanan solidaarisuus kultaisella 80-luvulla. Olimme jakamassa toisillemme limonadia kolmen sisaruksen kesken. Sanoin yhdessä välissä että itselläni on limpparia enemmän kuin muilla ja että tasausta tarvitaan. Isoveljeni tokaisi tähän:"Heikkihän on nyt harvinaisen solidaarinen". Ymmärsin, että solidaarisuus tarkoittaa muiden huomioon ottamista. Ymmärsin tämän kun kysyin vanhemmilta sisaruksiltani mitä solidaarisuus tarkoittaa. Varsinkin, kun samassa limonadisolidaarisuuden yhteydessä isosiskoni havainnollisti asiaa sanomalla että oli nähnyt televisiossa miehen joka heitti makeisia ympäriinsä ja huusi "Solidaarisuutta!"

Myöhemmin törmäsin solidaarisuus-sanaan yhteiskunnallisessa yhteydessä: kuulin Puolan Solidaarisuus-liikkeestä joka Lech Walesan johdolla halusi kommunistiseen Puolaan poliittisia uudistuksia 80-luvun alussa. Jostain kumpujen yöstä myös "kansainvälinen solidaarisuus" kantautui korviini varhaisnuoruudessa, ja ajattelin että se on hyvä asia: otetaan muut huomioon myös muualla maailmassa.

Vasta huomattavan paljon myöhemmin havaitsin, että solidaarisuus on kirosana. Nykyisin ei kannata puhua kansainvälisestä solidaarisuudesta eikä mistään muustakaan solidaarisuudesta ellei halua naiivin, punikkivasemmistokommunistin, eläintensuojelijahörhön, "prekariaatin", pullaleipomon reserviläisen yms. leimaa otsaansa. Asiassa ei ole hirveästi väliä sillä, että monet solidaarisuus-sanaa käyttäneet 80-luvun liikkeet olivat juuri niitä, jotka toimivat aktiivisesti neuvostojärjestelmää vastaan.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa tulee valita sanansa äärimmäisen tarkkaan. Valitettavasti sellaiset sanat kuin solidaarisuus tai rauha ovat niin laajalti Neuvostoliiton aikanaan pohjaanpalaneesti hyväksikäyttämiä, että niistä joutuu luopumaan. Toki on myös niin, että maailmanparannussanaston käyttöikä on muutoinkin varsin lyhyttä verrattuna esimerkiksi talouspoliittiseen kabbalaan. Tämä johtuu siitä, että taloussanasto edustaa aina järkeä, perusteltavuutta ja rationaalisuutta, kun taas sen kritiikki naiiviutta, tyhjänpäiväistä idealismia ja tietämättömyyttä, elimme sitten 1910-luvulla, 1960-luvulla tai tänä päivänä. Uusi aktivistisukupolvi joutuu valitsemaan aina uudet sanastot, strategiat ja taktiikat, kun taas taloudellinen establishment voi "kilpailukyvyllä" ja talouskasvulla perustella vuodesta toiseen sekä kuudennen ydinvoimalan, yliopistouudistuksen, viinaveron alennuksen ja varallisuusveron poiston ilman sen syvempiä perusteluja.

En siis kannata ollenkaan mitään solidaarisuutta, "globaalia oikeudenmukaisuutta", ihmisoikeuksien kunnioittamista enkä mitään muutakaan mistä voisi tulla mieleen että toisten ihmisten huomioon ottaminen olisi lähtökohtaisesti vain idealismia ja vasureiden hommaa. Sanat, asiat ja olemukset pitäisi taas kerran kyetä valitsemaan toisin ja huolella, ettei kampanjointi mene taas kerran spektaakkelin valmiiksi luomaan lokeroon.

"Sota kidutusta vastaan". Huh. kuulostaa melko hirveältä. Nykyisinhän kaikki asiat ovat uudistuksia, voimavarojen löytämistä ja oppimista. Sanasta ihmisoikeusuudistus tulee tosin tulee mieleen joku kloppi joka lähtee rationaalisesti karsimaan esim. uskonnon- ja omantunnonvapautta pois perustuslaista "kustannus-hyötynäkökohtia" perusteena käyttäen.

Taidan pysyä aktivistisanastossa tällä kertaa.