sunnuntaina, huhtikuuta 02, 2006

Oppi kaataa ojaan

Harvassa ovat asiat, joista oikeisto sekä verenpunaisimmat kommunistit ovat täysin samaa mieltä. Puhe oppimisen tärkeydestä täytti aikoinaan molemmat leirit. 1800-luvun sivistysporvarien suuri missio oli saada rahvas kultivoimaan tapojaan ja saavuttamaan kansallinen tietoisuus. Useamman taistolaislaulunkin teemana oli opin merkitys.

Puhe oppimisen arvosta lävistää myös oman aikamme. Minäsuhdekonsultit ja organisaatiokouluttajat kiertävät puhumassa siitä, kuinka oppimiskokemukset kehittävät minuutta ja valmistavat ajan haasteisiin. Myös fraasia "elinikäinen oppiminen" on jo vuosikaudet käytetty niin vaihtelevissa yhteyksissä, että se on muuttunut samanlaiseksi retoriseksi räkäliinaksi kuin "kestävä kehitys" tai "puolustuspoliittinen liittoutumattomuus". Oppimispuhunnan ristitulessa harvoin tulee mietittyä, mitä oppiminen oikeastaan on ja miksi siitä vaahdotaan niin paljon.

Yleensä oppimisella tarkoitetaan prosessia, jossa ihmisen tiedoissa, taidoissa ja asenteissa tapahtuu pysyviä muutoksia. Näin lavea määritelmä sopiikin minkä tahansa tahon intresseihin: käsitehän huokuu positiivista voimaa. Vain harva on tyytyväinen juuri tällä hetkellä vallitsevaan osaamisen tilaansa. Aina löytyy toinen, joka tekee kaiken paremmin. Ihmisestä tuntuukin aidosti hyvältä kun hän tuntee oppivansa eikä jämähtävänsä paikalleen. Minuus kehittyy ja syntyy uudestaan. Ollaan mukana muutoksessa.

Iloinen oppimisretoriikka on vaarallista juuri sen vuoksi, että se on liian usein savuverho ihmisten elämää rajoittaville ratkaisuille. Olen jo kuullut kuinka opintoaikojen rajoituksia perustellaan "elinikäisellä oppimisella". Oppimispuhetta käyttäviin valmennuspalveluihinkin voisi suhtautua neutraalimmin, jos ne keskittyisivät aidosti oppimiseen. Ne kuitenkin tuntuvat keskittyvän siihen tulosvastuullisuuden ja talouden apparaattien kautta. Hyvä oppija on se, joka saa sielunsa tyydyttymään irtisanomisista ja talouden rautaisista säännöistä.

Mitä enemmän ihmisille tulee ikää, sitä herkemmin he pitävät hegemonisen aseman saaneita "totuuksia" lähes luonnontieteellisinä faktoina. Tähän törmää jokainen joka yrittää keskustella yli 50-vuotiaan, etenkin miehen, kanssa politiikasta.

Maailma tarvitsee valmennuspalvelua, joka ohjaisi ihmisiä näkemään maailman toisin. Uraohjus näkisi kuinka kiva on katsoa lokkien nahistelua, teekupin pohjaan muodostuvaa pyllynkuvaa sekä tukkaheavylevyjen kansia. Oppiminen olisi muutakin kuin "faktojen" sisäistämistä. Ennemminkin niiden kyseenalaistamista.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Mikäs itseisarvo tuo asioiden kyseenalaistaminen nyt sitten oikein on?

Eikö mitään voi koskaan tietää?

Anonyymi kirjoitti...

And as I pull my head out I am without one doubt
Don't wanna be down here feeding my narcissism.
I must crucify the ego before it's far too late
I pray the light lifts me out
Before I pine away.

So crucify the ego, before it's far too late
To leave behind this place so negative and blind and cynical,
And you will come to find that we are all one mind
Capable of all that's imagined and all conceivable.

Heikki Kerkkänen kirjoitti...

Sana "itseisarvo" asioitten kyseenalaistamisen kohdalla on virheellinen, koska en pidä sitä itseisarvona.
Pointtini tään kirjoituksen lopussa liittyi siihen, että ns. "kovat faktat" kuten vaikkapa kilpailukyvyn tärkeys yms. ovat poliittisesti faktoiksi tuotettuja asioiden kimppuja jotka eivät sinänsä sanele sitä, kuinka asioita pitäisi hoitaa.
Faktojen kyseenalaistaminen antaa 1. mahdollisuuden löytää vaihtoehtoisia ratkaisuja annettuihin ongelmiin
2. mahdollisuuden tarkastella, kenen näkökulmasta tietyt asiat ovat faktoja, kenen ei
3. mahdollisuuden tarkastella, miten erilaisia "faktoja" on eri aikoina tuotettu

Tämä ei tarkoita mitään anything goes -teoriaa. Tämä tarkoittaa ennemminkin vain näkökulmien moneuden lisäämistä.