Kävin hiljattain lenkillä. Halusin kuunnella musiikkia korvalappustereoideni kautta, mutta cd-soittimeni on lenkille liian iso ja haittaa liikettä. Kaivoin kasettistereot esille ja koitin etsiä sopivaa kasettia. Lenkillä on hyvä kuunnella Led Zeppelinin, Rainbow'n tai muun vastaavan kaltaista menevää rokkia. Muistin kuitenkin että heitin vanhat kopiokasettini pois tammikuisessa muutossa ja säilytin vain harvinaisuudet ja alkuperäiset. Kaivelin kasettilootasta sopivaa, ja löysinkin jotain yllättävää ja eriskummallista.
Sieltä löytyi kasetti, jota olen kuunnellut viimeksi luultavasti vuonna 1990. Olin tuolloin n. 9-vuotias ja pidin Beatlesista ja the Monkeesista. Kyseiselle kasetille on nauhoitettuna Monkees-kokoelma ja eräs "Beatles"-levy, jotta isän ei tarvitsisi koko ajan laittaa minulle lp-levyä päälle. En tuolloin näet itse ylettynyt laittamaan levyä.
Syy miksi Beatles oli lainausmerkeissä johtuu siitä, että kyseessä oli Sounds like Beatles-niminen jäljitelmä-äänite. Ne olivat suhteellisen yleisiä ja halpoja 70-luvulla, mutta tekijänoikeudellisista syistä niiden tekeminen lopetettiin. Jäljitelmä-äänitteessä esiintyjä ei siis ole alkuperäinen kokoonpano, vaan studiomuusikot matkivat jokaista rummuniskua ja laulajan maneeria myöten alkuperäistä äänitettä.
Otin kasetin mukaan lenkille. Sinänsä olo on aika psykedeelinen jos urheilessa ja hikoillessa kuuntelee Daydream Believerin tai Yellow Submarinen kaltaisia zibaleita.
Monkees-kokoelmalevy on alkuperäinen, mutta koko bändihän on oikeasti virtuaalinen. The Monkees koottiin aikoinaan samannimiseen tv-sarjaan. Levyn kannessa ja tv-sarjassa pälyilevät kaverit hoitivat näyttelemisen. Studiomuusikot hoitivat varsinaiset musisointihommat. The Monkeesin ainut soittotaitoinen jäsen oli Michael Nesmith, jonka yksi biisi Listen to the band onkin Monkees-levyllä. Hän myös laulaa kyseisen kappaleen. Monkeesin jälkeen hän jatkoi country-muusikkona. Monkees on sinänsä viatonta poppista, ja sitä oli hassu kuunnella yli 15 vuoden tauon jälkeen.
60-luvulla oli useampiakin The Monkeesin kaltaisia yhtyeitä. Esimerkiksi Herman's Hermitsin levytyksissä kuullaan bändin jäsenistä ainoastaan Peter Noonen laulua: muun musisoinnin ovat hoitaneet ammattimuusikot. Syynä tähän oli raha: levyn sai purkkiin nopeammin kun huippuosaajat soittavat. Herman's Hermitsin eri kappaleilla kuullaan muun muassa John Paul Jonesin ja Jimmy Pagen soittoa. Led Zeppelin before Led Zeppelin?
Beatles-jäljitelmä-äänite oli Monkeesia mielenkiintoisempi. Soundeista huomaa heti että kyseessä ei ole alkuperäinen esitys. Lisäksi laulajat ääntävät kappaleet amerikanenglanniksi, mikä pistää kyllä korvaan, sillä aidon Beatlesin Liverpool-aksentin kyllä erottaa.
Jälijtelmä-äänitteistä tuli mieleen se, että tekijänoikeusväittelyt eivät ole mikään uusi ilmiö. Ne vain muuttavat muotoaan. Toki tämänhetkinen musiikin ja elokuvien lataaminen internetissä tuottaa artisteille enemmän tappioita kuin 70-luvun jäljitelmä-äänitteet. Laittomaan lataamiseen kotikoneisiin on myös vaikeampaa puuttua kuin kaupoissa aikoinaan myytyihin jäljitelmä-äänitteisiin.
Aina on kuitenkin ollut joku taho, joka on omistanut oikeudet tuotokseen. Laulut ovat olleet tuotteita, tiettyjä kokonaisuuksia joilla on jokin hinta ja arvo joka määrittyy markkinoilla. Periaatteessa on hyvä asia, että taiteilija saa korvauksen inhimillisestä urakastaan. Lisäksi tällä menettelyllä pyritään estämään plagioijien armadan hyökkäykset ja hyppäykset.
Jotkut artistit ovat kuitenkin lähtökohtaisesti pyrkineet korostamaan, että heidän taiteelliset teoksensa eivät ole tuotteita eivätkä näin ollen ostettavissa tai myytävissä. Monen mielestä on inhottavaa, että kaikki mahdollinen redusoidaan viime kädessä tuotteeksi, joka on käännettävissä rahaksi. Ikään kuin kaikelle voisi määrittää jonkun taloudellisen arvon. Näin voi keinotekoisesti tehdäkin, mutta tällöin tehdään itse ilmiölle vääryyttä. Inhimillinen toiminta ei ole pelkkää vaihtoa.
Monet artistit eivät halua, että he omalta osaltaan osallistuisivat itseilmaisun supistamiseen markkinayksiköksi. Tällainen artisti on esimerkiksi Musti Laiton, johon voi tutustua osoitteessa www.mustilaiton.net.
Vapaasti liikkuva taide, rajaton tiedonvälitys ja redusoinneista eroon päässyt kulttuuri ovat ihania asioita. Minä arvostan kaikkia tällaiseen pyrkiviä artisteja. Samalla ymmärrän myös niitä, jotka haluavat että he saavat työstään korvauksen. Niinpä ostelenkin levyjä melko paljon. Tällä hetkellä levylistan mukaan minulla 579 levyä. Viimeisimmät ostokset ovat kyllä jännät, ne ovat seuraavat:
Viima: Ajatuksia maailman laidalta. Turkulainen progebändi, tyyli lähellä Camelia ja Scapa Flowta. Omakustanne. Ihka uusi, 2006 tullut.
MC5: Back in the USA. Klassikkolevy, mielestäni parempi kuin Kick out the jams. post-punkkia ennen kuin oli punkkia? American Ruse-piisissä hyvät sanat.
Comus: Song to Comus. the complete collection. "pakanallista folk-progea" soittaneen kulttibändin koko tuotanto kahdella cd:llä. Comusta voisi sanoa viimeisen päälle vinksahtaneeksi Jethro Tulliksi. Musiikista tulee elävästi mieleen the Wicker Man-niminen leffa, varsin samanlainen tunnelma kuin kyseisessä leffassa.
More Arctic hysteria/son of arctit hysteria: the later years of finnish avant-garde. Kokoelma suomalaista avantgarde-ja underground-musiikkia 70-ja 80-luvuilta. Kokoelma on jatkoa 60-luvun lopun avantgarde-musiikkia käsittäneelle Arktinen hysteria-kokoelmalle. Melko mielenkiintoisia kappaleita, joiden tekemisessä ei ole säästetty mielikuvitusta. Eri asia on sitten jaksaako esimerkiksi sinkkiämpärin ja porakoneen yhteisääntä ja muuta kokeilevaa kuunnella kovin pitkään...
Mutta kyllä musiikki on moninainen.
Sieltä löytyi kasetti, jota olen kuunnellut viimeksi luultavasti vuonna 1990. Olin tuolloin n. 9-vuotias ja pidin Beatlesista ja the Monkeesista. Kyseiselle kasetille on nauhoitettuna Monkees-kokoelma ja eräs "Beatles"-levy, jotta isän ei tarvitsisi koko ajan laittaa minulle lp-levyä päälle. En tuolloin näet itse ylettynyt laittamaan levyä.
Syy miksi Beatles oli lainausmerkeissä johtuu siitä, että kyseessä oli Sounds like Beatles-niminen jäljitelmä-äänite. Ne olivat suhteellisen yleisiä ja halpoja 70-luvulla, mutta tekijänoikeudellisista syistä niiden tekeminen lopetettiin. Jäljitelmä-äänitteessä esiintyjä ei siis ole alkuperäinen kokoonpano, vaan studiomuusikot matkivat jokaista rummuniskua ja laulajan maneeria myöten alkuperäistä äänitettä.
Otin kasetin mukaan lenkille. Sinänsä olo on aika psykedeelinen jos urheilessa ja hikoillessa kuuntelee Daydream Believerin tai Yellow Submarinen kaltaisia zibaleita.
Monkees-kokoelmalevy on alkuperäinen, mutta koko bändihän on oikeasti virtuaalinen. The Monkees koottiin aikoinaan samannimiseen tv-sarjaan. Levyn kannessa ja tv-sarjassa pälyilevät kaverit hoitivat näyttelemisen. Studiomuusikot hoitivat varsinaiset musisointihommat. The Monkeesin ainut soittotaitoinen jäsen oli Michael Nesmith, jonka yksi biisi Listen to the band onkin Monkees-levyllä. Hän myös laulaa kyseisen kappaleen. Monkeesin jälkeen hän jatkoi country-muusikkona. Monkees on sinänsä viatonta poppista, ja sitä oli hassu kuunnella yli 15 vuoden tauon jälkeen.
60-luvulla oli useampiakin The Monkeesin kaltaisia yhtyeitä. Esimerkiksi Herman's Hermitsin levytyksissä kuullaan bändin jäsenistä ainoastaan Peter Noonen laulua: muun musisoinnin ovat hoitaneet ammattimuusikot. Syynä tähän oli raha: levyn sai purkkiin nopeammin kun huippuosaajat soittavat. Herman's Hermitsin eri kappaleilla kuullaan muun muassa John Paul Jonesin ja Jimmy Pagen soittoa. Led Zeppelin before Led Zeppelin?
Beatles-jäljitelmä-äänite oli Monkeesia mielenkiintoisempi. Soundeista huomaa heti että kyseessä ei ole alkuperäinen esitys. Lisäksi laulajat ääntävät kappaleet amerikanenglanniksi, mikä pistää kyllä korvaan, sillä aidon Beatlesin Liverpool-aksentin kyllä erottaa.
Jälijtelmä-äänitteistä tuli mieleen se, että tekijänoikeusväittelyt eivät ole mikään uusi ilmiö. Ne vain muuttavat muotoaan. Toki tämänhetkinen musiikin ja elokuvien lataaminen internetissä tuottaa artisteille enemmän tappioita kuin 70-luvun jäljitelmä-äänitteet. Laittomaan lataamiseen kotikoneisiin on myös vaikeampaa puuttua kuin kaupoissa aikoinaan myytyihin jäljitelmä-äänitteisiin.
Aina on kuitenkin ollut joku taho, joka on omistanut oikeudet tuotokseen. Laulut ovat olleet tuotteita, tiettyjä kokonaisuuksia joilla on jokin hinta ja arvo joka määrittyy markkinoilla. Periaatteessa on hyvä asia, että taiteilija saa korvauksen inhimillisestä urakastaan. Lisäksi tällä menettelyllä pyritään estämään plagioijien armadan hyökkäykset ja hyppäykset.
Jotkut artistit ovat kuitenkin lähtökohtaisesti pyrkineet korostamaan, että heidän taiteelliset teoksensa eivät ole tuotteita eivätkä näin ollen ostettavissa tai myytävissä. Monen mielestä on inhottavaa, että kaikki mahdollinen redusoidaan viime kädessä tuotteeksi, joka on käännettävissä rahaksi. Ikään kuin kaikelle voisi määrittää jonkun taloudellisen arvon. Näin voi keinotekoisesti tehdäkin, mutta tällöin tehdään itse ilmiölle vääryyttä. Inhimillinen toiminta ei ole pelkkää vaihtoa.
Monet artistit eivät halua, että he omalta osaltaan osallistuisivat itseilmaisun supistamiseen markkinayksiköksi. Tällainen artisti on esimerkiksi Musti Laiton, johon voi tutustua osoitteessa www.mustilaiton.net.
Vapaasti liikkuva taide, rajaton tiedonvälitys ja redusoinneista eroon päässyt kulttuuri ovat ihania asioita. Minä arvostan kaikkia tällaiseen pyrkiviä artisteja. Samalla ymmärrän myös niitä, jotka haluavat että he saavat työstään korvauksen. Niinpä ostelenkin levyjä melko paljon. Tällä hetkellä levylistan mukaan minulla 579 levyä. Viimeisimmät ostokset ovat kyllä jännät, ne ovat seuraavat:
Viima: Ajatuksia maailman laidalta. Turkulainen progebändi, tyyli lähellä Camelia ja Scapa Flowta. Omakustanne. Ihka uusi, 2006 tullut.
MC5: Back in the USA. Klassikkolevy, mielestäni parempi kuin Kick out the jams. post-punkkia ennen kuin oli punkkia? American Ruse-piisissä hyvät sanat.
Comus: Song to Comus. the complete collection. "pakanallista folk-progea" soittaneen kulttibändin koko tuotanto kahdella cd:llä. Comusta voisi sanoa viimeisen päälle vinksahtaneeksi Jethro Tulliksi. Musiikista tulee elävästi mieleen the Wicker Man-niminen leffa, varsin samanlainen tunnelma kuin kyseisessä leffassa.
More Arctic hysteria/son of arctit hysteria: the later years of finnish avant-garde. Kokoelma suomalaista avantgarde-ja underground-musiikkia 70-ja 80-luvuilta. Kokoelma on jatkoa 60-luvun lopun avantgarde-musiikkia käsittäneelle Arktinen hysteria-kokoelmalle. Melko mielenkiintoisia kappaleita, joiden tekemisessä ei ole säästetty mielikuvitusta. Eri asia on sitten jaksaako esimerkiksi sinkkiämpärin ja porakoneen yhteisääntä ja muuta kokeilevaa kuunnella kovin pitkään...
Mutta kyllä musiikki on moninainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti