Muistan kun kirjoitin ensimmäisen kolumnini Jylkkäriin tokavuoden syksyllä. Se oli nimeltään "opiskelijabileiden moderni fasismi". Sen aikainen jylkkärin päätoimittaja Ansku ajatteli että kiva, saattaa herättää keskusteluakin. Keskustelua kaiketi heräsikin, muttei Jylkkärin sivuille.
Jo silloin opin, että yleensä suurin osa kirjoittajalle esitettävästä palautteesta esitetään muulle kuin kirjoittajalle itselleen. Parilta kaverilta sitten kuulin mitä ihmiset olivat kolumnista ajatelleet.
Nykyvinkkelistä katsoen kyseisessä kirjoituksessa oli turhan henkilökohtainen tatsi. En pidä sitä kovin hyvänä kirjoituksena tästä syystä. Inhoan "minä olin siellä ja minulle tapahtui semmoista"-muodossa kirjoitettuja kolumneja ellei ole tapahtunut jotain jolla on jotain yleisempää merkitystä. Tällöinkin kirjoituksen kannattaa olla tosi hyvin kirjoitettu muilta kohdin. Minämuoto muodossa "tapasin sen kuuluisan henkilön ja se sanoi minulle semmoista" on kaikkein veemäisin tapa kirjoittaa minämuodossa. Tosin sitä tyyliä tuskin käyttää kukaan muu kuin lukiolainen joka kirjoittaa lukiolaisten liiton lehteen. Hän, joka tähtää kauppakorkeakouluun, ihannoi Alexander Stubbia ja pukeutuu mielestään coolisti mutta näyttää pingviiniltä.
Omia ahdistuksen tai epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia ei kannata kirjoittaa julkaistavaan muotoon ellei halua tehdä itsestään pelleä. Eivät lukijat ikinä ymmärrä sitä positiota mistä kirjoittaja kirjoittaa. Jos kirjoittaja kirjoittaa jostain henkilökohtaisista kokemuksista jotka ovat olleet negatiivisia, niin yleisin tulkintakehys on "se on rassu joka haluaa sympatiaa" tai "se on kusipää joka haluaa päteä". Muutama ensimmäinen jylkkärikolumni on onneksi enää vain omalla koneellani. Hävettää lukea niitä. Yksi alkaa "Olen sinkku, joten käyn silloin tällöin treffeillä". gääh!
Luomisen tuska on joskus pyllerömäinen tunne. Tieteellistä tekstiä on siinä mielessä helpompi kirjoittaa kuin "omaa" tekstiä, että siinä on helpompi panna eräänlainen autopilotti päälle. Kiskaisen seuraavan lauseen ikään kuin pystymetsästä:
Totunnaiset konventiot ohjaavat tieteellistä kirjoittamista: yhtäältä tiedeyhteisö antaa käsitteitä ja valmiita teorioita kirjoittajan käyttöön, mikä osaltaan jo ohjaa kirjoittamisen tapaa. Toisaalta tämä tiedeyhteisö sosiaalistaa hiljaisissa käytännöissä kuten luennoilla ja keskusteluissa tiettyyn tieteen kieleen. (Mutikainen 2008, 23)
Sinänsä on hyväkin juttu että tieteellinen kirjoittaminen noudattaa tiettyjä kaavoja. Silloin saa paremmin selvää siitä mikä kirjoittajan pointti on. Teksti on siis tiettyä genreä, jossa tietyt ilmaisemisen tavat ja käsitteistöt ovat sen verran tuttuja, että ne muodostavat eräänlaisen tiiviin toisiinsa sopivien ilmaisujen säännöstön.
Genre on vapaamuotoisemmassa tekstissä kakkeli asia. Genreä ei aina tunnista, ja tehokeinot saattavat ampua yli ja mennä ihan metsään. Joskus saattaa käydä niin, että kirjoituksen genre jää havaitsematta, koska on olemassa genren tunnistamista haittaavia kontekstuaalisia tekijöitä. Esim. jos kirjoittaja on julkkis jostain tietystä yhteydestä. Esim Paavo Väyrynen ei pysty kirjoittamaan mitään tekstiä sillä tavoin, etteikö tekstiä tulkittaisi siten että se on paavoväyrystekstiä johon kuuluu suhtautua naureksuen.
Tein kerran virhearvion lähettämällä omasta mielestäni selkeästi ironisen pakinatekstin jylkkärin keskustelupalstalle. Jylkkärin keskustelupalstahan on se paikka, missä eri puolueiden opiskelijajaostojen viralliset kannanotot "keskustelevat" itsensä kanssa. Kiihkeästi. Varsinainen keskustelu ja pelinavaukset tuntuvat vain puuttuvan.
Olen katsonut yhteiskuntatieteilijöiden munattomuutta käsittelevää tekstiäni monta kertaa myöhemminkin, enkä vieläkään suostu pitämään sitä ihan paskana. Mielestäni se sopii genreen, jota näkee usein kolumneissakin käytettävän. Tyyliin donnerwetter, o tempora o mores, jumanzukka ei edes yhteissaunaa! Olen miettinyt kirjoittaa kirjoitukselle jatkoakin tyyliin "luonnontieteilijät ovat ihan hölmöjä" ja "Toni Peltonen on paviaanin pyllynkarva", mutta en viitsi enää herättää ihmisissä tunteita siitä, että henkinen terveyteni olisi heikkenemään päin.
Runoja pitäisi skriivata vähän enemmän. Olin aikoinaan myös Nihil Interitin jäsen, mutta turhauduin joskus parikymppisenä kun en ikinä ollut tyytyväinen niihin runoihin, joita kirjoitin tosissani. Tällöin kai auttaisi se että lukisin jotain lempparirunoilijaa enemmän ja rikastuisin sitä kautta kielellisesti. Myös jokin kirjoituskurssi olisi ollut paikallaan. Ehkä heitin hanskat tiskiin sen takia kun äiti yritti innostaa minua. Se jos mikä tappaa inspiraation.
Täytyisi lukea taas joku tiiliskivi. Perkele. Tai sitten lukea tuota Foucaultin Tiedon Arkeologiaa kun torstaina on siitä esitys. Damn.
Jo silloin opin, että yleensä suurin osa kirjoittajalle esitettävästä palautteesta esitetään muulle kuin kirjoittajalle itselleen. Parilta kaverilta sitten kuulin mitä ihmiset olivat kolumnista ajatelleet.
Nykyvinkkelistä katsoen kyseisessä kirjoituksessa oli turhan henkilökohtainen tatsi. En pidä sitä kovin hyvänä kirjoituksena tästä syystä. Inhoan "minä olin siellä ja minulle tapahtui semmoista"-muodossa kirjoitettuja kolumneja ellei ole tapahtunut jotain jolla on jotain yleisempää merkitystä. Tällöinkin kirjoituksen kannattaa olla tosi hyvin kirjoitettu muilta kohdin. Minämuoto muodossa "tapasin sen kuuluisan henkilön ja se sanoi minulle semmoista" on kaikkein veemäisin tapa kirjoittaa minämuodossa. Tosin sitä tyyliä tuskin käyttää kukaan muu kuin lukiolainen joka kirjoittaa lukiolaisten liiton lehteen. Hän, joka tähtää kauppakorkeakouluun, ihannoi Alexander Stubbia ja pukeutuu mielestään coolisti mutta näyttää pingviiniltä.
Omia ahdistuksen tai epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia ei kannata kirjoittaa julkaistavaan muotoon ellei halua tehdä itsestään pelleä. Eivät lukijat ikinä ymmärrä sitä positiota mistä kirjoittaja kirjoittaa. Jos kirjoittaja kirjoittaa jostain henkilökohtaisista kokemuksista jotka ovat olleet negatiivisia, niin yleisin tulkintakehys on "se on rassu joka haluaa sympatiaa" tai "se on kusipää joka haluaa päteä". Muutama ensimmäinen jylkkärikolumni on onneksi enää vain omalla koneellani. Hävettää lukea niitä. Yksi alkaa "Olen sinkku, joten käyn silloin tällöin treffeillä". gääh!
Luomisen tuska on joskus pyllerömäinen tunne. Tieteellistä tekstiä on siinä mielessä helpompi kirjoittaa kuin "omaa" tekstiä, että siinä on helpompi panna eräänlainen autopilotti päälle. Kiskaisen seuraavan lauseen ikään kuin pystymetsästä:
Totunnaiset konventiot ohjaavat tieteellistä kirjoittamista: yhtäältä tiedeyhteisö antaa käsitteitä ja valmiita teorioita kirjoittajan käyttöön, mikä osaltaan jo ohjaa kirjoittamisen tapaa. Toisaalta tämä tiedeyhteisö sosiaalistaa hiljaisissa käytännöissä kuten luennoilla ja keskusteluissa tiettyyn tieteen kieleen. (Mutikainen 2008, 23)
Sinänsä on hyväkin juttu että tieteellinen kirjoittaminen noudattaa tiettyjä kaavoja. Silloin saa paremmin selvää siitä mikä kirjoittajan pointti on. Teksti on siis tiettyä genreä, jossa tietyt ilmaisemisen tavat ja käsitteistöt ovat sen verran tuttuja, että ne muodostavat eräänlaisen tiiviin toisiinsa sopivien ilmaisujen säännöstön.
Genre on vapaamuotoisemmassa tekstissä kakkeli asia. Genreä ei aina tunnista, ja tehokeinot saattavat ampua yli ja mennä ihan metsään. Joskus saattaa käydä niin, että kirjoituksen genre jää havaitsematta, koska on olemassa genren tunnistamista haittaavia kontekstuaalisia tekijöitä. Esim. jos kirjoittaja on julkkis jostain tietystä yhteydestä. Esim Paavo Väyrynen ei pysty kirjoittamaan mitään tekstiä sillä tavoin, etteikö tekstiä tulkittaisi siten että se on paavoväyrystekstiä johon kuuluu suhtautua naureksuen.
Tein kerran virhearvion lähettämällä omasta mielestäni selkeästi ironisen pakinatekstin jylkkärin keskustelupalstalle. Jylkkärin keskustelupalstahan on se paikka, missä eri puolueiden opiskelijajaostojen viralliset kannanotot "keskustelevat" itsensä kanssa. Kiihkeästi. Varsinainen keskustelu ja pelinavaukset tuntuvat vain puuttuvan.
Olen katsonut yhteiskuntatieteilijöiden munattomuutta käsittelevää tekstiäni monta kertaa myöhemminkin, enkä vieläkään suostu pitämään sitä ihan paskana. Mielestäni se sopii genreen, jota näkee usein kolumneissakin käytettävän. Tyyliin donnerwetter, o tempora o mores, jumanzukka ei edes yhteissaunaa! Olen miettinyt kirjoittaa kirjoitukselle jatkoakin tyyliin "luonnontieteilijät ovat ihan hölmöjä" ja "Toni Peltonen on paviaanin pyllynkarva", mutta en viitsi enää herättää ihmisissä tunteita siitä, että henkinen terveyteni olisi heikkenemään päin.
Runoja pitäisi skriivata vähän enemmän. Olin aikoinaan myös Nihil Interitin jäsen, mutta turhauduin joskus parikymppisenä kun en ikinä ollut tyytyväinen niihin runoihin, joita kirjoitin tosissani. Tällöin kai auttaisi se että lukisin jotain lempparirunoilijaa enemmän ja rikastuisin sitä kautta kielellisesti. Myös jokin kirjoituskurssi olisi ollut paikallaan. Ehkä heitin hanskat tiskiin sen takia kun äiti yritti innostaa minua. Se jos mikä tappaa inspiraation.
Täytyisi lukea taas joku tiiliskivi. Perkele. Tai sitten lukea tuota Foucaultin Tiedon Arkeologiaa kun torstaina on siitä esitys. Damn.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti