Jäljitelmä-äänite ja kapitalismin henki

Kävin hiljattain lenkillä. Halusin kuunnella musiikkia korvalappustereoideni kautta, mutta cd-soittimeni on lenkille liian iso ja haittaa liikettä. Kaivoin kasettistereot esille ja koitin etsiä sopivaa kasettia. Lenkillä on hyvä kuunnella Led Zeppelinin, Rainbow'n tai muun vastaavan kaltaista menevää rokkia. Muistin kuitenkin että heitin vanhat kopiokasettini pois tammikuisessa muutossa ja säilytin vain harvinaisuudet ja alkuperäiset. Kaivelin kasettilootasta sopivaa, ja löysinkin jotain yllättävää ja eriskummallista.

Sieltä löytyi kasetti, jota olen kuunnellut viimeksi luultavasti vuonna 1990. Olin tuolloin n. 9-vuotias ja pidin Beatlesista ja the Monkeesista. Kyseiselle kasetille on nauhoitettuna Monkees-kokoelma ja eräs "Beatles"-levy, jotta isän ei tarvitsisi koko ajan laittaa minulle lp-levyä päälle. En tuolloin näet itse ylettynyt laittamaan levyä.

Syy miksi Beatles oli lainausmerkeissä johtuu siitä, että kyseessä oli Sounds like Beatles-niminen jäljitelmä-äänite. Ne olivat suhteellisen yleisiä ja halpoja 70-luvulla, mutta tekijänoikeudellisista syistä niiden tekeminen lopetettiin. Jäljitelmä-äänitteessä esiintyjä ei siis ole alkuperäinen kokoonpano, vaan studiomuusikot matkivat jokaista rummuniskua ja laulajan maneeria myöten alkuperäistä äänitettä.

Otin kasetin mukaan lenkille. Sinänsä olo on aika psykedeelinen jos urheilessa ja hikoillessa kuuntelee Daydream Believerin tai Yellow Submarinen kaltaisia zibaleita.

Monkees-kokoelmalevy on alkuperäinen, mutta koko bändihän on oikeasti virtuaalinen. The Monkees koottiin aikoinaan samannimiseen tv-sarjaan. Levyn kannessa ja tv-sarjassa pälyilevät kaverit hoitivat näyttelemisen. Studiomuusikot hoitivat varsinaiset musisointihommat. The Monkeesin ainut soittotaitoinen jäsen oli Michael Nesmith, jonka yksi biisi Listen to the band onkin Monkees-levyllä. Hän myös laulaa kyseisen kappaleen. Monkeesin jälkeen hän jatkoi country-muusikkona. Monkees on sinänsä viatonta poppista, ja sitä oli hassu kuunnella yli 15 vuoden tauon jälkeen.

60-luvulla oli useampiakin The Monkeesin kaltaisia yhtyeitä. Esimerkiksi Herman's Hermitsin levytyksissä kuullaan bändin jäsenistä ainoastaan Peter Noonen laulua: muun musisoinnin ovat hoitaneet ammattimuusikot. Syynä tähän oli raha: levyn sai purkkiin nopeammin kun huippuosaajat soittavat. Herman's Hermitsin eri kappaleilla kuullaan muun muassa John Paul Jonesin ja Jimmy Pagen soittoa. Led Zeppelin before Led Zeppelin?

Beatles-jäljitelmä-äänite oli Monkeesia mielenkiintoisempi. Soundeista huomaa heti että kyseessä ei ole alkuperäinen esitys. Lisäksi laulajat ääntävät kappaleet amerikanenglanniksi, mikä pistää kyllä korvaan, sillä aidon Beatlesin Liverpool-aksentin kyllä erottaa.
Jälijtelmä-äänitteistä tuli mieleen se, että tekijänoikeusväittelyt eivät ole mikään uusi ilmiö. Ne vain muuttavat muotoaan. Toki tämänhetkinen musiikin ja elokuvien lataaminen internetissä tuottaa artisteille enemmän tappioita kuin 70-luvun jäljitelmä-äänitteet. Laittomaan lataamiseen kotikoneisiin on myös vaikeampaa puuttua kuin kaupoissa aikoinaan myytyihin jäljitelmä-äänitteisiin.

Aina on kuitenkin ollut joku taho, joka on omistanut oikeudet tuotokseen. Laulut ovat olleet tuotteita, tiettyjä kokonaisuuksia joilla on jokin hinta ja arvo joka määrittyy markkinoilla. Periaatteessa on hyvä asia, että taiteilija saa korvauksen inhimillisestä urakastaan. Lisäksi tällä menettelyllä pyritään estämään plagioijien armadan hyökkäykset ja hyppäykset.

Jotkut artistit ovat kuitenkin lähtökohtaisesti pyrkineet korostamaan, että heidän taiteelliset teoksensa eivät ole tuotteita eivätkä näin ollen ostettavissa tai myytävissä. Monen mielestä on inhottavaa, että kaikki mahdollinen redusoidaan viime kädessä tuotteeksi, joka on käännettävissä rahaksi. Ikään kuin kaikelle voisi määrittää jonkun taloudellisen arvon. Näin voi keinotekoisesti tehdäkin, mutta tällöin tehdään itse ilmiölle vääryyttä. Inhimillinen toiminta ei ole pelkkää vaihtoa.

Monet artistit eivät halua, että he omalta osaltaan osallistuisivat itseilmaisun supistamiseen markkinayksiköksi. Tällainen artisti on esimerkiksi Musti Laiton, johon voi tutustua osoitteessa www.mustilaiton.net.

Vapaasti liikkuva taide, rajaton tiedonvälitys ja redusoinneista eroon päässyt kulttuuri ovat ihania asioita. Minä arvostan kaikkia tällaiseen pyrkiviä artisteja. Samalla ymmärrän myös niitä, jotka haluavat että he saavat työstään korvauksen. Niinpä ostelenkin levyjä melko paljon. Tällä hetkellä levylistan mukaan minulla 579 levyä. Viimeisimmät ostokset ovat kyllä jännät, ne ovat seuraavat:

Viima: Ajatuksia maailman laidalta. Turkulainen progebändi, tyyli lähellä Camelia ja Scapa Flowta. Omakustanne. Ihka uusi, 2006 tullut.

MC5: Back in the USA. Klassikkolevy, mielestäni parempi kuin Kick out the jams. post-punkkia ennen kuin oli punkkia? American Ruse-piisissä hyvät sanat.

Comus: Song to Comus. the complete collection. "pakanallista folk-progea" soittaneen kulttibändin koko tuotanto kahdella cd:llä. Comusta voisi sanoa viimeisen päälle vinksahtaneeksi Jethro Tulliksi. Musiikista tulee elävästi mieleen the Wicker Man-niminen leffa, varsin samanlainen tunnelma kuin kyseisessä leffassa.

More Arctic hysteria/son of arctit hysteria: the later years of finnish avant-garde. Kokoelma suomalaista avantgarde-ja underground-musiikkia 70-ja 80-luvuilta. Kokoelma on jatkoa 60-luvun lopun avantgarde-musiikkia käsittäneelle Arktinen hysteria-kokoelmalle. Melko mielenkiintoisia kappaleita, joiden tekemisessä ei ole säästetty mielikuvitusta. Eri asia on sitten jaksaako esimerkiksi sinkkiämpärin ja porakoneen yhteisääntä ja muuta kokeilevaa kuunnella kovin pitkään...

Mutta kyllä musiikki on moninainen.

kirjoitusta kirjoittamisesta

Muistan kun kirjoitin ensimmäisen kolumnini Jylkkäriin tokavuoden syksyllä. Se oli nimeltään "opiskelijabileiden moderni fasismi". Sen aikainen jylkkärin päätoimittaja Ansku ajatteli että kiva, saattaa herättää keskusteluakin. Keskustelua kaiketi heräsikin, muttei Jylkkärin sivuille.
Jo silloin opin, että yleensä suurin osa kirjoittajalle esitettävästä palautteesta esitetään muulle kuin kirjoittajalle itselleen. Parilta kaverilta sitten kuulin mitä ihmiset olivat kolumnista ajatelleet.

Nykyvinkkelistä katsoen kyseisessä kirjoituksessa oli turhan henkilökohtainen tatsi. En pidä sitä kovin hyvänä kirjoituksena tästä syystä. Inhoan "minä olin siellä ja minulle tapahtui semmoista"-muodossa kirjoitettuja kolumneja ellei ole tapahtunut jotain jolla on jotain yleisempää merkitystä. Tällöinkin kirjoituksen kannattaa olla tosi hyvin kirjoitettu muilta kohdin. Minämuoto muodossa "tapasin sen kuuluisan henkilön ja se sanoi minulle semmoista" on kaikkein veemäisin tapa kirjoittaa minämuodossa. Tosin sitä tyyliä tuskin käyttää kukaan muu kuin lukiolainen joka kirjoittaa lukiolaisten liiton lehteen. Hän, joka tähtää kauppakorkeakouluun, ihannoi Alexander Stubbia ja pukeutuu mielestään coolisti mutta näyttää pingviiniltä.

Omia ahdistuksen tai epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia ei kannata kirjoittaa julkaistavaan muotoon ellei halua tehdä itsestään pelleä. Eivät lukijat ikinä ymmärrä sitä positiota mistä kirjoittaja kirjoittaa. Jos kirjoittaja kirjoittaa jostain henkilökohtaisista kokemuksista jotka ovat olleet negatiivisia, niin yleisin tulkintakehys on "se on rassu joka haluaa sympatiaa" tai "se on kusipää joka haluaa päteä". Muutama ensimmäinen jylkkärikolumni on onneksi enää vain omalla koneellani. Hävettää lukea niitä. Yksi alkaa "Olen sinkku, joten käyn silloin tällöin treffeillä". gääh!

Luomisen tuska on joskus pyllerömäinen tunne. Tieteellistä tekstiä on siinä mielessä helpompi kirjoittaa kuin "omaa" tekstiä, että siinä on helpompi panna eräänlainen autopilotti päälle. Kiskaisen seuraavan lauseen ikään kuin pystymetsästä:

Totunnaiset konventiot ohjaavat tieteellistä kirjoittamista: yhtäältä tiedeyhteisö antaa käsitteitä ja valmiita teorioita kirjoittajan käyttöön, mikä osaltaan jo ohjaa kirjoittamisen tapaa. Toisaalta tämä tiedeyhteisö sosiaalistaa hiljaisissa käytännöissä kuten luennoilla ja keskusteluissa tiettyyn tieteen kieleen. (Mutikainen 2008, 23)

Sinänsä on hyväkin juttu että tieteellinen kirjoittaminen noudattaa tiettyjä kaavoja. Silloin saa paremmin selvää siitä mikä kirjoittajan pointti on. Teksti on siis tiettyä genreä, jossa tietyt ilmaisemisen tavat ja käsitteistöt ovat sen verran tuttuja, että ne muodostavat eräänlaisen tiiviin toisiinsa sopivien ilmaisujen säännöstön.

Genre on vapaamuotoisemmassa tekstissä kakkeli asia. Genreä ei aina tunnista, ja tehokeinot saattavat ampua yli ja mennä ihan metsään. Joskus saattaa käydä niin, että kirjoituksen genre jää havaitsematta, koska on olemassa genren tunnistamista haittaavia kontekstuaalisia tekijöitä. Esim. jos kirjoittaja on julkkis jostain tietystä yhteydestä. Esim Paavo Väyrynen ei pysty kirjoittamaan mitään tekstiä sillä tavoin, etteikö tekstiä tulkittaisi siten että se on paavoväyrystekstiä johon kuuluu suhtautua naureksuen.
Tein kerran virhearvion lähettämällä omasta mielestäni selkeästi ironisen pakinatekstin jylkkärin keskustelupalstalle. Jylkkärin keskustelupalstahan on se paikka, missä eri puolueiden opiskelijajaostojen viralliset kannanotot "keskustelevat" itsensä kanssa. Kiihkeästi. Varsinainen keskustelu ja pelinavaukset tuntuvat vain puuttuvan.

Olen katsonut yhteiskuntatieteilijöiden munattomuutta käsittelevää tekstiäni monta kertaa myöhemminkin, enkä vieläkään suostu pitämään sitä ihan paskana. Mielestäni se sopii genreen, jota näkee usein kolumneissakin käytettävän. Tyyliin donnerwetter, o tempora o mores, jumanzukka ei edes yhteissaunaa! Olen miettinyt kirjoittaa kirjoitukselle jatkoakin tyyliin "luonnontieteilijät ovat ihan hölmöjä" ja "Toni Peltonen on paviaanin pyllynkarva", mutta en viitsi enää herättää ihmisissä tunteita siitä, että henkinen terveyteni olisi heikkenemään päin.

Runoja pitäisi skriivata vähän enemmän. Olin aikoinaan myös Nihil Interitin jäsen, mutta turhauduin joskus parikymppisenä kun en ikinä ollut tyytyväinen niihin runoihin, joita kirjoitin tosissani. Tällöin kai auttaisi se että lukisin jotain lempparirunoilijaa enemmän ja rikastuisin sitä kautta kielellisesti. Myös jokin kirjoituskurssi olisi ollut paikallaan. Ehkä heitin hanskat tiskiin sen takia kun äiti yritti innostaa minua. Se jos mikä tappaa inspiraation.

Täytyisi lukea taas joku tiiliskivi. Perkele. Tai sitten lukea tuota Foucaultin Tiedon Arkeologiaa kun torstaina on siitä esitys. Damn.

Jyväskylän keskustan karaokemestat

Missä päin Jyväskylää kannattaa käydä laulamassa karaokea? Keskustan alueella on useampi vaihtoehto, mutta ne vaihtelevat sangen runsaasti valikoimansa, tunnelmansa ja laatunsa mukaan. Seuraavassa katsauksessa esittelen neljä paikkaa joissa karaokea voi laulaa.

Anneli

Anneli eli entinen Alepub on uudistanut laitteistonsa sitten AlePubin päivien. Mikrofoni on irtomikki, eli laulaa voi tarvittaessa yleisöstäkin käsin jos pelottaa. Ohjelmisto on ehkä hieman "sivistynyt" Alepubin päivistä: vanha Finnkaraoken setti on heitetty poies, ja sovitukset ovat uusia. Tämä on toisaalta hyvä, toisaalta huono asia. Karaokessa tietyn "vaaran vyöhykkeen" aiheuttaa aina se, ettei tiedä miltä korkeudelta kukin kappale tulee ja minkälaisella sovituksella varustettuna. Usein tuttu ja helppokin biisi voi mennä puihin tästä syystä. Finnkaraoke oli siitä hyvä, että vanhana systeeminä sen biisit olivat laajalle levinneitä esim. dc++:aan. Niinpä monia Finnkaraoken piisejä tuli harjoiteltua kotona eikä yllätyksiä päässyt tulemaan. Siksipä laulut Alepubissa tuppasivat menemään aina enemmän tai vähemmän nappiin.
Annelissa on nyt sillä tavoin, että kun koko setti on uudistunut, niin vanhoja tuttuja biisejä ei enää ole. Valikoima on hieman ohut. Esimerkiksi diggaamaani Riki Sorsan ja Kirkan piisejä ei oikein tahdo löytyä. Ei siis meinaa löytää laulettavaa. Silloin kun laulettavaa löytää, niin paikka on hyvä, sillä oman äänensä kuulee. Tämä hieman vaihtelee tietysti isännän/emännän kohdalla, mutta Wankkurimaisia monitori-ylläripylläreitä ei ole Annelissa tullut vastaan. Annelissa on myös sunnuntaisin hevikaraoke, joka on tosin vielä sen verran tuore juttu, että laulajia ei käy kovin paljoa. Hevikaraokessa on silti hyvä nuorekas tunnelma ja hyvin hoidettu soundipuoli. Sitä hoitaa selkeästi musiikin parissa toimiva ihminen. Annelin hevikaraoken lista on vain erittäin köyhä, vain muutama levy. Ei esim. yhtään Whitesnakea, Deep Purplea, System of a Downia, Doorsia, yms. yms. yms. Toivotaan että lista laajenee jatkossa Soolon tasolle.

tunnelma: normi-ilta 7, hevikaraoke 9
miksaus&soundit: 9
lista: 6

Wankkuri

Wankkuri on se karaokemesta, josta kuuluva öllötys herättää juna-asemalta himaan ohi kulkevalla ihmisellä joskus naurunpyrskähdyksiä. Toisaalta tämä meininki on sitä aitoa suomikaraokemeininkiä, joka kuuluu asiaan. Idols- ja popstars-kisat ovat erikseen. Antakaa kaikille mahdollisuus laulaa, sanon minä. Ja Wankkuri antaa. Ei kannata olla liian itsekriittinen laulaakseen Wankkurissa, sillä kukaan muukaan ei ole. Täällä ei haittaa jos laulat pyllyilleen, kukaan ei välitä. Välillä muutama karaoketähti säväyttää, mutta näin on joka paikassa.
Viimeksi kun olen Wankkurissa käynyt, niin siellä oli vielä Finnkaraoken vanhat zydeemit. Se on ihan hyvä, olen monesti voinut laulaa siellä Riki Sorsan Haaveissa vainko oot mun. Muutamia muitakin vanhoja tuttuja ralleja on tullut vedettyä. Jonkin verran myös perinteisiä englanninkielisiä lauluja. Wankkuri voisi ehkä uudistaa hieman listaansa, toisaalta se profiloituu muutoinkin sellaisena perinteisenä kännikaraokepaikkana, joten tähän ei välttämättä ole tarvetta. Volga yms. soivat taajaan.
Wankkurin karaokeisännät&emännät lienevät ihan hyviä laulajia, mutta luulen ettei heillä ole kovin paljoa tuntemusta PA-kamojen päälle. Miksaukset ovat usein päin prinkkalaa, ja laulaja saattaa tästä syystä kuulostaa kammottavalta vaikka lauluääni olisikin hyvä. Tämä tosin saattaa johtua laitteistostakin. Joskus myöskään monitorista ei kuulu paljoa mitään ja laulaja joutuu vetämään sokkona, joka omalta osaltaan saattaa aiheuttaa pieniä hasardeja tutunkin laulun kohdalla. Wankkuriin kannattaa mennä sellaisella terveellä itsekritiikittömyydellä pitämään hauskaa ja laulamaan. Tunnelma siellä on kiva, vaikka yleisö onkin usein hieman vanhaa juoppojengiä. He eivät katso kieroon jos laulaa huonosti.

tunnelma: 8
miksaus&soundit: 7
lista: 7

Skipper:

Skipperiä kai pidetään jonkin sorttisena Jyväskylän Karaoken lippulaivana. Huhut Skipperin sulkemisesta ovat kulkeneet taajaan, enkä ole tarkistanut onko se vielä olemassa. Arvostelenpa paikan kuitenkin, koska vielä syksyllä 2005 siellä olen käynyt.
Ensimmäinen asia joka usein rajoittaa Skipperiin menoa on se, että sinne maksaa sisään. Usein 3 euroa +narikka, mikä on opiskelijalle hieman liikaa. Lisää menokynnystä nostaa se tosiasia, että Skipperin portsari on kävelevä kokovartalokyrpä. Sinun pitää oikeasti katsoa että sinulla on baariin soveliaat vaatteet päällä. Monille voi tulla yllätyksenä esim. se, että hupparit, college-asut yms. eivät portsarin mielestä sovi tähän paikkaan. Lisäksi portsari käppäilee silloin tällöin baarin puolella kiertämässä että kaikki on ok. Ulosheittokynnys on matala. Se lisää tiettyä tarvetta näyttää valppaalta. Tämä paikka ei ole Wankkuri.
Skipperin lista on erittäin hyvä. Täällä on jonkin verran harvinaisempiakin kipaleita, ja biisejä hyvin moneen lähtöön. On tullut joskus Deep Purpleakin luikautettua ( huonolla menestyksellä myönnetään; en vain vieläkään sisäistä sitä tosiasiaa etten ole kiljukaula vaan baritoni. Halu olla kiljukaula on vain niin vahva että venytän ääneni vaikka väkisin). Täällä on jopa M.A Nummisen "Olen nähnyt Helga-neidin kylvyssä". Skipperissä olen kokenut sen peruskaraokeyllärin, että tuttu biisi on lähtenyt eri sovituksella korkeammasta sävellajista ja mennyt sen takia puihin. Sitä oppii elämässä kaikkea.
Skipperin soundit ovat paremmat kuin Wankkurissa mutta huonommat kuin Annelissa. Joskus on joutunut seisomaan ihan monitorin vieressä. Paikka on hyvä jos tulee laulamaan karaokea, mutta tänne ei tulla viihtymään, mikäli portsarilta kysytään.

Tunnelma: 7
Miksaus&soundit:8
Lista: 9

Bar Soolo (hevikaraoke; ainoastaan joka kuun ensimmäinen sunnuntai)

Bar Soolo on tarjonnut hevikaraokea lokakuusta 2005 lähtien. Ensin sitä tarjottiin joka sunnuntai, mutta ilmeisesti laulajien puutteen ja isäntien aikataulujen vuoksi tahti on harventunut joka kuun ekaan sunnuntaihin.
Bar Soolo on ehkä hieman pieni mesta, johon karaokelaitteisto on sijoitettu päätyyn. Omalta osaltaan kenties paikan yleinen akustiikka ja muoto vaikuttaa siihen, että paikka on soundillinen pyllynreikä. Toisaalta joskus tuntuu myös siltä, että isäntä Bon Zornolla on vaikeuksia mikin ja taustanauhojen ja monitorin kanssa. Toisaalta joskus soundit ovat sangen hyvät: vaihtelee biisien välillä. Soundit ovat myös parantuneet kerta kerran jälkeen. Alkuaikojen puurosoundiin ei ole enää törmännyt. Kyllä se siitä vielä lähtee.
Täällä on siis vain hevikaraokea, eikä tarkoituskaan ole laulaa muuta. Siinä suhteessa paikka on Jyväskylän paras. Lista alkaa olla samoissa laajuuksissa kuin sen oikean elikkä Hevikaraoken (tm) tilaisuuksissa. Tästä tulikin mieleeni: Sekä Annelin että Soolon hevikaraoke on eri nimellä kuin Hevikaraoke, koska Hevikaraoke on tuotemerkki. Jos joskus näet jonkun mestan järjestävän "Hevikaraokea" ja paikalla ei ole mitään KSF:ään eli Karaoke Service Finlandiin liittyvää, niin siitä kannattaa raportoida osoitteessa www.hevikaraoke.fi. Tuotemerkki on tuotemerkki ja sillä sipuli.
Mutta tosiaan jos haluat laulaa heavya, niin täältä sitä löytyy. On System Of A Downia, Purplea, Whitesnakea, Alice Cooperia, Black Sabbathia, Poisonia ja vaikka mitä. Tänne vaan! Ongelma tässä Soolon hevikaraokessa on vain se, että ns. sunnuntailaulajia ei täällä paljoa käy. Taidan olla ainoa ikään kuin "heikkotasoisempi" laulaja joka uskaltautuu estraadille. Esim. eräs Jussi vetää niin korkealta ja kovaa, jotta huh. Mutta sinänsä on mukavaa nähdä kun ihmiset laulaa hyvin. Monissa täällä laulavissa olisi ihan Idols-ainesta.
Ihmiset ovat kyllä taputtaneet esiintymisilleni ja sanoneet että säähän vedät ihan hyvin, siitä se lähtee. Tämä tarkoittaa suomeksi sanottuna sitä, että parantamisen varaa ois paljon. Tosin myönnän sen itsekin. 2.4 sunnuntaina metsään rää'ytty Whitesnaken Fool For your loving oli melkonen pohjanoteeraus. David Coverdale kääntyy haudassaan. Siis jos olisi kuollut. Whitesnakehan tulee taas keikalle Suomeen. Coverdalella Fool For Your Loving menee kai vähän paremmin. Omaa oloa Soolossa parantaisi se että saisi jonkun kaverin messiin. Ihmiset luulevat pro-laulajaksi kun menen yksinään.

Tunnelma:8
Miksaus&Soundit: 8
Lista: 9

Oppi kaataa ojaan

Harvassa ovat asiat, joista oikeisto sekä verenpunaisimmat kommunistit ovat täysin samaa mieltä. Puhe oppimisen tärkeydestä täytti aikoinaan molemmat leirit. 1800-luvun sivistysporvarien suuri missio oli saada rahvas kultivoimaan tapojaan ja saavuttamaan kansallinen tietoisuus. Useamman taistolaislaulunkin teemana oli opin merkitys.

Puhe oppimisen arvosta lävistää myös oman aikamme. Minäsuhdekonsultit ja organisaatiokouluttajat kiertävät puhumassa siitä, kuinka oppimiskokemukset kehittävät minuutta ja valmistavat ajan haasteisiin. Myös fraasia "elinikäinen oppiminen" on jo vuosikaudet käytetty niin vaihtelevissa yhteyksissä, että se on muuttunut samanlaiseksi retoriseksi räkäliinaksi kuin "kestävä kehitys" tai "puolustuspoliittinen liittoutumattomuus". Oppimispuhunnan ristitulessa harvoin tulee mietittyä, mitä oppiminen oikeastaan on ja miksi siitä vaahdotaan niin paljon.

Yleensä oppimisella tarkoitetaan prosessia, jossa ihmisen tiedoissa, taidoissa ja asenteissa tapahtuu pysyviä muutoksia. Näin lavea määritelmä sopiikin minkä tahansa tahon intresseihin: käsitehän huokuu positiivista voimaa. Vain harva on tyytyväinen juuri tällä hetkellä vallitsevaan osaamisen tilaansa. Aina löytyy toinen, joka tekee kaiken paremmin. Ihmisestä tuntuukin aidosti hyvältä kun hän tuntee oppivansa eikä jämähtävänsä paikalleen. Minuus kehittyy ja syntyy uudestaan. Ollaan mukana muutoksessa.

Iloinen oppimisretoriikka on vaarallista juuri sen vuoksi, että se on liian usein savuverho ihmisten elämää rajoittaville ratkaisuille. Olen jo kuullut kuinka opintoaikojen rajoituksia perustellaan "elinikäisellä oppimisella". Oppimispuhetta käyttäviin valmennuspalveluihinkin voisi suhtautua neutraalimmin, jos ne keskittyisivät aidosti oppimiseen. Ne kuitenkin tuntuvat keskittyvän siihen tulosvastuullisuuden ja talouden apparaattien kautta. Hyvä oppija on se, joka saa sielunsa tyydyttymään irtisanomisista ja talouden rautaisista säännöistä.

Mitä enemmän ihmisille tulee ikää, sitä herkemmin he pitävät hegemonisen aseman saaneita "totuuksia" lähes luonnontieteellisinä faktoina. Tähän törmää jokainen joka yrittää keskustella yli 50-vuotiaan, etenkin miehen, kanssa politiikasta.

Maailma tarvitsee valmennuspalvelua, joka ohjaisi ihmisiä näkemään maailman toisin. Uraohjus näkisi kuinka kiva on katsoa lokkien nahistelua, teekupin pohjaan muodostuvaa pyllynkuvaa sekä tukkaheavylevyjen kansia. Oppiminen olisi muutakin kuin "faktojen" sisäistämistä. Ennemminkin niiden kyseenalaistamista.