Olen feministi. En ole koskaan ajatellut feminismiä minään pauhaamisena tai yksisilmäisyyden ilmentymänä. Se on maailman ja yhteiskunnan kriittistä arviointia, sukupuolierojen kyseenalaistamista, ihmisen seksuaalisuuden kysymysten innokasta pohtimista.
Olen myös mies. Minulla on kikkeli. Silloin tällöin olen myös stereotyyppinen mies.
Kippaan olutta, heitän legendaa, katson kavereiden kanssa futista, kuuntelen rokkia. Kuuntelen myös paljon sellaista rokkia josta monet "feministit" eivät ole innoissaan. Mielestäni Whitesnaken Slide it in on hyvä levy. Slow an' easy on hyvä biisi. Pidän Motörheadista. Joskus jopa diggailen Peer günt-yhtyettä. Mielestäni Girls got the rhytm on AC/DC:n paras biisi.
En näe feminismini ja muiden identiteetin muotojeni välillä mitään ristiriitaa. Jotkut identiteetin puolet ovat leikillisiä, humoristisia, ironisia, sarkastisia, monikerroksisia. Ne eivät ilmennä koko ajatusmaailmaani ja sen kirjavuutta. Rockia ei mielestäni tarvitse aina ottaa vakavasti. Laitan sillä lahkeet lepattamaan, auringon nousemaan, supernovan posahtamaan. Saan sillä energian. Jotta ihminen ei täysin stressaantuisi ja masentuisi, hän tarvitsee elämäänsä huumoria ja viihdettä. Saan sitä musiikin kautta.
Siksi en pidä siitä, että joidenkin ihmisten läsnäollessa minun pitää olla varpaillani sen suhteen, mitä musiikkia kuuntelen ja mitä musiikista puhun. Jos analyyttisyys tuodaan myös jokaiseen viihdeiltaan, alkaa viihde olla kaukana. Asioita pitäisi edes joskus voida käsitellä kevyemmin.
Harmillisinta on se, että erilaiset itseään "feministeinä" pitävät ihmiset saavat tässä suhteessa v-käyrän useimmin nousemaan. Heille tuntuu olevan täysin mahdoton ajatus se, että myös vanhan liiton heavya diggaileva ihminen voi olla feministi. Sellainenkin joka välillä heittää hömmelöitäkin vitsejä. Mielestäni sana "telaketjufeministi" on pölhö ja leimaava. Mutta sellainen sana minulla tulee heistä pakosti mieleen.
Olin kerran Setan drag-bileissä. Mielestäni siellä oli mukavaa. Näin siellä paljon niitä ihmisiä, jotka eivät tunnu sietävän "miehistä" hetero-olemustani. Koko drag queen ja drag king-kisa olivat täynnä stereotypioita. Koko ilta oli stereotypioiden välittämä. "Telaketjufeministitkin" harrastavat viihdettä ja huumoria. Kuka tahansa olisi voinut ruveta inisemään siitä kuinka setalaisetkin käyttävät stereotypioita viihteensä muotona. Olisin toivonutkin pientä ininää. Lähinnä sen takia että juuri setalaiset kaikkein innokkaimmin ovat kritisoimassa näitä heteropuolen stereotypioita.
Jos heidänkin viihteensä on riippuvaista stereotypioista, miten he voivat vaatia muilta jatkuvaa arjen analyyttisyyttä ja stereotypioiden kritiikkiä? Se on epäoikeudenmukaista.
Samaan aikaan kun täällä rokki-iltoihin tulee nihkeä tunnelma sen vuoksi kun erinäiset ihmiset kiskovat herneitä nenäänsä, Venäjällä kuolee naisia lähisuhdeväkivallan uhrina eniten maailmassa. Suomikaan ei ole puhdas pulmunen: Suomessa on teollistuneiden maiden keskiarvoa enemmän naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, samoin kuolemaan johtanutta naisiin kohdistuvaa väkivaltaa (nämä kaksi väkivallan muotoa tilastoidaan yleensä erikseen).
Asian suhteen olisi mukava kampanjoida. Siksi vituttaa kun ihmiset joiden kanssa asiasta pitäisi eniten pitää ääntä ja joiden kanssa aiheesta olisi järkevintä keskustella, alkavat vituttaa. Silloin ei auta kun vain pistää stereot täysille, olla kalsarisillaan ja kuunnella Deep Purplen biisi Strange kind of woman.
Olen myös mies. Minulla on kikkeli. Silloin tällöin olen myös stereotyyppinen mies.
Kippaan olutta, heitän legendaa, katson kavereiden kanssa futista, kuuntelen rokkia. Kuuntelen myös paljon sellaista rokkia josta monet "feministit" eivät ole innoissaan. Mielestäni Whitesnaken Slide it in on hyvä levy. Slow an' easy on hyvä biisi. Pidän Motörheadista. Joskus jopa diggailen Peer günt-yhtyettä. Mielestäni Girls got the rhytm on AC/DC:n paras biisi.
En näe feminismini ja muiden identiteetin muotojeni välillä mitään ristiriitaa. Jotkut identiteetin puolet ovat leikillisiä, humoristisia, ironisia, sarkastisia, monikerroksisia. Ne eivät ilmennä koko ajatusmaailmaani ja sen kirjavuutta. Rockia ei mielestäni tarvitse aina ottaa vakavasti. Laitan sillä lahkeet lepattamaan, auringon nousemaan, supernovan posahtamaan. Saan sillä energian. Jotta ihminen ei täysin stressaantuisi ja masentuisi, hän tarvitsee elämäänsä huumoria ja viihdettä. Saan sitä musiikin kautta.
Siksi en pidä siitä, että joidenkin ihmisten läsnäollessa minun pitää olla varpaillani sen suhteen, mitä musiikkia kuuntelen ja mitä musiikista puhun. Jos analyyttisyys tuodaan myös jokaiseen viihdeiltaan, alkaa viihde olla kaukana. Asioita pitäisi edes joskus voida käsitellä kevyemmin.
Harmillisinta on se, että erilaiset itseään "feministeinä" pitävät ihmiset saavat tässä suhteessa v-käyrän useimmin nousemaan. Heille tuntuu olevan täysin mahdoton ajatus se, että myös vanhan liiton heavya diggaileva ihminen voi olla feministi. Sellainenkin joka välillä heittää hömmelöitäkin vitsejä. Mielestäni sana "telaketjufeministi" on pölhö ja leimaava. Mutta sellainen sana minulla tulee heistä pakosti mieleen.
Olin kerran Setan drag-bileissä. Mielestäni siellä oli mukavaa. Näin siellä paljon niitä ihmisiä, jotka eivät tunnu sietävän "miehistä" hetero-olemustani. Koko drag queen ja drag king-kisa olivat täynnä stereotypioita. Koko ilta oli stereotypioiden välittämä. "Telaketjufeministitkin" harrastavat viihdettä ja huumoria. Kuka tahansa olisi voinut ruveta inisemään siitä kuinka setalaisetkin käyttävät stereotypioita viihteensä muotona. Olisin toivonutkin pientä ininää. Lähinnä sen takia että juuri setalaiset kaikkein innokkaimmin ovat kritisoimassa näitä heteropuolen stereotypioita.
Jos heidänkin viihteensä on riippuvaista stereotypioista, miten he voivat vaatia muilta jatkuvaa arjen analyyttisyyttä ja stereotypioiden kritiikkiä? Se on epäoikeudenmukaista.
Samaan aikaan kun täällä rokki-iltoihin tulee nihkeä tunnelma sen vuoksi kun erinäiset ihmiset kiskovat herneitä nenäänsä, Venäjällä kuolee naisia lähisuhdeväkivallan uhrina eniten maailmassa. Suomikaan ei ole puhdas pulmunen: Suomessa on teollistuneiden maiden keskiarvoa enemmän naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, samoin kuolemaan johtanutta naisiin kohdistuvaa väkivaltaa (nämä kaksi väkivallan muotoa tilastoidaan yleensä erikseen).
Asian suhteen olisi mukava kampanjoida. Siksi vituttaa kun ihmiset joiden kanssa asiasta pitäisi eniten pitää ääntä ja joiden kanssa aiheesta olisi järkevintä keskustella, alkavat vituttaa. Silloin ei auta kun vain pistää stereot täysille, olla kalsarisillaan ja kuunnella Deep Purplen biisi Strange kind of woman.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti