Musiikkia voi käyttää moneen tarkoitukseen. Aika moni on kuullut kuinka Abu Ghraibissa ja muissakin Yhdysvaltain kidutuskeskuksissa on käytetty muun muassa Metallicaa ja Eminemiä kidutusmenetelminä, tai kuten Donald Rumsfeld haluaa sanoa -kohtuullisen painostuksen- menetelminä.
Musiikki on laitettu soimaan kiputasolle. Lisäksi sen soundit ja äänimatto voivat kuulostaa vieraalta ja pelottavalta sellaisen ihmisen korvissa, joka ei ole koskaan välttämättä kuullut edes radiota. Surkuhupaisaa on vielä se, että Metallica ja Eminem tienaavat tästäkin musiikin käytöstä: Yhdysvaltain armeija esittää musiikkia julkisesti, joten normaalit rojalttikäytännöt toimivat.
Musiikkia on käytetty ihmisen kidutuksen säestämiseen kautta aikojen. Ei siis ainoastaan kidutusvälineenä vaan henkisen murtamisenkin välineenä. Monet kidutetut ovat kertoneet, kuinka juuri heidän mielimusiikkiaan, sitä kaikkein eniten sydämeen vetoavaa, on soitettu juuri heidän kiduttamisensa aikana. Heille on jäänyt tapahtuneesta niin pahat traumat, etteivät ole vapauduttuaan voineet sietää musiikkia sekunninkaan verran.
Ei välttämättä tarvitse kidutusta siihen, että mielimusiikki ei enää maistukaan hyvälle. Tietyt henkisessä tilassa tapahtuneet muutokset tai inhottavat kokemukset riittävät. Minä en esim. nykyjään nauti juuri yhtään Led Zeppelinistä tai Pink Floydista. Jos yritän kuunnella Led Zeppeliniä, niin heti tulee mieleen yläasteen 9-luokka ja se kuinka idiootti kloppi tuolloin olin. Ei pysty nauttimaan, yäk. The Doors menee samaan kategoriaan. Los Angelesin taidehippisukupolven bändistä tulee mieleen Liperi, lannan ja AIV-rehun haju, kumisaappaat, Den Glider In, NHL-lippis, viritetty Suzuki PV tai Honda Monkey sekä perunakilju. Yök yök yök.
Se miten erilainen tuolloin olin verrattuna normipoikaan. "Nutipää", "Tonttu", "homokerkkänen", "homohippi". Aina homohomohomosejase. Pitkän tukan takia, homohomohomo. Vaikka olin hirveän ihastunut Päivi Mustoseen.
Joskus musiikkimaku kiertää kiekkaa. Nyt on joku sellainen vaihe päällä että kuuntelen semmoisia bändejä joita diggailin 8-vuotiaana. Anthrax. Among the living. Jeah. Aah.
Musiikki on laitettu soimaan kiputasolle. Lisäksi sen soundit ja äänimatto voivat kuulostaa vieraalta ja pelottavalta sellaisen ihmisen korvissa, joka ei ole koskaan välttämättä kuullut edes radiota. Surkuhupaisaa on vielä se, että Metallica ja Eminem tienaavat tästäkin musiikin käytöstä: Yhdysvaltain armeija esittää musiikkia julkisesti, joten normaalit rojalttikäytännöt toimivat.
Musiikkia on käytetty ihmisen kidutuksen säestämiseen kautta aikojen. Ei siis ainoastaan kidutusvälineenä vaan henkisen murtamisenkin välineenä. Monet kidutetut ovat kertoneet, kuinka juuri heidän mielimusiikkiaan, sitä kaikkein eniten sydämeen vetoavaa, on soitettu juuri heidän kiduttamisensa aikana. Heille on jäänyt tapahtuneesta niin pahat traumat, etteivät ole vapauduttuaan voineet sietää musiikkia sekunninkaan verran.
Ei välttämättä tarvitse kidutusta siihen, että mielimusiikki ei enää maistukaan hyvälle. Tietyt henkisessä tilassa tapahtuneet muutokset tai inhottavat kokemukset riittävät. Minä en esim. nykyjään nauti juuri yhtään Led Zeppelinistä tai Pink Floydista. Jos yritän kuunnella Led Zeppeliniä, niin heti tulee mieleen yläasteen 9-luokka ja se kuinka idiootti kloppi tuolloin olin. Ei pysty nauttimaan, yäk. The Doors menee samaan kategoriaan. Los Angelesin taidehippisukupolven bändistä tulee mieleen Liperi, lannan ja AIV-rehun haju, kumisaappaat, Den Glider In, NHL-lippis, viritetty Suzuki PV tai Honda Monkey sekä perunakilju. Yök yök yök.
Se miten erilainen tuolloin olin verrattuna normipoikaan. "Nutipää", "Tonttu", "homokerkkänen", "homohippi". Aina homohomohomosejase. Pitkän tukan takia, homohomohomo. Vaikka olin hirveän ihastunut Päivi Mustoseen.
Joskus musiikkimaku kiertää kiekkaa. Nyt on joku sellainen vaihe päällä että kuuntelen semmoisia bändejä joita diggailin 8-vuotiaana. Anthrax. Among the living. Jeah. Aah.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti