Sangen monista elokuvista on tehty kaksi versiota. Tällaisia ovat esimerkiksi Solaris (Tarkovski 1972 ja Soderbergh 2002), Manchurian Candidate (Frankenheimer 1962 ja Demme 2004) ja Cape Fear (Thompson 1962 ja Scorsese 1991).
Soderberghin uusi Solaris on ihan hyvä (Tarkovskin Solaris on taas aivan helvetin hyvä, mutta vaatii oikean tunnelman jotta sitä jaksaa katsoa; krapulapäivä opiskelijoiden leffakerhossa-not a good idea!.). Demmen Candidate on melkoisen kakka (mielestäni myöskään alkuperäinen Candidate ei ole ihan kaiken sen hypetyksen arvoinen).
Cape Fearin molemmat versiot ovat hyviä. Eka on hienon näköistä ja kuuloista post-noir-leffaa parhaimmillaan. Lisäksi siinä tuodaan jännällä tavalla säröjä 50-luvun ydinperheideaan. 60-luku tekee tuloaan (Leffa on siis tehty 1962).
Scorsese on omassa versiossaan hienosti päivittänyt vanhan käsikirjoituksen tämän päivän maailmaan. Esimerkiksi Sam Bowdenin teini-ikäinen tytär on ekassa Fearissa hieman tytöntyllerö, tokassa teiniteini. Muutenkin Scorsesen elokuvan meininki kuvastaa 90-luvun Amerikkaa ihan kuvaavasti.
Max Cady on molemmissa versioissa melko kauhea ja vastenmielinen miekkonen, tosin ekassa Robert Mitchum on ehkä hieman uskottavampi ahdistelija&raiskaaja. Cadyn rooli on vedetty toki Scorsesen versiossakin varsin eläväisesti ja "deep acting"-tyyliin. Taisipa Robert De Niro olla Oscar-ehdokkaanakin roolistaan. Molemmissa elokuvissa on intensiivisiä tilanteita, joissa näkyy kuinka Max Cady osaa laittaa vanhan asianajajansa perhe-elämän ja koko elämän muutenkin täysin sekaisin.
Yksi asia vaan tekee ensimmäisestä versiosta paremman kuin toisesta. Itselleni tämä monen mielestä pieni asia on vieläpä niin iso, että se pudottaa Scorsesen Cape Fearista kaksi tähteä pois. Ensimmäisen, 1962 tehdyn version lopussa Max Cady on siis tietysti kiipelissä&kiikissä ja Sam Bowdenilla olisi mahdollisuus lopettaa lopultakin kärsimyksensä lopettamalla piinaajansa maallinen vaellus. Bowden (Gregory Peck) toteaa kuitenkin että hän päästäisi Cadyn liian helpolla sillä tavoin. Kun Bowden kertoo ettei aio tappaa Cadya vaan laittaa hänet vankilaan- tällä kertaa loppuiäkseen- Cady vavahtaa. Hänen katseestaan näkee että hän olisi mieluummin kuollut.
Scorsesen versiossa Nick Nolte lähtee hyökkäämään kohti Robert Ne Niroa ja huutaa "I will kill you!" niinkuin jossain toimintaelokuvassa. Pian sen jälkeen Robert Ne Niro on joessa sillä tavoin ettei pääse sieltä ylös ja alkaa hukkua, ja lopulta hukkuukin.
En tiedä tarkkaan miksi Scorsesen version loppuratkaisu nyppii minua. Ehkä se on liian toimintaelokuvamainen, aivan kuin Renny Harlinin ohjaama Sylvester Stallone-rymistely. Toisaalta siinä nyppii se, että Max Cady kuolee. Jotenkin siinä löytää analogian useissa Yhdysvaltain osavaltioissa käytössä olevaan kuolemanrangaistukseen.
Ei tietenkään elinkautinen tuomiokaan ole minun mieleeni, mutta juonellisesti se sopii tähän elokuvaan paremmin. Thompsonin Cape Fearissa Bowdenilla on monenlaiset tunteet pinnassa kun hän lopulta pääsee kiusaajansa niskan päälle. Hän voittaa sisältään kumpuavan apinan raivon ja tekee järkevän päätöksen. Paha saa paremmin palkkansa jos hän joutuu miettimään tekojaan tylsyyden keskellä.
Scorsesen versiossa Bowden ikään kuin antaa Cadyn voittaa koska päästää tunteensa valloilleen. Toki tämä saattaa olla harkittu ratkaisu, elokuvahan on täynnä kohtia joissa Bowdeninkin paskuus tulee esille. Onko tarkoituksena sanoa että lopulta me tavalliset veronmaksajatkin voimme olla samanlaisia paskoja kuin raiskaajamurhaajatkin? Sanoma voi olla terävä, mutta tämä loppukohtaus on liian actionmainen jotta kliseinen "pahis kuolee lopussa"-tulkinta väistyisi taaemmaksi.
Max Cady olisi persoonaltaan sellainen ihminen, joka tuskin paranisi yhteiskuntakelpoiseksi ihmiseksi. Tämä kylmätunteinen seksuaalihirviö ja manipuloija on sellaisen luonteenhäiriön omaava ihminen, josta ennen vanhaan käytettiin termiä psykopaatti. Millainen tuomio hänelle olisi paras, jos häneen törmäisi oikeassa elämässä?
Itse vastustan kuolemantuomiota siksi että siinä ei anneta mitään mahdollisuutta sovittaa tekoa ja muuttua paremmaksi ihmiseksi. Ihmiselle pitää antaa edes mahdollisuus muuttaa itseään ja oppia virheistään. Kaikki me teemme virheitä. Jotkut tekevät isoja virheitä. Jotkut tekevät megaluokan virheitä. Niistä voi kuitenkin oppia.
Kuvitellaan että kuin ihmeen kautta Max Cadysta tulisikin hyveellinen ja vastuuntuntoinen ihminen. Mitä hyötyä tällöin olisi hänen tappamisestaan? Ainakin kuolemanrangaistuksen tai minkä tahansa muun rangaistuksen pelotevaikutus on jo aikoja sitten todettu lähes nollaksi. Tappajat ja raiskaajat eivät tee kustannus-hyötylaskelmia teoistaan humalassa, hormonien jyllätessä tai piripäissään. Olisi typerää olettaa että yhteiskunnasta muutenkin paskat välittävä ihminen noudattaisi päänsä sisällä samanlaista logiikkaa kuin hänen halveksumansa yhteiskunta noudattaa.
Ajatellaanpa sitten tapausta Tookie Williams. Williams oli pahamaineisen Crips-jengin pääpomo, jolla oli kontollaan lukuisia henkirikoksia. Mies oli kieltämättä kaikin puolin nasty tyyppi. Hän joutui death row: iin 70-luvun lopussa. Vankila-aikoinaan hänestä tuli kuitenkin jengityön uranuurtaja ja uuttera sosiaalinen toimija, jonka työn ansiosta monet entiset jengiläiset ovat luopuneet väkivallasta ja menneet "kunnon töihin". Mitä hyötyä "yhteiskunnalle" on Tookien tappamisesta?
Entäpä mitä haittaa: jengityön uranuurtaja menetettiin.
Entäpä jos Max Cady olisi täysi Jammu Siltavuori, eli mies jonka paranemisen suhteen ei kannattaisi olla liian optimistinen? Vastustaisin silti kuolemantuomiota. Usein kuolemantuomiota perustellaan taloudellisin argumentein. Ainakin Yhdysvaltain suhteen tämä on puppua. Kuolemanrangaistus on sen luokan final solution, että sen täytäntöönpanoon käydään usein 15 v kestäviä paperisotia. Death Rowt ovat pullollaan, ja niiden ylläpito maksaa. Kuolemanrangaistus on kallis instituutio. Kalleus johtuu osittain siitä, että siitä pyritään tekemään aukoton järjestelmä. Halutaan varmistua, että myrkkyruiskeen saanut oli todella se oikea henkilö. On sinänsä huvittavaa että tästä kaikesta huolimatta Amnesty raportoi kuukausittain oikeuslaitosten laiminlyönneistä. Eräässä tapauksessa oikeusavustaja nukkui oikeudenkäynnissä. Toisessa tapauksessa henkisesti jälkeenjäänyttä syytettyä johdateltiin kuulusteluissa. Puuttuvia todisteita, tuomarin puolueellisuuksia, vaikka mitä.
Seuraavat luvut ovat karua kertomaa: henkirikokset yhdysvalloissa menevät mustien ja valkoisten kesken siten, että väestömäärään nähden kumpikaan ryhmä ei tee toista enempää henkirikoksia. Kuolemanrangaistukseen tuomituista henkirikoksen tehneistä 80% on mustia. Joku voisi sanoa että "tää on epistä".
Mutta joo. Minä passittaisin Max Cadyn vankimielisairaalaan, jossa hän voisi muun muassa ajan kuluksi korjata polkupyöriä ja toimia apurina vaikkapa viemäri&rakennustöissä. Tottakai pitäisi valvoa millaisiin hommiin hänet päästää. Ei mitään teräviä esineitä millä voi tehdä vahinkoa. Hän on nimittäin just sitä tyyppiä joka ei koe mitään omantunnon tuskia siitä että hän survaisisi ruuvimeisselin vanginvartijan naamaan tosta vain huvikseen.
Joo, myönnetään että elokuva kaipaa dramatiikkaa. Olisi melko latistavaa dialogia Cape Fearin huippukohdassa kun Max Cady sanoo "tapa minut nyt" ja Bowden vastaisi "Enkä. Sinut passitetaan vankimielisairaalaan. Saat siellä korjata polkupyöriä. Meidän yhteiskunnassamme pyritään sosiaalistavaan ja normalisoivaan meininkiin. Ettäs tiiät. Terv. Liisa Hyssälä".
Soderberghin uusi Solaris on ihan hyvä (Tarkovskin Solaris on taas aivan helvetin hyvä, mutta vaatii oikean tunnelman jotta sitä jaksaa katsoa; krapulapäivä opiskelijoiden leffakerhossa-not a good idea!.). Demmen Candidate on melkoisen kakka (mielestäni myöskään alkuperäinen Candidate ei ole ihan kaiken sen hypetyksen arvoinen).
Cape Fearin molemmat versiot ovat hyviä. Eka on hienon näköistä ja kuuloista post-noir-leffaa parhaimmillaan. Lisäksi siinä tuodaan jännällä tavalla säröjä 50-luvun ydinperheideaan. 60-luku tekee tuloaan (Leffa on siis tehty 1962).
Scorsese on omassa versiossaan hienosti päivittänyt vanhan käsikirjoituksen tämän päivän maailmaan. Esimerkiksi Sam Bowdenin teini-ikäinen tytär on ekassa Fearissa hieman tytöntyllerö, tokassa teiniteini. Muutenkin Scorsesen elokuvan meininki kuvastaa 90-luvun Amerikkaa ihan kuvaavasti.
Max Cady on molemmissa versioissa melko kauhea ja vastenmielinen miekkonen, tosin ekassa Robert Mitchum on ehkä hieman uskottavampi ahdistelija&raiskaaja. Cadyn rooli on vedetty toki Scorsesen versiossakin varsin eläväisesti ja "deep acting"-tyyliin. Taisipa Robert De Niro olla Oscar-ehdokkaanakin roolistaan. Molemmissa elokuvissa on intensiivisiä tilanteita, joissa näkyy kuinka Max Cady osaa laittaa vanhan asianajajansa perhe-elämän ja koko elämän muutenkin täysin sekaisin.
Yksi asia vaan tekee ensimmäisestä versiosta paremman kuin toisesta. Itselleni tämä monen mielestä pieni asia on vieläpä niin iso, että se pudottaa Scorsesen Cape Fearista kaksi tähteä pois. Ensimmäisen, 1962 tehdyn version lopussa Max Cady on siis tietysti kiipelissä&kiikissä ja Sam Bowdenilla olisi mahdollisuus lopettaa lopultakin kärsimyksensä lopettamalla piinaajansa maallinen vaellus. Bowden (Gregory Peck) toteaa kuitenkin että hän päästäisi Cadyn liian helpolla sillä tavoin. Kun Bowden kertoo ettei aio tappaa Cadya vaan laittaa hänet vankilaan- tällä kertaa loppuiäkseen- Cady vavahtaa. Hänen katseestaan näkee että hän olisi mieluummin kuollut.
Scorsesen versiossa Nick Nolte lähtee hyökkäämään kohti Robert Ne Niroa ja huutaa "I will kill you!" niinkuin jossain toimintaelokuvassa. Pian sen jälkeen Robert Ne Niro on joessa sillä tavoin ettei pääse sieltä ylös ja alkaa hukkua, ja lopulta hukkuukin.
En tiedä tarkkaan miksi Scorsesen version loppuratkaisu nyppii minua. Ehkä se on liian toimintaelokuvamainen, aivan kuin Renny Harlinin ohjaama Sylvester Stallone-rymistely. Toisaalta siinä nyppii se, että Max Cady kuolee. Jotenkin siinä löytää analogian useissa Yhdysvaltain osavaltioissa käytössä olevaan kuolemanrangaistukseen.
Ei tietenkään elinkautinen tuomiokaan ole minun mieleeni, mutta juonellisesti se sopii tähän elokuvaan paremmin. Thompsonin Cape Fearissa Bowdenilla on monenlaiset tunteet pinnassa kun hän lopulta pääsee kiusaajansa niskan päälle. Hän voittaa sisältään kumpuavan apinan raivon ja tekee järkevän päätöksen. Paha saa paremmin palkkansa jos hän joutuu miettimään tekojaan tylsyyden keskellä.
Scorsesen versiossa Bowden ikään kuin antaa Cadyn voittaa koska päästää tunteensa valloilleen. Toki tämä saattaa olla harkittu ratkaisu, elokuvahan on täynnä kohtia joissa Bowdeninkin paskuus tulee esille. Onko tarkoituksena sanoa että lopulta me tavalliset veronmaksajatkin voimme olla samanlaisia paskoja kuin raiskaajamurhaajatkin? Sanoma voi olla terävä, mutta tämä loppukohtaus on liian actionmainen jotta kliseinen "pahis kuolee lopussa"-tulkinta väistyisi taaemmaksi.
Max Cady olisi persoonaltaan sellainen ihminen, joka tuskin paranisi yhteiskuntakelpoiseksi ihmiseksi. Tämä kylmätunteinen seksuaalihirviö ja manipuloija on sellaisen luonteenhäiriön omaava ihminen, josta ennen vanhaan käytettiin termiä psykopaatti. Millainen tuomio hänelle olisi paras, jos häneen törmäisi oikeassa elämässä?
Itse vastustan kuolemantuomiota siksi että siinä ei anneta mitään mahdollisuutta sovittaa tekoa ja muuttua paremmaksi ihmiseksi. Ihmiselle pitää antaa edes mahdollisuus muuttaa itseään ja oppia virheistään. Kaikki me teemme virheitä. Jotkut tekevät isoja virheitä. Jotkut tekevät megaluokan virheitä. Niistä voi kuitenkin oppia.
Kuvitellaan että kuin ihmeen kautta Max Cadysta tulisikin hyveellinen ja vastuuntuntoinen ihminen. Mitä hyötyä tällöin olisi hänen tappamisestaan? Ainakin kuolemanrangaistuksen tai minkä tahansa muun rangaistuksen pelotevaikutus on jo aikoja sitten todettu lähes nollaksi. Tappajat ja raiskaajat eivät tee kustannus-hyötylaskelmia teoistaan humalassa, hormonien jyllätessä tai piripäissään. Olisi typerää olettaa että yhteiskunnasta muutenkin paskat välittävä ihminen noudattaisi päänsä sisällä samanlaista logiikkaa kuin hänen halveksumansa yhteiskunta noudattaa.
Ajatellaanpa sitten tapausta Tookie Williams. Williams oli pahamaineisen Crips-jengin pääpomo, jolla oli kontollaan lukuisia henkirikoksia. Mies oli kieltämättä kaikin puolin nasty tyyppi. Hän joutui death row: iin 70-luvun lopussa. Vankila-aikoinaan hänestä tuli kuitenkin jengityön uranuurtaja ja uuttera sosiaalinen toimija, jonka työn ansiosta monet entiset jengiläiset ovat luopuneet väkivallasta ja menneet "kunnon töihin". Mitä hyötyä "yhteiskunnalle" on Tookien tappamisesta?
Entäpä mitä haittaa: jengityön uranuurtaja menetettiin.
Entäpä jos Max Cady olisi täysi Jammu Siltavuori, eli mies jonka paranemisen suhteen ei kannattaisi olla liian optimistinen? Vastustaisin silti kuolemantuomiota. Usein kuolemantuomiota perustellaan taloudellisin argumentein. Ainakin Yhdysvaltain suhteen tämä on puppua. Kuolemanrangaistus on sen luokan final solution, että sen täytäntöönpanoon käydään usein 15 v kestäviä paperisotia. Death Rowt ovat pullollaan, ja niiden ylläpito maksaa. Kuolemanrangaistus on kallis instituutio. Kalleus johtuu osittain siitä, että siitä pyritään tekemään aukoton järjestelmä. Halutaan varmistua, että myrkkyruiskeen saanut oli todella se oikea henkilö. On sinänsä huvittavaa että tästä kaikesta huolimatta Amnesty raportoi kuukausittain oikeuslaitosten laiminlyönneistä. Eräässä tapauksessa oikeusavustaja nukkui oikeudenkäynnissä. Toisessa tapauksessa henkisesti jälkeenjäänyttä syytettyä johdateltiin kuulusteluissa. Puuttuvia todisteita, tuomarin puolueellisuuksia, vaikka mitä.
Seuraavat luvut ovat karua kertomaa: henkirikokset yhdysvalloissa menevät mustien ja valkoisten kesken siten, että väestömäärään nähden kumpikaan ryhmä ei tee toista enempää henkirikoksia. Kuolemanrangaistukseen tuomituista henkirikoksen tehneistä 80% on mustia. Joku voisi sanoa että "tää on epistä".
Mutta joo. Minä passittaisin Max Cadyn vankimielisairaalaan, jossa hän voisi muun muassa ajan kuluksi korjata polkupyöriä ja toimia apurina vaikkapa viemäri&rakennustöissä. Tottakai pitäisi valvoa millaisiin hommiin hänet päästää. Ei mitään teräviä esineitä millä voi tehdä vahinkoa. Hän on nimittäin just sitä tyyppiä joka ei koe mitään omantunnon tuskia siitä että hän survaisisi ruuvimeisselin vanginvartijan naamaan tosta vain huvikseen.
Joo, myönnetään että elokuva kaipaa dramatiikkaa. Olisi melko latistavaa dialogia Cape Fearin huippukohdassa kun Max Cady sanoo "tapa minut nyt" ja Bowden vastaisi "Enkä. Sinut passitetaan vankimielisairaalaan. Saat siellä korjata polkupyöriä. Meidän yhteiskunnassamme pyritään sosiaalistavaan ja normalisoivaan meininkiin. Ettäs tiiät. Terv. Liisa Hyssälä".
