Joskus ihminen saattaa törmätä keskusteluihin siitä, onko Suomi monikulttuurinen, kuinka pitkään se on ollut monikulttuurinen, ja mitä monikulttuurisuus tuo tullessaan.
Henkilö, jonka mielestä valtio nimeltä Suomi olisi vasta hiljattain alkanut moninaistua kielellisesti, kulttuurisesti ja uskonnollisesti, luettelee yleensä aivan yhtä lailla oikeita asioita. Muuta kuin suomea, ruotsia ja saamea puhuvia ihmisiä oli Suomessa vuonna 1991 35 498 henkilöä, kun vuonna 2011 määrä oli 244 827. Tämä vaikuttaa pakosti siihen, millaisia valmiuksia kouluissa ja terveyskeskuksissa työskentelevältä henkilöstöltä on syytä odottaa, miten asuminen järjestetään ja kuinka jokapäiväistä kielellisen tai muun erilaisuuden kohtaaminen ylipäänsä on.
Helsingin kaupungin tietokeskus on tehnyt aiheesta hyviä julkaisuja. Tässä niistä muutama, joihin kaikkien on hyvä perehtyä jollain tasolla.
Monikulttuurisuuspolitiikka on oikeuksien ja velvollisuuksien poliittista organisointia
Harva sanoo, että ”liikenne on epäonnistunut”, jos maamme teiltä löytyy joukko kuumakalleja tai poskelleen suunniteltuja kaupunkisuunnittelullisia ratkaisuja. Ennemmin tehdään spesifiä erittelyä vaikkapa liikennevalistuksen vaikuttavuudesta tai tiettyjen liikennehankkeiden järkevyydestä.
Ihminen ja kaupat eivät myöskään viisastu paljoa, jos joku sanoo huonoa palvelua kaupasta saatuaan, että ”kaupat ovat hanurista”. Yleisempää on sanoa, että kauppa jossa juuri kävin ja sain huonoa palvelua, on hanurista.
Lähestulkoon mikä tahansa inhottavuus kelpaa joillekin ”monikulttuurisuuden epäonnistumisen” merkiksi. Joillekin tähän riittää jo se, että jollain alueella on paljon poikkeavan näköisiä ihmisiä.
Hupaisimmillaan esimerkiksi jotkut Itäkeskusta käsittelevät töräykset ovat niin todellisuudesta irrallaan lentelevää profetiaa, että Jouko Piho alkaa näyttää hommaväkeen verrattuna varsin maltillis-evankelis-tavallis-tylsällis-luterilaiselta-rivikappalaiselta (
Kaasuputki käsitteli ilmiötä blogauksessaan hyvin).
Kaikki vähemmistö-enemmistö-suhteisiin ja väestön sosioekonomiseen asemaan vaikuttavat seikat – hyvät tai huonot - eivät johdu ”monikulttuurisuudesta”. Jos esimerkiksi maahanmuuttajanuorten pääsy ammatillisen koulutuksen piiriin vaikeutuu entisestään
koulutuspaikkojen karsimisen myötä, syynä tähän ei ole äbäläwäbälä ja islam vaan se, että ammatillisen koulutuksen paikkoja karsitaan.
Monikulttuurisuuspolitiikka on ennen kaikkea väestön etnisen, kielellisen, kulttuurisen ja uskonnollisen koostumuksen hallinnointia. Sen piiriin kuuluvat esimerkiksi päätökset siitä, tuetaanko etnisin perustein organisoituneiden yhdistysten toimintaa vai eikö tueta. Samoin sen piiriin kuuluvat päätökset siitä, tuetaanko maahan muuttaneiden ihmisten kotikielen opetusta vai eikö tueta.
Yhtä lailla sen piirissä päätetään siitä, millaisia alkuperäiskansojen, kansallisten vähemmistöjen tai uusien vähemmistöjen ”perinteinä” pidettyjä asioita pidetään samantekevinä, arvokkaina, tukemisen arvoisina, haitallisina tai ehdottomasti kiellettävinä.
Se siis tarkoittaa Pasi Saukkosta mukaillen ”kaikkia niitä toimia, joita tehdään koko yhteiskunnan valmistamiseksi etniseen ja kulttuuriseen monimuotoistumiseen, erilaisten kehityksen lieveilmiöiden ennakoimiseksi sekä kielteisten seurausten ehkäisemiseksi ja kontrolloimiseksi” (Saukkonen 2007, 218).
Monikulttuurisuus on eri asia kuin multikulturalismi, ja sekin on muuttunut aikain saatossa
Christian Joppke eritteli ”Citizenship and immigration” – kirjassaan ”de facto – monikulttuurisuudesta” ja multikulturalismista (Joppke 2010, 96 – 110). De facto – monikulttuurisuus tarkoittaa sen tosiseikan toteamista, että yhteiskunta on etnisesti, kulttuurisesti, uskonnollisesti ja kielellisesti monimuotoinen.
”Multikulturalismi” on erityinen tämän monimuotoisuuden hallinnan tapa, jota harjoitettiin erityisesti Iso-Britanniassa, Hollannissa, Kanadassa ja Ruotsissa – Ruotsissa tosin melko lyhyen aikaa 1975 – 1986 ja Hollannissa 1970- luvun lopulta 1990 – luvun alkuun (Soininen 1999; Prins &Saharso 2010). Aiheeseen on syytä perehtyä, jotta vältyttäisiin luulemasta vuonna 1975 vallinnutta käytäntöä nykykäytännöksi ja ymmärrettäisiin multikulturalismin ajallinen ja paikallinen muuttuvuus.
Ruotsissa multikulturalismi tarkoitti sitä, että vanhojen vähemmistöjen kuten saamelaisten lisäksi myös uusille tulijaryhmille annettiin vuoden 1975 parlamentin päätöksellä samankaltaiset vähemmistöoikeudet kielen, kulttuurin ja perinteiden säilyttämiseen. Tätä myös tuettiin aktiivisesti perustamalla ruotsalaiseen hyvinvointivaltioon ja uuskoropratistiseen järjestelmään istuvia sosiaalisia, koulutuksellisia ja edustuksellisia instituutioita. (Soininen 1999)
Jo 1980 – luvun alussa aiempaa parlamentin vähemmistöoikeuspäätöstä kritisoitiin ja siitä luovuttiin 1986. Tuolloin ruotsalaisessa vähemmistöpolitiikassa alettiin korostaa sitä, että uudet maahanmuuttajaryhmät tarvitsevat täysin erilaista lähestymistapaa työmarkkinaintegraation, oikeusjärjestelmäintegraation sekä koulutusjärjestelmäintegraation kannalta kuin vanhat vähemmistöt. Näin siirryttiin näiden ryhmien ”kulttuuristen oikeuksien” korostamisesta kohti mallia, joka korostaa ruotsin kielen ja kulttuurin oppimisen tärkeyttä ja yksilöiden henkilökohtaista vastuuta oman paikkansa löytämisessä yhteiskunnassa (Soininen 1999, 689 -691; Saukkonen 2007, 127).
Multikulturalismi politiikkana ja käytäntönä kehittyi toisen maailmansodan jälkeen. Taustalla oli ensinnäkin tietoisuus vähemmistöryhmien kaltoinkohtelusta Natsi-Saksassa kuin muissa Euroopan maissa sotaa edeltävänä aikana sekä myös tietoisuus Kansainliiton järjestelmän poliittisesta hyväksikäytöstä. Oman lisänsä toivat myös Yhdysvaltain kansalaisoikeuskamppailut ja segregaation vastainen liikehdintä 60 – luvulla. Tavoitteena oli löytää parempia ratkaisuja tasapainon löytämiseksi yksilöiden ja ryhmien oikeuksien ja vapauksien sekä sisäpoliittisen ja kansainvälisen vakauden välille (Alcock 2000, 100 - 135).
Konservatiivinen multikulturalismi versus liberaali multikulturalismi
Multikulturalismin mallit vaihtelivat varsin paljon ajallisesti ja paikallisesti. Konservatiivisissa variaatioissa sovellettiin usein vanhoja vähemmistöpolitiikan perinteitä suoraan uusiin yhteisöihin. Esimerkiksi Hollannissa sovellettiin 1980-luvun loppupuolelle asti ns. ”pilarimallia”, jossa uskonnollisille yhteisöille oli annettu verrattain laaja autonomia (Prins & Saharso 2010, 73-75).
Pilarimalli oli siinä mielessä konservatiivinen, että julkinen valta ei laajemmin puuttunut siihen, ketkä (yleensä vanhat sedät) nimittivät itsensä yhteisöjen johtajiksi ja ottivat itselleen oikeuden puhua ”yhteisön” nimissä ja määritellä ”yhteisön” tavat. ”Kulttuuri” otettiin annettuna, ajallisesti ja paikallisesti muuttumattomana tapojen järjestelmänä, jonka tulisi säilyä sellaisenaan riippumatta toimintaympäristön (elinkeinorakenteen muutos, kaupungistuminen) muuttumisesta.
Multikulturalismin myöhemmissä, liberaaleissa malleissa suhtaudutaan varsin kriittisesti ajatukseen siitä, että ”yhteisön kulttuuri” olisi määriteltävissä jollain lopullisella tavalla. Liberaaleissa multikulturalismin malleissa kulttuurinen identifioituminen nähdään yksilön oikeutena, ja yhteisöjen tulee antaa jäsenilleen vapaa harkintavalta päätöksenteossa yhteisöön liittymisestä ja yhteisöstä eroamisesta.
Liberaaleissa multikulturalismin malleissa myös kiinnitetään huomiota representaatiokamppailuihin kulttuurisiksi määriteltyjen ryhmien sisällä sekä siihen, miten eri sukupuolille, paikallisille poliittisille suuntauksille ja sukupolville annetaan mahdollisuus määritellä kulttuuriaan.
Myös syrjinnänkiellot ja mahdollisuuksien tasa-arvo ovat multikulturalismin liberaalien mallien ytimessä: esimerkiksi Suomen perustuslaki sanoo, että ”ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella”.
Multikulturalismin mallien muuttuminen kohti liberaaleja malleja oli jonkin verran sidoksissa YK:n sekä Euroopan Neuvoston ihmisoikeussopimusjärjestelmän syntyyn ja kehittymiseen. Esimerkiksi historiallisesti katsoen tuore, vuonna 1979 laadittu YK:n kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskeva yleissopimus (CEDAW) sisältää laajoja velvoitteita poistaa perinteestä kumpuavat käyttäytymiskaavat, joiden nojalla sukupuolet asetetaan eriarvoiseen asemaan yhteiskunnan eri osa-alueilla (
Kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskeva yleissopimus, 5§). Taustalla oli myös 1960 – ja 1970 – lukujen identiteettipoliittisten liikkeiden nousu.
Monikulttuurisuuspolitiikka sisältää erilaisia käytännön tilanteita, joista kutakin tulee tarkastella erikseen
Will Kymlickan mukaan monikulttuurisuuspolitiikan lähestyimistavat vaihtelevat varsin paljon riippuen siitä, puhutaanko
alkuperäiskansoista (Amerikan intiaanit, aboriginaalit, saamelaiset),
kansallisista vähemmistöistä (suomenruotsalaiset, vironvenäläiset, bretonit, Romanian unkarilaiset, ruteenit, etelätirolilaiset, baskit, pohjoisirlantilaiset) vai
kansainvälisen liikkuvuuden kautta syntyneistä, uudemmista vähemmistöryhmistä (suomensomalialaiset, saksanturkkilaiset).
Kategoriat eivät tietenkään ole pysyviä; uusista vähemmistöistä tulee vanhoja vähemmistöjä, ja valtioiden alueilla on aina ihmisiä, jotka eivät ole sullottavissa näihin kategorioihin. (Kymlicka 2010, 36-37)
Perusjaottelu on kuitenkin selkeä:
ILO:n määritelmän mukaisesti alkuperäiskansat polveutuvat väestöstä, joka tällä hetkellä itsenäisen maan valloituksen tai asuttamisen tai nykyisten valtionrajojen muodostumisen aikaan asui maassa tai sillä maantieteellisellä alueella, johon maa kuuluu, ja jotka oikeudellisesta asemastaan riippumatta ovat säilyttäneet kokonaan tai osittain omat sosiaaliset taloudelliset, kulttuuriset ja poliittiset instituutionsa.
Historialliset kansalliset vähemmistöt taas ovat usein tulosta siitä, kun erilaiset valtakunnat, kuningaskunnat, sosialistiset liittotasavallat ja ties mitkä hajoilevat ja muuttavat rajojaan.
Alkuperäiskansojen kohdalla monikulttuurisuuspolitiikka voi Kymlickan mukaan tarkoittaa:
1. maaoikeuksien tunnustamista
2. itsehallinnon tunnustamista
3. historiallisten sopimusten tunnustamista
4. metsästys – ja kalastusmaiden ja pyhien paikkojen tunnustamista alkuperäisväestölle kuuluviksi
5. alkuperäiskansan tapaoikeudellisten instituutioiden tunnustamista
6. alkuperäiskansan edustuksellisuuden turvaamista keskushallinnossa
7. alkuperäiskansan erityisaseman tunnustamista valtion perustuslaissa
8. alkuperäiskansoja koskevien kansainvälisten sopimusten allekirjoittamista ja ratifioimista
9. positiivista erityiskohtelua
Kansallisten vähemmistöjen kohdalla monikulttuurisuuspolitiikka voi tarkoittaa:
1. alueellista autonomiaa
2. vähemmistön kielen virallista asemaa alueellisesti tai valtakunnallisesti
3. edustuksellisuuden turvaamista keskushallinnossa
4. vähemmistön koulujen, yliopistojen ja tiedotusvälineiden julkista rahoittamista
5. Valtion määritteleminen monikansalliseksi perustuslaissa ja/tai vähemmistökansallisuuden erityisen aseman tunnustaminen perustuslaissa
6. vähemmistöalueen edustusta kansainvälisissä instituutioissa
Maahanmuuttajaryhmien kohdalla monikulttuurisuuspolitiikka voi tarkoittaa:
1. Ryhmille annettua oikeutta säilyttää ja kehittää kulttuuriaan perustuslaissa, valtakunnallisesti ja paikallisesti
2. Kulttuurienvälisyyden, kansainvälisyyskasvatuksen sekä eri ryhmien historian ottamista mukaan koulujen opetussuunnitelmiin
3. Maahanmuuttajaryhmien osallisuuden vahvistamista julkisin varoin kustannetuissa tiedotusvälineissä
4. Poikkeusjärjestelyjä pukukoodin suhteen (esimerkiksi romaniasun tai päähuivin salliminen kaupassa työskentelevältä)
5. kaksois – ja monikansalaisuuden sallimista
6. etnisin perustein organisoituneiden järjestöjen julkinen tukeminen
7. omakielisen opetuksen järjestämistä, oman äidinkielen opetusta
8. positiivista erityiskohtelua heikommassa asemassa oleville maahanmuuttajaryhmille
Valtiot järjestävät yllä mainittuja käytäntöjä varsin vaihtelevin käytännöin. Ei ole juurikaan Euroopan maata, jossa käytännöt olisivat täysin samanlaisia.
Multiculturalism Policy Index on hyvä sivusto, josta voi katsoa tarkemmin, millaisia eri maiden monikulttuurisuuspolitiikat ovat.
Millaista on suomalainen monikulttuurisuuspolitiikka? Millaista sen tulisi olla?
Ryhdyn seuraavaksi normatiiviseksi, ja annan näkemykseni siitä, millaista suomalaisen monimuotoisuuspolitiikan tulisi olla. Lähestyn asiaa muutaman ihmisiä kutkuttavan käytännön kysymyksen kautta ja lisäksi tuon esiin muutaman yleishuomion.
Ensimmäinen yleishuomio: monikulttuurisuuspoliittiset ratkaisut eivät voi toimia ratkaisuna kaikkiin vähemmistöryhmiä koskeviin kysymyksiin. ”Perinteisillä” työllisyys-, koulutus-, asumis-, sekä sosiaalipoliittisilla ratkaisuilla on varsin paljon merkitystä sen kannalta, millaiseksi kulttuurisesti monimuotoinen yhteiskunta kehittyy. Jos esimerkiksi nuoriso-, ja koulutuspoliittiset ratkaisut tehdään
taitamattomasti ja nuorten asemaa tosiasiallisesti kurjistaen, tällä on painotetusti vaikutusta väestöryhmiin, joissa nuorten osuus on isoin. Vuonna 2011 0 – 19 vuotiaita oli äidinkielenään suomea puhuvista 22 %, kun taas Suomen somalinkielisestä väestöstä 52%.
Tässä lausahduksessa kiteytyy pari varsin tärkeää Suomenkin
perustuslaista löytyvää periaatetta: yhdenvertaisuus sekä uskonnon – ja omantunnon vapaus. Jos ihminen siis päättää omasta tahdostaan identifioitua suomenruotsalaiseksi, suomenvenäläiseksi, suomensomaliksi tai miksi tahansa muumipeikoksi, tämän ei tule vaikuttaa siihen, millä tavoin häntä kohdellaan (yhdenvertaisuusperiaate). Vain yksilön todelliset tekemisillä ja tekemättä jättämisillä on merkitystä. Lisäksi jos ihminen päättää identifioitua jonkin vähemmistön jäseneksi, tämä ei tarkoita että hänen tarvitsisi millään tavoin hyväksyä muiden tähän vähemmistöön identifioituvien näkemyksiä, saati allekirjoittaa joidenkin ”yhteisön johtajiksi” valittujen ihmisten näkemyksiä tai toimia niiden mukaan (uskonnon – ja omantunnon vapaus).
- Positiivisen erityiskohtelun tarkoituksesta johtuen, sen kohteena ei voi olla mikä tahansa henkilöryhmä tai sen yksittäinen edustaja. Erityistoimien on kohdistuttava ryhmään, joka on jollakin laissa tarkoitetulla syrjintäperusteella epäedullisemmassa asemassa kuin verrokkiryhmä ja/tai jonka olosuhteet ovat epäedullisemmat kuin verrokkiryhmällä
- Suosiva menettely ei ole sallittua, jos siitä aiheutuu muille henkilöille tai ryhmille kohtuutonta haittaa, tai jos sama tavoite voidaan saavuttaa vähemmän suosivin keinoin tai keinoilla, jotka eivät ole lainkaan suosivia. Voidaan puhua yhdenvertaisen kohtelun kannalta ”vähimmän haitan kriteeristä”
- positiivinen erityiskohtelu ei voi olla luonteeltaan pysyvää, sillä se on sallittua vain niin kauan kuin tosiasiallinen eriarvoisuus vallitsee. Sallitusta menettelystä tulee kiellettyä syrjintää, kun yhtäläisten mahdollisuuksien ja tasa-arvoisen kohtelun päämäärät on saavutettu
- Yhdenvertaisuusperiaatteen ja syrjinnän kieltojen keskeisenä tarkoituksena on estää mielivaltainen vallankäyttö ja päätöksenteko. Siten tärkeitä edellytyksiä positiivisen erityiskohtelun hyväksyttävyydelle ovat sen suunnitelmallinen käyttö ja soveltamisen johdonmukaisuus. Tasa-arvolain esitöissä todetaan, että yksittäinen työhönottopäätös, joka ei perustu suunnitelmaan, ei ole sallittua positiivista erityiskohtelua vaan kiellettyä syrjintää
Sitten erityistapauksiin.
Kannatan. Vahva kotikieli ja käyttökieli ovat edellytys vieraan kielen oppimiselle ja käsitekielen kehittymiselle. Tutkimusten mukaan vähemmistökieliset lapset, joiden äidinkieltä tuetaan koulussa, menestyvät paremmin sekä enemmistökielen opinnoissa että yleensä eri oppiaineissa kuin ne, joita opetetaan pelkästään enemmistökielellä. Äidinkielen opetus toisin sanoen edistää ajattelun kehittymistä, oppimisvalmiuksia ja parantaa koulumenestystä. (Thomas & Collier 2003)
Huivikielto
Vastustan. Uskonnon – ja omantunnonvapauden piiriin kuuluu jokaisen oikeus päättää itse vaatetuksestaan ja myös se, mitä tämä vaatetus pukeutujalle symboloi. Pelkän ulkonäön ja vaatetuksen perusteella ei ole millään tavoin mahdollista päätellä, onko ihminen ”alistettu” vai ei. Asian selvittämiseen tarvitaan täysin muita, ”perinteisempiä” sosiaalityön keinoja. Se, että jonkun ihmisen päätetään olevan alistetussa asemassa kysymättä häneltä itseltään yhtään mitään, on itsessään naista ja hänen integriteettiään alistavaa ja halveksuvaa.
Suurin osa muslimeihin kohdistuvista hyökkäyksistä kohdistuu naisiin, usein juuri heidän ulkonäkönsä vuoksi. Huivikiellossa ei ole millään tavoin kyse naisten oikeuksien puolustamisesta, vaan erilaiseen ulkonäköön kohdistuvasta pelosta ja vihasta. Tämän vihan institutionalisoimisessa ei ole mitään järkeä.
Etnisin perustein organisoituneiden yhdistysten julkinen tukeminen
Kannatan aivan samoin perustein kuin minkä tahansa lakia noudattavan, avoimesti ja PRH:ssä hyväksyttyjen sääntöjensä pohjalta toimivan yhdistyksen kohdalla. Yhdistyksillä voi olla hyödyllistä erityistietoa ja kunnon kontakti tärkeisiin kohderyhmiin, ja lisäksi yhdistystoiminta voi olla muutoinkin tärkeää toimintaa yhdistysten jäsenten henkisen hyvinvoinnin kannalta. Tuhansien yhdistysten maasta löytyy sekä hyviä että huonoja yhdistyksiä, mutta hyvän tukemista ei ole järkeä lopettaa täysin toisten henkilöiden hölmöilyjen vuoksi.
Poikien ei-lääketieteellinen ympärileikkaus
Vastustan. Poikien ei-lääketieteellisessä ympärileikkauksessa asettuu vastakkain kaksi oikeutta, henkilökohtainen koskemattomuus ja yksityiselämän suoja sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvattu perhe-elämän perus- ja ihmisoikeussuoja, joka takaa sen, että lapsen huoltajilla on oikeus päättää lapsensa kasvatuksesta ja myös oikeus kasvattaa lastaan uskontonsa ja kulttuurinsa vaatimusten mukaisesti.
Pysyvän ruumiillisen tunnusmerkin tekeminen ihmiseen tradition perusteella, ilman lääketieteellistä perustetta, ennen kuin hänelle on muodostunut tosiasiallinen mahdollisuus muodostaa kanta tähän traditioon, on paitsi henkilökohtaisen koskemattomuuden ja yksityiselämän suojan, myös omantunnonvapauden loukkaus.
Uskonnonvapauden näkökulmasta lapsena tehty ympärileikkaus saatetaan kokea vieraana ja ehkä vastakkaisenakin aikuisuudessa omaksutuille käsityksille. Toimenpiteen peruuttamattomuus on silloin erityinen ongelma.
Silloin kun vanhempien tulkinta ”uskonnon ja kulttuurin” vaatimuksista on ristiriidassa ruumiillisen koskemattomuuden, uskonnon-ja omantunnon vapauden ja yksityiselämän suojan kanssa, vanhempien tulkinnan on joustettava. Heillä säilyy edelleen oikeus kasvattaa lapsensa traditionsa mukaisesti, mutta pysyvän ruumiillisen tunnusmerkin tekemisen pitää voida odottaa siihen asti kunnes henkilö on täysi-ikäinen ja kykenevä ymmärtämään operaation merkityksen itsenäisesti.
Monen uskonnollisen johtajankin mukaan uskonnolliseen traditioon sitoutumisella on merkitystä vain,
jos ihminen ymmärtää itse tradition merkityksen ja on omaa järkeilyään käyttämällä voinut omaksua sen.
Omakielinen opas -, ja neuvontamateriaali
Kannatan. Yleisimmillä kielillä painettu tieto keskeisimmistä lakisääteisistä asioista
Internetissä ja painetuissa oppaissa vähentää huomattavasti turhia väärinymmärryksiä ja viranomaisten työmäärää, kun tieto välittyy nopeammin ja helpommin. Kaikkien maassa asuvien yhtäläiset mahdollisuudet päästä käsiksi keskeiseen informaatioon on varsin tärkeä tekijä sosiaalisen hyvinvoinnin ja ihmisten toimintakyvyn ylläpidon kannalta.
***
Suomalainen monikulttuurisuuspolitiikka sisältää paljon kysymyksiä, joita en tällä kertaa käsitellyt.
En esimerkiksi lainkaan käsitellyt tällä kertaa uskonnonopetusta ja sen sisältöä. Palaan erilaisiin teemoihin myöhemmissä teksteissä. Odoteltaessa kannattaa lukea esimerkiksi
Niin & Näin – lehden uusin numero.
Myös
Pasi Saukkoselta on tulossa uusi kirja, jossa käsiteltäneen suomalaista monimuotoisuuspolitiikkaa kokonaisvaltaisesti.
Ohessa on kuitenkin Internetistä löytyviä tekstejä ja linkkejä, jotka voivat olla hyödyllisiä:
Kirjallisuus
Alcock, Antony (2000): A history of the protection of regional cultural minorities in Europe from the edict of Nantes to the present day. Houndmills, Basingstoke, Hampshire, London: Macmillan Press Ltd.
Joppke, Christian (2010): Citizenship and Immigration. Cambridge: Polity Press
Kymlicka, Will (2010): The rise and fall of multiculturalism? New debates on inclusion and accommodation in diverse societies. Teoksessa Steven Vertovec & Susanne Wessendorf (toim.) The Multiculturalism backlash. European discourses, policies and practices. London, New York: Routledge
Prins, Baukje & Saharso, Sawitri (2010) From toleration to repression. the Dutch backlash against multiculturalism. Teoksessa Steven Vertovec & Susanne Wessendorf (toim.) The Multiculturalism backlash. European discourses, policies and practices. London, New York: Routledge
Saukkonen, Pasi (2007): Politiikka monikulttuurisessa yhteiskunnassa. Helsinki: WSOY Oppimateriaalit
Soininen, Maritta (1999): The Swedish Model as an institutional framework for immigrant membership rights. Journal of Ethnic and Migration Studies 25:4. 685 – 702
Thomas, Wayne P. & Collier, Virginia P. (2003): A National Study of School Effectiveness for language Minority students’ long-term Academic Achievement. Center for Research on Education, Diversity and Excellence.
