Homofobia ei vähene islamofobialla

Varsin monet vastustavat nykyisin homofobiaa. Tämä lieneekin nykymuotoisessa yhteiskunnassa suotavaa. 

Silloin kun ihmisen seksuaalisesta suuntautumisesta ei ole haittaa muille ja parisuhde perustuu jotakuinkin samalla kehitystasolla olevien henkilöiden tasavertaiseen ymmärtämiseen ja kuunteluun, ei eriarvoiselle kohtelulle ole mitään perustetta. Syrjintä seksuaalisen suuntautumisen perusteella onkin yhdenvertaisuuslain 6§:n kieltämää syrjintää niissä tilanteissa, joita laki koskee. 

Heterosuhteet eivät tutkimusten mukaan eroa homosuhteista suhteiden keston tai kumppanien tolalla olemisen suhteen juuri millään tavalla. Jotkut suhteet kestävät yhden yön, jotkut tuhat ja yksi yötä, jotkut vuosikymmeniä. Hammastahnatuubin puristamistapa voi ärsyttää tietyssä vaiheessa ketä tahansa. 

Lastenpsykiatri Tytti Solantaus kokosi jo aikoja sitten sosiaali – ja terveysministeriön mietintöön laajahkon tutkimuskatsauksen, jossa kartoitetaan sateenkaariperheissä kasvaneiden lasten kehitystä ja hyvinvointia. Lapsen sosiaaliseen kehitykseen ja terveyteen liittyvät tekijät erottavat homoseksuaaliset suhteet insestisuhteista, joissa toisen osapuolen täysivaltaisuus on usein vain näennäistä (ohessa aiheesta Duodecim - lehden artikkeli). Lähes aina insestiperheissä perheenjäseniä ei esimerkiksi rohkaista itsenäisyyteen ja osallistumaan perheen ulkopuolisiin sosiaalisiin toimintoihin. Lapsuuden insesti aiheuttaa Duodecimin mukaan erittäin usein vakavaa psyykkistä sairastamista aina aikuisuuteen saakka. Se, mitä sukupuolta lapsen vanhemmat ovat ja mitä vanhemmat keskenään tekevät, ei taas vaikuta lapsen kehitykseen millään haitallisella tavalla.

Solantaus kirjoittaa lukuisten tutkimusten pohjalta diskussiossa:

”Lasten kehitys edellyttää rakastavia ihmissuhteita ja vastuullista vanhemmuutta, mikä vaatii paneutumista ja antautumista vanhemmalta, oli hän sitten nainen tai mies. Perherakenne ja vanhempien sukupuoli eivät sitä vastoin näytä olevan erityisen tärkeitä. Lasten kehityksen vaikeuksiin puolestaan vaikuttavat samat tekijät niin hetero- kuin homoperheissä: ongelmat perheen ihmissuhteissa ja erityisesti vanhempien keskinäisissä väleissä, vanhempien mielenterveyden häiriöt, vanhemmuuden pettäminen ja perheen taloudellisen tilanteen romahtaminen. Nämä ongelmat eivät ole riippuvaisia vanhempien sukupuolesta.” (STM 2003, 33)

Homoseksuaalisuuden rinnastamisen insestiin tai muuhun mieleentulevaan kamalaan voisi lopettaa, koska mitään perusteita rinnastamiselle ei ole. Homofobia on silti varsin yleistä sekä perhelainsäädännössä että yhteiskunnallisessa keskustelussa. Tämä näkyy joskus Päivi Räsäsen tyystin epätieteellisissä, uskonnolliseen vakaumukseen ja raamatun fundamentalistiseen lukutapaan perustuvissa kannanotoissa. Joskus se näkyy perussuomalaisten kansanedustaja Teuvo Hakkaraisen kommenteissa, joissa homot halutaan Ahvenanmaalle, tai hänen puoluetoverinsa Pentti Oinosen hauvelikommentissa, joka on sangen klassinen kaltevalla pinnalla liukastelu. Se on slippery slope, koska Pentti jättää perustelematta, miten ihmeessä koirasta voidaan saada henkisiltä ja itsenäistä tahdonmuodostusta koskevilta kyvyiltään yhtä täysivaltainen parisuhdekumppani kuin ihminen.

Konservatiiveilla on oikeus mielipiteisiinsä. Heidän mielipiteisiinsä kohdistama kritiikki ei ole heidän sananvapautensa rajoittamista. On vain todettava, että riippumattoman nykytutkimuksen valossa heidän homofobisille poliittisille kannoilleen esimerkiksi sukupuolineutraalista avioliittolaista keskusteltaessa ei ole olemassa minkäänlaista kestävää pohjaa. 

On samalla todettava, että homofobialla on Euroopassa ja Suomessa äärimmäisen pitkät perinteet. Nykyisin lienee jo yleistietoa, että homoseksuaalisuus poistettiin Suomen rikoslaista 1971 ja tautiluokituksesta 1981. Perintö – ja perheoikeudellisissa asioissa seksuaalivähemmistöjen saaminen yhdenvertaiseen asemaan muihin ihmisiin nähden on vielä monen väännön takana.

***

Taannoin Foreign Policy – lehti kirjoitti tutkimuksesta, jossa muslimienemmistöiset maat ja ns. ”länsimaat” eivät eronneet toisistaan niinkään demokratian kannattamisen suhteen, vaan suurimmat erot olivat suhtautumisessa seksuaalivähemmistöihin. Muslimienemmistöiset maat eivät tietenkään tässäkään tutkimuksessa muodostaneet yhtenäistä harmaata massaa, vaan eroja maiden välillä oli paljon. Turkki oli vertailun muslimienemmistöisistä maista vähiten homofobinen. Erot suhtautumisessa seksuaalivähemmistöihin olivat sidoksissa siihen, miten pitkällä isompi sosioekonominen rakennemuutos agraarisesta ja sukukeskeisestä yhteiskunnasta oli kohti kaupungistuneempaa ja palvelurakenteeltaan monipuolisempaa yhteiskuntaa.

Elinkeino – ja palvelurakenteen muutos sekä koulutustason kehitys näkyy hiljalleen paitsi suhtautumisessa vähemmistöihin, myös väestönkasvuun. Tästä aiheesta The Economist kirjoitti vuonna 2009 (Volume 393, Number 8655, 29). Iranissa vuonna 1976 vain 10% maaseudun 20-24-vuotiaista naisista oli lukutaitoisia. Vuonna 2009 luku oli 91%. Koulutetut naiset hakeutuvat todennäköisemmin työelämään, saavat todennäköisemmin parempaa tienestiä, vaativat todennäköisemmin ehkäisyä ja haluavat todennäköisemmin pienempiä perheitä. Vuonna 1984 Iranin kokonaishedelmällisyysluku oli 7, mutta vuonna 2006 vain 1.9.

***

On tosiasia, että homoseksuaalien asema on muslimienemmistöisissä maissa varsin huonolla tolalla. Siksi ihmisoikeusjärjestöt ja muut tolkun kansalaiset vaativat tilanteen kohentamista. 

Seksuaalivähemmistöjen aseman parantamista ajavien järjestöjen ja aktiivien riveissä on paljon muslimeja.

Näistä ehkä kuuluisin aktivisti on Irshad Manji. 

Yksi tunnetuimmista seksuaali – ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien muslimien oikeuksia ajavista järjestöistä on amerikanpakistanilaisen Faisal Alamin vuonna 1997 perustama Al-Fatiha Foundation.

Järjestöjä on muitakin. Useita niistä on listattuna täällä.

Seksuaalivähemmistöihin kuuluvien muslimien elämästä on myös tehty hiljattain dokumentti ”I am gay and muslim”. Kyseisessä dokumentissa marokkolaiset nuoret miehet keskustelevat seksuaalisuutensa ja uskontonsa välisestä suhteesta. 

Asenteiden muuttuminen on hidasta. Olennaista lieneekin se, että omaa suhtautumista seksuaalisuuteen ja uskontoon voi itse kukin käsitellä omassa rauhassa ja miksei myös ystävien kanssa.

***

Ei liene yllätys, että äärioikeisto on muun muassa Hollannin Geert Wildersin johdolla myös vaatinut muslimien poliittisten, taloudellisten ja sosiaalisten oikeuksien rajoittamista homofobia keppihevosenaan. 

 

Tällainen politikointi on tekopyhää varsin monessa mielessä. On epäjohdonmukaista vaatia mielipiteenvapauden rajoituksia yhdelle kokonaiselle uskontokunnalle ja samaan aikaan sallia se päiviräsäsille.

Vaikka Päivi Räsäsen ja Pentti Oinosen ja varmasti kovin monen musliminkin mielipiteet ovat mielestäni typeriä, en koskaan haluaisi rajoittaa heidän oikeuttaan ilmaista näkemyksiään. Enhän silloin pääsisi esittämään hyvin perusteltua seksuaalivähemmistöjen yhdenvertaista perheoikeudellista asemaa puolustavaa kritiikkiäkään. Poliittinen debatti on paljon palkitsevampaa ja yhteiskunta kehittyy, kun ihmiset joutuvat perustelemaan kantansa. Laiton vihapuhe kuten väkivallalla uhkailu on aina asia erikseen, eikä sen tulekaan kuulua sananvapauden piiriin. 

Islamofobia onkin myös käytännöllisessä mielessä varsin huono väline homofobian vähentämisessä. Poliittisten ja sosiaalisten oikeuksien rajoittamisella ja maahantulokiellolla uhkaileminen on omiaan herättämään ennemmin vastareaktioita, epäoikeudenmukaisuuden kokemusta ja puolustusasemiin käpertymistä kuin ymmärrystä. 

Islamofobisessa homofobiakeppihevostelussa myös jätetään kokonaan huomiotta ne seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ajavat muslimit, jotka pyrkivät usein oikean hengenvaaran vallitessa parantamaan seksuaalivähemmistöihin kuuluvien muslimien asemaa. Koko asetelma perustuu varsin stereotyyppiseen ja itsessään syrjivään sommitelmaan, jossa muslimit oletetaan uskonnollisen ohjekirjan ohjaamiksi roboteiksi. Tällaista asetelmaa Irshad Manji, seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ajava muslimi, nimenomaisesti vastustaa.

Islamofobia ei vähennä homofobiaa. Samalla täytyy muistaa, että homofobia ei vähennä islamofobiaa. Jos muslimit haluavat tasavertaiseen asemaan muiden uskonnollisten vähemmistöjen kanssa ja itselleen paremman maineen, heillä on velvollisuus elää rauhanomaisesti muunlaisia vakaumuksia edustavien yksilöiden ja yhteisöjen kanssa, mukaan lukien seksuaalivähemmistöt. Irshad Manjin uhkaileminen kostautuu vain muslimeja kohtaan kiristyvänä asenneilmapiirinä.

Miksi valtiot suojelevat pakolaisia?

Kehitysmaat suojelevat pakolaisia kaikkein eniten maailmassa. 

Suurimpia pakolaisten vastaanottajamaita vuonna 2011 olivat Pakistan (1,7 miljoonaa), Iran (886.500) sekä Syyria (755,400).

UNHCR:n mukaan kansantaloudellisesti suurin vaikutus pakolaisilla on Pakistanissa, jossa on 605 pakolaista bruttokansantuotteen (PPP, per capita) jokaista dollaria kohden. Toisena ja kolmantena ovat Kongon demokraattinen tasavalta ja Kenia (vastaavasti 399 ja 341 pakolaista dollaria kohden). Vertailukohteena voidaan käyttää Saksaa, jossa asuu teollistuneista maista eniten pakolaisia eli 571 700 henkilöä. Siten Saksan vastaava luku on 15 pakolaista jokaista dollaria kohden. Saksa on pakolainen / bkt per capita - listan sijalla 26. Kiintoisaa on sekin, että listan top 20 - maista 12 on niin sanottua LDC - maata eli vähiten kehittynyttä maata ja että yli 4,7 miljoonaa pakolaista (45% maailman pakolaisista) asui maissa, joiden BKT (PPP, per capita) oli alle 3000 Yhdysvaltain dollaria.

Ei voida sanoa, että pakolaisia eniten asuttavat maat olisivat kansainvälistä suojelun tarvetta aiheuttavista kriiseistä suurimmassa poliittisessa vastuussa. Pääsyy suojan antamiselle on läheinen maantieteellinen sijainti.

Vaikka Pakistan on vaikuttanut Afganistanin kriisin pitkittymiseen, oma erityisvastuunsa koko kriisin aikaansaamisessa kuuluisi myös entiselle Neuvostoliitolle ja esimerkiksi mujahideen – taistelijoita tukeneille Saudi-Arabialle ja Yhdysvalloille, jotka kylmän sodan sapelinkalistelussaan saivat maan tilaan, josta nykyiset Afganistanin kriisin osapuolet nousivat nykyiseen asemaansa. Suurin osa Syyriaan 2000 – luvun puolivälissä siirtyneistä irakilaispakolaisista taas lähti liikkeelle Yhdysvaltain aikaan saaman Irakin sodan vuoksi.

Nykyistä tilannetta voidaan hyvällä syyllä sanoa epäoikeudenmukaiseksi.

Köyhät maat hoitavat leijonanosan pakolaisten kansainvälisestä suojelusta, vaikka niillä ei ole tähän sen suurempaa moraalista tai poliittista velvollisuutta kuin muillakaan mailla. Lisäksi ne ovat taloudellisesti heikommassa asemassa kuin rikkaammat maat, jotka osallistuvat suhteellisesti katsottuna kansainväliseen suojelun järjestelmään kehitysmaita huomattavasti pienemmällä panoksella.

***

Mikä saa vauraat ja konflikteista kaukana olevat maat ylipäänsä osallistumaan pakolaisten suojeluun ja jakamaan siihen liittyviä kustannuksia? Ne voisivat periaatteessa olla osallistumatta vähemmänkin kuin nyt. Toki ulkomaalaislainsäädäntöä muovanneet kansainväliset sopimukset velvoittavat moneen asiaan, mutta mikä saa valtiot tekemään kansainvälisiä sopimuksia?

Oxfordin yliopiston tutkija Alexander Bettsin mukaan pakolaisten kansainväliseen suojeluun osallistuminen riippuu ennen kaikkea siitä, kuinka uskottavalla tavalla köyhät maat ja UNHCR:n kaltaiset toimijat saavat yhdistettyä pakolaisten suojelun muihin, vauraiden maiden tärkeinä näkemiin politiikkakokonaisuuksiin (englanninkielistä sanaa "issue - linkage" en onnistunut kääntämään soljuvaksi suomeksi).

Bettsin mukaan altruismin ja heikomman auttamisen sinänsä täysin pätevät moraaliperiaatteet eivät yksinään ole koskaan saaneet vauraita maita innostumaan kansainvälisestä suojelusta. Nämä periaatteet toki vetoavat pieneen ryhmään ihmisiä kyseisten maiden sisällä, mutta tämä ryhmä ei ole koskaan ollut riittävän suuri ollakseen varteenotettava haastaja niille päätöksentekijöille, joita pyyteettömän auttamisen puhunta ei puhuttele.

Altruismin ja heikomman auttamisen periaatteet tarvitsevat Bettsin mukaan kumppanikseen myös hyötyperusteluja. Mitä selkeämmin pakolaisten suojelun voidaan osoittaa vaikuttavan positiivisella tavalla turvallisuuteen, terrorismin ja ääriliikkeiden torjuntaan, alueelliseen vakauteen sekä tätä kautta kansainvälisen kaupanteon mahdollisuuksiin, sitä todennäköisemmin vauraat maat suostuvat taakanjakoon.

***

Betts tarkasteli neljää konferenssia, joiden tavoitteena oli saada aikaan sopimus pakolaisten suojelun järjestämisestä UNHCR:n, köyhien maiden sekä rikkaiden maiden välillä.

Näitä konferensseja olivat ICARA (International Conference on Assistance to Refugees in Africa), CIREFCA, CPA sekä Convention Plus.

Näistä epäonnistuneiksi Betts näki ICARA:n sekä Convention Plus - prosessin. Onnistuneita olivat CIREFCA sekä CPA.

ICARA (The International Conference on Assistance to Refugees in Africa)

ICARA (ICARA I v. 1981 ja ICARA II v.1984) oli konferenssi, jonka tarkoituksena oli saada vauraat maat tukemaan pakolaisten paikallista suojelua Afrikassa. Monet Afrikan maat olivat ainakin 1970 – luvulta asti huolehtineet alueilleen tulleista pakolaisista mahdollisuuksiensa mukaan – koska oli pakko – ja Afrikan maiden muutoinkin heikko infrastruktuuri oli ollut koetuksella.

Maat halusivat kompensaatiota tehdystä työstä vaurailta mailta. Lisäksi näiden maiden yleisiä edellytyksiä huolehtia pakolaisista haluttiin vahvistaa suuntaamalla kehitysyhteistyötä kyseisiin, pakolaisia vastaan ottaneisiin Afrikan maihin. Toiminta oli tarkoitus toteuttaa UNDP:n ja UNHCR:n avustuksella.

UNHCR oletti pohjoisten valtioiden toimivan ”altruistisesti”, mutta näin ei käynyt, ja ICARA kuivui kokoon. Eurooppaan ei vielä 1970 – 1980 – luvun taitteessa suuntautunut yhtä voimakasta muuttoliikettä turvapaikanhaun kautta kuin 1990 – ja 2000 - luvuilla. Poliittinen intressi linkittää kehityspolitiikka, siirtolaisuuden ”hallinta”, turvallisuus ja pakolaisten suojelu toisiinsa muodostui konkreettiseksi asiaksi vasta myöhemmin.

Bettsin mukaan UNHCR otti ICARA:ssa varsin teknokraattisen roolin, keskittyen siis lähinnä vain sen selvittämiseen, kuinka ICARA:n kehityshankkeet toteutettaisiin käytännössä, esimerkiksi millaisella mandaattien mukaisella työnjaolla UNDP:n ja UNHCR:n kesken. Poliittinen vaikuttaminen sen suhteen, miksi vauraampien valtioiden tulisi tukea ICARA – toimintaa, jäi Bettsin mukaan vähäiseksi.

Ainoastaan Yhdysvallat oli merkittävällä tavalla valmis rahoittamaan ICARA:ssa kaavailtua toimintaa, mutta täysin omilla ehdoillaan eikä UNHCR:n ehdoilla. Kylmä sota oli vielä meneillään, ja Yhdysvallat halusi tukea vain niitä pakolaisia ja maita, jotka olivat olleet Yhdysvaltain kannalta ”oikealla puolella” Afrikan Sarven ja Afrikan eteläosan konflikteissa.

CIREFCA

The International Conference on Refugees in Central America (CIREFCA) puolestaan onnistui. CIREFCA:n tarkoituksena oli auttaa Keski-Amerikan maita selviytymään kylmän sodan aikaisten sisällissotien jälkivaikutuksista. Muun muassa Guatemalan, El Salvadorin ja Nicaraguan sisällissodat olivat vieneet ainakin 160 000 ihmisen hengen ja pakottaneet 2 miljoonaa ihmistä liikkeelle. 90 % CIREFCA: n hankkeista, jotka vaihtelivat pakolaisten työmarkkinaintegraatiohankkeista paluumuuttohankkeiden kautta pakolaisten terveys – ja sanitaatiohankkeisiin Keski-Amerikan maissa, saivat täyden rahoituksen.

Toisin kuin ICARA:ssa, CIREFCA:ssa pakolaisten suojelu liitettiin alusta alkaen alueelliseen turvallisuuteen, kehitykseen ja mannertenväliseen kauppapolitiikkaan. Keski-Amerikan sisällissotien liennyttämisen kannalta olennainen sopimus Esquipulas II (linkin takana olevaan artikkeliin kyseisestä sopimuksesta kannattaa perehtyä) piti sisällään lausekkeet pakolaisten suojelusta ja heidän perusarkensa palauttamisesta urilleen. Jos pakolaisten sosioekonomisista tarpeista ei huolehdittaisi, Keski-Amerikan konfliktien pelättiin leimahtavan uudelleen.

Guatemalan sisällissota päättyi lopullisesti 1996, El Salvadorin 1992 ja Nicaraguan 1990. Vaikka maat kärsivät yhäkin melkoisista demokratiaongelmista, köyhyydestä ja korruptiosta, sisällissotien kaltaiseen verenvuodatukseen ja pakotetun muuton kaltaisiin ongelmiin ei ole palattu. Tässä CIREFCA:lla ja Esquipulas II:lla on ollut tärkeä rooli.

CPA (Indo-Chinese Comprehensive Plan of Action, 1989)

Indo-Chinese Comprehensive Plan of Action vuonna 1989 tähtäsi Vietnamin sodan jälkeisen venepakolaiskysymyksen loppuunsaattamiseen.

Ensimmäiset vietnamilaiset pakolaiset olivat niitä, jotka pakenivat heti Saigonin luhistumisen jälkeen keväällä 1975. Heitä oli arviolta 125 000 – 140 000. Varsinaiset ”venepakolaiset” olivat kuitenkin niitä, jotka lähtivät vuodesta 1977 eteenpäin, kun vuonna 1976 perustettu Vietnamin sosialistinen tasavalta alkoi implementoida doktriinejaan poliittisilla vainoilla ja hoa-kiinalaisten omaisuuden takavarikoinneilla ja maan pakkolunastuksilla. Näitä venepakolaisia oli arviolta kaksi miljoonaa.

ASEAN - maat ja Hongkong puolestaan alkoivat käännyttää pakolaisia takaisin, jolloin pakolaiset joutuivat hankalaan limboasemaan Vietnamin ja muiden Kaakkois-Aasian maiden ja Hongkongin välille. Pakolaiset altistuivat muun muassa merirosvojen hyökkäyksille ja muulle kaltoinkohtelulle. Monet hukkuivat mereen.

Yhdysvallat, Australia ja Euroopan maat lupautuivat ottamaan vastaan venepakolaisia 1979 tehdyllä sopimuksella (Sutter 1990). ASEAN – maihin ja Hongkongiin perustettiin pakolaisleirejä, joille UNHCR organisoi pakolaisten uudelleensijoittamisen. Yhdysvallat suostui ottamaan varsin suuria määriä vietnamilaispakolaisia vastaan. AILF:n mukaan Yhdysvallat asutti 531 310 vietnamilaista pakolaista vuosina 1981 – 2000. VietKa - sivuston mukaan luku oli 823 000. 

Vuonna 1989 täytyi tehdä uusi sopimus (CPA) johon sisältyi myös niiden palauttaminen, joita UNHCR ei tunnustanut pakolaisiksi. Ihmisten tulo Vietnamista pakolaisleireille näet oli 1980 – luvun lopulla jatkunut, vaikka Vietnam oli 1980 – luvun loppuun mennessä jo merkittävästi rauhoittunut ja uudistanut vuodesta 1986 lähtien talouttaan doi moi - politiikalla. Vastaanottajamaat uhkasivat jälleen sulkea rajansa kokonaan.

CPA – sopimus 1989 tarkoitti käytännössä sitä, että ASEAN – maat ja Hongkong sitoutuivat olemaan käännyttämättä suojaa hakevia vietnamilaisia ja tarkistamaan yhdessä UNHCR:n kanssa, ovatko henkilöt suojan tarpeessa. Pakolaisiksi tunnustetut henkilöt sijoitettiin vauraampiin maihin. Vietnam puolestaan sitoutui ottamaan takaisin vastaan ne, joita ei tunnustettu pakolaisiksi.

CPA:ta ja UNHCR:ää kuitenkin kritisoitiin varsin perustellustikin siitä, että ilman pakolaisasemaa jääneiden joukossa oli myös niitä, joiden olisi pakolaisasema pitänyt saada, 2

Kysymys kuuluu kuitenkin: miksi USA sitoutui CPA:han tai ylipäänsä merkittävään apuun Vietnamin pakolaiskriisin hoitamisessa? CPA – neuvottelujen alussa Yhdysvallat jopa halusi maahansa myös niitä vietnamilaisia, joita UNHCR ei tunnustanut pakolaisiksi. Pakolaiseksi tunnustamattomien paluun Vietnamiin tuli olla Yhdysvaltain mukaan vapaaehtoista. Eräänä perusteluna käytettiin periaatetta, jonka mukaan Yhdysvallat ei palauta ihmisiä ”sosialistiseen maahan” (Betts 2011, 72).

Kylmällä sodalla oli siis yhä merkityksensä Vietnamin pakolaiskriisin hoidossa, mutta se oli vain osasyy varsinkin CPA – neuvottelujen aikaan. Yhdysvalloilla oli kauppapoliittinen, turvallisuuspoliittinen ja geopoliittinen intressi tasapainon säilyttämiseen ASEAN – alueella riippumatta kylmästä sodasta. Vuonna 1984 ASEAN – alue oli Yhdysvaltain viidenneksi suurin kauppakumppani. Yhdysvalloilla oli lisäksi sotilastukikohdat Filippiineillä ja Thaimaassa, ja Indonesia oli yksi tärkeimmistä Lähi-idän ulkopuolisista öljyntuottajista.

Suurella sodalla ja pakolaiskriisillä on aina vaikutus kumppanimaiden poliittiseen, taloudelliseen ja demografiseen tasapainoon. Vietnam ja Kiina olivat sotineet oman Vietnamin sotansa jossa hoa – kiinalaiset olivat joutuneet sodan pelinappuloiksi, eivätkä Kiinan välit olleet mutkattomat Indonesiaan ja Malesiaankaan, joihin Vietnamin eteläosan hoa-väkeä pakeni. Oli vaara, että pakolaiskriisi heikentäisi kyseisten ASEAN - maiden ja Kiinan välisiä suhteita entisestään.

Yhdysvalloilla oli suora turvallisuuspoliittinen intressi strategisesti tärkeän ASEAN – alueen pitämiseksi vakaana ja estää konfliktien eskaloituminen. Pakolaispolitiikka ja taakanjakoperiaate olivat tässä työssä kätevät välineet.

Vuonna 1989 tiedettiin myös jo vallan hyvin, mikä maailmanjärjestelmä selviää kylmästä sodasta voittajana. Voittajapuolen tiedosti myös Vietnam, joka vuodesta halusi pois kansainvälisestä paitsioasemasta aloittamalla 1986 doi moi – uudistukset. CPA oli yksi kansainvälisen yhteistyön väylä, jolla vahvistettiin Vietnamin poliittista ja taloudellista kytkeytymistä vallitsevaan maailmanjärjestelmään. Vietnamista tuli ASEAN:in jäsen 28.7.1995.

CPA päätti 20 vuotta Vietnamin sodan jälkeen jatkuneen venepakolaisuuden. Viimeiset venepakolaisleirit suljettiin vuonna 1996.

Convention Plus

Convention Plus (2003-2005) oli erilainen kuin edellä mainitut neuvottelut, jotka keskittyivät tiettyjen alueiden pakolaiskriisien hoitamiseen. Convention Plus:n tavoitteena oli vahvistaa kansainvälisesti yhteisiä pelisääntöjä taakanjakoon liittyvissä asioissa. UNHCR koordinoi Convention Plus – neuvotteluja.

Neuvottelut jaettiin kolmen eri taakanjakokäytännön selkeyttämiseen:

• pakolaisen uudelleensijoittaminen (”resettlement”; kun pakolaisleirille paennut henkilö sijoitetaan esimerkiksi Yhdysvaltoihin kiintiöpakolaisena)

• kohdennettu kehitysyhteistyö (”targeting development assistance”; kehitysyhteistyön kohdentaminen ja ihmisoikeuslähtöisen pakolaispolitiikan kehittäminen niissä kehittyvissä maissa, jotka huolehtivat pakolaisista alueellaan)

• edelleenliikkumisen hallinta (”irregular secondary movements”; valtioiden välisten vastuiden selkeyttäminen tilanteissa, joissa pakolainen on lähtenyt uudelleen – mahdollisesti laittomia keinoja käyttäen - liikkeelle maasta, jonka olisi pitänyt tarjota suojelua ja/tai olla turvallinen.)

Convention Plus toi paperilla varsin selkeästi esiin ”globaalin etelän” ja vauraiden maiden keskinäisriippuvuuden pakolaisten suojelussa. Mitä paremmin turvataan ”globaalin etelän” edellytykset hoitaa pakolaisten suojelua, sitä pienempi on vainoa kokeneiden tarve liikkua edelleen pitkiä matkoja, turvautua ihmissalakuljettajiin ja joutua vaaratilanteisiin matkan varrella.

Mitä paremmin pakolaisten suojelun taakkaa jaetaan, sitä paremmat edellytykset kriisimaan naapurimaalla on huolehtia turvallisuudesta alueellaan ja olla ajautumatta kriisin osapuoleksi ja mahdollisesti uudeksi kriisimaaksi.

Silti Bettsin mukaan Convention Plus epäonnistui. Yhdeksi tärkeimmäksi syyksi epäonnistumiselle Betts mainitsee UNHCR:n hätäisen suunnittelun ja heikon koordinoinnin. Kolmea osakokonaisuutta käsiteltiin liiaksi irrallaan toisistaan.

Lisäksi, vaikka oli päivänselvää että mainitut kolme teema-aluetta tarvitsevat päivitystä ja selkeyttä kansainvälisellä sopimuksella, olisi pitänyt olla yhtä lailla päivänselvää, että eri valtioilla saattoi olla varsin poikkeavat käsitykset siitä, mitä ”edelleenliikkumisen hallinta” ja ”tehokas suojelu” käytännössä tarkoittavat.

Jo Convention Plus:n alussa esimerkiksi Britannia veti täysin omaa linjaansa, jossa käytännössä ehdotettiin turvapaikkaprosessoinnin ulkoistamista EU:n ulkopuolelle. Tämä linja oli ihmisoikeusnäkökulmasta mahdottomia hyväksyä. Kritiikkiä tuli paitsi UNHCR:ltä ja Ruotsilta, myös kansalaisjärjestöiltä. Käytännössä Britannian linja olisi tarkoittanut hyvin suurien ihmismäärien joutumista täysin oikeudettomaan tilaan, mikä yleensä kasvattaa rikollisuutta ja konfliktien eskaloitumisen riskiä oleskelumaassa, kun henkilöllä ei ole muuta menetettävää kuin kahleensa.

Edelleenliikkumisen hallinnalle löytyi kylläkin määritelmä joka oli ihmisoikeusnäkökulmasta kestävä (kts. Erika Fellerin määritelmä Bettsin artikkelissa). Ongelmaksi muodostui se, että UNHCR ei kyennyt riittävällä tavalla käyttämään diplomaattista, poliittista ja tiedontuotantoon liittyvää voimaansa vakuuttaakseen vauraita maita määritelmänsä paremmuudesta. Kyse ei ollut niinkään siitä, ettei UNHCR:n määritelmä olisi ollut varsin hyvä Euroopan maiden ja näiden lainsäädännön näkökulmasta. Convention Plus - prosessin alun epäselvyydet olivat vain lukinneet monet maat eräänlaiseen "wait and see" - asenteeseen ja haluttomiksi ottaa isompia askeleita eteenpäin.

Bettsin mukaan Indokiinan CPA menestyi osittain siksi, että UNHCR:n tuolloinen pääkomissaari Sergio Vieira de Mello oli taitava, vakuuttava ja vahva dipomaatti. Hän osasi ottaa realistisen ohjaavan roolin tilanteessa, jossa perinteisesti sangen omapäinen Yhdysvallat meinasi vaarantaa CPA:n toteutuksen. Convention Plus:n aikana pääkomissaarina ei ollut enää jonkinlaiseksi legendaksikin noussut de Mello, vaan hollantilainen Ruud Lubbers, josta Betts kirjoitti varsin kriittisen arvion:

” In reality, the emergence of Convention Plus was far more ad hoc than it has subsequently been portrayed. Throughout Lubbers’ term, he had a tendency to resort to acronyms and epithets, often without much substance, in an attempt to capture the attention of states. In the words of one Geneva-based NGO representative, “He throws a bunch of things up in the air and sees what lands.”

On toki muistettava, että CIREFCA:an ja CPA: han verrattuna Convention Plus:n alkuasetelma oli paljon haastavampi. CIREFCA ja CPA käynnistettiin, kun niitä koskevat kriisit olivat jo merkittävällä tavalla laantumassa. Tietä oli tasoitettu jo vuosikausia erilaisin neuvotteluin ja osasopimuksin. Convention Plus ensinnäkin asetti tavoitteekseen melko epärealistisen kahden vuoden takarajan. Se myös otti käsiteltäväkseen kansainvälispoliittisesti varsin haastavaa aiheistoa sekundaarisesta liikuuvuudesta. Kaiken kukkuraksi se otti pilottimaikseen Somalian ja Afganistanin, joiden rauhanprosessit olivat ja ovat edelleen äärimmäisen hataralla pohjalla.

***

Valtiot siis suojelevat pakolaisia ja sopivat taakanjaosta, koska se on valtioille turvallisuuspoliittisesti, strategisesti, geopoliittisesti ja taloudellisesti hyödyllistä. CPA ja CIREFCA ovat tästä esimerkkejä. Molemmat saivat alueellisen, aikoinaan laajaa mediahuomiota osakseen saaneen pakolaiskriisin päätökseen. Toimivat vientimarkkinat ovat millä tahansa bisnesmittarilla parempi asiaintila kuin ns. failed state - tila, jossa kysyntää on korkeintaan kiinalaisille halparynnäkkökivääreille.

Pelkkä altruistinen halu auttaa heikompaa ei riitä kun valtioita sitoutetaan pakolaisten suojeluun. ICARA toimi tästä esimerkkinä. Convention Plus taas toimii esimerkkinä siitä, että vaikka kaikkien edellytysten onnistumiselle pitäisi olla ilmassa, heikko käytännön toteutus ja johtaminen pilaavat hyvän prosessin. Ilmiö lienee tuttuakin tutumpi muualtakin kuin kansainvälisen politiikan kentältä, esimerkiksi jalkapallomaailmasta.

Riippunee monesta seikasta, että tulevaisuudessa tulee enemmän CIREFCA:n ja CPA:n kaltaisia onnistumisia ja vähemmän ICARA:n ja Convention Plus:n kaltaisia epäonnistumisia.

Sodat ovat sen verran monimutkaisia kansallisia (ja kansainvälisiä) konflikteja joissa ammutaan ja joissa kuolee aina vähän ihmisiä kerrallaan, että on epärealistista olettaa niiden ratkeavan yhdellä tai kahdellakaan konferenssilla. Tarvitaan aina pitkä neuvotteluiden sarja, pitkäjänteisyyttä sekä hyvä mikstuura realismia ja idealismia. Ja Sergio Vieira de Mello.

Lähteet:

Betts, Alexander (2011): International Cooperation in the Refugee Regime. Teoksessa Alexander Betts and Gil Loescher (toim.): Refugees in International Relations. Oxford: Oxford University Press

Sutter, V. (1990): The Indo-Chinese Refugee Dilemma. Louisiana: Baton Rouge

Uutisia maailmalta 25.6.2012 - 8.7.2012

Uskonto ei selitä arabinaisten oikeuksien polkemista (Hanna Käyrä, maailma.net 4.7.2012)

"Arabimaita ravistellut kansannousuaalto on korostanut oikeudenmukaisemman yhteiskunnan vaatimusta ja täten myös naisten oikeuksien parempaa toteutumista.

Vastoin yleistä luuloa uskonnolliset arabit suhtautuvat hyvin myötämielisesti naisten oikeuksien parantamiseen islamistissa maissa, tuore Gallupin tutkimus kertoo.

Gallupin kyselyn After the Arab Uprisings: Women on Rights, Religion, and Rebuilding tarkoituksena oli testata uskonnon ja ihmisoikeuksien välistä yhteyttä erityisesti niissä maissa, joissa koettiin kansannousu viime vuonna.

Uskonnolliseksi tunnustautuvista arabeista 69 prosenttia suhtautui naisen oikeuteen hakea avioeroa suotuisammin kuin arabi, jolle uskonto ei ollut tärkeä. Ei-uskonnollisista arabeista 46 prosenttia suhtautui myötämielisesti ero-oikeuteen.

Tutkimuksen mukaan mitä koulutetumpi ja menestyneempi mies, sitä enemmän hän kannattaa naisten oikeuksien vahvistamista."

***

Why Islam and democracy go well together? An Interview with Mohammed Mojtahed Shabestari (Jan Kuhlmann, Qantara.de 6.7.2012)

 

"The Shiite scholar Mohammad Mojtahed Shabestari is regarded as one of the Iran's most influential Muslim reformist thinkers. In an interview with Jan Kuhlmann, he explains why there is no inconsistency between Islam and democracy."

Interview

***

Greece: Upsurge in attacks against foreigners, including asylum-seekers (Migration News Sheet June 2012)

On 9 June 2012, representatives of organisations in support of foreigners, including the Greek Forum of Migrants and the Muslim Union of Greece, as well as leaders of the Pakistani and Afghan communities expressed alarm over the stark increase in the number of physical attacks on foreigners since the General Election on 6 May 2012 when the far-right Chryssi Avgi obtained 6.97% of the votes and 21 parliamentary seats.

The aim of such attacks is no longer just to frighten away foreigners but to kill them.

In the preceding 20 days more than 60 violent attacks were carried out against foreigners.

Only those that resulted in severe injuries requiring hospital care were reported to the police and, in any case, there is little hope that the culprits would be caught...

... Later, at a press conference in Athens on 21st June 2012, organised by the Movement against Racism, Pakistani migrants provided details of the violent assaults which they have suffered at the hands of suspected right-wing extremists.

One of the victims, 23-year old Mohammed ZAHIB, was attacked in Corinth on 17 June 2012 by two men on motorcycles. He was beaten unconscious and when he woke up at the local hospital, four policemen forced him to testify that he was beaten by Pakistanis instead of members of the far-right Chyrssi Avgi party.

***

Siirtolaisuus - Migration - lehti 2/2012 on ilmestynyt.

Sisältö • Contents 

•Ismo Söderling : Pääkirjoitus: Osui ja upposi – Titanicin
matka Southamptonista maailman myytiksi

•Jenni Niemi & Juha Kääriäinen :Somalien kohtaama rasistinen
väkivalta Suomessa kansainvälisessä vertailussa

•Ruth Illman: Attacken mot det vietnamesiskbuddhistiska templet i Åbo 2010 –
vad hände sedan?

•Nicola Guerra: Motivations and expectations of
Italians planning to move to Finland

•Carine Cools: Relational Dialectics in Intercultural
Couples’ Relationships

•Inkeri Hakamies: Vaihto-opiskelijan arki Berliinissä

•Elli Heikkilä: Tutkimusjohtajan palsta

•Markku Mattila: Aluepäällikön palsta

•Tellervo Lahti: Siirtolaisuusmuseon kuulumisia