Ihmissalakuljettajan edunvalvoja eduskuntaan – valitse Wille Rydman

Kiintiöpakolaiset ovat ihmisiä, jotka ovat saaneet Geneven pakolaissopimuksen 1§ mukaisen pakolaisstatuksen YK:n pakolaisvaltuutetulta UNHCR:ltä jo ennen Suomeen saapumistaan. Toisin sanoen UNHCR on todennut ja todistanut tiettyjen ihmisten tarvitsevan kansainvälistä suojelua. Eduskunnan päättämä Suomen vuosittainen pakolaiskiintiö on tällä hetkellä 750 ihmistä, josta noin 10-15% on varattu hätätapauksia varten.

Suomeen otettavat pakolaiset eli kansainvälistä suojelua todistetusti tarvitsevat ihmiset valitaan kiintiöön siten, että suomalaiset viranomaiset käyvät YK:n ylläpitämillä pakolaisleireillä haastattelemassa kiintiöön valittavat ihmiset. Suomi voi näin ollen käyttää omia erityiskriteerejään kiintiöpakolaisten valinnassa.

Valinnassa pyritään erityisesti ottamaan huomioon lasten ja apua kipeimmin tarvitsevien etu ja säilyttämään perhekokonaisuudet. Toissijaisena kriteerinä pidetään ”kotoutumisen edellytyksiä”, eli mahdollisuuksia toimia suomalaisessa yhteiskunnassa. Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa sitä, että avoimesti naisten oikeuksien toteutumista vastustava henkilö pääsee pienemmällä todennäköisyydellä Suomeen kuin kotoutumishaluinen.

Silloin kun maahanmuuttoasiat olivat vielä kahdessa eri ministeriössä ja Maahanmuuttoviraston nimi oli Ulkomaalaisvirasto, Ulkomaalaisviraston edustajat keskittyvät haastatteluissa ensisijaisesti pakolaistaustan ja uudelleensijoituksen tarpeen selvittämiseen ja työministeriön edustajat haastateltavan edellytyksiin kotoutua Suomeen. Uskon, että uudelleensijoituksen tarvetta selvittää nykyisin Maahanmuuttovirasto ja kotoutumisen edellytyksiä sisäasiainministeriön maahanmuutto-osasto, mutta mukana on toki muitakin kuten SUPO. Asiaa selvittää joka tapauksessa kokonaisvaltainen suomalainen virkamiesdelegaatio.

Kun kansainvälisen suojelun tarve on selvitetty näin ollen jo ennen Suomeen tuloa, Suomeen tultuaan kiintiöön valitulla pakolaisella on heti pysyväisluonteinen oleskelulupa, joka oikeuttaa kotikuntalain mukaiseen kotikuntaan ja myös työntekoon Suomessa.

Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että mikäli ihminen saa kuntapaikan, hän voi heti Suomeen tultuaan aloittaa täysipainoisen kotoutumisprosessin niin työmarkkinoihin, kansalaisyhteiskuntaan, suomalaiseen arkeen, asuinalueisiin kuin muihinkin elon realiteetteihin. Tämä nopeuttaa paitsi työllistymistä, myös kirjoitettujen ja kirjoittamattomien sääntöjen, ns. ”maan tapojen” oppimista, mitä niillä ikinä sitten tarkoitetaankaan.

(riippunee paljon myös kantasuomalaisista, millaisia ”maan tapoja” haluamme ihmisten ylipäänsä oppivan ja mitkä ovat ns. ”haitallisia perinteitä”, tässä terveiset sille kemistille joka tuuttasi ns.”Röppelströmit” maahanmuuttajatuttavani asuintalon edustalle)

Turvapaikanhakuprosessi, mikä kiintiöpakolaisilta jää siis kokonaan välistä pois, kestää keskimäärin 323 päivää , ja tuon ajan turvapaikanhakija asuu vastaanottokeskuksessa. Vastaanottokeskuksessa ihminen kotoutuu lähinnä vastaanottokeskukseen ja sen sosiaaliseen piiriin, ja vaarana on laitostuminen. Toisin kuin kiintiöpakolaisten kohdalla – joiden kohdalla kansainvälisen suojelun tarve on jo selvitetty sekä UNHCR:N että suomalaisviranomaisten toimesta ulkomailla – turvapaikanhakijoiden kohdalla Maahanmuuttovirasto selvittää, täyttävätkö hakijat Maahanmuuttoviraston tulkinnan mukaiset kansainvälisen suojelun kriteerit.

Tämä ei ole ilmaista, varsinkaan prosessien pitkittyessä hallinto-oikeuksissa, mahdollisesti korkeimmassa hallinto-oikeudessa. Vuonna 2009 noin 32% turvapaikkahakemuksista johti myönteiseen päätökseen, mikä on vähemmän kuin aikaisemmin – kielteisen päätöksen saaneet käännytetään, kun mahdolliset valitusprosessit on käyty läpi. Tämäkään ei ole ilmaista.

Kiintiöpakolaiskäytäntö on Suomen ulkomaalaislain ja Geneven pakolaissopimuksen velvoitteiden täyttämisessä yksiselitteisesti kustannustehokas ja turvapaikkaprosessia oikeudenmukaisempi ratkaisu.

***

Ennen kaikkea kiintiöpakolaiskäytäntö on myös keskeinen keino pyrittäessä siihen, että kukaan ulkopuolinen taho ei hyödy taloudellisesti ihmisen hädänalaisesta asemasta.

Kiintiöpakolaiseksi valittu ihminen ei ole lähtömaassaan riippuvainen kaikenkarvaisista kauppiaista, jotka myyvät väärennettyjä matkustusasiakirjoja, ”neuvoja” rajaviranomaisten kanssa asioimiseen, kyytejä rekkojen tavaratiloissa, ”hyväpalkkaista tarjoilijan työtä” (eli prostituoituna olemista) tai patikkapaketteja erämaiden halki. Matkustusasiakirjat valmistelee Suomen edustusto ja matkustaminen toteutuu virallisia ja turvallisia reittejä.

Kokoomuslaisille tuttuja markkinataloustermejä käyttäen: kun on kysyntää, syntyy tarjontaa. Kiintiöpakolaiskäytäntö vähentää väärennettyjen matkustusasiakirjojen sekä informaalien reittien ja kulkuvälineiden kysyntää. Se on yksi ihmiskaupan torjunnan väline, joka toimii sitä paremmin, mitä enemmän kiintiöpakolaiskäytäntöä käytetään kansainvälisesti. Nykyisin kiintiöpakolaisia ottavia maita on enemmän kuin Migrin sivuilla mainitut 15.

Mikäli kiintiöpakolaiskäytäntö poistettaisiin tai pakolaiskiintiötä pienennettäisiin, tämä vain heikentäisi niiden asemaa, joilla on jo entuudestaan muita heikommat mahdollisuudet lähteä seikkailemaan pitkin vaarallisia mantuja ja meriä. Asiaa kuvastaa se, että Suomen turvapaikanhakijoista suurin osa on miehiä: tammi-kesäkuussa vuonna 2009 turvapaikanhakijoista 22 % oli naisia, vuonna 2008 25%. Suurimmat naisten osuudet hakijoista osuivat niihin maihin, jotka ovat maantieteellisesti verrattain lähellä Suomea: Bulgariaan (52%) ja Venäjään (44%).

Kiintiöpakolaiskäytäntö takaa sen, että myös ne, joille ei omissa yhteisöissään yleensä suoda mahdollisuutta matkustaa tai jotka eivät halua matkustaa koska pelkäävät reittien, kulkuvälineiden tai ”auttajien” vaarallisuutta, pääsevät matkustamaan. Kun suomalaiset viranomaiset ovat valitsemassa UNHCR:n pakolaisstatuksen saaneita ihmisiä Suomeen, he ottavat huomioon myös sukupuolijakauman.

***

Kiintiöpakolaiskäytäntö on siis monella tapaa hyvä käytäntö, koska:

1. Se nopeuttaa kotoutumista, koska a) lähtömaata lähellä riippumattoman toimijatahon kuten UNHCR:n toimesta tehty suojelun tarpeen arviointi vähentää turvapaikanhakubyrokratiaa Suomen päässä b) oleskelulupa ja kuntapaikka jo Suomeen saapuessa orientoi ihmisen kunnolla omaksumaan uudessa asuinmaassa tarvittavia tietoja, taitoja ja asenteita c) mikäli viranomaisdelegaatio saa valikoitua kokonaisia perheitä, pakolaisen ei tarvitse Suomessa käyttää aikaa ja energiaa työläiden perheenyhdistämishakemusten tekemisiin
2. Se on kustannustehokas ja ”suomalaiselle veronmaksajalle” edullisempi käytäntö, koska turvapaikanhakuvaihe ja vastaanottokeskuksessa asumisen vaihe (mikäli kuntapaikkoja on tarjolla, näin ei aina ole) Suomessa jää kiintiöpakolaisilta kokonaan pois, ja kiintiöpakolaisilla on alusta asti työnteko-oikeus
3. Se on ihmiskauppaa sekä lähtö- ja kauttakulkumaiden harmaata taloutta vähentävä käytäntö, koska pakolaisen ei tarvitse turvautua informaalien kulkureittien, välineiden ja väärennettyjen matkustusasiakirjojen tarjoajiin
4. Se on sukupuolten välistä eriarvoisuutta vähentävä käytäntö, koska sukupuoliroolitottumuksiin liittyvät seikat, sosioekonomiset seikat, matkallelähtijän fyysisiin ja psyykkisiin ominaisuuksiin ja lähtömaan valtasuhteisiin liittyvät seikat eivät pääse vaikuttamaan siihen, keitä suomalaisista viranomaisista koostuva delegaatio kiintiöön valitsee

***

Näin ollen toivoisi, että esitettäisiin konkreettisia syitä siihen, miksi pakolaiskiintiöistä tulisi luopua. Mitä perusteita on tähän mennessä esitetty?

Wille Rydman esittää viiltävän analyysin: ”Kiintiöiden kautta voimme korkeintaan ostaa itsellemme hyvää omaatuntoa. Sillä ei ratkaista minkään sorttisia ongelmia" ja ” saadaanko me tällä tavalla pelastettua kolmansia maailmoja? Ehkä joitakin yksittäistapauksia, mutta iso kuva jää hoitamatta.”

Asia on vain valitettavasti juuri toisin päin. Kiintiöistä luopumalla ja samanaikaisella rajavalvontatekniikan lisäämisellä voimme korkeintaan ostaa itsellemme vääränlaista turvallisuudentunnetta, koska ihmiset lähtevät liikkeelle kriisialueilta joka tapauksessa ja päätyvät maiden, myös Suomen rajoille.

On täysin realistista ajatella, että jos afganistanilainen suojelun tarpeessa oleva ihminen jää valitsematta Suomen kiintiöön, hän voi pakottavan tarpeen iskiessä lähteä ihmissalakuljettajien matkaan, velkaantua salakuljettajille ja näin vahvistaa heidän harmaita markkinoitaan, päätyä Suomen rajoille, jättää turvapaikkahakemuksen, olla vastaanottokeskuksessa 323 päivää rajoitetulla työnteko-oikeudella ja vähennetyillä palveluilla, laitostua vastaanottokeskukseen ja ottaa sitä paljon parjattua turvapaikanhakijan toimeentulotukea. Onko tämä kustannustehokasta, järkevää ja realistista ulkomaalaisasioiden hoitamista? Mekanismi ei häviäisi mihinkään, vaikka Kari Rajamäki saisi ajettua läpi kokonaisen Dornier- lentokoneiden laivueen valvomaan EU:n rajoja.

Kyse ei ole edes hypoteettisesta skenaariosta, vaan oikeasti jo tapahtuneesta asiasta: pari viikkoa sitten Helsingin Sanomat uutisoi kissan kokoisin kirjaimin siitä, kuinka afgaaneja kuljettanut ihmissalakuljettajarinki jäi kiinni.

On kuitenkin tosiseikka, että ihmissalakuljettajien reitit eivät vielä pääsääntöisesti suuntaudu Suomeen. Tämä ei kuitenkaan vähennä sitä tosiseikkaa, että juuri ”ison kuvan” hoitamisessa pakolaiskiintiöt ovat erittäin realistinen tapa esimerkiksi vähentää Kreikkaan ja Italiaan suuntautuvaa laitonta siirtolaisuutta ja ihmissalakuljetusta.

Michael Winterbottomin elokuva ”In This World” kuvaa hyvin, kuinka afgaanipojan Eurooppaan suuntautuvan matkan varrella Iranin ja Levantin halki jos jonkinlaiset liikenteenharjoittajat, käärmeliemikauppiaat ja hämärämiehet hyötyvät ihmisten tarpeesta matkustaa Eurooppaan.

Mitä hyötyä Kreikalle, EU:lle ylipäänsä, Kreikan rajamaille ja ”Isolle Kuvalle” on siitä, että suomalaisen aivopiereskelijän ansiosta hämärämiesten asiakkaita olisi mahdollisesti 750 enemmän kuin aikaisemmin? 750 ihmistä ei ole paljon, mutta järjestelmien toimivuutta mitataan tarkastelemalla sitä, miten järjestelmä toimisi jos sitä toteutettaisiin isommassa kaavassa. Esimerkiksi Yhdysvaltain pakolaiskiintiö oli vuonna 2009 noin 80 000 ihmistä.

Jos Yhdysvallat päättäisi lopettaa kiintiöpakolaiskäytäntönsä, tämän suuruinen lisäporukka Euroopan rajalla saisi Kreikan huutamaan nykyisen Hoosiannan lisäksi jo kenties Aresta,
Athenaa ja Hefaistosta.

Kun Kreikka ei tälläkään hetkellä kykene kunnolla hoitamaan turvapaikkapolitiikkaansa, monet kielteisen päätöksen saaneet ihmiset lähtevät joka tapauksessa informaaleja reittejä pitkin pidemmälle Eurooppaan, myös Suomeen. Tämäkään ei ole hypoteettinen, vaan tositapahtumiin perustuva esimerkki. Juha Suoranta on kirjoittanut kirjan ”Piilottajan päiväkirja”
, jossa hän kertoo kokemuksistaan ja elostaan afganistanilaisen Dublin- tapauksen ja suomalaisen maahantuloa koskevan kontrollijärjestelmän kanssa.

Voidaan jopa väittää, että viime kädessä pakolaiskiintiön pienentämisestä johtuva Kreikan hoitamistaakan, ihmissalakuljetuksen ja turvapaikanhakijamäärien lisääntyminen iskee jopa sen myyttisen ”suomalaisen veronmaksajan” kukkaroon.

Eli yksinkertaistaen: pakolaiskiintiön poistaminen tai pienentäminen on haitallista juuri sen "Ison kuvan" kannalta.

***

Wille Rydmanin ja vähäisemmässä määrin Paavo Väyrysen parin päivän takaisissa esiintuloissa ei siis ole itse asiassa lainkaan kyse ”kovasta”, ”realistisesta” tai ”kylmästä” politiikasta. Kyse on vain ja ainoastaan idealistisesta ja naiivista oletuksesta sen suhteen, että maailma ei olekaan globalisoitunut, liikenneyhteydet ja viestintäteknologia eivät olekaan tihentyneet, ihmiskauppa ja ihmissalakuljetus eivät olekaan lisääntyneet, 2 ja että yhden EU- maan poliittiset linjaukset eivät vaikutakaan muihin EU-maiden mahdollisuuksiin hoitaa polttavia kysymyksiä (jotka Kreikassa huonosti hoidettuna pomppaavat superpallona Suomenkin silmään).

Kyse Wille Rydmanin ja muiden vähemmistöjen oikeuksia vastustavien esiintuloissa on kaiken kaikkiaan siitä, mitä Antti Kaski on kuvaillut termillä ”kukkuhattutäteily”:

Omasta mielestä ollaan hirveän kriittisiä ja puututaan isän kädellä polttaviin ongelmiin, mutta perehtymättömyydestä ja asiantuntemattomuudesta johtuvista syistä ollaan itse asiassa vain luomassa kökömpiä, kalliimpia käytäntöjä ja isompia ongelmia.

***

Koska en tunnusta poliittista väriä, minulla on ollut mahdollisuus nähdä eri puolueiden maahanmuuttajapolitiikkaa koskevissa esiintuloissa sekä hyviä että huonoja puolia ilman aidalla keikkujan leimaa. Kokoomuksen osalta esimerkiksi Arto Satonen ja hänen työryhmänsä on mielestäni heikkouksista huolimatta kyennyt tarjoamaan edes jonkinlaisia realistisia vaihtoehtoja muuttuvan liikkuvuusympäristön aiheuttamiin ilmiöihin ja voinut jättää suoranaiset kukkuhattutäteilyltä kalskahtavat kotkotukset väliin. Osa Satosen ryhmän ehdotuksista on kerrassaan mainioita.

Ehkäpä Satonen voisi jossain kokoomuksen kokouksessa tarjota retorista remmiä tämän Wille Rydman – nimisen pikkuporvarin pepulle.