Pasifistikin kertoo mieluummin osallistuneensa sotaan kuin olleensa siitä kokonaan irrallaan. Parasta mitä hänen identiteetilleen voi rauhan aikana tapahtua, on päästä jonkinlaiseen kahnaukseen ”systeemin” eli asevelvollisuuslain ja sitä edustavien virkamiesten tai upseerien kanssa. Vasta silloin hän on uskottava pasifisti, muutoin hän olisi vain hippi. Totaalinen sota on pasifistin märkä uni. Olen varma, että moni kieltäytymisaatteen löytänyt nuori haluaisi päästä kokemaan Arndt Pekurisen kohtalon.
Väestöryhmälle, joka muutoin suljettaisiin ulos kansallisesta kertomuksesta, sota on mahdollisuus kohentaa omaa asemaa ja todistaa kuulumistaan kansakuntaan. Tämän havaitsee hyvin Tuomo Hirvosen toimittamasta teoksesta ”Suomen Islam-seurakunnan veteraaniteos” (Suomen Islam-seurakunta 2006), jossa korostetaan Suomen islaminuskoisen tataariväestön kokonaisvaltaista osuutta Suomen puolustamiseen toisen maailmansodan aikana. Kyseessä on melko tavallinen veteraanimatrikkeli, joka poikkeaa muista matrikkeleista siinä, että sotilaat olivat islaminuskoisia ihmisiä.
Tutkija Antero Leitzingerin kyseinen teos on ainakin vakuuttanut, sillä hänen kirjoittamansa Agricola-arvostelun mukaan ”Sen luettuaan tajuaa, että Suomessa on ollut muslimeja yli sadan vuoden ajan ilman ainuttakaan terrori-iskua. Sen sijaan Suomen muslimit ovat osoittaneet urheuttaan ja vapaudenrakkauttaan taistelemalla viime sodissamme pohjimmiltaan meille kaikille yhteisen kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta.”
Ei ole ihme, että teos on julkaistu vasta vuonna 2006. 2000-luvulla, Mahmood Mamdania lainatakseni, Lähi-idästä kotoisin oleva islaminuskoinen mies on nopeasti korvannut mustan afrikkalaisen miehen vaarallisimpana, pelottavimpana ja kiehtovimpana maanpäällisenä olentona ihmisten silmissä. Tämän kertomuksen murtamiseen tarvitaan vastakertomuksia. Jostain syystä sota on joillekuille hyvä vastakertomus.
Leitzinger kirjoittaa omassa ”Ulkomaalaiset Suomessa 1812-1972”- kirjassaan (East West Books 2008) sivuilla 286-288 muslimien talvi- ja jatkosotaponnisteluista:
”Talvisodan syttyessä Suomessa eli alle tuhat muslimia, joista vasta puolet oli maan kansalaisia. Silti heistä löytyi suomen armeijaan 156 asekuntoista miestä, joista upseereita kahdeksan ja aliupseereita 28. Naisista 17 osallistui lottatehtäviin. Useampi muslimi toimi kielitaitonsa ansiosta radiotiedustelussa, kaiutinmiehenä tai sotavankien kuulustelijana. Kymmenen Suomen muslimia kaatui, heistä kolme upseereina ja yksi Kotkassa väestönsuojelutehtävissä. Sotaveteraanimatrikkeliin on koottu henkilötiedot noin 170 muslimista, lotat mukaan lukien. Suomen muslimeista useampi kuin joka viides osallistui sotaan, vaikka lähes puolet oli vielä vailla kansalaisoikeuksia. Myös kolme Viron muslimia liittyi suomalaisten rinnalle heimoveljinä jatkosodassa.
Yksittäisistä sankarikuolemista tarkimmin dokumentoitu on korpraali Hasan Abdrahimin (1914-1940) kaatuminen Viipurinlahdella talvisodan loppuvaiheen kriittisinä hetkinä. Hänen esimiehensä kuvaili kolmen viimeisen päivän tapahtumia kirjeissään 4. ja 7. maaliskuuta 1940:
’ pojat nappasivat neljä toppatakkia. Eräs heistä oli turkkilainen, ja Abdrahim Hasan meni tietysti juttelemaan miehen kanssa. Kun selvisi, että he kuuluivat samaan heimoon ja puhuivat vielä samaa kieltäkin, nousi siitä mitä iloisin jälleennäkemisen riemu. Miehet halasivat toisiansa, pulisivat omituista kieltänsä ja esiintyivät kuin parhaimmatkin ystävykset. Tattari kertoi, että heitä lähti 980 miestä piirittämään Tuppuransaarta. He pääsivät linnakkeen lähelle, mutta sitten alkoi saarelta murhaava tuli, joka vaimensi miltei jokaisen hyökkääjän. Pataljoonasta jäi korkeintaan 60 miestä henkiin. … Nämä neljä eksyivät Kosken lohkolle ja antautuivat muitta mutkitta. …Koski sai turkkilaiselta hienon automaattikiväärin…
…Abdrahimin Hasan havaitsi ryssien ryntäävän liian lähelle ja nousi kiven takaa seisomaan voidakseen paremmin tulittaa pistoolillaan. Silloin hänkin sai tankista. Mutta hän ei välittänyt mitään käsivarteen tunkeutuneesta luodista, vaan jatkoi ampumistaan. Antti Kalervo Viitala kehoitti miestä laskeutumaan alas, mutta hän vain naurahti ja kohottautui päinvastoin ylemmäksi sanoen siitä näkevänsä paremmin. Silloin tuli toinen luoti, joka osui Hasanin olkavarteen. Sekään ei lamaannuttanut häntä. Hän siirtyi toisen kiven taakse ampuakseen sieltä hyökkäysvaunujen taakse kätkeytyneet viholliset. Hän tulitti siinä aikansa, toiset vaativat häntä lähtemään taakse, mutta hän vain nauroi omituista hiljaista nauruansa ja sanoi kyllä pystyvänsä hoitamaan leiviskänsä. Väitti haavojansa pikkunaarmuiksi. Vihdoin sattui kivelle kiivenneeseen hurjapäiseen ja fatalistiseen turkkilaiseen kolmas luoti, joka tunkeutui hänen kaulastansa lävitse. Silloin katsoi Koski parhaimmaksi raastaa miehen suojaan ja vetää hänet ahkioon, joka odotti jo jonkin matkan päässä. Hasan Abdrahim hetti henkensä JSp:ssä’.
Hirvosen ja Leitzingerin teokset ovat tarpeellisia historian lisälehtiä, jotka pystyvät osoittamaan, että ihmisen uskontokunnasta ei voi päätellä sitä, kenelle hän on turvallisuusuhka. Neuvostoarmeijan ”tattarit” ampuivat suomalaisia kohti, suomalaiset muslimit puna-armeijaa kohti.
Liittoutuneiden muslimisotilaat tähtäilivät Natsi-Saksan sotilaita, ja Natsi-Saksan ”Freie Arabien” – joukot taas liittoutuneita.
Eri asia on sitten se, voiko sotilaskuuliaisuudesta vetää Leitzingerin tapaan vetää johtopäätöstä siitä, että pyssyn osoittaminen esimiehen haluamaan suuntaan olisi yhteiskunnallisen integroitumisen tai edes sen teoreettisen mahdollisuuden merkki.
Yle Teemalla 29.1.2009 näytetty, Rachid Bouharebin elokuva Kunnian päivät (Indigénes, Algeria 2006) havainnollistaa ongelman hyvin. Ranskaa puolusti toisessa maailmansodassa yli 130 000 algerialaista sotilasta –suurin osa muslimeja – ja he suorittivat työnsä aivan samaan malliin kuin muutkin sotilaat. Monet ajattelivat, että kelpoisuus sotilaana olisi tie parempiin asemiin yhteiskunnassa, mutta tie nousi pystyyn varsin nopeasti. Taitavakaan pokkurointi ei johtanut mihinkään muuhun kuin vaarallisiin tehtäviin – algerialaissotilaiden kohtalo muistuttaa siis melko monellakin tapaa mustien asemaa Yhdysvaltain armeijassa samoihin aikoihin. Ei ole mikään ihme, että Ranska hävisi 1954-1962 käydyn verisen siirtomaasodan, jonka seurauksena Algeria itsenäistyi. Ihmisten kollektiivinen kokemus yhteiskunnan paarialuokkana olemisesta oli niin suuri, että motivaatiota siirtomaaisäntää vastaan ei tarvinnut erikseen herätellä. Toki ongelmia syntyi itsenäistymisen jälkeen, kun ongelmista ei voinutkaan enää syyttää pahaa siirtomaaisäntä-Ranskaa. Francois Lyotard olikin jo 50-luvulla tokaissut joillekin FLN- aktiiveille, että "teistä tulee maanne seuraavat riistäjät".
Suomen tataarit kotoutuivat, koska heillä oli samat mahdollisuudet kuin muillakin, heihin suhtauduttiin arjessa kuten muihinkin, eikä heitä nähty viranomaiskoneistoissa yhteiskunnallisina ongelmina ja ”riskialttiina ryhmänä”, joka tarvitsee kaikki mahdolliset varotoimet ja omituistoimet. Toisin kuin Ranskassa vielä 1980-luvulla, Suomen lainsäädäntö ei syrji eikä suosi ketään uskonnon, äidinkielen, ihonvärin, sukupuolen tai minkään muun ominaisuuden perusteella. Arkitodellisuus on tietenkin toinen seikka.
Nykysuomesta on tehty 1900-luvun alun Suomeen verrattuna huomattavasti vaikeammin ”integroiduttava” yhteiskunta. Luulen, että tämä ei liity pelkästään siihen, että maamme on vieläkin peruspiirteiltään hyvin samanlainen kuin Martti Innasen taulut. Kyse on myös siitä, että erilaisuutta tunnistetaan ja luokitellaan yhä hienovaraisemmin psykologian, kasvatustieteen ja terveystieteen mittarein. Tässä ei sinänsä pitäisi olla mitään pahaa silloin, kun ihminen saa helpommin apua ja että ongelmat tunnistetaan aikaisemmassa vaiheessa. Ongelmallista on se, jos ihminen määritellään "kotoutumattomaksi" vaikkapa sen vuoksi, kun hän ei ole kolmessa vuodessa oppinut täydellistä Suomen kieltä.
Joskus joiden kuiden maahanmuuttajamiesten kertomuksia kuunnellessa tuntuu siltä, että heidän tarinansa muistuttaa enemmän Algerialaisten sotilaiden tragediaa kun Suomen tataarien "menestystarinaa". Teet mitä tahansa, niin olet silti aina "niitä".
Tuntuu, että heidän kohdallaan varsin usein laitetaan kärry hevosen eteen eli löydetään eräänlaisella automaattiohjauksella diagnoosi jo ennen kunnollista varsinaisen ongelman kartoittamista. Näin on pari kertaa tapahtunut esimerkiksi silloin, kun maahanmuuttajaperheessä on havaittu perheriita, ja avioero nähdään lähes heti ainoana ratkaisuna, vaikka kiistan osapuolet sitä vastustaisivatkin yksimielisesti.
Mies tietysti vastustaa supisuomalaisen asiantuntijan esittämää ratkaisua pelkästään pahuuttaan ja maskuliinis-hegemonisuus-patriarkaalisuuttaan ja kenties myös "islamilaisuuttaan", ja nainen sen vuoksi kun hän on miehen "tossun alla" eikä "uskalla sanoa aidosti omaa mielipidettään", koska asiantuntijan mielestä "niiden kulttuurissa" nainen on aina alistetussa asemassa.
Välillä herää kysymys siitä, että kuka tässä yhteiskunnassa on ”kotoutunut”. Tuntuu, ettei kovin moni suomalainenkaan, ainakaan sikäli kun puhutaan kotoutumisesta terveeseen järkeen.
1 kommentti:
J.M Korhonen jätti tämän kirjoituksen yhteyteen kommentin.
Sisällytin kommentin/kysymyksen vastaukseeni, joka löytyy kirjoituksen "Maahanmuuttokritiikki kaipaa itsekritiikkiä" kommenttiosastolta. Vastaan kyseisessä vastauksessa myös muihin J.M Korhosen kysymyksiin.
Lähetä kommentti