Islam alkaa kiinnostaa myös vapaa-ajattelijoita silloin, kun sen ajatellaan olevan jollain tavoin kytköksissä vapaa-ajattelijoiden mahdollisuuksiin toimia ja ajatella vapaasti. Tämä näkyi viime lauantaina, kun vapaa-ajattelijat olivat järjestäneet tilaisuuden, jonka nimi oli ”poliittinen islam, tasa-arvo ja moniarvoisuus”. Puhujina olivat politiikan tutkija Iivi Masso, ihmisoikeusaktivistiksi itseään tituleerannut Jussi K. Niemelä sekä kanadalainen ”islamkriitikko” Marvin Zayed.
Kaikkien puhujien viesti oli selvä ja moneen kertaan toistettu. Islam on heidän mielestään lähtökohtaisesti sananvapauden, tasa-arvon ja moniarvoisuuden vastainen uskonto. Iivi Masso perusteli näkemystään pääosin suorilla koraani ja sharia - sitaateilla. Lisää islamin kauheutta tuotiin esiin erittelemällä Iranin kivitystuomiot, Algerian epätasa-arvoiset perhe- ja perintöoikeuskäytännöt ja monet muut inhottavat asiat.
Islam-uhkakuvat eivät ainoastaan riittäneet. Masso ja Niemelä erittelivät erinäisiä ”punavihreitä” ja ”kulttuurirelativistisia” ihmisiä (nimeltä he mainitsivat Jukka Relanderin), jotka ovat syyllisiä islam-kritiikin salaiseen sensurointiin Suomessa. Masso puhui myös akateemisesta maailmasta joka estää kunnollisen islam-kritiikin ja siihen liittyvän tutkimusrahoituksen Suomessa.
Ei tarvitse olla tyttöystäväni hassunhauskaa isoäitiä analyyttisempi ihminen nähdäkseen, että islamilaisissa maissa loukataan pahasti kaikkia ihmisen perusoikeuksia. Ei tarvitse myöskään katsoa päivän lehteä pidemmälle havaitakseen, että myös Euroopassa on radikaaleja yhteiskunnallisia liikkeitä, joiden toiminta pohjautuu vahvan aseman saaneille koraanintulkinnoille ja joiden tavoitteet ovat pahasti ristiriidassa kaikkien Euroopan maiden ratifioimien ihmisoikeussitoumusten kanssa. Ei tarvitse myöskään lukutaitoa kummempaa taitoa, jos haluaa katsoa koraaniin ja shariaan, ja nähdä siellä paljon raflaavaa tekstiä.
Tyystin eri asia on vetää näiden havaintojen pohjalta Iivi Masson tapaan johtopäätös siitä, että islam on kaiken pahan alku ja juuri. Vaikka sharian tulkinnat, islamistiset liikkeet ja epädemokraattiset valtiot ovat kieltämättä yhteydessä toisiinsa, niitä on tarkasteltava toisistaan erillisinä. Kyllähän Suomessakin osataan erottaa vallitseva lainsäädäntö, raamatunlauseet sekä Päivi Räsänen toisistaan erillisiksi ilmiöiksi.
Kun muslimi tekee uskonnollisesti motivoituneen murhan, muslimiyhteisöjen johtajilta vaaditaan vastuuta ja koko maailman tiedotusvälineet vaativat heitä tuomitsemaan "terrorin". Kun kristitty murhaa omilla äänenpainoillaan, papeilta ja piispoilta ei kysytä ylipäänsä mitään, koska tiedetään että uskonnolla ei ole "oikeasti" asian kanssa mitään tekemistä. Sen sijaan paikalle kutsutaan tv-psykologi kertomaan mielenterveysongelmista sekä USA-asiantuntija kertomaan aseiden helposta saatavuudesta. Omaa viiteryhmää lähellä olevassa ihmisessä tunnistetaan moninaisuus ja monipuolinen mieli. Vieras ihminen redusoidaan Pavlovin koiraksi.
Ihmistä pidettäisiin hieman yksinkertaisena politiikan tutkijana, jos hän löytäisi Yhdysvaltain aborttilääkärien murhille, Oklahoman pommille, Etelä-Amerikassa naisia syrjivälle rikoslainsäädännölle, Pohjois-Irlannin kriisille sekä Puolan ja Irlannin naisia syrjivälle aborttilainsäädännölle samat, raamatuntekstistä löytyvät juurisyyt. Näidenhän tapausten kohdalla osataan yleensä eritellä, että oppikirjatekstin sekä lopullisen toiminnan välissä on tulkitsevan, arvottavan ja valikoivan ihmisen ja valtablokin tyhmät päät.
Uskonto ja politiikka ovat aina sekoittuneet toisiinsa. Uskontoa on käytetty sodankäynnin oheisaseena ja vallan oikeuttajana niin pitkään kuin uskontoja on ollut. Sekä Balkanilla, Pohjois-Irlannissa että myös Suomessa on vastakkainasetteluja vahvistettu pastorien puheilla. Aiheesta oli talvi- ja jatkosodan osalta jokunen vuosi sitten radiossa hyvä ohjelma, jonka nimi oli "Papit sodassa- pistimenä pyhä henki". Ohjelmassa haastateltiin sota-aikana toimineita pappeja sekä kuunneltiin vanhoja sotilaspastorien saarnoja. Vanhoissa puheissa toistettiin, kuinka "ryssällä ei ole jumalaa" ja kuinka "meidän jumala tuo voiton". Uskonnon ja politiikan suhdetta osataan yleensä käsitellä asiallisesti, kun käsitellään Suomea ja lähimaita. Uskonnolliset tavat ja retoriikat osataan yleensä yhdistää ne mahdollistaneeseen yleisyhteiskunnalliseen taustaan.
Uskonnon ja politiikan monimutkaista kudosta pitäisi tarkastella islamilaisen maan kohdalla samalla tavoin kuin omienkin sotiemme ja vastakkainasettelujemme kohdalla. Iivi Masson Samuel Huntingtonia mukaileva väite siitä, että islamilaisen maan konfliktit ja ihmisoikeusloukkaukset johtuisivat uskonnosta ja oppitekstista on samaa luokkaa jos väittäisi että katolisuus on Argentiinan tai Chilen verisen historian taustalla. Nämähän maat ovat syvän katolisia. Molemmissa maissa papisto sekaantui varsin näkyvästi ihmisoikeusloukkausten toteuttamiseen. Silti tuskin kenellekään tulee mieleen syyttää kristinuskoa pahoista asioista näiden maiden kohdalla.
Perusväitteeni on se, että hegemoniset sharian tulkinnat voidaan haastaa islamilaisen opin sisällä, ja näin on tehty aina islamin historiassa. Monessa islamilaisessa maassa kivitetään naisia, mutta suurimmassa osassa niin ei tehdä. Kivitysten historian saatossa tapahtunut poistuminen ei johdu maiden länsimaistumisesta tai sekularisoitumisesta, vaan uskonnollisten näkemysten ja tulkintojen painoarvon muuttumisesta. Raamatussakin Jeesus antaa toinen toistaan hupsumpia neuvoja käden irti leikkaamisesta lähtien, mutta vain äärilahkot ottavat kaikki Jeesuksen sanomiset kirjaimellisesti.
Jokaisella islamilaisella maalla on ainutlaatuinen historiansa, jossa maltilliset voimat ja konservatiivit käyvät jatkuvaa valtakamppailua sekä sharian soveltamisalueesta että arkisemmista kysymyksistä. Kun käsitellään maita, joilla on takanaan siirtomaahistoria, kylmän sodan etupiirijaot ja interventiot sekä kiistat resursseista, pitäisi ymmärtää että tällaisissa geopoliittisissa oloissa syntyy toisilleen vihamielisiä osapuolia, eikä hyvinvointivaltion rakentamiselle voi olla taloudellisia ja sosiaalisia edellytyksiä. Lisäksi osapuolet käyttävät kiistoissa koko retorisen pakkinsa.
Muslimienemmistöiset maat pystyvät demokratisoitumaan ja tasa-arvoistumaan, vaikka väestö pysyisikin islaminuskoisena. Marokko ja monet muut alueen valtiot ovat päässeet demokratisoitumisessa hyvään vauhtiin, jos ottaa huomioon sen sosioekonomisen historian, mikä mailla on.
Samalla on muistettava, että totunnaiset perinteet ovat kaikissa maissa - myös omassamme- hidastaneet yhteiskunnallista kehitystä. Ihmisoikeusloukkauksia, jotka liittyvät avionrikkojiin tai muihin perintö- ja perheoikeuteen liittyviin ilmiöihin ei saa peitellä missään nimessä.
Ongelmat ovat yleensä ainoita ilmiöitä jotka tulevat suomalaisille sohvaperunoille ja Tali-ihantalankatsojille mieleen islamilaisista maista, joten tuskin niitä peitelläänkään. Asia on täysin toisin päin. Pelkkiä ongelmia katsomalla on saatu tehokkaasti aikaan sellainen myytti, että islamilaisissa maissa ei tapahtuisi mitään muutosta. Myytti islamin muuttumattomuudesta tekee mahdolliseksi hieman hupsun ajatuksen siitä, että tuhat vuotta sitten kirjoitettujen koraanin, sunnan ja hadithien pohjalta olisi mahdollista antaa yksiselitteinen vastaus kaikkiin 2000-luvun kysymyksiin ilman jatkuvaa uudelleentulkintaa. Ikään kuin jo Muhammadin aikana olisi voitu puhua sekä internetistä, coca-colasta, autoilusta, puhelimista, kapitalismista, televisiosta ja sähköisestä katuvalaistuksesta. Nämä ovat asioita, jotka ovat lähes kaikkien muslimienemmistöisten maiden arkea ja jo itsessään muuttavat ihmisten elämää.
Kun muuttumattomuuden myyttiä toistetaan riittävän innokkaasti, syntyy kylkiäisenä toinen harhakuva: ajatus siitä että oma Eurooppamme tai Suomenmaamme olisi kautta historian ollut perheoikeusasioissa hirveän kehittynyt ja tämänhetkisen ihmisoikeuskäsityksen mukainen. Unohdetaan viktoriaaninen kuri sekä se, että 1900-luvun "maailmansodat" käytiin pääosin Euroopassa.
Iivi Masson mainitsema kamala Iran on maa, jota seuraavaksi tarkastelen. Haluan Iranin tarkastelun kautta osoittaa ensinnäkin sen, että maassa tehdään muutakin kuin kivitetään naisia. Toiseksi haluan osoittaa sen, että maan uskonnollinen oppineisto on sangen heterogeenistä demokratiaan ja ihmisoikeuksiin liittyvien teemojen suhteen, ja että varsin monien demokratia- ja ihmisoikeusvaatimusten takana on ollut uskonnollisia oppineita. Kolmanneksi haluan osoittaa sen, että tämänhetkinen tilanne ja vartijainneuvoston vahva asema ei ole selitettävissä ainoastaan uskonnollisella oppitekstillä, vaan niillä poliittisilla, historiallisilla ja sosiaalisilla tekijöillä, joiden vuoksi juuri Khomeini ja vartijainneuvosto onnistui saamaan läpi oman tulkintansa maassa vallitsevaksi käytännöksi, jota kuitenkin Iranin enemmistö hiljaisesti vastustaa. Neljänneksi haluan osoittaa, että huolimatta Iranin hankalasta asemasta maailmanpolitiikassa, siellä asuvien ihmisten arki on muuttunut merkittävästi "liberaalimpaan" suuntaan 80-luvun ajoista.
Tämänhetkinen tilanne on siis se, että vartijainneuvosto käyttää uskonnollista asemaansa muiden, islamin opin mukaisten uskontulkintojen hillitsemiseen ja oman näkemyksensä esiintuomiseen ainoana oikeana. Jo tästä pitäisi voida perustellusti väittää, että vartijainneuvoston toiminnassa kyse ei ole ainoastaan "puhtaasta" islamista, vaan uskonnollis-sosiaalisesta kokemusmaailmasta, jolle intressikamppailukaan ei ole aina vieras asia. On kuitenkin syytä tarkastella asiaa vielä hieman syvemmin.
Näiden alkukaneettien jälkeen aloittakaamme Iranin tarkastelu.
Šaahi Reza Pahlavi (16. maaliskuuta 1877 – 26. heinäkuuta 1944) muistetaan parhaiten siitä, että hänen 16-vuotisen hallitsijakauden aikana Persiasta tuli moderni ”länsimaalainen” valtio. Nykyaikainen koulutusjärjestelmä otettiin käyttöön, ja hallintoa muutettiin länsimaisten valtioiden perustuslakimallin mukaiseksi. Oikeusjärjestelmää länsimaalaistettiin ja tuomioistuinjärjestelmä otettiin käyttöön. Laaja teollistaminen toteutettiin. 21. maaliskuuta 1935 hän vaati kansainvälistä yhteisöä käyttämään Persiasta nimeä Iran, jota maan persialaiset olivat käyttäneet sassanidien dynastian ajoista lähtien. Pahlavin virhe oli ryhtyä öljykauppoihin Saksan kanssa, jonka seurauksena Iso-Britannia ja Neuvostoliitto miehittivät maan vuonna 1941, syrjäyttivät Pahlavin ja asettivat hänen poikansa Mohammed Reza Pahlavin uudeksi shaahiksi.
Shaahi Mohammed Reza Pahlavi (1919 - 1980) on tunnetusti Iranin historian suurimpia sähläreitä. Miehitys päättyi 1946, mutta öljykenttien omistus oli jäänyt käytännössä brittien haltuun. Kun suosittu Iranin pääministeri Mohammed Mossadeq aloitti Britannian väkipakolla luoman Anglo-Iranian oil Companyn kansallistamisen vuonna 1951, vastasi Britannia siihen kauppasaarrolla. Shaahi asettui täysin Britannian puolelle ja yritti erottaa Mossadeqin. Kun Mossadeq ei perustulaillisten oikeuksiensa vuoksi halunnut erota, Shaahi laittoi asialle Iranin kuninkaallisen armeijan kenraali Zahedin johdolla. Armeijaa luonnollisesti tukivat sekä Iso-Britannia että myös Yhdysvallat, jonka johtajat pelkäsivät Mossadeqin lähentävän Irania Neuvostoliittoon. Mossadeq kaadettiin vallankaappauksella 1953 ja laitettiin kotiarestiin. Kansalaisten enemmistö ei tietenkään niellyt tällaista toimintaa. Pahlavi toimi täysin Britannian ja Yhdysvaltain tahdon mukaan, ja sai perustelluista syistä kansalaisten vihat niskoilleen.
Epäsuosiota ei vähentänyt se, että Mohammed Reza Pahlavi oli diktaattorimainen itsevaltias. Hänellä oli käytössään salainen poliisi SAVAK, jonka jäsenet kiduttivat ja murhasivat tasapuolisesti sekä kommunisteja, shiialaisia demokraattisia uudistusmielisiä että Khomeinin leirin fundamentalistisempia islamisteja.
Pahlavi yritti lisätä suosiotaan 1960-luvun alussa "valkoisen vallankumouksen" turvin, mutta ongelmana oli se, että uudistuspyrkimykset olivat täysin ylhäältä päin kielloin ja käskyin diktaattorimaisesti johdettuja. Suosio ei noussut juuri vasemmistonkaan keskuudessa, ja papisto oli tietysti kärmeissään siitä, että myös heille perinteisesti kuuluneisiin uskonnollisiin oikeuksiinsa puututtiin. Vaikka papisto oli uskonnollisesti hyvin monimielistä (asiaa havainnollistanevat esimerkiksi ajatolla Morteza Motaharin kirjoitukset ja elämä), myös tämä väki kääntyi Shaahia vastaan viimeistään maareformin jälkeen. Sylvia Akar erittelee Iranissa 60-luvulla tapahtuneita uudistuksia (Akar 2002, 279):
”Naiset olivat saaneet äänioikeuden vuonna 1963, ja samana vuonna kuusi naista oli valittu Iranin parlamenttiin. Perhelakia uudistettiin 1960- ja 1970-luvuilla. Uusi perhelaki ei hylännyt islamilaista lakia shari’aa, vaan sen katsottiin edustavan uudenlaista shari’ an tulkintaa. Vuonna 1967 uudistettu perhelaki sisälsi konkreettisia naisten asemaa parantavia uudistuksia: miehen automaattinen ja yksipuolinen avioero-oikeus kumottiin, moniavioisuutta rajoitettiin, tyttöjen avioitumisikä nostettiin 18 ikävuoteen ja isän automaattinen oikeus lasten huoltajuuteen avioerotilanteessa poistettiin”.
Lopulta shaahi syrjäytettiin, koska vastustajia löytyi laajalta rintamalta, ennen kaikkea kylmän sodan osapuolten tukemina. Shaahiin oli helppo kiinnittää kaikki protesti ja tyytymättömyys koko poliittisesta kentästä. Hän oli oman maansa protestien kiinnikenappi, Iranin Iiro Viinanen, johon sekä kommunistit, islamistit ja maltilliset modernistit pystyivät kohdistamaan vihansa ja yhteiskunnalliset parannusvaatimuksensa.
Niinpä ei ollut ihme, että islamilainen vallankumous oli alussa varsin moniääninen. Tämä näkyi myös Uuden ”islamilaisen tasavallan” perustuslaissa, jossa on sekä konservatiivisia että demokraattisia, uudistusmielisiä äänenpainoja. Bobi Pirseyedin mukaan tämä johtui osittain siitä, että islamilaisen vallankumouksen johtohahmo, 60-luvun alussa maanpakoon joutuneen ja 70-luvun lopulla Iraniin "sankarina" palanneen ajatolla Khomeinin ajattelu näytti alussa varsin monikasvoiselta, ja sen vuoksi laajemmalti hyväksyttävältä:
”Khomeini ei ollut immuuni shaahin aikana Iranin opposition keskuudessa vahvasti vaikuttaneille ideologisille virtauksille, joista suurinta kannatusta nauttivat erilaiset vasemmistoideologiat sekä kehitysmaiden länsiriippuvuuden arvostelusta voimansa saanut ’kolmasmaailmalaisuus’… muun opposition tapaan shaahin hallinnon kaatamista vaatinut Khomeini ei voinut sivuuttaa kansalaisten oikeuksien merkitystä korostavia pohdintoja, minkä vuoksi ne sulautuivatkin – joskin toissijaisesti- osaksi hänen ideologista perintöään. Tämän perinnön moniulotteisuus itsessään osoittaa, ettei Khomeinin merkitys Iranin vallankumouksen ideologisen maaperän valmistelussa ollut yhtä keskeinen kuin hänen poliittinen asemansa shaahin kukistumisen jälkeen” (Pirseyedi 2002, 177)
Khomeini oli siis suuntaukseltaan varsin erilaisia protestiliikkeitä alleen karismaattisella olemuksellaan koonnut johtaja: oman maansa Mao Zedong, Lenin, Jean-Marie le Pen tai Jörg Haider. Populisti isolla p:llä. Vielä 70-luvun lopulla hänen todellista luonnettaan ei tunnettu, vaan monet pitivät häntä hyvänä reformistina.
Islamilaisen vallankumousten toteuttajien moninaisuus näkyy Iranin perustuslaissa. Konservatiiviselta puolelta tulleita perustuslain painotuksia olivat sharian laajamuotoinen käyttöönotto sekä siihen liittyvän ja´farilaisen koulukunnan laintulkinta. Tätä sharian tulkintaa perustettiin valvomaan erityinen vartijainneuvosto, jonka tehtävänä on valvoa parlamentin hyväksymien lakien yhdenmukaisuutta islamilaisen lain ja perustuslain säännösten kanssa. Khomeini oli kaikkein ylin korkeasti oppinut uskonoppinut, marja’-i taqlíd, sekä valtiota hallitseva lainoppinut.
Sekularististen ryhmittymien ajatuksesta ponnistavat perustuslain artikla 6, jossa Iranin islamilaisen tasavallan valtiollisten asioiden hoidon sanotaan nojautuvan kansalaisten tahtoon. Artikloissa 19-42 taas luetellaan kansalaisten perusoikeudet, joista mainitaan iranilaisten keskinäinen tasa-arvo, vapaus perustaa poliittisia puolueita sekä lehdistön- ja kokoontumisvapaus (Pirseyedi 2002, 180). Demokraattisten ainesten vaikutukset Iranin perustuslaissa näkyvät myös perustuslakiin sisällytetyssä vallan kolmijako-opissa.
Shaahin syrjäyttämisen jälkeen alkoi, kuten vallankumousten jälkeen yleensä, valtakamppailu vallankumouksessa mukana olleiden konservatiivisten ja uudistusmielisten sekä erilaisten välissä olevien ryhmittymien välillä. Yhtäältä kiistat olivat islamin oppiin liittyviä, toisaalta poliittisia, kolmanneksi keskenään sekoittuvia, kuten islamilaisissa maissa yleensä tapahtuu.
Iranin entinen pääministeri ja demokratia-aktivisti Mehdi Bazargan on kuvannut osuvasti omasta näkökulmastaan Iranin poliittista kiistaa lentävässä lauseessaan:
"Suurin uhka islamille Iranin vallankumouksen jälkeen on ollut Iranin islamilaisen tasavallan johto."
Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan monet ajatollat eivät koskaan taipuneet siihen, että Khomeini olisi ollut Iranin ainoa marja´. Esimerkiksi arvostettu ajatolla Shari´at Madárí ei koskaan tunnustanut Khomeinia, vaikka hän oli itse vuonna 1963 ollut ensimmäinen ajatolla, joka oli julkisesti kutsunut Khomeinia ajatollaksi. Khomeinia kritisoitiin muun muassa siitä, että hänen teoriansa asetti oppineiston rooliin, jonka ei katsottu sille kuuluvan. 12-shiialaisuudessa islamilaisen yhteisön todellinen johtaja on Mahdi, eikä erehtyväinen ihminen voi omia poliittista johtajuutta Mahdin edustajuuden nimissä. Valtaosa oppineista on katsonut, ettei poliittinen toiminta ja vallankäyttö kuulu oppineiden toimenkuvaan. Lisäksi Khomeinin korostama sharian tulkitseminen islamilaisen yhteisön kulloistenkin tarpeiden mukaisesti oli huolestuttava tekijä vallankumouksen jälkeisessä räjähdysherkässä tilanteessa, jossa ei vielä ollut tarkkaa tietoa siitä, millaiseen suuntaan vallankumousta vietäisiin. Monet pelkäsivät, että intressiperustainen tulkintatapa voi johtaa tilanteeseen, jossa Khomeinin lähipiiristä koostuva vartijain neuvosto alkaa perustella uskonnon nimissä lähes mitä tahansa.
Pelot osoittautuivat todeksi islamilaisen vallankumouksen edetessä. Khomeinin johtamalle vartijainneuvostolle tuli prosessissa todella voimakas poliittinen rooli. Se alkoi shariaa verukkeenaan käyttäen vainota niitä ajatollia, joiden shariatulkinnat eivät olleet khomeinilaisten mieleen, ja toiseksi islamilaisen vallankumouksen sekulaarimmat suuntauksen kannattajat alkoivat jatkuvasti löytää itsensä vankilasta tai autuaammilta metsästysmailta.
Vartijainneuvoston blokki onnistui syrjäyttämään Iranin ensimmäisen presidentin, islamilais-vasemmistolaisen Abol-Hasan Bani Sadrin, jonka jälkeen vartijainneuvosto käytännössä pääsi – perustuslain ja monien oppineiden mielestä myös islamin lain vastaisesti – käsiksi myös toimeenpanovaltaan Iranissa.
Vartijainneuvoston painostuksella vuoden 1967 perhelaki peruutettiin, ja kohta oltiin myös sodassa Irakin kanssa. Irakin diktaattori Saddam Hussein oli tulkinnut islamilaisen vallankumouksen ja sen jälkeisen sekasorron siten, että Iran olisi sotilaallisesti puolustuskyvytön. Hän ajatteli että Iranin öljykentät voisi saada pienellä sotilaallisella ponnistuksella Irakin haltuun.
Saddamin suunnitelmat menivät pieleen. Iran puolustautui, ja maat sotivat keskenään kahdeksan vuotta. Voi vain kuvitella, millaiset äänenpainot saavat jalansijaa propagandassa sota-aikana, varsinkin kun Saddam Husseinin Irak oli luonteeltaan Irania huomattavasti sekularistisemman arabinationalismin ilmentymä. Iranin vartijainneuvostolle ja konservatiiviblokille Irakin hyökkäys antoi verukkeen hiljentää uudistusmielisiä ja kääntää islamilainen vallankumous konservatiiviseen suuntaan. Iranin vanhoillistumiskehitys nopeutuikin 80-luvun alkuvuosina. Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan islamilainen vallankumous olisi rauhoittunut paljon nopeammin, jos Iran olisi päässyt kehittymään rauhassa. Kahdeksan vuotta kestäneessä sodassa Irak esitettiin saatanan voimaksi, jonka pyrkimyksenä on estää islamin voittokulku. Oman maan sekulaarisuuntaukset saatiin tehokkaasti eliminoitua leimaamalla heidät Irakin vakoojiksi. Uudistusmielistä oppineistoa murhattiin ja melkoinen määrä iranilaisia joutui maanpakoon.
Kaikesta huolimatta monet khomeinilaisiin kriittisesti suhtautuneet ajatollat säilyivät arvostettuina ja hengissä. Irakin sodan päättyminen ja ajatolla Khomeinin kuolema 1989 synnytti tällöin uudenlaisen ongelman. Khomeinin kuoltua maan arvostetuimmat ajatollat olivat vartijainneuvostolle aivan liian maltillisia. Khomeinin manttelinperijäksi alun perin ajateltu ajatolla Muntazerí oli jo Khomeinin eläessä riitautunut tämän kanssa maltillisuutensa takia ja joutunut kotiarestiin. Myös ajatolla Rúhání sekä ajatolla Azeri Qummí olivat myös aivan liian uudistusmielisiä. Jyrkän linjan konservatiivit yrittivät saada ylimmäksi marja’iksi Ali Khamenein, vaikka häntä ei edes yleisesti tunnustettu ajatollaksi. Tunnetusti Khamenei kuitenkin saatiin riittävän poliittisen pelin ja lukuisten myttyyn menneiden yritysten jälkeen marja’in asemaan siten, että Khomeinin rakennelma valtion johtavan lainoppineen aseman ja marja’in sulauttamisesta hajautettiin. Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan Khamenei on omille kannattajilleen marja’, mutta marja’ina hän ei nouse toisten marja’ien yläpuolelle. Tämä järjestely ja pelaaminen vahvisti konservatiivien asemaa, mutta piti myös jatkuvat kiistat mahdollisina ja aika ajoin myös näkyvinä.
Joka tapauksessa konservatiivinen Khamenei on tälläkin hetkellä kiistaton uskonnollinen johtaja, joka valitsee vastaisuudessakin vaikutusvaltaiseen vartijainneuvostoon kuusi uskonnollista oppinutta, luultavasti oman lähipiirinsä suositusten mukaisesti. Tämä tosiseikka tulee asettamaan Iranin demokratisoitumisen aikataululle valitettavan tiukat, hidastavat reunaehdot. Kun ylintä marja'aa seuraavan kerran valitaan, täytyy toivoa että maltilliset voimat saavat vartijainneuvostossa enemmistön haltuunsa. Maltillinen uskonnollinen johtaja saattaisi vaikutusvallallaan saada myös kivitystuomioasiassa Iranin enemistön ja Iivi Masson toivomaa edistystä.
1997 vartijainneuvoston harmiksi selvästi uudistusmielinen Mohammed Khatami valittiin demokraattisissa, Iranin perustuslain mukaisissa ja maan oppineiston tulkinnan mukaisissa vaaleissa Iranin presidentiksi. Khatamin uudistuspyrkimykset voidaan rajoittuneesta näkövinkkelistä nähdä ”länsimaisina” ja epäislamilaisina, mutta tosiasia on, että Iranin uudistusmielisten joukossa on korkea-arvoisia shiialaisia oppineita sekä Khatamin aikaan hallituksen ministereitä. Myös itse Khatami on mujtahid, jolla on opillinen pätevyys laatia itsenäinen mielipide lainopillisista kysymyksistä.
Iranin konservatiivien ja uudistusmielisten valtakamppailu kärjistyi Khatamin presidenttikauden aikana. Joku saattaa vielä muistaa, että kiistan aikana hallituksen uudistusmielisiä ministereitä uhkailtiin, pahoinpideltiin ja jopa murhattiin. Konservatiivien hallussaan pitämällä turvallisuuskoneistolla oli mahdollisuus laittaa Teheranin suosittu kaupunginjohtaja Gholam-Hosein Karbaschi 1998 viideksi vuodeksi vankilaan, ja häneltä kiellettiin poliittinen toiminta 20 vuodeksi. Loppuvuodesta 1998 Iranin tiedusteluministeriön virkailijoista koostunut ryhmä murhasi neljä yhteiskunnallisten uudistusten puolesta puhunutta iranilaista kirjailijaa ja lehtimiestä. Myöhemmin on käynyt ilmi, että kovan linjan konservatiivit suunnittelivat myös itse presidentti Khatamin surmaamista. Tällaisilla teoilla ei voi minkäänlaisen shariatulkinnan nojalla olla minkäänlaista uskonnollista siunausta. Toisen muslimin surmaaminen, varsinkin uskonnollisen oppineen surmaaminen, on pahimpia mahdollisia rikoksia myös tiukimmissa shariatulkinnoissa. Eino Poutiaisen mainitsema”pelin polliitiikka” sekä machiavelliläinen juonittelu näyttäisi yhdistävän kaikkia maailman maita, ja tässä pelissä käytetään myös uskontoa hyväksi.
Samalla täytyy muistaa, että Khatamin aikana Iran myös rauhoittui varsin paljon. Kun maalla on takanaan pitkä siirtomaaimperiumin historia, Shaahin diktatuuri ja kahdeksanvuotinen sota Irakin kanssa, ei ole ihme että 90-luvun alku oli melkoista reaalipolitiikan ja talouteen keskittyvän jälleenrakennuspolitiikan aikaa. 90-luvun loppupuolella kansainvälisen tilanteen rauhoituttua oli mahdollista keskittyä myös sosiaalisiin uudistuksiin. Shariasta huolimatta iranilaiset ovat "maallistuneet" merkittävästi, mikä näkyy varsinkin Teheranin katukuvassa sekä maan opiskelijoiden ja nuorten internetisöitymisessä.
Kun Pierre Bourdieu vietti aikaa Algeriassa, hän havaitsi, että ihmiset eivät koskaan passiivisesti alistu kulttuurin heille määrittelemään sosiaaliseen asemaan, elämäntapaan tai tyyliin, vaan käyttävät merkitysrakenteita hyväkseen määritelläkseen oman identiteettinsä itselleen mahdollisimman myönteisesti. Iranissa tämä tarkoittaa moninaista arkea, vaikka paikoin säännöt ovatkin tiukat.
Toisaalta Bourdieun huomio tarkoittaa myös sitä, että establishment ja valta-aseman haltijat pyrkivät käyttämään kaiken symbolisen pääomansa oikeuttaakseen asemansa ja saadakseen muut toimimaan tahtonsa mukaan. Valtaa käyttävät uskonnolliset johtajat pyrkivät tarkoitushakuisilla tulkinnoilla peittämään oman toimintansa epäilyttävyyden.
Fatwat ovat tästä hyviä esimerkkejä. Periaatteessa fatwa on aina vastaus esitettyyn uskontoa koskevaan kysymykseen, mutta esimerkiksi valtiollisissa asioissa vaikuttamaan pyrkineet oppineet ovat usein ”tilanneet” kannattajiltaan kysymyksen voidakseen lausua siihen liittyvän mielipiteensä. Samoin valtiovalta on käyttänyt fatwaa pyrkiessään saamaan laillista arvovaltaa jollekin päätökselleen. Esimerkiksi ensimmäisen maailmasodan aikana osmanihallitus tilasi oppineilta fatwan, joka velvoitti kaikki muslimit, myös Englannin ja Ranskan kansalaiset, taistelemaan ympärysvaltojen joukkoja vastaan Turkin ja sen liittolaisten Saksan ja Itävalta-Unkarin puolesta. Saudi-Arabiassa naisilta kielletään auton ajaminen koraanin lauseen pohjalta. Lähi-itä on kieltämättä ollut sivistyksen kehto koraanin syntyaikoihin, mutta profeetta Muhammedin mielipiteet autoista lienevät kuitenkin hupsutusta.
Islam oppina on äärimmäisen mielenkiintoinen juuri sen takia, ettei siinä ole samanlaista ”kirkkoa” ja virkajärjestelmää kuin kristinuskossa. Tämä mahdollistaa myös Iranissa jatkuvan valtakamppailun sharian soveltamisen suhteen, ja periaatteessa myös demokratisoitumisen. On tosin muistettava, että naapurimaihin verrattuna, Intia ja Kiina mukaanlukien, Iran on myös de facto demokratisoitunut.
Sananvapaus on taattu Iranin perustuslaissakin. Se, että bloggaajia pidätetään ja vainotaan ei johdu millään tavoin islamista, vaan vartijainneuvoston pyrkimyksestä turvata valta-asemansa. Perustelen tätä väitettä sillä, että perustuslaki on vartijainneuvoston statuksellaan siunaama. Kun he rikkovat perustuslakia, he rikkovat omia sääntöjään. Tämä ei ole mitenkään harvinaista. Jos ollaan johdonmukaisia, asia on toki otettava huomioon Suomenkin ulkomaalaispolitiikassa: joko pakolaiskiintiötä on laajennettava tai Iranista tuleville on myönnettävä turvapaikka nykyistä useammin.
Sharian suhteen on vielä muistettava, että se ei ole perinteisessä muodossaan täydellisesti käytössä missään maailman maassa. Iran, Saudi-Arabia ja Pakistan soveltavat sitä lainsäädännössään varsin laajalti, mutta niissäkin sitä täydennetään parlamentin säätämillä laeilla (Pakistan ja Iran) tai kuninkaan antamilla hallintomääräyksillä (Saudi-Arabia). Vaikka sharia olisikin käytössä, sen pohjalta tehdyt tulkinnat ja opilliset mielipiteet eli fatwat vaihtelevat paljon, kuten toivottavasti shiialaisen Iranin kohdalla on jo käynyt ilmi. Sharia ei ole mikään yksi lakikirja, vaan sen perustan muodostaa Koraani ja äärimmäisen laaja hadith-korpus. Haditheja ja koraania tutkimalla muodostetaan opillinen mielipide eli fatwa.
Jaakko Hämeen-Anttila kirjoittaa Islamin käsikirjassa seuraavalla tavalla:
”(sunnalaisuudessa) Koulukunnat säätelevät nimenomaan lain tulkintaa: islamilainen lainoppinut (faqíh) ei voi muodostaa omaa mielipidettään yksinomaan Koraanin ja sunnan perusteella, vaan hänen on otettava oman koulukuntansa perinne huomioon mielipidettään muodostaessaan. Oppineen muodostama lainopillinen mielipide ilmaistaan fatwán muodossa. Fatwá tarkoittaa siis lainopillista mielipidettä mistä tahansa kysymyksestä, jonka joku uskova on esittänyt oppineelle”
”Yhteisö tai maallinen valta on perinteisesti huolehtinut fatwán toimeenpanemisesta, mutta hyvin usein fatwát on jätetty huomiotta, ja uskonoppineen lausuma on jäänyt hänen henkilökohtaiseksi mielipiteekseen. Koska tässäkin kohdassa islamilta puuttuu virkahierarkia – toinen asia on se, että valtiollisesti näitä virkoja on pyritty hierarkisoimaan – eri muftít voivat antaa keskenään ristiriitaisia tulkintoja laista, jolloin uskoville jää vapaus valita, mitä tulkintaa he noudattavat.”
”Shiialaisuudessa on vahvemmin korostettu yksittäisen, pätevän oppineen omaa kykyä laatia itsenäinen mielipide lainopillisista kysymyksistä islamin peruslähteiden nojalla. Tämän pätevyyden omaavaa henkilöä kutsutaan mujtahidiksi ja oman mielipiteen muodostamista ijtihádiksi. Silti myös shiialaisuudessa lakitieteellisellä perinteellä on hyvin suuri arvo.”
”Koska fatwá on yksittäisen oppineen lausuma, lähteisiin perustuva lainopillinen mielipide, sitä ei varsinaisesti voi kumota. Sen kanssa ristiriitaisia fatwoja voidaan antaa. Esimerkiksi Salman Rushdien kuuluisassa tapauksessa annettiin hyvin arvovaltaisilta tahoilta useita fatwoja, jotka olivat ristiriidassa ajatolla Khomeinin fatwan kanssa. Samoin yksittäinen oppinut voi – yhä edelleen samojen lähteiden perusteella – antaa aiemman fatwansa kanssa ristiriitaisen fatwan, mutta edes tämä ei suoranaisesti kumoa hänen aiempaa fatwaansa: uskovalle jää periaatteessa mahdollisuus noudattaa aiempaa fatwaa”.
Iran on yhä kaikin puolin epädemokraattinen maa ja menossa pahempaan suuntaan Mahmoud Ahmadinejadin aikana, mutta myös toisenlainen suunta on mahdollinen riippumatta siitä, mitä koraanissa lukee. Jos tilanne Iranin ympärysmaissa rauhoittuu, kun ydinasekiista hellittyy ja kun Iran tasaisesti liberalisoituu kuten se on jo vuosikaudet liberalisoitunut, todellinen Iranin demokraattinen islamilainen reformi on mahdollinen. Voi tulla maltillisia fatwoja. Täytyy muistaa että fundamentalismistaan huolimatta myös Ahmadinejad on ajanut läpi uudistuksia, jotka ovat luonteeltaan "khatamilaisia". Esimerkiksi vuonna 2006 naiset pääsivät jalkapallokatsomoihin ja myös kentille ensimmäistä kertaa sitten 80-luvun alkuvuosien, jolloin futiksen hupi heiltä kiellettiin.
Sharia-lain monitulkintaisuus on sitä laajalti soveltavassa Iranissakin tarkoittanut sitä, että maan naisväestö on Aasian keskitasoon verrattuna huomattavan hyvin koulutettua. Iranin yliopisto-opiskelijoista 60 % on naisia, naisten näkyvyys yhteiskunnassa on hyvä, ja naisia on hallinnon lähes ylimmillä portailla, 2000-luvulla myös varapresidenttiä myöten. Samalla täytyy muistaa, että islamilaisen vallankumouksen perinnettä omiin poliittisiin päämääriinsä käyttävä vartijainneuvosto on tehokkaasti pystynyt estämään uudistusmielisten pyrkimykset, jonka vuoksi naisten oikeuksien puolesta kamppailu ei tule menettämään koskaan ajankohtaisuuttaan. Maltillisten voimien laaja kansansuosio on kuitenkin estänyt konservatiiveja viemästä Irania kohti totaalista teokratiaa.
Tämänhetkinen heikko ihmisoikeustilanne selviää varsin hyvin mistä tahansa Amnestyn tai Human Rights Watchin raportista. Lisäksi Mahmoud Ahmadinejadin propagandakoneiston on suhteellisen helppo saada uudistusmielinen toiminta näyttämään USA:n ja Israelin salaliitolta. Yhdysvaltain varomaton sotilaallinen toiminta kääntää helposti myös maltillisesti ajattelevia Ahmadinejadin kannattajiksi. Mitä enemmän kalistellaan aseita ydinkiistassa ja mitä enemmän alueella töppäillään Abu Ghraib- ja rendition- skandaalien kanssa, sitä vaikeampaa demokratian ihanteita on juurruttaa alueella olevien poliittisten toimijoiden voimavaraksi.
Kivitystuomiot ovat vakava ihmisoikeusrikos, jota monet iranilaiset ihmisoikeusaktivistit kritisoivat. Jokaista kivitystuomiota täytyy vastustaa, ja vastustamisessa päästään parhaiten päämääriin, jos vastustamisen tekevät iranilaiset itse, toki kaikkien maailman ihmisten tukemina.
Islam ja ihmisoikeudet ovat – tiettyyn rajaan asti - sovitettavissa yhteen, ja näin tehdään muun muassa Iranissa sekä sekulaarimpien suuntausten että maltillisten oppineiden keskuudessa. Se, että tietyissä maissa tiukka sharia-tulkinta on saanut hegemonisen aseman ei tarkoita, etteikö sitä voisi tulkita toisin ja etteivätkö sunnalaiset imaamit tai shiialaiset oppineet olisi aina tehneet niin. Uudistuksia ajanut Iranin ex-presidentti Khatami on korkea-arvoinen uskonnollinen oppinut, Ahmadinejad taas ei.
Maan demokratisoituminen ja sekularisoituminen ovat kaksi eri asiaa. Sekularisoituminen ei välttämättä tarkoita demokratisoitumista, kuten Etelä-Amerikassa nähtiin vielä pitkälle 80-luvulla. Oikeusvaltio, hyvinvointivaltio ja nykyinen parlamentaarinen demokratia ovat historiallisesti varsin ainutlaatuisia ilmiöitä myös Euroopassa. Osoittaa melko kokonaisvaltaista suhteellisuudentajun ja historiantiedon puutetta, jos Marokon tai Iranin demokratiakehitys nollataan sanomalla että maissa on vieläkin ongelmia näinkin pitkän konfliktien kauden ja kylmän sodan jälkeen.
Varmasti maissa on ongelmia ja tulee olemaan, kuten Euroopassakin on ollut melko pahoja ongelmia vielä 90-ja 2000-luvulla. Serbit toteuttivat vapauksiaan pommittamalla Sarajevon tuusannuuskaksi ja Venäjä tuo rauhaa ja demokratiaa Tsetseniaan systemaattisella väestöön kohdistuvalla terrorilla.
Ijtihadia eivät tee vain yksittäiset ayaanhirsialit ja irshadmanjit, jotka eivät valitettavasti saa ääntään kuuluviin haluamallaan tavalla kuin vain maltillisten ja sekularisoituneiden muslimien keskuudessa. Ihmisoikeusuudistuksia on pyrkinyt tekemään myös Iranin presidenttinä 1997-2005 toiminut uskonoppinut Mohammed Khatami.
On selvää, että tällä hetkellä maailman muslimien keskuudessa on huomattavan laajaa halukkuutta viedä islamilaista reformia toiseen suuntaan kuin mihin Iranin maltilliset voimat ovat kyseistä maata viemässä. Ehkä juuri televisiosta tulevat kuvakohut ovat nostaneet myös vapaa-ajattelijat ja Iivi Masson kaltaiset harrastelijat takajaloilleen.
Täytyy kuitenkin muistaa, että maailmassa on yli miljardi muslimia. Näistä vain pieni osa pyrkii muuttamaan vallitsevaa järjestystä. Tästäkin muuttamishaluisesta joukosta vain pienet vähemmistöryhmät ovat ottaneet toiminnassaan keinovalikoimakseen avoimen tai maanalaisen jihadin, väkivallan ja terrorismin. Nämä ryhmät ovat rinnastettavissa Baader-Meinhofiin, ETA:aan, Real IRA:han, skinhead- liikkeeseen ja Hell’s Angelsiin, ja niihin on myös suhtauduttava täysin samoin keinoin kuin edellä mainittuihin länsimaita kokonaisvaltaisesti kuvastaviin poliittisiin liikkeisiin on suhtauduttu.
Suurin osa niistä ihmisistä, jotka pyrkivät muuttamaan maailmaa islamilaisempaan suuntaan, pyrkii saavuttamaan tavoitteensa rauhanomaisen da´wan keinoin. Vastustan yksiselitteisesti sharia-lain käyttöönottoa sekä Euroopassa että muualla maailmassa. En voi myöskään sananvapauden nimissä lähteä estämään jonkun Suomen islamilaisen puolueen vapautta esittää idioottimaisia vaatimuksiaan, koska rauhanomainen, avoin da´wa on periaatteessa sitä sananvapautta, mitä vapaa-ajattelijatkin haluavat. Päämäärät saattavat olla ristiriidassa vaikkapa Euroopan ihmisoikeussopimuksen periaatteiden kanssa, mutta niin ne ovat oikeistopopulistisillakin puolueilla.
Kun siedän Frederikin, Juha Miedon, Timo Soinin ja Päivi Räsäsen, on minun siedettävä myös niitä ”kaapu-ukkoja” niin pitkään, kun he käyttävät sanan voimaa rikoslain määrittämien reunaehtojen puitteissa. Jos puukot alkavat heilua tai kiihottamista kansanryhmää vastaan tapahtuu, on kyse yksinkertaisesti poliisiasiasta.
Pasi Saukkonen muistuttaa, että radikalismia voidaan pitää myös edellytyksenä demokratian elinvoimaisuuden säilymiselle ja kansanvallan arvoa koskevan tietoisuuden ylläpitämiselle.
”Järjestelmää, jota ei koskaan kyseenalaisteta ja jonka puolustajat eivät joudu koskaan perusteellisesti vastaamaan siihen kohdistuvaan kritiikkiin, kohtaa politiikan imploosion tai ”lässähtämisen” uhka. Se saattaa tehdä demokraattisista instituutioista pelkät kansanvaltaiset kuoret, joilla ei ole toimivan keskustelevan demokratian sisältöä” (Saukkonen 2007, 254)
Kun erilaiset yhteiskunnalliset liikkeet esittävät yhteiskuntaa koskevia vaatimuksia, vaatimuksiin on reagoitava ja kiistakapuloita on pyöriteltävä mahdollisimman maltillisesti ja rauhanomaisesti. Koko islamin leimaaminen monoliittiseksi naistenkivittämisuskonnoksi kertoo enemmän leimaajasta kuin islamista. Marja Tiilikaisen Arjen Islam-kirjassa siteerataan hyvin kymmeniä eri tutkimuksia, joissa osoitetaan hyvin, kuinka ihmisen uskonnollinen identifioituminen voi muuttaa muotoaan uudessa maassa. Toisaalta, kuten on nähty, myös vanhassa maassa, sellaisessa kuin Iran, on tapahtunut merkittävää yhteiskunnallista kehittymistä 90-luvun lopun jälkeen, vaikka ihmiset pysyisivätkin islaminuskoisina. Tätä tapahtuu, vaikka naapurimaissa on jatkuva häkä päällä ja ydinkiista jännittää suurvaltasuhteita.
Suoraviivainen radikaalien liikkeiden vastainen, erotteluihin kykenemätön toiminta on yleensä ajanut maltillistenkin suuntauksien kannattajia väkivaltaan, kun keskustelukeinot ovat loppuneet. Näin on käynyt ziljoona kertaa Euroopan historiassa, ja pelkään pahoin että näin tulee käymään myös tulevaisuudessa.
Tilannetta ei paranneta seikkaperäisillä seminaareilla, joissa kansalle propagoidaan kalvosulkeisilla sitä samaa vanhaa orientalistista islam-kuvaa mitä joka puolella on aina toistettu. On hupsua, että Vapaa-ajattelijat, Iivi Masso ja Juha K. Niemelä haluavat ”keskustelua”, mutta osoittavat huomattavan suurta haluttomuutta lähteä Tieteiden talon prameista saleista Itäkeskukseen, Rastilaan ja Kontulaan kohtaamaan oikeita islamia tunnustavia ihmisiä. Tämä olisi todella helppoa, koska Pakolaisavulla, Punaisella Ristillä ja lukuisilla muilla järjestöillä on vaikka kuinka paljon toimintaa, jossa voi tavata toisin ajattelevia ihmisiä ja käydä heidän kanssaan keskustelua sopivissa puitteissa.
Iivi Masson kalvosulkeisista jäi vain sellainen mielikuva, että hän tuntee harvinaisen huonosti islamilaista teologiaa, hieman huonommin islamilaisen poliittisen liikehdinnän välisiä eroja ja järkyttävän huonosti yksittäisten maiden poliittista ja sosiaalista historiaa ja nykytilannetta.
Niinpä jatkossa lienee syytä käydä kunnollisissa tilaisuuksissa, joiden heitot eivät jää mielikuvien varaan ja lukea sellaisia kirjoja, joissa kunnolla eritellään uskonnon, yksityisen ja politiikan suhdetta.
Sekä arjen islamin että poliittisen islamin tutkimusta on tehty jo vuosikymmeniä, ja vuosituhannen paremmalla puolella aiheesta on tehty myös hyviä suomenkielisiä yleisesityksiä. Näitä ovat
Jaakko Hämeen-Anttila: Islamin käsikirja (Otava 2005)
Marja Tiilikainen: Arjen Islam (Vastapaino 2003)
Aini Linjakumpu: Poliittinen Islam (Like 1999)
Kouros, Kristiina & Villa, Susan (toim.): Ihmisoikeudet ja Islam (Like 2004)
Juusola, Hannu & Huuhtanen, Heidi (toim.): Uskonto ja politiikka Lähi-idässä (Gaudeamus 2002)
Kaikkien puhujien viesti oli selvä ja moneen kertaan toistettu. Islam on heidän mielestään lähtökohtaisesti sananvapauden, tasa-arvon ja moniarvoisuuden vastainen uskonto. Iivi Masso perusteli näkemystään pääosin suorilla koraani ja sharia - sitaateilla. Lisää islamin kauheutta tuotiin esiin erittelemällä Iranin kivitystuomiot, Algerian epätasa-arvoiset perhe- ja perintöoikeuskäytännöt ja monet muut inhottavat asiat.
Islam-uhkakuvat eivät ainoastaan riittäneet. Masso ja Niemelä erittelivät erinäisiä ”punavihreitä” ja ”kulttuurirelativistisia” ihmisiä (nimeltä he mainitsivat Jukka Relanderin), jotka ovat syyllisiä islam-kritiikin salaiseen sensurointiin Suomessa. Masso puhui myös akateemisesta maailmasta joka estää kunnollisen islam-kritiikin ja siihen liittyvän tutkimusrahoituksen Suomessa.
Ei tarvitse olla tyttöystäväni hassunhauskaa isoäitiä analyyttisempi ihminen nähdäkseen, että islamilaisissa maissa loukataan pahasti kaikkia ihmisen perusoikeuksia. Ei tarvitse myöskään katsoa päivän lehteä pidemmälle havaitakseen, että myös Euroopassa on radikaaleja yhteiskunnallisia liikkeitä, joiden toiminta pohjautuu vahvan aseman saaneille koraanintulkinnoille ja joiden tavoitteet ovat pahasti ristiriidassa kaikkien Euroopan maiden ratifioimien ihmisoikeussitoumusten kanssa. Ei tarvitse myöskään lukutaitoa kummempaa taitoa, jos haluaa katsoa koraaniin ja shariaan, ja nähdä siellä paljon raflaavaa tekstiä.
Tyystin eri asia on vetää näiden havaintojen pohjalta Iivi Masson tapaan johtopäätös siitä, että islam on kaiken pahan alku ja juuri. Vaikka sharian tulkinnat, islamistiset liikkeet ja epädemokraattiset valtiot ovat kieltämättä yhteydessä toisiinsa, niitä on tarkasteltava toisistaan erillisinä. Kyllähän Suomessakin osataan erottaa vallitseva lainsäädäntö, raamatunlauseet sekä Päivi Räsänen toisistaan erillisiksi ilmiöiksi.
Kun muslimi tekee uskonnollisesti motivoituneen murhan, muslimiyhteisöjen johtajilta vaaditaan vastuuta ja koko maailman tiedotusvälineet vaativat heitä tuomitsemaan "terrorin". Kun kristitty murhaa omilla äänenpainoillaan, papeilta ja piispoilta ei kysytä ylipäänsä mitään, koska tiedetään että uskonnolla ei ole "oikeasti" asian kanssa mitään tekemistä. Sen sijaan paikalle kutsutaan tv-psykologi kertomaan mielenterveysongelmista sekä USA-asiantuntija kertomaan aseiden helposta saatavuudesta. Omaa viiteryhmää lähellä olevassa ihmisessä tunnistetaan moninaisuus ja monipuolinen mieli. Vieras ihminen redusoidaan Pavlovin koiraksi.
Ihmistä pidettäisiin hieman yksinkertaisena politiikan tutkijana, jos hän löytäisi Yhdysvaltain aborttilääkärien murhille, Oklahoman pommille, Etelä-Amerikassa naisia syrjivälle rikoslainsäädännölle, Pohjois-Irlannin kriisille sekä Puolan ja Irlannin naisia syrjivälle aborttilainsäädännölle samat, raamatuntekstistä löytyvät juurisyyt. Näidenhän tapausten kohdalla osataan yleensä eritellä, että oppikirjatekstin sekä lopullisen toiminnan välissä on tulkitsevan, arvottavan ja valikoivan ihmisen ja valtablokin tyhmät päät.
Uskonto ja politiikka ovat aina sekoittuneet toisiinsa. Uskontoa on käytetty sodankäynnin oheisaseena ja vallan oikeuttajana niin pitkään kuin uskontoja on ollut. Sekä Balkanilla, Pohjois-Irlannissa että myös Suomessa on vastakkainasetteluja vahvistettu pastorien puheilla. Aiheesta oli talvi- ja jatkosodan osalta jokunen vuosi sitten radiossa hyvä ohjelma, jonka nimi oli "Papit sodassa- pistimenä pyhä henki". Ohjelmassa haastateltiin sota-aikana toimineita pappeja sekä kuunneltiin vanhoja sotilaspastorien saarnoja. Vanhoissa puheissa toistettiin, kuinka "ryssällä ei ole jumalaa" ja kuinka "meidän jumala tuo voiton". Uskonnon ja politiikan suhdetta osataan yleensä käsitellä asiallisesti, kun käsitellään Suomea ja lähimaita. Uskonnolliset tavat ja retoriikat osataan yleensä yhdistää ne mahdollistaneeseen yleisyhteiskunnalliseen taustaan.
Uskonnon ja politiikan monimutkaista kudosta pitäisi tarkastella islamilaisen maan kohdalla samalla tavoin kuin omienkin sotiemme ja vastakkainasettelujemme kohdalla. Iivi Masson Samuel Huntingtonia mukaileva väite siitä, että islamilaisen maan konfliktit ja ihmisoikeusloukkaukset johtuisivat uskonnosta ja oppitekstista on samaa luokkaa jos väittäisi että katolisuus on Argentiinan tai Chilen verisen historian taustalla. Nämähän maat ovat syvän katolisia. Molemmissa maissa papisto sekaantui varsin näkyvästi ihmisoikeusloukkausten toteuttamiseen. Silti tuskin kenellekään tulee mieleen syyttää kristinuskoa pahoista asioista näiden maiden kohdalla.
Perusväitteeni on se, että hegemoniset sharian tulkinnat voidaan haastaa islamilaisen opin sisällä, ja näin on tehty aina islamin historiassa. Monessa islamilaisessa maassa kivitetään naisia, mutta suurimmassa osassa niin ei tehdä. Kivitysten historian saatossa tapahtunut poistuminen ei johdu maiden länsimaistumisesta tai sekularisoitumisesta, vaan uskonnollisten näkemysten ja tulkintojen painoarvon muuttumisesta. Raamatussakin Jeesus antaa toinen toistaan hupsumpia neuvoja käden irti leikkaamisesta lähtien, mutta vain äärilahkot ottavat kaikki Jeesuksen sanomiset kirjaimellisesti.
Jokaisella islamilaisella maalla on ainutlaatuinen historiansa, jossa maltilliset voimat ja konservatiivit käyvät jatkuvaa valtakamppailua sekä sharian soveltamisalueesta että arkisemmista kysymyksistä. Kun käsitellään maita, joilla on takanaan siirtomaahistoria, kylmän sodan etupiirijaot ja interventiot sekä kiistat resursseista, pitäisi ymmärtää että tällaisissa geopoliittisissa oloissa syntyy toisilleen vihamielisiä osapuolia, eikä hyvinvointivaltion rakentamiselle voi olla taloudellisia ja sosiaalisia edellytyksiä. Lisäksi osapuolet käyttävät kiistoissa koko retorisen pakkinsa.
Muslimienemmistöiset maat pystyvät demokratisoitumaan ja tasa-arvoistumaan, vaikka väestö pysyisikin islaminuskoisena. Marokko ja monet muut alueen valtiot ovat päässeet demokratisoitumisessa hyvään vauhtiin, jos ottaa huomioon sen sosioekonomisen historian, mikä mailla on.
Samalla on muistettava, että totunnaiset perinteet ovat kaikissa maissa - myös omassamme- hidastaneet yhteiskunnallista kehitystä. Ihmisoikeusloukkauksia, jotka liittyvät avionrikkojiin tai muihin perintö- ja perheoikeuteen liittyviin ilmiöihin ei saa peitellä missään nimessä.
Ongelmat ovat yleensä ainoita ilmiöitä jotka tulevat suomalaisille sohvaperunoille ja Tali-ihantalankatsojille mieleen islamilaisista maista, joten tuskin niitä peitelläänkään. Asia on täysin toisin päin. Pelkkiä ongelmia katsomalla on saatu tehokkaasti aikaan sellainen myytti, että islamilaisissa maissa ei tapahtuisi mitään muutosta. Myytti islamin muuttumattomuudesta tekee mahdolliseksi hieman hupsun ajatuksen siitä, että tuhat vuotta sitten kirjoitettujen koraanin, sunnan ja hadithien pohjalta olisi mahdollista antaa yksiselitteinen vastaus kaikkiin 2000-luvun kysymyksiin ilman jatkuvaa uudelleentulkintaa. Ikään kuin jo Muhammadin aikana olisi voitu puhua sekä internetistä, coca-colasta, autoilusta, puhelimista, kapitalismista, televisiosta ja sähköisestä katuvalaistuksesta. Nämä ovat asioita, jotka ovat lähes kaikkien muslimienemmistöisten maiden arkea ja jo itsessään muuttavat ihmisten elämää.
Kun muuttumattomuuden myyttiä toistetaan riittävän innokkaasti, syntyy kylkiäisenä toinen harhakuva: ajatus siitä että oma Eurooppamme tai Suomenmaamme olisi kautta historian ollut perheoikeusasioissa hirveän kehittynyt ja tämänhetkisen ihmisoikeuskäsityksen mukainen. Unohdetaan viktoriaaninen kuri sekä se, että 1900-luvun "maailmansodat" käytiin pääosin Euroopassa.
Iivi Masson mainitsema kamala Iran on maa, jota seuraavaksi tarkastelen. Haluan Iranin tarkastelun kautta osoittaa ensinnäkin sen, että maassa tehdään muutakin kuin kivitetään naisia. Toiseksi haluan osoittaa sen, että maan uskonnollinen oppineisto on sangen heterogeenistä demokratiaan ja ihmisoikeuksiin liittyvien teemojen suhteen, ja että varsin monien demokratia- ja ihmisoikeusvaatimusten takana on ollut uskonnollisia oppineita. Kolmanneksi haluan osoittaa sen, että tämänhetkinen tilanne ja vartijainneuvoston vahva asema ei ole selitettävissä ainoastaan uskonnollisella oppitekstillä, vaan niillä poliittisilla, historiallisilla ja sosiaalisilla tekijöillä, joiden vuoksi juuri Khomeini ja vartijainneuvosto onnistui saamaan läpi oman tulkintansa maassa vallitsevaksi käytännöksi, jota kuitenkin Iranin enemmistö hiljaisesti vastustaa. Neljänneksi haluan osoittaa, että huolimatta Iranin hankalasta asemasta maailmanpolitiikassa, siellä asuvien ihmisten arki on muuttunut merkittävästi "liberaalimpaan" suuntaan 80-luvun ajoista.
Tämänhetkinen tilanne on siis se, että vartijainneuvosto käyttää uskonnollista asemaansa muiden, islamin opin mukaisten uskontulkintojen hillitsemiseen ja oman näkemyksensä esiintuomiseen ainoana oikeana. Jo tästä pitäisi voida perustellusti väittää, että vartijainneuvoston toiminnassa kyse ei ole ainoastaan "puhtaasta" islamista, vaan uskonnollis-sosiaalisesta kokemusmaailmasta, jolle intressikamppailukaan ei ole aina vieras asia. On kuitenkin syytä tarkastella asiaa vielä hieman syvemmin.
Näiden alkukaneettien jälkeen aloittakaamme Iranin tarkastelu.
Šaahi Reza Pahlavi (16. maaliskuuta 1877 – 26. heinäkuuta 1944) muistetaan parhaiten siitä, että hänen 16-vuotisen hallitsijakauden aikana Persiasta tuli moderni ”länsimaalainen” valtio. Nykyaikainen koulutusjärjestelmä otettiin käyttöön, ja hallintoa muutettiin länsimaisten valtioiden perustuslakimallin mukaiseksi. Oikeusjärjestelmää länsimaalaistettiin ja tuomioistuinjärjestelmä otettiin käyttöön. Laaja teollistaminen toteutettiin. 21. maaliskuuta 1935 hän vaati kansainvälistä yhteisöä käyttämään Persiasta nimeä Iran, jota maan persialaiset olivat käyttäneet sassanidien dynastian ajoista lähtien. Pahlavin virhe oli ryhtyä öljykauppoihin Saksan kanssa, jonka seurauksena Iso-Britannia ja Neuvostoliitto miehittivät maan vuonna 1941, syrjäyttivät Pahlavin ja asettivat hänen poikansa Mohammed Reza Pahlavin uudeksi shaahiksi.
Shaahi Mohammed Reza Pahlavi (1919 - 1980) on tunnetusti Iranin historian suurimpia sähläreitä. Miehitys päättyi 1946, mutta öljykenttien omistus oli jäänyt käytännössä brittien haltuun. Kun suosittu Iranin pääministeri Mohammed Mossadeq aloitti Britannian väkipakolla luoman Anglo-Iranian oil Companyn kansallistamisen vuonna 1951, vastasi Britannia siihen kauppasaarrolla. Shaahi asettui täysin Britannian puolelle ja yritti erottaa Mossadeqin. Kun Mossadeq ei perustulaillisten oikeuksiensa vuoksi halunnut erota, Shaahi laittoi asialle Iranin kuninkaallisen armeijan kenraali Zahedin johdolla. Armeijaa luonnollisesti tukivat sekä Iso-Britannia että myös Yhdysvallat, jonka johtajat pelkäsivät Mossadeqin lähentävän Irania Neuvostoliittoon. Mossadeq kaadettiin vallankaappauksella 1953 ja laitettiin kotiarestiin. Kansalaisten enemmistö ei tietenkään niellyt tällaista toimintaa. Pahlavi toimi täysin Britannian ja Yhdysvaltain tahdon mukaan, ja sai perustelluista syistä kansalaisten vihat niskoilleen.
Epäsuosiota ei vähentänyt se, että Mohammed Reza Pahlavi oli diktaattorimainen itsevaltias. Hänellä oli käytössään salainen poliisi SAVAK, jonka jäsenet kiduttivat ja murhasivat tasapuolisesti sekä kommunisteja, shiialaisia demokraattisia uudistusmielisiä että Khomeinin leirin fundamentalistisempia islamisteja.
Pahlavi yritti lisätä suosiotaan 1960-luvun alussa "valkoisen vallankumouksen" turvin, mutta ongelmana oli se, että uudistuspyrkimykset olivat täysin ylhäältä päin kielloin ja käskyin diktaattorimaisesti johdettuja. Suosio ei noussut juuri vasemmistonkaan keskuudessa, ja papisto oli tietysti kärmeissään siitä, että myös heille perinteisesti kuuluneisiin uskonnollisiin oikeuksiinsa puututtiin. Vaikka papisto oli uskonnollisesti hyvin monimielistä (asiaa havainnollistanevat esimerkiksi ajatolla Morteza Motaharin kirjoitukset ja elämä), myös tämä väki kääntyi Shaahia vastaan viimeistään maareformin jälkeen. Sylvia Akar erittelee Iranissa 60-luvulla tapahtuneita uudistuksia (Akar 2002, 279):
”Naiset olivat saaneet äänioikeuden vuonna 1963, ja samana vuonna kuusi naista oli valittu Iranin parlamenttiin. Perhelakia uudistettiin 1960- ja 1970-luvuilla. Uusi perhelaki ei hylännyt islamilaista lakia shari’aa, vaan sen katsottiin edustavan uudenlaista shari’ an tulkintaa. Vuonna 1967 uudistettu perhelaki sisälsi konkreettisia naisten asemaa parantavia uudistuksia: miehen automaattinen ja yksipuolinen avioero-oikeus kumottiin, moniavioisuutta rajoitettiin, tyttöjen avioitumisikä nostettiin 18 ikävuoteen ja isän automaattinen oikeus lasten huoltajuuteen avioerotilanteessa poistettiin”.
Lopulta shaahi syrjäytettiin, koska vastustajia löytyi laajalta rintamalta, ennen kaikkea kylmän sodan osapuolten tukemina. Shaahiin oli helppo kiinnittää kaikki protesti ja tyytymättömyys koko poliittisesta kentästä. Hän oli oman maansa protestien kiinnikenappi, Iranin Iiro Viinanen, johon sekä kommunistit, islamistit ja maltilliset modernistit pystyivät kohdistamaan vihansa ja yhteiskunnalliset parannusvaatimuksensa.
Niinpä ei ollut ihme, että islamilainen vallankumous oli alussa varsin moniääninen. Tämä näkyi myös Uuden ”islamilaisen tasavallan” perustuslaissa, jossa on sekä konservatiivisia että demokraattisia, uudistusmielisiä äänenpainoja. Bobi Pirseyedin mukaan tämä johtui osittain siitä, että islamilaisen vallankumouksen johtohahmo, 60-luvun alussa maanpakoon joutuneen ja 70-luvun lopulla Iraniin "sankarina" palanneen ajatolla Khomeinin ajattelu näytti alussa varsin monikasvoiselta, ja sen vuoksi laajemmalti hyväksyttävältä:
”Khomeini ei ollut immuuni shaahin aikana Iranin opposition keskuudessa vahvasti vaikuttaneille ideologisille virtauksille, joista suurinta kannatusta nauttivat erilaiset vasemmistoideologiat sekä kehitysmaiden länsiriippuvuuden arvostelusta voimansa saanut ’kolmasmaailmalaisuus’… muun opposition tapaan shaahin hallinnon kaatamista vaatinut Khomeini ei voinut sivuuttaa kansalaisten oikeuksien merkitystä korostavia pohdintoja, minkä vuoksi ne sulautuivatkin – joskin toissijaisesti- osaksi hänen ideologista perintöään. Tämän perinnön moniulotteisuus itsessään osoittaa, ettei Khomeinin merkitys Iranin vallankumouksen ideologisen maaperän valmistelussa ollut yhtä keskeinen kuin hänen poliittinen asemansa shaahin kukistumisen jälkeen” (Pirseyedi 2002, 177)
Khomeini oli siis suuntaukseltaan varsin erilaisia protestiliikkeitä alleen karismaattisella olemuksellaan koonnut johtaja: oman maansa Mao Zedong, Lenin, Jean-Marie le Pen tai Jörg Haider. Populisti isolla p:llä. Vielä 70-luvun lopulla hänen todellista luonnettaan ei tunnettu, vaan monet pitivät häntä hyvänä reformistina.
Islamilaisen vallankumousten toteuttajien moninaisuus näkyy Iranin perustuslaissa. Konservatiiviselta puolelta tulleita perustuslain painotuksia olivat sharian laajamuotoinen käyttöönotto sekä siihen liittyvän ja´farilaisen koulukunnan laintulkinta. Tätä sharian tulkintaa perustettiin valvomaan erityinen vartijainneuvosto, jonka tehtävänä on valvoa parlamentin hyväksymien lakien yhdenmukaisuutta islamilaisen lain ja perustuslain säännösten kanssa. Khomeini oli kaikkein ylin korkeasti oppinut uskonoppinut, marja’-i taqlíd, sekä valtiota hallitseva lainoppinut.
Sekularististen ryhmittymien ajatuksesta ponnistavat perustuslain artikla 6, jossa Iranin islamilaisen tasavallan valtiollisten asioiden hoidon sanotaan nojautuvan kansalaisten tahtoon. Artikloissa 19-42 taas luetellaan kansalaisten perusoikeudet, joista mainitaan iranilaisten keskinäinen tasa-arvo, vapaus perustaa poliittisia puolueita sekä lehdistön- ja kokoontumisvapaus (Pirseyedi 2002, 180). Demokraattisten ainesten vaikutukset Iranin perustuslaissa näkyvät myös perustuslakiin sisällytetyssä vallan kolmijako-opissa.
Shaahin syrjäyttämisen jälkeen alkoi, kuten vallankumousten jälkeen yleensä, valtakamppailu vallankumouksessa mukana olleiden konservatiivisten ja uudistusmielisten sekä erilaisten välissä olevien ryhmittymien välillä. Yhtäältä kiistat olivat islamin oppiin liittyviä, toisaalta poliittisia, kolmanneksi keskenään sekoittuvia, kuten islamilaisissa maissa yleensä tapahtuu.
Iranin entinen pääministeri ja demokratia-aktivisti Mehdi Bazargan on kuvannut osuvasti omasta näkökulmastaan Iranin poliittista kiistaa lentävässä lauseessaan:
"Suurin uhka islamille Iranin vallankumouksen jälkeen on ollut Iranin islamilaisen tasavallan johto."
Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan monet ajatollat eivät koskaan taipuneet siihen, että Khomeini olisi ollut Iranin ainoa marja´. Esimerkiksi arvostettu ajatolla Shari´at Madárí ei koskaan tunnustanut Khomeinia, vaikka hän oli itse vuonna 1963 ollut ensimmäinen ajatolla, joka oli julkisesti kutsunut Khomeinia ajatollaksi. Khomeinia kritisoitiin muun muassa siitä, että hänen teoriansa asetti oppineiston rooliin, jonka ei katsottu sille kuuluvan. 12-shiialaisuudessa islamilaisen yhteisön todellinen johtaja on Mahdi, eikä erehtyväinen ihminen voi omia poliittista johtajuutta Mahdin edustajuuden nimissä. Valtaosa oppineista on katsonut, ettei poliittinen toiminta ja vallankäyttö kuulu oppineiden toimenkuvaan. Lisäksi Khomeinin korostama sharian tulkitseminen islamilaisen yhteisön kulloistenkin tarpeiden mukaisesti oli huolestuttava tekijä vallankumouksen jälkeisessä räjähdysherkässä tilanteessa, jossa ei vielä ollut tarkkaa tietoa siitä, millaiseen suuntaan vallankumousta vietäisiin. Monet pelkäsivät, että intressiperustainen tulkintatapa voi johtaa tilanteeseen, jossa Khomeinin lähipiiristä koostuva vartijain neuvosto alkaa perustella uskonnon nimissä lähes mitä tahansa.
Pelot osoittautuivat todeksi islamilaisen vallankumouksen edetessä. Khomeinin johtamalle vartijainneuvostolle tuli prosessissa todella voimakas poliittinen rooli. Se alkoi shariaa verukkeenaan käyttäen vainota niitä ajatollia, joiden shariatulkinnat eivät olleet khomeinilaisten mieleen, ja toiseksi islamilaisen vallankumouksen sekulaarimmat suuntauksen kannattajat alkoivat jatkuvasti löytää itsensä vankilasta tai autuaammilta metsästysmailta.
Vartijainneuvoston blokki onnistui syrjäyttämään Iranin ensimmäisen presidentin, islamilais-vasemmistolaisen Abol-Hasan Bani Sadrin, jonka jälkeen vartijainneuvosto käytännössä pääsi – perustuslain ja monien oppineiden mielestä myös islamin lain vastaisesti – käsiksi myös toimeenpanovaltaan Iranissa.
Vartijainneuvoston painostuksella vuoden 1967 perhelaki peruutettiin, ja kohta oltiin myös sodassa Irakin kanssa. Irakin diktaattori Saddam Hussein oli tulkinnut islamilaisen vallankumouksen ja sen jälkeisen sekasorron siten, että Iran olisi sotilaallisesti puolustuskyvytön. Hän ajatteli että Iranin öljykentät voisi saada pienellä sotilaallisella ponnistuksella Irakin haltuun.
Saddamin suunnitelmat menivät pieleen. Iran puolustautui, ja maat sotivat keskenään kahdeksan vuotta. Voi vain kuvitella, millaiset äänenpainot saavat jalansijaa propagandassa sota-aikana, varsinkin kun Saddam Husseinin Irak oli luonteeltaan Irania huomattavasti sekularistisemman arabinationalismin ilmentymä. Iranin vartijainneuvostolle ja konservatiiviblokille Irakin hyökkäys antoi verukkeen hiljentää uudistusmielisiä ja kääntää islamilainen vallankumous konservatiiviseen suuntaan. Iranin vanhoillistumiskehitys nopeutuikin 80-luvun alkuvuosina. Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan islamilainen vallankumous olisi rauhoittunut paljon nopeammin, jos Iran olisi päässyt kehittymään rauhassa. Kahdeksan vuotta kestäneessä sodassa Irak esitettiin saatanan voimaksi, jonka pyrkimyksenä on estää islamin voittokulku. Oman maan sekulaarisuuntaukset saatiin tehokkaasti eliminoitua leimaamalla heidät Irakin vakoojiksi. Uudistusmielistä oppineistoa murhattiin ja melkoinen määrä iranilaisia joutui maanpakoon.
Kaikesta huolimatta monet khomeinilaisiin kriittisesti suhtautuneet ajatollat säilyivät arvostettuina ja hengissä. Irakin sodan päättyminen ja ajatolla Khomeinin kuolema 1989 synnytti tällöin uudenlaisen ongelman. Khomeinin kuoltua maan arvostetuimmat ajatollat olivat vartijainneuvostolle aivan liian maltillisia. Khomeinin manttelinperijäksi alun perin ajateltu ajatolla Muntazerí oli jo Khomeinin eläessä riitautunut tämän kanssa maltillisuutensa takia ja joutunut kotiarestiin. Myös ajatolla Rúhání sekä ajatolla Azeri Qummí olivat myös aivan liian uudistusmielisiä. Jyrkän linjan konservatiivit yrittivät saada ylimmäksi marja’iksi Ali Khamenein, vaikka häntä ei edes yleisesti tunnustettu ajatollaksi. Tunnetusti Khamenei kuitenkin saatiin riittävän poliittisen pelin ja lukuisten myttyyn menneiden yritysten jälkeen marja’in asemaan siten, että Khomeinin rakennelma valtion johtavan lainoppineen aseman ja marja’in sulauttamisesta hajautettiin. Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan Khamenei on omille kannattajilleen marja’, mutta marja’ina hän ei nouse toisten marja’ien yläpuolelle. Tämä järjestely ja pelaaminen vahvisti konservatiivien asemaa, mutta piti myös jatkuvat kiistat mahdollisina ja aika ajoin myös näkyvinä.
Joka tapauksessa konservatiivinen Khamenei on tälläkin hetkellä kiistaton uskonnollinen johtaja, joka valitsee vastaisuudessakin vaikutusvaltaiseen vartijainneuvostoon kuusi uskonnollista oppinutta, luultavasti oman lähipiirinsä suositusten mukaisesti. Tämä tosiseikka tulee asettamaan Iranin demokratisoitumisen aikataululle valitettavan tiukat, hidastavat reunaehdot. Kun ylintä marja'aa seuraavan kerran valitaan, täytyy toivoa että maltilliset voimat saavat vartijainneuvostossa enemmistön haltuunsa. Maltillinen uskonnollinen johtaja saattaisi vaikutusvallallaan saada myös kivitystuomioasiassa Iranin enemistön ja Iivi Masson toivomaa edistystä.
1997 vartijainneuvoston harmiksi selvästi uudistusmielinen Mohammed Khatami valittiin demokraattisissa, Iranin perustuslain mukaisissa ja maan oppineiston tulkinnan mukaisissa vaaleissa Iranin presidentiksi. Khatamin uudistuspyrkimykset voidaan rajoittuneesta näkövinkkelistä nähdä ”länsimaisina” ja epäislamilaisina, mutta tosiasia on, että Iranin uudistusmielisten joukossa on korkea-arvoisia shiialaisia oppineita sekä Khatamin aikaan hallituksen ministereitä. Myös itse Khatami on mujtahid, jolla on opillinen pätevyys laatia itsenäinen mielipide lainopillisista kysymyksistä.
Iranin konservatiivien ja uudistusmielisten valtakamppailu kärjistyi Khatamin presidenttikauden aikana. Joku saattaa vielä muistaa, että kiistan aikana hallituksen uudistusmielisiä ministereitä uhkailtiin, pahoinpideltiin ja jopa murhattiin. Konservatiivien hallussaan pitämällä turvallisuuskoneistolla oli mahdollisuus laittaa Teheranin suosittu kaupunginjohtaja Gholam-Hosein Karbaschi 1998 viideksi vuodeksi vankilaan, ja häneltä kiellettiin poliittinen toiminta 20 vuodeksi. Loppuvuodesta 1998 Iranin tiedusteluministeriön virkailijoista koostunut ryhmä murhasi neljä yhteiskunnallisten uudistusten puolesta puhunutta iranilaista kirjailijaa ja lehtimiestä. Myöhemmin on käynyt ilmi, että kovan linjan konservatiivit suunnittelivat myös itse presidentti Khatamin surmaamista. Tällaisilla teoilla ei voi minkäänlaisen shariatulkinnan nojalla olla minkäänlaista uskonnollista siunausta. Toisen muslimin surmaaminen, varsinkin uskonnollisen oppineen surmaaminen, on pahimpia mahdollisia rikoksia myös tiukimmissa shariatulkinnoissa. Eino Poutiaisen mainitsema”pelin polliitiikka” sekä machiavelliläinen juonittelu näyttäisi yhdistävän kaikkia maailman maita, ja tässä pelissä käytetään myös uskontoa hyväksi.
Samalla täytyy muistaa, että Khatamin aikana Iran myös rauhoittui varsin paljon. Kun maalla on takanaan pitkä siirtomaaimperiumin historia, Shaahin diktatuuri ja kahdeksanvuotinen sota Irakin kanssa, ei ole ihme että 90-luvun alku oli melkoista reaalipolitiikan ja talouteen keskittyvän jälleenrakennuspolitiikan aikaa. 90-luvun loppupuolella kansainvälisen tilanteen rauhoituttua oli mahdollista keskittyä myös sosiaalisiin uudistuksiin. Shariasta huolimatta iranilaiset ovat "maallistuneet" merkittävästi, mikä näkyy varsinkin Teheranin katukuvassa sekä maan opiskelijoiden ja nuorten internetisöitymisessä.
Kun Pierre Bourdieu vietti aikaa Algeriassa, hän havaitsi, että ihmiset eivät koskaan passiivisesti alistu kulttuurin heille määrittelemään sosiaaliseen asemaan, elämäntapaan tai tyyliin, vaan käyttävät merkitysrakenteita hyväkseen määritelläkseen oman identiteettinsä itselleen mahdollisimman myönteisesti. Iranissa tämä tarkoittaa moninaista arkea, vaikka paikoin säännöt ovatkin tiukat.
Toisaalta Bourdieun huomio tarkoittaa myös sitä, että establishment ja valta-aseman haltijat pyrkivät käyttämään kaiken symbolisen pääomansa oikeuttaakseen asemansa ja saadakseen muut toimimaan tahtonsa mukaan. Valtaa käyttävät uskonnolliset johtajat pyrkivät tarkoitushakuisilla tulkinnoilla peittämään oman toimintansa epäilyttävyyden.
Fatwat ovat tästä hyviä esimerkkejä. Periaatteessa fatwa on aina vastaus esitettyyn uskontoa koskevaan kysymykseen, mutta esimerkiksi valtiollisissa asioissa vaikuttamaan pyrkineet oppineet ovat usein ”tilanneet” kannattajiltaan kysymyksen voidakseen lausua siihen liittyvän mielipiteensä. Samoin valtiovalta on käyttänyt fatwaa pyrkiessään saamaan laillista arvovaltaa jollekin päätökselleen. Esimerkiksi ensimmäisen maailmasodan aikana osmanihallitus tilasi oppineilta fatwan, joka velvoitti kaikki muslimit, myös Englannin ja Ranskan kansalaiset, taistelemaan ympärysvaltojen joukkoja vastaan Turkin ja sen liittolaisten Saksan ja Itävalta-Unkarin puolesta. Saudi-Arabiassa naisilta kielletään auton ajaminen koraanin lauseen pohjalta. Lähi-itä on kieltämättä ollut sivistyksen kehto koraanin syntyaikoihin, mutta profeetta Muhammedin mielipiteet autoista lienevät kuitenkin hupsutusta.
Islam oppina on äärimmäisen mielenkiintoinen juuri sen takia, ettei siinä ole samanlaista ”kirkkoa” ja virkajärjestelmää kuin kristinuskossa. Tämä mahdollistaa myös Iranissa jatkuvan valtakamppailun sharian soveltamisen suhteen, ja periaatteessa myös demokratisoitumisen. On tosin muistettava, että naapurimaihin verrattuna, Intia ja Kiina mukaanlukien, Iran on myös de facto demokratisoitunut.
Sananvapaus on taattu Iranin perustuslaissakin. Se, että bloggaajia pidätetään ja vainotaan ei johdu millään tavoin islamista, vaan vartijainneuvoston pyrkimyksestä turvata valta-asemansa. Perustelen tätä väitettä sillä, että perustuslaki on vartijainneuvoston statuksellaan siunaama. Kun he rikkovat perustuslakia, he rikkovat omia sääntöjään. Tämä ei ole mitenkään harvinaista. Jos ollaan johdonmukaisia, asia on toki otettava huomioon Suomenkin ulkomaalaispolitiikassa: joko pakolaiskiintiötä on laajennettava tai Iranista tuleville on myönnettävä turvapaikka nykyistä useammin.
Sharian suhteen on vielä muistettava, että se ei ole perinteisessä muodossaan täydellisesti käytössä missään maailman maassa. Iran, Saudi-Arabia ja Pakistan soveltavat sitä lainsäädännössään varsin laajalti, mutta niissäkin sitä täydennetään parlamentin säätämillä laeilla (Pakistan ja Iran) tai kuninkaan antamilla hallintomääräyksillä (Saudi-Arabia). Vaikka sharia olisikin käytössä, sen pohjalta tehdyt tulkinnat ja opilliset mielipiteet eli fatwat vaihtelevat paljon, kuten toivottavasti shiialaisen Iranin kohdalla on jo käynyt ilmi. Sharia ei ole mikään yksi lakikirja, vaan sen perustan muodostaa Koraani ja äärimmäisen laaja hadith-korpus. Haditheja ja koraania tutkimalla muodostetaan opillinen mielipide eli fatwa.
Jaakko Hämeen-Anttila kirjoittaa Islamin käsikirjassa seuraavalla tavalla:
”(sunnalaisuudessa) Koulukunnat säätelevät nimenomaan lain tulkintaa: islamilainen lainoppinut (faqíh) ei voi muodostaa omaa mielipidettään yksinomaan Koraanin ja sunnan perusteella, vaan hänen on otettava oman koulukuntansa perinne huomioon mielipidettään muodostaessaan. Oppineen muodostama lainopillinen mielipide ilmaistaan fatwán muodossa. Fatwá tarkoittaa siis lainopillista mielipidettä mistä tahansa kysymyksestä, jonka joku uskova on esittänyt oppineelle”
”Yhteisö tai maallinen valta on perinteisesti huolehtinut fatwán toimeenpanemisesta, mutta hyvin usein fatwát on jätetty huomiotta, ja uskonoppineen lausuma on jäänyt hänen henkilökohtaiseksi mielipiteekseen. Koska tässäkin kohdassa islamilta puuttuu virkahierarkia – toinen asia on se, että valtiollisesti näitä virkoja on pyritty hierarkisoimaan – eri muftít voivat antaa keskenään ristiriitaisia tulkintoja laista, jolloin uskoville jää vapaus valita, mitä tulkintaa he noudattavat.”
”Shiialaisuudessa on vahvemmin korostettu yksittäisen, pätevän oppineen omaa kykyä laatia itsenäinen mielipide lainopillisista kysymyksistä islamin peruslähteiden nojalla. Tämän pätevyyden omaavaa henkilöä kutsutaan mujtahidiksi ja oman mielipiteen muodostamista ijtihádiksi. Silti myös shiialaisuudessa lakitieteellisellä perinteellä on hyvin suuri arvo.”
”Koska fatwá on yksittäisen oppineen lausuma, lähteisiin perustuva lainopillinen mielipide, sitä ei varsinaisesti voi kumota. Sen kanssa ristiriitaisia fatwoja voidaan antaa. Esimerkiksi Salman Rushdien kuuluisassa tapauksessa annettiin hyvin arvovaltaisilta tahoilta useita fatwoja, jotka olivat ristiriidassa ajatolla Khomeinin fatwan kanssa. Samoin yksittäinen oppinut voi – yhä edelleen samojen lähteiden perusteella – antaa aiemman fatwansa kanssa ristiriitaisen fatwan, mutta edes tämä ei suoranaisesti kumoa hänen aiempaa fatwaansa: uskovalle jää periaatteessa mahdollisuus noudattaa aiempaa fatwaa”.
Iran on yhä kaikin puolin epädemokraattinen maa ja menossa pahempaan suuntaan Mahmoud Ahmadinejadin aikana, mutta myös toisenlainen suunta on mahdollinen riippumatta siitä, mitä koraanissa lukee. Jos tilanne Iranin ympärysmaissa rauhoittuu, kun ydinasekiista hellittyy ja kun Iran tasaisesti liberalisoituu kuten se on jo vuosikaudet liberalisoitunut, todellinen Iranin demokraattinen islamilainen reformi on mahdollinen. Voi tulla maltillisia fatwoja. Täytyy muistaa että fundamentalismistaan huolimatta myös Ahmadinejad on ajanut läpi uudistuksia, jotka ovat luonteeltaan "khatamilaisia". Esimerkiksi vuonna 2006 naiset pääsivät jalkapallokatsomoihin ja myös kentille ensimmäistä kertaa sitten 80-luvun alkuvuosien, jolloin futiksen hupi heiltä kiellettiin.
Sharia-lain monitulkintaisuus on sitä laajalti soveltavassa Iranissakin tarkoittanut sitä, että maan naisväestö on Aasian keskitasoon verrattuna huomattavan hyvin koulutettua. Iranin yliopisto-opiskelijoista 60 % on naisia, naisten näkyvyys yhteiskunnassa on hyvä, ja naisia on hallinnon lähes ylimmillä portailla, 2000-luvulla myös varapresidenttiä myöten. Samalla täytyy muistaa, että islamilaisen vallankumouksen perinnettä omiin poliittisiin päämääriinsä käyttävä vartijainneuvosto on tehokkaasti pystynyt estämään uudistusmielisten pyrkimykset, jonka vuoksi naisten oikeuksien puolesta kamppailu ei tule menettämään koskaan ajankohtaisuuttaan. Maltillisten voimien laaja kansansuosio on kuitenkin estänyt konservatiiveja viemästä Irania kohti totaalista teokratiaa.
Tämänhetkinen heikko ihmisoikeustilanne selviää varsin hyvin mistä tahansa Amnestyn tai Human Rights Watchin raportista. Lisäksi Mahmoud Ahmadinejadin propagandakoneiston on suhteellisen helppo saada uudistusmielinen toiminta näyttämään USA:n ja Israelin salaliitolta. Yhdysvaltain varomaton sotilaallinen toiminta kääntää helposti myös maltillisesti ajattelevia Ahmadinejadin kannattajiksi. Mitä enemmän kalistellaan aseita ydinkiistassa ja mitä enemmän alueella töppäillään Abu Ghraib- ja rendition- skandaalien kanssa, sitä vaikeampaa demokratian ihanteita on juurruttaa alueella olevien poliittisten toimijoiden voimavaraksi.
Kivitystuomiot ovat vakava ihmisoikeusrikos, jota monet iranilaiset ihmisoikeusaktivistit kritisoivat. Jokaista kivitystuomiota täytyy vastustaa, ja vastustamisessa päästään parhaiten päämääriin, jos vastustamisen tekevät iranilaiset itse, toki kaikkien maailman ihmisten tukemina.
Islam ja ihmisoikeudet ovat – tiettyyn rajaan asti - sovitettavissa yhteen, ja näin tehdään muun muassa Iranissa sekä sekulaarimpien suuntausten että maltillisten oppineiden keskuudessa. Se, että tietyissä maissa tiukka sharia-tulkinta on saanut hegemonisen aseman ei tarkoita, etteikö sitä voisi tulkita toisin ja etteivätkö sunnalaiset imaamit tai shiialaiset oppineet olisi aina tehneet niin. Uudistuksia ajanut Iranin ex-presidentti Khatami on korkea-arvoinen uskonnollinen oppinut, Ahmadinejad taas ei.
Maan demokratisoituminen ja sekularisoituminen ovat kaksi eri asiaa. Sekularisoituminen ei välttämättä tarkoita demokratisoitumista, kuten Etelä-Amerikassa nähtiin vielä pitkälle 80-luvulla. Oikeusvaltio, hyvinvointivaltio ja nykyinen parlamentaarinen demokratia ovat historiallisesti varsin ainutlaatuisia ilmiöitä myös Euroopassa. Osoittaa melko kokonaisvaltaista suhteellisuudentajun ja historiantiedon puutetta, jos Marokon tai Iranin demokratiakehitys nollataan sanomalla että maissa on vieläkin ongelmia näinkin pitkän konfliktien kauden ja kylmän sodan jälkeen.
Varmasti maissa on ongelmia ja tulee olemaan, kuten Euroopassakin on ollut melko pahoja ongelmia vielä 90-ja 2000-luvulla. Serbit toteuttivat vapauksiaan pommittamalla Sarajevon tuusannuuskaksi ja Venäjä tuo rauhaa ja demokratiaa Tsetseniaan systemaattisella väestöön kohdistuvalla terrorilla.
Ijtihadia eivät tee vain yksittäiset ayaanhirsialit ja irshadmanjit, jotka eivät valitettavasti saa ääntään kuuluviin haluamallaan tavalla kuin vain maltillisten ja sekularisoituneiden muslimien keskuudessa. Ihmisoikeusuudistuksia on pyrkinyt tekemään myös Iranin presidenttinä 1997-2005 toiminut uskonoppinut Mohammed Khatami.
On selvää, että tällä hetkellä maailman muslimien keskuudessa on huomattavan laajaa halukkuutta viedä islamilaista reformia toiseen suuntaan kuin mihin Iranin maltilliset voimat ovat kyseistä maata viemässä. Ehkä juuri televisiosta tulevat kuvakohut ovat nostaneet myös vapaa-ajattelijat ja Iivi Masson kaltaiset harrastelijat takajaloilleen.
Täytyy kuitenkin muistaa, että maailmassa on yli miljardi muslimia. Näistä vain pieni osa pyrkii muuttamaan vallitsevaa järjestystä. Tästäkin muuttamishaluisesta joukosta vain pienet vähemmistöryhmät ovat ottaneet toiminnassaan keinovalikoimakseen avoimen tai maanalaisen jihadin, väkivallan ja terrorismin. Nämä ryhmät ovat rinnastettavissa Baader-Meinhofiin, ETA:aan, Real IRA:han, skinhead- liikkeeseen ja Hell’s Angelsiin, ja niihin on myös suhtauduttava täysin samoin keinoin kuin edellä mainittuihin länsimaita kokonaisvaltaisesti kuvastaviin poliittisiin liikkeisiin on suhtauduttu.
Suurin osa niistä ihmisistä, jotka pyrkivät muuttamaan maailmaa islamilaisempaan suuntaan, pyrkii saavuttamaan tavoitteensa rauhanomaisen da´wan keinoin. Vastustan yksiselitteisesti sharia-lain käyttöönottoa sekä Euroopassa että muualla maailmassa. En voi myöskään sananvapauden nimissä lähteä estämään jonkun Suomen islamilaisen puolueen vapautta esittää idioottimaisia vaatimuksiaan, koska rauhanomainen, avoin da´wa on periaatteessa sitä sananvapautta, mitä vapaa-ajattelijatkin haluavat. Päämäärät saattavat olla ristiriidassa vaikkapa Euroopan ihmisoikeussopimuksen periaatteiden kanssa, mutta niin ne ovat oikeistopopulistisillakin puolueilla.
Kun siedän Frederikin, Juha Miedon, Timo Soinin ja Päivi Räsäsen, on minun siedettävä myös niitä ”kaapu-ukkoja” niin pitkään, kun he käyttävät sanan voimaa rikoslain määrittämien reunaehtojen puitteissa. Jos puukot alkavat heilua tai kiihottamista kansanryhmää vastaan tapahtuu, on kyse yksinkertaisesti poliisiasiasta.
Pasi Saukkonen muistuttaa, että radikalismia voidaan pitää myös edellytyksenä demokratian elinvoimaisuuden säilymiselle ja kansanvallan arvoa koskevan tietoisuuden ylläpitämiselle.
”Järjestelmää, jota ei koskaan kyseenalaisteta ja jonka puolustajat eivät joudu koskaan perusteellisesti vastaamaan siihen kohdistuvaan kritiikkiin, kohtaa politiikan imploosion tai ”lässähtämisen” uhka. Se saattaa tehdä demokraattisista instituutioista pelkät kansanvaltaiset kuoret, joilla ei ole toimivan keskustelevan demokratian sisältöä” (Saukkonen 2007, 254)
Kun erilaiset yhteiskunnalliset liikkeet esittävät yhteiskuntaa koskevia vaatimuksia, vaatimuksiin on reagoitava ja kiistakapuloita on pyöriteltävä mahdollisimman maltillisesti ja rauhanomaisesti. Koko islamin leimaaminen monoliittiseksi naistenkivittämisuskonnoksi kertoo enemmän leimaajasta kuin islamista. Marja Tiilikaisen Arjen Islam-kirjassa siteerataan hyvin kymmeniä eri tutkimuksia, joissa osoitetaan hyvin, kuinka ihmisen uskonnollinen identifioituminen voi muuttaa muotoaan uudessa maassa. Toisaalta, kuten on nähty, myös vanhassa maassa, sellaisessa kuin Iran, on tapahtunut merkittävää yhteiskunnallista kehittymistä 90-luvun lopun jälkeen, vaikka ihmiset pysyisivätkin islaminuskoisina. Tätä tapahtuu, vaikka naapurimaissa on jatkuva häkä päällä ja ydinkiista jännittää suurvaltasuhteita.
Suoraviivainen radikaalien liikkeiden vastainen, erotteluihin kykenemätön toiminta on yleensä ajanut maltillistenkin suuntauksien kannattajia väkivaltaan, kun keskustelukeinot ovat loppuneet. Näin on käynyt ziljoona kertaa Euroopan historiassa, ja pelkään pahoin että näin tulee käymään myös tulevaisuudessa.
Tilannetta ei paranneta seikkaperäisillä seminaareilla, joissa kansalle propagoidaan kalvosulkeisilla sitä samaa vanhaa orientalistista islam-kuvaa mitä joka puolella on aina toistettu. On hupsua, että Vapaa-ajattelijat, Iivi Masso ja Juha K. Niemelä haluavat ”keskustelua”, mutta osoittavat huomattavan suurta haluttomuutta lähteä Tieteiden talon prameista saleista Itäkeskukseen, Rastilaan ja Kontulaan kohtaamaan oikeita islamia tunnustavia ihmisiä. Tämä olisi todella helppoa, koska Pakolaisavulla, Punaisella Ristillä ja lukuisilla muilla järjestöillä on vaikka kuinka paljon toimintaa, jossa voi tavata toisin ajattelevia ihmisiä ja käydä heidän kanssaan keskustelua sopivissa puitteissa.
Iivi Masson kalvosulkeisista jäi vain sellainen mielikuva, että hän tuntee harvinaisen huonosti islamilaista teologiaa, hieman huonommin islamilaisen poliittisen liikehdinnän välisiä eroja ja järkyttävän huonosti yksittäisten maiden poliittista ja sosiaalista historiaa ja nykytilannetta.
Niinpä jatkossa lienee syytä käydä kunnollisissa tilaisuuksissa, joiden heitot eivät jää mielikuvien varaan ja lukea sellaisia kirjoja, joissa kunnolla eritellään uskonnon, yksityisen ja politiikan suhdetta.
Sekä arjen islamin että poliittisen islamin tutkimusta on tehty jo vuosikymmeniä, ja vuosituhannen paremmalla puolella aiheesta on tehty myös hyviä suomenkielisiä yleisesityksiä. Näitä ovat
Jaakko Hämeen-Anttila: Islamin käsikirja (Otava 2005)
Marja Tiilikainen: Arjen Islam (Vastapaino 2003)
Aini Linjakumpu: Poliittinen Islam (Like 1999)
Kouros, Kristiina & Villa, Susan (toim.): Ihmisoikeudet ja Islam (Like 2004)
Juusola, Hannu & Huuhtanen, Heidi (toim.): Uskonto ja politiikka Lähi-idässä (Gaudeamus 2002)
