Nuorbenjargaa ja Säkylää

"Elimäen kootut tarkoitukset" on hauska kirja, jossa erilaisten paikkakuntien nimistä on johdettu arkikäyttöön sopivia sanoja. Esimerkiksi "bosnia" on verbi, jolla tarkoitetaan vähäpätöisten tarvikkeiden kuten hotellisaippuan ja baarin lasinalusten varastamista. Lapissa sijaitseva Nuorbenjarga puolestaan määritellään seuraavalla tavalla:

”Nuorbenjarga. Yhteiskuntaa jäytäviä ’brezhneviläisiä rakenteita’ koskeva puhe, jonka innostunut sävy kumpuaa ajatuksesta että sillä on merkittäviä vastustajia, vaikka päättäjät ja koko lehdistö ovat samalla kannalla.”

Nuorbenjarga- sanassa on kolme osaa, jotka tekevät termistä osuvan: nuor, ben ja jarga. Nuor viittaa nuorsuomalaiseen puolueeseen, jonka toiminta lakkasi sen johtohahmon Risto EJ Penttilän mukaan siksi, ettei puolueelle ollut enää tarvetta. Kun sosialidemokraattinenkin puolue ajoi menestyksekkäästi varallisuusveron poistamista sekä pääomaveron alentamista, oli yhteiskunta muuttunut niin uusliberalistiseksi kuin nuorsuomalainen puolue oli toivonut. Ben taas viittaa Ben Zyskowicziin, joka lienee yksi kuuluisimmista erityisesti työllisyysasioihin keskittyvistä nuorbenjargan harrastajista. Jarga taas tarkoittaa ymmärrettävästi jargonia.

Kehitän nyt nuorbenjarga-sanan rinnalle toisen paikkakunnasta johdetun sanan. Kyseessä on Säkylä. En muista oliko säkylä jo määritelty Elimäen kootuissa tarkoituksissa, mutta nyt määrittelen sen uudestaan:

”Säkylä. Muutosta ja innovaatioiden tärkeyttä koskeva puhe, johon kuuluvat fläppitaulu, powerpoint-esitys sekä se, että puhuja ei meinaa pysyä nahoissaan. Säkylä saa kuuntelijan yleensä ymmärtämään ainoastaan sen, että puhuja ei tiedä mistä puhuu.”

Innovoin säkylän, koska olen havainnut että yleensä säkylä ja nuorbenjarga kulkevat ihmisten puheenparsissa vuorotellen. Säkylä tulee ensin, jolloin esitellään innovaatio joka parantaa työviihtyvyyttä, kilpailukykyä sekä ihmistenvälistä ymmärrystä. Yleensä kuulija huomaa varsin pian, että esitelty innovaatio vaikuttaa työviihtyvyyteen ja ihmistenväliseen ymmärrykseen kuin alailmakehän ydinkoe säteilyturvallisuuteen. Kun kuulija esittää kyseenalaistavan kommentin, säkylää suoltava innovaattori kääntää puheensa nuorbenjarga-vaihteelle.

Nuorbenjarga-vaiheessa puhuja kertoo kaikkien hyväksymistä asioista kuten laadukkuudesta, vaikuttavuudesta, työelämälähtöisyydestä, sovellettavuudesta ja kymmenestä muusta hyvästä asiasta, jotka nuorbenjargaajan mielestä liittyvät innovaatioon. Nuorbenjargaa kritisoiva muuttuu nuorbenjargan harjoittajan puheessa "brezhneviläisten rakenteiden" edustajaksi, joka vastustaa laatua ja vaikuttavuutta, vaikka ei ole niitä koskaan vastustanut.

Kun nuorbenjargaa ilmaantuu yliopistoyhteydessä, tyypillisiä nuorbenjargoitsijan olkinukkeja ovat ”akateemisen maailman norsunluutorni”, ”käytännön asioista vieraantuneet teoreetikot” tai ”vanhoihin tutkimusmenetelmiin jämähtänyt laitoksen henkilökunta”, jotka vaikeuttavat säkylämäisin kääntein esitellyn innovaation toteuttamista, koska eivät kerran kaavoihin kangistuttuaan ”ymmärrä sopeutua muutokseen”.

Nuorbenjargaaja on puolestaan yksinäinen vaikuttavuuden, laadunparantamisen ja sovellettavuuden säkyläläinen esitaistelija. Kaikki säkyläinnovaatioon kohdistuva kritiikki on kaavoihin kangistuneiden brezhneviläisten jäpäköyrien ”muutosvastarintaa” riippumatta siitä, kuinka aiheellista ja analyyttistä säkylään kohdistuva kritiikki on.

Omalla laitoksellamme nuorbenjarga ja säkylä ovat näkyneet siten, että sangen yllättävät tahot haluaisivat nähdä perusopetusta ja –tutkimusta tekevän yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksen entistä voimakkaammin ”kaupallisesti hyödynnettävien innovaatioiden tuottamisen” paikkana. Tekesin määritelmän mukaan innovaatio tarkoittaa ”kaupallisesti tai yhteiskunnallisesti uudella tavalla hyödynnettyä tietoa ja osaamista”. Lisäksi ”pelkkä tutkimustulos ei ole siis innovaatio ellei sitä pystytä taloudellisesti hyödyntämään.”

Yhteiskuntatieteet ovat omastakin mielestäni oiva sosiaalisten innovaatioiden tuottamisen väylä. En näe myöskään mitään pahaa siinä, jos tutkimustulokset ovat kaupallisesti hyödynnettävissä. Luulen, että omatkin prosessissa olevat maahanmuuttopoliittiset rävellykseni ovat muokattavissa kaupallisiksi tai julkisella sektorilla hyödynnettäviksi ”innovaatioiksi”. Innovaatioiden keksiminen sopii yhteiskuntatieteellisen tutkimukseen kuin nenä naamaan silloin, kun tutkimusaiheena on jokin sellainen alue, jolla innovaatioita voi tehdä. Tältä osinhan yhteiskuntatieteet ovat edelläkävijöitä: alalla on lukuisia eri sektoritutkimukseen keskittyviä organisaatioita, jotka antavat julkiselle vallalle tieteelliseen tietoon perustuvaa asiantuntija- ja koulutuspalveluja sekä Tekesin toivomaa ”tietopohjaa yhteiskunnan kehittämiseksi”. Sektoritutkimuslaitoksia on todella paljon, muutamia mainitakseni Työterveyslaitos, Väestöliitto, Stakes, VTT, RUSE, Tilastokeskus…

Sen sijaan on harvinaisen lyhytkatseista hömmelöintiä olettaa, että kaiken yhteiskuntatieteen tulisi toimia sektoritutkimuksena. Innovaationuorbenjargan mukaan koko yhteiskuntatieteellisen tieteenalan teoriaa, toimintaa, tutkintovaatimuksia ja metodiikan laatua pitäisi arvioida sen mukaan, kuinka hyvin niiden avulla saadaan "käytännön" sovelluksia. Jo perusopinnoissa pitäisi jättää taakse kaikki liian monimutkaiselta ja turhalta tuntuva sonta, kuten ne Weberit ja Derridat, ja opiskelijat pitäisi panna lukemaan kirjallisuutta ”muutokseen sopeutumisesta” ja "ongelmanratkaisusta".

Innovaationuorbenjargassa on ongelmallista se, että vaikka siinä kiven kovaan väitetään että ”vastakkainasettelujen aika on ohi”, siinä nimenomaan korostetaan teorian ja käytännön vastakkainasettelua ja muun kuin yhteiskunnallisen sektoritutkimuksen yhteiskunnallista hyödyttömyyttä.

Tällöin ei huomata, kuinka hienolla tavalla Weberin, Foucault’n, Derridan ja Bourdieun ja kumppanien teoriat antavat uusia ja ”innovatiivisia” välineitä tarkastella yhteiskuntaa sekä ihmiselämää jos niitä vertaa johtamistaidon "muutosta" koskevaan hevonpaskabingokirjallisuuteen. On hupsua kun ei nähdä kuinka hienosti alussa kummalliselta tuntuva teoria voi avautuessaan tukea käytännöllistä havainnointia ja ongelmanratkaisua.

Innovaationuorbenjargaajat eivät myöskään ymmärrä, että monipuolinen teoriaosaaminen ei ole innovoinnin este vaan edellytys. Ilman kunnollista ulkoisista vaatimuksista riippumatonta tietopohjan kartuttamista ei myöskään innovaatiotoiminnasta tule mitään.

Lintu rakentaa pesän useimmiten sinne, missä voi pesiä ja munailla rauhassa. Kauneinkaan linnunpönttö ei kiinnosta, jos munimispuuhia seuraa lähietäisyydeltä kolmekymmentä muninnan arvioijaa, jotka vievät pöntön pois jos lintu ei käytä muninta-aikaa tehokkaasti muun muassa muninta-ajan seurantalomakkeen täyttämiseen. Samalla tavoin innovaatio syntyy siellä missä on parhaat, rauhalliset innovaation rakentamisen edellytykset. Paineiden, ajanpuutteen ja rahoitushuolten keskellä ei synny kun vain stressiä.

Yhteiskuntatieteiden opiskelijoiden ei kannata syyttää Max Weberiä siitä, että oma yhteiskunnallinen substanssiosaaminen ei kasva eikä oman alan näkökulmat ja sovelluskyky nouse. Syy ei ole luetussa tenttikirjassa, vaan yliopiston resursseissa. On selvää että pelkillä kirjatenteillä ei pääse kiinni omiin mielenkiinnon kohteisiin eikä tietopohjaa soveltamaan. Oheen tarvitaan syventäviä ja soveltavia kursseja, joissa käydään läpi metodiikkaa ruohonjuuritasolla, seuraten ihmisten elämää. Tämän ymmärtää professorikin.

Monet yhteiskuntatieteiden laitokset ovat tällä hetkellä tilanteessa, jossa virkojen määrä on pysynyt samana tai laskenut kymmenessä vuodessa, vaikka niiden tuottavuus (valmistuneet tohtorit ja maisterit) on paikoin kaksin- tai nelinkertaistunut, samoin kuin sisään otettavien opiskelijoiden määrä. Opiskelijoita on toisin sanoen kerrassaan hirmuisesti verrattuna tarjolla olevaan henkilökuntaan. Ylikuormittuneella henkilökunnalla on opetusvelvollisuutensa lisäksi myös muita velvollisuuksia yhä enemmän. Yksi hauskimmista uusista ”hyvistä käytännöistä” lienee oman työajan seurantalomakkeen pakollinen täyttäminen 15 minuutin tarkkuudella.

Tällaisessa tilanteessa kirjatenttien oheen tarvittavaa aktiivista pienryhmäopetusta voidaan järjestää vain rajallisesti, ja kurssitarjottimet täytetään kirjatentein. Kirjatenttien ylisuuri määrä ei ole mikään hyväksytty opetusfilosofia, vaan käytännön ajanpuutteesta seuraava pakko.

Motivoitunut opiskelija pystyy tulemaan osaajaksi kirjatenteinkin, mutta tätä ei voi asettaa oletukseksi, koska tällöin opiskelijan täytyisi käyttää tuhottoman paljon aikaa omatoimiseen kontaktien ja oman erikoisalan lisätaitojen hankkimiseen. Kaikilla ei ole tähän mahdollisuuksia. Pienryhmäopetusta ja kunnollista osallistuvaa havainnointia pitäisi kerta kaikkiaan järjestää, koska muuten teoria jää kuuroksi. Yleensä tällaisten kurssien järjestämiseen on motivaatiota vain nuoremmilla, paatumattomilla ihmisillä jotka eivät ole kyynistyneet.

Joskus haaveilen siitä, että pääsisin koettelemaan onneani kurssin vetäjänä. Jos saan joskus opetusvelvollisuuden etnisyyden ja maahanmuuton sosiologian asioihin, jakaisin kurssini kahteen osaan. Ensin opiskelijat saisivat perehtyä keskeisiin alan teksteihin ja teorioihin. Teksteissä olisi alan klassikoita (Barth, Hall, Said, Bhabha, Kymlicka yms. yms.) ja suomalaisia sovelluksia (Saukkonen, Huttunen, Löytty, Rastas yms. yms.). Näistä olisi perinteistä lukupiiritoimintaa ja esitykset valituista teksteistä. Toiseksi pistäisin opiskelijat oppimis- ja havaintojaksolle maahanmuuttajanuorten läksykerhoon tai muuhun toimintaan, jossa heidän on pakko myös toimia, ja tästä tehtäisiin oppimispäiväkirja. Läksykerhossa tai vastaavassa olisi pakko käydä vähintään kaksi kertaa.

Kurssilla tehty esitys, oppimispäiväkirja sekä tentti muodostaisivat kurssin suorituksen. Jos kurssin jälkeen jokin opiskelija sanoisi, että ”tällä kurssilla opin, että maahanmuuttajien kulttuuri on semmonenjasemmonen ja suomalaisten semmonen”, niin määräisin opiskelijan nurkkaan seisomaan, jälki-istuntoon ja lukemaan kirjat

Edward Said: ”Orientalism”

Arja Jokinen, Laura Huttunen & Anna Kulmala (toim.): ”Puhua vastaan ja vaieta”

Pasi Saukkonen: ”Politiikka monikulttuurisessa yhteiskunnassa”

Umayya Abu-Hanna: ”Sinut”.

Jälkimmäinen kurssiin liittyvä asia oli vitsi, mutta nuo kirjat kannattaa silti lukea.

Olisin kova mutta lempeä opettaja.

Kun ihminen enkelöi

Ala-asteikäisenä olin varsin usein hyvä mies tai hyvä ihminen. Tämä ilmeni erityisesti käsityön tunneilla. Hyvä ihmisyys tuli esiin opettajan parahduksina ”voi hyvä laps” tai ”älä hyvä mies…”, kun ruuvipenkin puristuksissa olevat tekeleet höyläytyivät tottumattomissa käsissäni sekundaksi.

Kouluni oli pienen maaseutupaikkakunnan kyläkoulu, jossa aamut avattiin laulamalla virsiä urkuharmonin säestyksellä. Aamun aluksi luokkaryhmät kulkivat opettajien organisoimina pituusjärjestyksen mukaisten jonojen joukko-osastoina isoimpaan luokkaan, jossa päivänavaus pidettiin ja virret veisattiin. Presidenttien kuvat roikkuivat seinällä ja pidin virsien laulamisesta. Gospelhenkisten kouluvirsien sijaan vanhat kunnon sävellykset kuten virsi 577, ”Sun kätes herran voimakkaan”, olivat mieleisiä. Etenkin sen säkeistössä 6 oli asennetta! Se menee näin: ”sä siunaa mielet vakaiset/ja hurskaat työt ja aikehet/lyö maahan maansa pettäjät/tuo julki juonet ilkeät”.

Pikkukyläkoulumme kaikki lapset kuuluivat kirkkoon. Evankelis-luterilaisten lisäksi oli kourallinen ortodokseja, joille järjestettiin ortodoksista uskonnon opetusta. Koulun oppilaista varsin suuri osa oli vanhoillislestadiolaisia. Tämä näkyi siinä että luokkaretkivaroja varten pystyyn kyhätty koulun disko ei oikein tuottanut, koska muutoinkin vähäisen oppilasmäärän koulun lestadiolaiset eivät diskoon tulleet eivätkä näin myöskään rahojaan makeisiin ja pääsymaksuihin tuhlanneet. Joskus myös naljailimme lestadiolaisille television katsomisesta, mutta muilla tavoin ihmisten erilaiset uskonnolliset käsitykset eivät Salokylän ala-asteella näkyneet. Olennaisempia ja kaikkia yhdistäviä asioita olivat mopot ja niiden rassaaminen, tosin itselleni riitti pelkkä kyydissä olo. Viritetyn mopon kaasut haisivat hyvälle hiekkaisella tiellä. Keskustelua sekulaarista opetuksesta tai aamunavauksista ei ollut, koska ei ollut ketään kuka niiden perään olisi haikaillut.

Niinpä olin uskonnon tunneilla ja pidin niistä, ja se joskus näkyi. Jo yksitoistavuotiaana tiesin että aktiivinen osallistuminen tunnilla käsiteltäviin aiheisiin on lapionisku sosiaaliselle statukselle. Tämä on yksi niistä harvoista asioista joka yhdistää sekä ala-asteita, yläasteita, lukioita että yliopistoja. Tunneista jäi silti sen verran asioita takaraivoon (josta keräilin takaapäin lentäviä kuminpaloja alinomaa lukioon asti), etten niele enkä pure muutamia Jarkko Tontin Helsingin Sanomissa 30.12 esittämiä väitteitä siitä, että kirkko olisi ”ihmisyydelle” ulkoinen paikka.

Tontti kirjoittaa uskontoon liittyvistä asioista seuraavalla tavalla:

”Taidan haaveksia mahdottomasta, ihmiskunnan edistymisestä kohti vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa, sisaruudella ja onnella täydennettynä. Valtionkirkkojen pelko yhteiskunnallisen valta-asemansa menettämisestä on nimittäin turha. Tiedebarometri kertoo, että 2,1 miljoonaa suomalaista uskoo astrologiaan. 1,7 miljoonaa on vakuuttunut siitä, että telepatia on totta. 1, 8 miljoonaa suomalaista on sitä mieltä, että evoluutioteoria ei pidä paikkaansa tai ei ymmärrä sitä. Ei siis huolta, rakkaat muhkeapalkkaiset piispat ja muu kirkkokansa. Uskovaisten kova ydin on ja pysyy. Ihmisyyden yö ja jumalten juhlat jatkuvat.”

Olen toki eronnut kirkosta enkä koe yhteenkuuluvuuden tunnetta tähän arvoyhteisöön. Kirkkoa voidaan myös hyvällä syyllä pitää taikauskon paikkana. Muistan kuinka aikoinaan rippikoulussa jumalan olemassaoloa pyrittiin perustelemaan sillä, että kärpäsen silmä on monimutkainen.

Syy vieraantumiselleni kirkosta ei ole alkuunkaan se, että kokisin kirkossa jonkin ”ihmisyyden yön” vallitsevan. Päinvastoin. Erosin 2000-luvun alussa kirkosta osittain juuri siitä syystä, että kirkko nimenomaan ratsasti ihmisyydellä ja välittämisellä tavalla, jossa poikkeavat nähtiin ongelmina. New Yorkin terrori-iskujen jälkimainingeissa muutamille kirkonmiehille oli tyypillistä kietoa asiaa koskevat kannanottonsa kaapuun, jonka alta löytyi lopulta melko tyypillinen sivilisaatioiden törmäyspuhe ja käsitys kristinuskon ja Euroopan moraalisesta ylemmyydestä. Näkemyksellisimmilläkin ihmisillä käsitys omasta ylemmyydestä kätkeytyi pastoraalisen ja paternalistisen auttamisretoriikan alle, jossa islamia tunnustava ihminen on se jonka tulee muuttaa tietojaan, taitojaan ja asenteitaan, kun taas kristillinen sielunpaimen, vaikkapa kristillisen opiston suomen kielen opettaja, on se joka ”ohjaa” ihmisen oikealle tielle.

Samoihin aikoihin myös parisuhdelakikeskustelu oli kuumimmillaan. Oli öklöttävää katsoa kun mielestään auttavien ja ymmärtävien ihmisten silmissä toisenlaiset elämäntavat, ihmisryhmät ja tyylit näkyivät patologisina, vaikka ne toimivat kaikin puolin kultaisen säännön ja vuorisaarnan meininkien mukaisesti.

On siis suht selvää, että kuka tahansa kirkonihminen, ja sangen moni ihminen ylipäänsä haluaa ihmiskunnan ”edistyvän kohti vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa, sisaruudella ja onnella täydennettynä”. Jarkko Tontti enkelöi itsensä liittäessään nämä kaikkien hyväksymät arvot määrittelemättömästi itseensä ja omaan tehtäväänsä ja ulkoistaessaan pahan ja ihmisyydenvastaisuuden merkittävään toiseen – kirkkoon.

Olennaisempaa ja mielenkiintoisempaa olisi kysyä, millaista vapautta kirkon tai Jarkko Tontin vapaus on verrattuna Björn Wahlroosin vapauteen, Nelson Mandelan vapauteen, George W. Bushin vapauteen tai Juha Valjakkalan vapauteen. Kukin lataa vapauskäsitykset omalla tavallaan, saaden aikaan melko paljon hyviä ja lopulta epäinhimilliseksi osoittautuvia tekoja, joita ohjaavat ristiin kalahtavat intressit ja käsitykset siitä, millainen maailma on. Kun puhutaan vapaudesta ja muista hyvistä ihmisen asioista, ei siis kyse ole lainkaan "pelkästä" retoriikasta.

Mikä sitten on se ihmisyys, jonka yö Jarkko Tontin mielestä kirkossa vallitsee?

Akira Kurosawan Dersu Uzala- elokuvassa Dersu suuttuu venäläiselle matkakumppanilleen, ja tokaisee: ”Tämä kasvikin ihminen! Tuo puu ihminen! Tuo lintu ihminen!” Tämä kaukana Siperiassa asuva vanha mies halusi korostaa, että luonnossa näkyvä tulisi nähdä vertaisena, arvokkaana ja sellaisena johon voi samaistua. ”Ihminen” tarkoitti yksinkertaisesti jotain, jota tuli kohdella päämääränä itsessään, ei keinona. Lisäksi sitä tuli kohdella sellaisten periaatteiden mukaisesti, jotka pitäisi voida ristiriidattomasti hyväksyä kaikkien olosuhteiden ja ihmisasemien vallitessa.

Leea Klemolan näytelmässä ”Jessica- vapaana syntynyt” oli puolestaan kohtaus, jossa Jessica miettii ihmistä toisella tavoin. Tämänkin näytelmän näkemisestä on vuosia, joten en tarkkaan muista vuorosanoja, mutta niiden idea meni suurin piirtein näin: ”Eihän elläimet tapa huvikseen, niin kuin ne sarjamurhaajaihmiset. Elläimet tappaa elläikseen. On loukkaus elläimiä kohtaan sanoa että joku sarjamurhaajaihiminen olis elläimellinen. Just sarjamurhaajaihiminen on ihminen, niinkun se Ted Bundy. Vai onko muka elläin tappanu koskaan pelkästään tappamisen takia. Ihiminen on ihiminen. Varsinki mies on ihiminen”.

Sekä Jessica että Dersu Uzala olivat oikeassa: ihminen on jotain erityisen arvokasta joka tulee nähdä yhdenvertaisena. Se on myös olento joka periaatteista ja mistä tahansa asioista vääntäessään on itsekäs, rigoristinen, kaksinaamainen, väkivaltaan taipuva, rasittava, piereskellessään ja jättäessään pesun väliin myös haiseva. Mutta siksi kiintoisa eikä koskaan muovinen. Tosin kaikki eläväinen ja inhimillinen ei ole kiintoisaa. Vaikka Frederik ja Riitta Väisänen ovat ihmisiä, he eivät ole kiintoisia.

Aina kiintoisia ovat mangustit.