Sää oot vääräs, mää oon oikees

Maailman vaarallisimpia asioita ovat ne, jotka ovat turvallisimpia. Tarkoitan tällä sitä, että sellaiset toimimisen tavat ja periaatteet, joiden katsotaan ilmentävän universaalia etiikkaa, moraalisuutta ja hyvyyttä nousevat helposti asioiksi joiden kritisoimista ei voi ottaa vakavasti. Kukaan ei lähtisi kovin innokkaasti kampanjoimaan esimerkiksi ihmisoikeuksia vastaan. On kätevämpää tehdä poliittisesti motivoituneita ja omia poliittisia intressejä edistäviä tekoja ihmisoikeusretoriikkaa hyväksi käyttäen. Tällöin saadaan enemmän hyväksyntää omalle toiminnalle. Esimerkiksi Irakin sotaa perusteltiin demokratialla ja ihmisoikeuksilla, ei väliä vaikka siinä ohessa sitten ne poljettiinkin maan rakoon.

Myös kehitysyhteistyöllä on ihmisoikeuksien kaltainen positiivinen sädekehä. Ero ihmisoikeuksiin on kuitenkin siinä, että kehitysyhteistyö ei ole periaate vaan konkreettinen käytäntö. On kehitysyhteistyön laadunvalvonnan kannalta hankalaa, että sen toteuttamisen tapaa on vaikea kritisoida ilman "tietämättömäksi" tai muulla tavoin pahaksi ihmiseksi leimaantumista. Tämä on turhauttavaa, koska kehitysyhteistyössä on yhä paljon ongelmia.
Tämä ei ole kirjoitus kehitysyhteistyötä vastaan. Haluan ennemminkin vain luoda pieniä katsauksia kehitysyhteistyön tekemisen tapaan ja tarkastella missä määrin kyse on yhteistyöstä.

Kehitysyhteistyö on kokenut lyhyen historiansa aikana monia muodonmuutoksia, joka näkyy siitä käytettävässä sanastossa. Kehitysapu käsitteenä on jo antiikkia, eikä kehitysyhteistyötäkään mielellään enää käytetä. Joskus puhutaan kumppanuudesta, joskus muista yhteistyötavoista. Sanojen kautta rakentuu mielikuvia ja sitä kautta myös toimijapositioita. Sosiaalityöstä tuttu voimaannuttamis- vastavuoroisuus yms. retoriikka on lyönyt itsensä läpi.

Jos katsoo kentällä tapahtuvia projekteja, koko hieno kehitys-utveckling-lehden ja Kumppanin voimavaraistamisdiskurssi joutuu haastetuksi, eikä kovin hilpeällä tavalla. Väitän, että monissa projekteissa joissa korostetaan kumppanuutta, toimitaan ruohonjuuritasolla yhä kehitysapu-käsitteen mukaisin tavoin.

Yksi viime vuosikymmenen innovatiivisimpia keksintöjä ovat erilaiset puun säästämiseen tähtäävät keksinnöt. Näitä ovat muun muassa aurinkokeittimet ja eläimenpaskakaasulla toimivat sisäänpäinlämpiävät hellat, jotka eivät sauhuta ja joihin ei tarvitse puuta. Usein ajatellaan, että tällä keksinnöllä kehitysmaiden naiset (jotka yhä ovat vastuussa perheiden ruokahuollosta) "voimaantuvat". Ensinnäkään heidän ei tarvitse hengitellä eikä kerätä silmiinsä puunpoltossa syntyvää häkää, mikä on hirmuinen terveysriski sekä keuhkoille että silmille. Lisäksi aikaa säästyy lepoon, kun ei tarvitse lähteä raskaille puunhakureissuille. Lisäksi puutkin säästyvät ja ympäristö säilyy.

Hyvin tähän asti. Kuuntelin muutama viikko sitten radio peilistä ohjelmaa, jossa haastateltiin Keniassa vakituisesti asuvaa suomalaista ihmistä, joka kertoi siitä millaista Keniassa on ja kuinka erilaisin tavoin keniassa asuvat ihmiset elävät. Hän kertoi myös kaasuhellaprojektista, joka ei toiminut toivotulla tavalla.

Kaasuhellat rakennettiin ja ne tuntuivat toimivan varsin hyvin. Ongelma oli siinä, ettei niitä käytetty tavalla jolla niitä olisi pitänyt käyttää. Hella oli monessa taloudessa päällä, mutta eräänlaisena somisteena, takkatulena. Ruokaa ihmiset tekivät yhä ympäristöä kuormittavilla ja terveysriskeille altistavilla avotulisijoilla.

Homman juju oli siinä, että naiset eivät olleet alkuunkaan kokeneet, että puunhakureissut olisivat olleet raskaita tai että puuhellat epäterveellisiä. Eivät he olleet mistään lukeneet silmäsairauksista tai hiilimonoksidista. Ruoka oli aina tehty tällä tavoin, joten miksi olisi pitänyt muuttua? Puunhakureissuissa lisäksi piili varsinaisen puunhaun lisäksi sosiaalisia ja vertaistuellisia merkityksiä. Reissut eivät olleet pelkkää puunhakua, vaan naisten keskinäistä sosiaalista kanssakäymistä, jossa miehet eivät olleet kuuntelemassa.

Tämä oli tietysti sen pahempi puille, mutta todellinen voimaantuminen tapahtuikin puuta hakiessa, jolloin käytiin läpi monia erilaisia kysymyksiä elämästä ja kaikesta sellaisesta. Eiväthän naiset kotona voineet sanoa kellekään vaikkapa että "mieheni on läski jonka pieru haisee pahalle", koska siellä oli, jos ei mies, niin lapset kuuntelemassa. Puunhakureissu oli naisten sosiaalinen verkosto.

Kehitysyhteistyön tekijöillä olisikin todellinen haaste keksiä uusia ja uskottavia traditioita vanhojen traditioiden paikalle. Joitain sellaisia joissa edellisten toimintatapojen merkitykset säilyvät mielekkäinä. Ainakaan äskeisen kylän naiset eivät varmasti tienneet paljoakaan puunkäytön ympäristövaikutuksista, tai oppi oli jäänyt matkan varrelle samalla tavalla kuin omalla kohdallani Coriolis-ilmiö sekä sini, cosiini ja tangentti.

Mielestäni ei voi rehellisesti puhua kumppanuudesta silloin, jos halutaan kokonaan muuttaa kumppanin asenteita, tietoja ja taitoja sellaiseen suuntaan mikä itsellä on. Asenteiden muuttaminen ei voi olla kumppanuutta kun vain sosiaalityön valtaistamisen, ts. aivopesun mielessä. Oikeasti kyse on valistamisesta.

Ihmisen pitäisi tiedostaa oma valta-asemansa. On aika hälyttävää, jos "kumppanuushanketta" toteuttava ihminen pystyy sanelemaan kaikki eettiset normit, vaikkapa ympäristöystävällisyyden, joita kumppaninkin pitää noudattaa kaikkialla muualla siitä syystä, että kyse olisi muka universaalisti eettisistä normeista.

En tarkoita sitä etteikö ihmisten toimintatapoja voisi ja pitäisi muuttaa, mutta sitä ei pitäisi tehdä jeesustelemalla, ei edes piilojeesustelemalla. Kyse olisi ennemminkin omien toimintatapojen auki purkamisesta kumppanille. Selitetään miksi päädyttiin tällaisiin juttuihin, ja miksi toimintatapa voisi olla hyvä ja kokeilemisen arvoinen ja mitä sillä tavoitellaan. Varmasti näin paikoin tehdäänkin, mutta epäilen vieläkin että kentällä tämä kunnon selittäminen ja keskusteleminen saattaa jäädä aika vähäiseksi. Mutta onhan siinä varmasti aika paljon muutakin mietittävää. Tosiasia vain on se, että asenteiden muuttamiseen pitää uhrata aivan pirusti aikaa jos haluaa todellisia tuloksia. Liperin kunnankin kaltainen kehitysmaa ottaa jossain määrin ympäristön huomioon vain koska laki nykyisin käskee, vaikka yleinen ympäristötietoisuus Suomessa lienee jo kohta nelikymmenvuotista.

Asioita on helppo pyöritellä täältä toimistotuolista käsin, vaikka olisikin flunssa. Mutta suotakoon tämä kirjoittamisen oikeus tälle flunssahipille, kun ei tässä hädässä voi muutakaan tehdä.