Pidän sellaisen tyylisestä heavy metal-musiikista, jossa laulaja laulaa korkealta ja kovaa. Kyse on siis siitä klassisimman tyylisestä Deep Purplen, Rainbow:n ja DIO:n kaltaisesta meiningistä, mitä pidetään vähä-älyisten yli 30-vuotiaiden sosiaalisesti syrjäytyneiden kaljamahapitkätukkien asiana. Olen vielä liian nuori, laiha ja nyt jo liian korkeasti koulutettu sopiakseni saumattomasti tuohon jengiin, mutta asia kyllä etenee kun tänään opiskelijastatukseni muuttui työttömäksi työnhakijaksi. Amnestyn kampanjakoordinaattorin työhön ei siis ollut asiaa, vaan homma tyssäsi karsintoihin. Seuraavaksi sitten Pakolaisneuvonta ry:n tiedottajan paikkaa metsästämään, paitsi tiedän että sitäkin luultavasti hakee 100 kaksoistohtoria jotka puhuvat sujuvasti viittä kieltä ja ovat hallinnoineet julkisen sektorin hankkeita 20 vuotta ja olleet järjestöelämässä 30 vuotta.
Niin, mutta puhumani piti heavy-laulamisesta. Lempparilaulajiani ovat mm. Yngwie Malmsteenin Marching Out-levyllä laulellut Jeff Scott Soto, David Coverdale, Ian Gillan ja tietenkin&varsinkin Ronnie James Dio. Heistä jokainen kykenee suhteellisen miehuulliseen ja groovaavaan paahtoon, ja Soto ja Dio myös melkoisen haastavien melodioiden hallintaan. Gillan ja Coverdale ovat enemmän rääkyjämiehiä. Lisäksi Jyväskylässähän on Hevi-Heinonen eli Timo Heinonen, jota on voinut kuulla muun muass Dirty Deeds Indeedin (AC/DC:coverbändi), Coversnaken (en-sano-minkä coverbändi) ja Syvän Lohenpunan (Purple- coverbändi) keikoilla.
Siinä on heavu-mies paikallaan. Ilmassa voi aistia heti heavyn rockin jos Timo Heinonen on lähistöllä.
Kun noita kuuntelee, niin tietää mitä heavy-laulu on.
Ja nyt seuraa elämäni ensimmäinen ja viimeinen ja ainut Idols-tilitys. En tiedä mikä Jone Nikulaan ja koko Suomen kansaan oikein on mennyt, mutta minun mielestäni Hevi-Ari ei laula kovinkaan kummoisesti, eikä kovin heavystikaan. Hän laulaa korkealta koska hänen koko äänialansa on muutenkin hyvin korkea, pikkupoikamainen. Äänestä tulee mieleen se kun itse laulelin "hevvii" silloin kun minulla ei ollut vielä äänenmurrosta. Soinnista puuttuu kokonaan kantavuus, dynamiikka ja rouhevuus. Nikula hehkuttaa häntä turhankin puolueellisesti. Minua nyppäsi viime torstaisesta Perfect Strangersista innostuneet reaktiot ja varsinkin se kun Nikula sanoi että tyyppi voisi ottaa Gillanin paikan milloin vain. Ei voi, koska Deep Purple ei ole mikään Mr. Big. Ehkä ihmiset eivät ole olleet heavy-keikoilla tai nähneet sykähdyttäviä esityksiä heavykaraokeissa, joissa joskus vedetään todella tiukkoja esityksiä. Hevi-Ari ei ole keskinkertaista hevikaratekaa kummempi juttu.
Yksi asia minua on mietityttänyt, nimittäin se että miksi Suomessa eikä oikein muissakaan pohjoismaissa ole levytetty heavy metal-musiikkia ennen 70-luvun loppua. 70-luvun alussa Deep Purple ja Led Zeppelin olivat kuitenkin erittäin tunnettuja bändejä, ja molemmat olivat käyneet keikallakin peräpohjolassa. Monet tuon ajan muusikot ovat myös diggailleet näitä bändejä. Levylle vaan on levytetty vain tavan poppia, iskelmää, kansanmusiikkia ja sitten progea. Siis ei pelkät Pressan ja Wigwamin kaltaiset "isot" nimet, vaan myös divaritason progeiluja on useampia tallentunut levylle: Haikara, Tabula Rasa, Nova, Nimbus, Elonkorjuu, Matti Järvinen, Maru&Mikael, Fantasia, Kaamos yms. yms. Mutta heavya ei yhtään. Ehkä Charliesin Buttocks-levyllä oli hieman heavyja vaikutteita, mutta silläkin levyllä jazz-ja progevaikutteet ovat suurempia.
Että tällaista ihmetystä. Eikö ollut kysyntää, eikö ollut välineitä, oliko taistolaismusa- tai progemuoti liian voimakas maassa, jonka musiikkipiirit olivat varsin pienet? Mene ja tiedä, mutta osaamista olisi kyllä ollut.
Sellaista.
Niin, mutta puhumani piti heavy-laulamisesta. Lempparilaulajiani ovat mm. Yngwie Malmsteenin Marching Out-levyllä laulellut Jeff Scott Soto, David Coverdale, Ian Gillan ja tietenkin&varsinkin Ronnie James Dio. Heistä jokainen kykenee suhteellisen miehuulliseen ja groovaavaan paahtoon, ja Soto ja Dio myös melkoisen haastavien melodioiden hallintaan. Gillan ja Coverdale ovat enemmän rääkyjämiehiä. Lisäksi Jyväskylässähän on Hevi-Heinonen eli Timo Heinonen, jota on voinut kuulla muun muass Dirty Deeds Indeedin (AC/DC:coverbändi), Coversnaken (en-sano-minkä coverbändi) ja Syvän Lohenpunan (Purple- coverbändi) keikoilla.
Siinä on heavu-mies paikallaan. Ilmassa voi aistia heti heavyn rockin jos Timo Heinonen on lähistöllä.
Kun noita kuuntelee, niin tietää mitä heavy-laulu on.
Ja nyt seuraa elämäni ensimmäinen ja viimeinen ja ainut Idols-tilitys. En tiedä mikä Jone Nikulaan ja koko Suomen kansaan oikein on mennyt, mutta minun mielestäni Hevi-Ari ei laula kovinkaan kummoisesti, eikä kovin heavystikaan. Hän laulaa korkealta koska hänen koko äänialansa on muutenkin hyvin korkea, pikkupoikamainen. Äänestä tulee mieleen se kun itse laulelin "hevvii" silloin kun minulla ei ollut vielä äänenmurrosta. Soinnista puuttuu kokonaan kantavuus, dynamiikka ja rouhevuus. Nikula hehkuttaa häntä turhankin puolueellisesti. Minua nyppäsi viime torstaisesta Perfect Strangersista innostuneet reaktiot ja varsinkin se kun Nikula sanoi että tyyppi voisi ottaa Gillanin paikan milloin vain. Ei voi, koska Deep Purple ei ole mikään Mr. Big. Ehkä ihmiset eivät ole olleet heavy-keikoilla tai nähneet sykähdyttäviä esityksiä heavykaraokeissa, joissa joskus vedetään todella tiukkoja esityksiä. Hevi-Ari ei ole keskinkertaista hevikaratekaa kummempi juttu.
Yksi asia minua on mietityttänyt, nimittäin se että miksi Suomessa eikä oikein muissakaan pohjoismaissa ole levytetty heavy metal-musiikkia ennen 70-luvun loppua. 70-luvun alussa Deep Purple ja Led Zeppelin olivat kuitenkin erittäin tunnettuja bändejä, ja molemmat olivat käyneet keikallakin peräpohjolassa. Monet tuon ajan muusikot ovat myös diggailleet näitä bändejä. Levylle vaan on levytetty vain tavan poppia, iskelmää, kansanmusiikkia ja sitten progea. Siis ei pelkät Pressan ja Wigwamin kaltaiset "isot" nimet, vaan myös divaritason progeiluja on useampia tallentunut levylle: Haikara, Tabula Rasa, Nova, Nimbus, Elonkorjuu, Matti Järvinen, Maru&Mikael, Fantasia, Kaamos yms. yms. Mutta heavya ei yhtään. Ehkä Charliesin Buttocks-levyllä oli hieman heavyja vaikutteita, mutta silläkin levyllä jazz-ja progevaikutteet ovat suurempia.
Että tällaista ihmetystä. Eikö ollut kysyntää, eikö ollut välineitä, oliko taistolaismusa- tai progemuoti liian voimakas maassa, jonka musiikkipiirit olivat varsin pienet? Mene ja tiedä, mutta osaamista olisi kyllä ollut.
Sellaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti