Sää oot vääräs, mää oon oikees

Maailman vaarallisimpia asioita ovat ne, jotka ovat turvallisimpia. Tarkoitan tällä sitä, että sellaiset toimimisen tavat ja periaatteet, joiden katsotaan ilmentävän universaalia etiikkaa, moraalisuutta ja hyvyyttä nousevat helposti asioiksi joiden kritisoimista ei voi ottaa vakavasti. Kukaan ei lähtisi kovin innokkaasti kampanjoimaan esimerkiksi ihmisoikeuksia vastaan. On kätevämpää tehdä poliittisesti motivoituneita ja omia poliittisia intressejä edistäviä tekoja ihmisoikeusretoriikkaa hyväksi käyttäen. Tällöin saadaan enemmän hyväksyntää omalle toiminnalle. Esimerkiksi Irakin sotaa perusteltiin demokratialla ja ihmisoikeuksilla, ei väliä vaikka siinä ohessa sitten ne poljettiinkin maan rakoon.

Myös kehitysyhteistyöllä on ihmisoikeuksien kaltainen positiivinen sädekehä. Ero ihmisoikeuksiin on kuitenkin siinä, että kehitysyhteistyö ei ole periaate vaan konkreettinen käytäntö. On kehitysyhteistyön laadunvalvonnan kannalta hankalaa, että sen toteuttamisen tapaa on vaikea kritisoida ilman "tietämättömäksi" tai muulla tavoin pahaksi ihmiseksi leimaantumista. Tämä on turhauttavaa, koska kehitysyhteistyössä on yhä paljon ongelmia.
Tämä ei ole kirjoitus kehitysyhteistyötä vastaan. Haluan ennemminkin vain luoda pieniä katsauksia kehitysyhteistyön tekemisen tapaan ja tarkastella missä määrin kyse on yhteistyöstä.

Kehitysyhteistyö on kokenut lyhyen historiansa aikana monia muodonmuutoksia, joka näkyy siitä käytettävässä sanastossa. Kehitysapu käsitteenä on jo antiikkia, eikä kehitysyhteistyötäkään mielellään enää käytetä. Joskus puhutaan kumppanuudesta, joskus muista yhteistyötavoista. Sanojen kautta rakentuu mielikuvia ja sitä kautta myös toimijapositioita. Sosiaalityöstä tuttu voimaannuttamis- vastavuoroisuus yms. retoriikka on lyönyt itsensä läpi.

Jos katsoo kentällä tapahtuvia projekteja, koko hieno kehitys-utveckling-lehden ja Kumppanin voimavaraistamisdiskurssi joutuu haastetuksi, eikä kovin hilpeällä tavalla. Väitän, että monissa projekteissa joissa korostetaan kumppanuutta, toimitaan ruohonjuuritasolla yhä kehitysapu-käsitteen mukaisin tavoin.

Yksi viime vuosikymmenen innovatiivisimpia keksintöjä ovat erilaiset puun säästämiseen tähtäävät keksinnöt. Näitä ovat muun muassa aurinkokeittimet ja eläimenpaskakaasulla toimivat sisäänpäinlämpiävät hellat, jotka eivät sauhuta ja joihin ei tarvitse puuta. Usein ajatellaan, että tällä keksinnöllä kehitysmaiden naiset (jotka yhä ovat vastuussa perheiden ruokahuollosta) "voimaantuvat". Ensinnäkään heidän ei tarvitse hengitellä eikä kerätä silmiinsä puunpoltossa syntyvää häkää, mikä on hirmuinen terveysriski sekä keuhkoille että silmille. Lisäksi aikaa säästyy lepoon, kun ei tarvitse lähteä raskaille puunhakureissuille. Lisäksi puutkin säästyvät ja ympäristö säilyy.

Hyvin tähän asti. Kuuntelin muutama viikko sitten radio peilistä ohjelmaa, jossa haastateltiin Keniassa vakituisesti asuvaa suomalaista ihmistä, joka kertoi siitä millaista Keniassa on ja kuinka erilaisin tavoin keniassa asuvat ihmiset elävät. Hän kertoi myös kaasuhellaprojektista, joka ei toiminut toivotulla tavalla.

Kaasuhellat rakennettiin ja ne tuntuivat toimivan varsin hyvin. Ongelma oli siinä, ettei niitä käytetty tavalla jolla niitä olisi pitänyt käyttää. Hella oli monessa taloudessa päällä, mutta eräänlaisena somisteena, takkatulena. Ruokaa ihmiset tekivät yhä ympäristöä kuormittavilla ja terveysriskeille altistavilla avotulisijoilla.

Homman juju oli siinä, että naiset eivät olleet alkuunkaan kokeneet, että puunhakureissut olisivat olleet raskaita tai että puuhellat epäterveellisiä. Eivät he olleet mistään lukeneet silmäsairauksista tai hiilimonoksidista. Ruoka oli aina tehty tällä tavoin, joten miksi olisi pitänyt muuttua? Puunhakureissuissa lisäksi piili varsinaisen puunhaun lisäksi sosiaalisia ja vertaistuellisia merkityksiä. Reissut eivät olleet pelkkää puunhakua, vaan naisten keskinäistä sosiaalista kanssakäymistä, jossa miehet eivät olleet kuuntelemassa.

Tämä oli tietysti sen pahempi puille, mutta todellinen voimaantuminen tapahtuikin puuta hakiessa, jolloin käytiin läpi monia erilaisia kysymyksiä elämästä ja kaikesta sellaisesta. Eiväthän naiset kotona voineet sanoa kellekään vaikkapa että "mieheni on läski jonka pieru haisee pahalle", koska siellä oli, jos ei mies, niin lapset kuuntelemassa. Puunhakureissu oli naisten sosiaalinen verkosto.

Kehitysyhteistyön tekijöillä olisikin todellinen haaste keksiä uusia ja uskottavia traditioita vanhojen traditioiden paikalle. Joitain sellaisia joissa edellisten toimintatapojen merkitykset säilyvät mielekkäinä. Ainakaan äskeisen kylän naiset eivät varmasti tienneet paljoakaan puunkäytön ympäristövaikutuksista, tai oppi oli jäänyt matkan varrelle samalla tavalla kuin omalla kohdallani Coriolis-ilmiö sekä sini, cosiini ja tangentti.

Mielestäni ei voi rehellisesti puhua kumppanuudesta silloin, jos halutaan kokonaan muuttaa kumppanin asenteita, tietoja ja taitoja sellaiseen suuntaan mikä itsellä on. Asenteiden muuttaminen ei voi olla kumppanuutta kun vain sosiaalityön valtaistamisen, ts. aivopesun mielessä. Oikeasti kyse on valistamisesta.

Ihmisen pitäisi tiedostaa oma valta-asemansa. On aika hälyttävää, jos "kumppanuushanketta" toteuttava ihminen pystyy sanelemaan kaikki eettiset normit, vaikkapa ympäristöystävällisyyden, joita kumppaninkin pitää noudattaa kaikkialla muualla siitä syystä, että kyse olisi muka universaalisti eettisistä normeista.

En tarkoita sitä etteikö ihmisten toimintatapoja voisi ja pitäisi muuttaa, mutta sitä ei pitäisi tehdä jeesustelemalla, ei edes piilojeesustelemalla. Kyse olisi ennemminkin omien toimintatapojen auki purkamisesta kumppanille. Selitetään miksi päädyttiin tällaisiin juttuihin, ja miksi toimintatapa voisi olla hyvä ja kokeilemisen arvoinen ja mitä sillä tavoitellaan. Varmasti näin paikoin tehdäänkin, mutta epäilen vieläkin että kentällä tämä kunnon selittäminen ja keskusteleminen saattaa jäädä aika vähäiseksi. Mutta onhan siinä varmasti aika paljon muutakin mietittävää. Tosiasia vain on se, että asenteiden muuttamiseen pitää uhrata aivan pirusti aikaa jos haluaa todellisia tuloksia. Liperin kunnankin kaltainen kehitysmaa ottaa jossain määrin ympäristön huomioon vain koska laki nykyisin käskee, vaikka yleinen ympäristötietoisuus Suomessa lienee jo kohta nelikymmenvuotista.

Asioita on helppo pyöritellä täältä toimistotuolista käsin, vaikka olisikin flunssa. Mutta suotakoon tämä kirjoittamisen oikeus tälle flunssahipille, kun ei tässä hädässä voi muutakaan tehdä.

Waaliweikkaus

Nyt ajattelin veikata seuraavien eduskuntavaalien tuloksen. Saa sitten nähdä kuinka oikeaan osuin veikkauksessani.

Elikkä tulokset vuoden 2007 vaaleista puolueittain:

Keskusta 53 -2
SDP 55 +2
Kokoomus 46 +6
Vasemmistoliitto 17 -2
Vihreät 10 -4
RKP 9 +1
Kristilliset 7 0
Perus 1 -2
SKP 1 +1

Ahvenanmaan paikka 1

Elikkä ihan kauheat vaalit tulossa. Ei liene mikään uutinen ihmisille että yleensä olen äänestänyt vihreitä ja luultavasti nytkin. Keski-Suomesta vaan ei mene yksikään vihreä taaskaan läpi. Lisäksi Pohjois-Karjalan vihreä putoaa. Vihreiden ääniä menee pääkaupunkiseudulla kokoomuslaisille sekä demareille, jokunen hajaääni ehkä vasureille. Suvi-Anne Siimestä 2003 äänestäneitä menee vihreiden puolelle, mikä saattaa pehmentää mahalaskua, mutta melkoinen määrä noista ääneistä menee myös SDP:lle.

Kokoomus jyllää, mutta porvariyhteistyötä ei löydy. Demarit pysyvät varmasti hallituksessa.
Ylläripyllärinä yksi kommari putkahtaa eduskuntaan. Se tosin on hilkulla, koska potentiaalisia SKP:n äänestäjiä on entuudestaan jo kolmessa puolueessa.

Valmistumisen jälkeisiä kuvioita

Gradusta tuli viime perjantaina arvosana. Magna Cum laude Approbatur. Tiesin kyllä arvosanan jo ennen sen julkistamista, koska perstuntuma sanoi että se ei voi mitenkään riittää eximiaan, mutta cumun kriteerit ylittyvät kirkkaasti.

Ensi alkuun ajattelin että homma jää klenkkaamaan analyysin kohdalta, mutta erehdyin. Analyysiä ja siinä ilmenevää oman tutkijaposition reflektointia kehuttiinkin. Toisaalta myös teoriaosuuden perusteellisuuttakin kehuttiin, mutta tavallaan tässä perusteellisuudessa oli se toinenkin puoli. Teoriaosuus ja analyysi jäivät liian kauaksi toisistaan, eräänlaisiksi erillisiksi blokeiksi. Teoriaosuudessa perusteellisesti esiteltyjä käsitteitä ei välttämättä käytetty analyysissä kovinkaan paljoa. Siitä ja osittaisesta selittelyjen päällekkäisyydestä tuli miinuksia.

Anyway, opiskelut perustutkinto-opiskelijana loppuivat sitten siihen. Meininkejä ei ehdi hirveästi juhlimaan koska pitää takoa rautaa. Työhakemusten kirjoittelu on ollut jo jonkin aikaa käynnissä, mutta tähän oheen sitten tulee jatko-opiskelusuunnitelmat ja tutkimussuunnitelmien kirjoittelemiset. Katsotaan sitten kummassa tärppää eka.

Työelämä on hurjan tärkeä asia. Tämän vuoksi toivoisi, että siitä saisi puolueetonta informaatiota ilman kiihkoilua. Joskus minua ihmetyttää se, että yliopisto tuodaan esiin jonkinlaisena työelämän ja viihtyvyyden megapersereikänä& alimpana helvettinä. Onhan tietysti selvä etteivät kaiken maailman UPJ:t yms. järjestelyt lisää kovinkaan paljoa työn mielekkyyttä tai yleistä ilmapiiriä, mutta samankaltaisethan järjestelyt ovat olleet julkisella ja 3-sektorilla arkipäivää jo vuosia ennen UPJ:tä. Puhumattakaan yksityisestä puolesta.

Työssä viihtymiseen vaikuttavat melko monet asiat, joista työn mielekkyys ja mahdollisuudet vaikuttaa omiin tehtäviin ovat melko olennaisia muuttujia. Jos ihminen sattuu saamaan säädyllisen apurahan, hän voi yleensä toimia itseään kiinnostavan aiheen kimpussa ja määräämään työaikansa melko itsenäisesti. Yliopistotyöskentelyssä on huonot puolensa, mutta myös tiettyjä melko selviä etuja. Etujen määrä riippuu siitä, missä määrin itselle soveltuvaksi ihminen esimerkiksi tutkijantyön kokee. Jos yksilöllä on kiinnostusta oman alan teoriakeskusteluihin, niin yliopisto ei liene ollenkaan paskempi vaihtoehto. Jos työssä voi lukea jänniä kirjoja, sisustaa työhuoneensa tietyllä tavalla ja luukuttaa musiikkia, voi olla että silloin sietää jotkut inhat raportoinnitkin paremmin.

Yhteiskuntatieteiden maisteri ei ole suoraan mihinkään tiettyyn ammattiin valmistava tutkinto. Toisista tulee projektityöntekijöitä, toisista sosiaalialan osaajia, toisista tutkijoita, toisista kolmannen sektorin tyyppejä. Jos opiskelijoiden sidoksia opiskelujen jälkeiseen elämään halutaan jäntevöittää opiskelujen taholla, sitä ei ole mahdollista tehdä kun vain rajoitetusti opintosisältöjä muuttamalla. Olennaisempaa olisi mielestäni se, että harjoittelua olisi enemmän ja pitempiä jaksoja. Se taas vaatii lisää rahaa, ja onnistuu ainoastaan jos sosiologit tekevät vallankumouksen. Voisivathan he tietysti tehdä lakonkin. Kyllä olisi varmasti yhteiskunta polvillaan ja rahaa alkaisi virrata.

On ymmärrettävää, että monet haluavat tietää miten kannattaa opiskella jotta saisi työpaikan. Varmaa viisastenkiveä ei kuitenkaan ole olemassa, vaikka tuntuu että joskus tällaisia "vinkkejä" tulisikin aika paljon. Ihmettelen esimerkiksi höpinää siitä, että sivuaineopinnot tulisi suunnitella hirveän tarkkaan. Ikään kuin sivuainevalinnoilla olisi jotain elämää suurempaa merkitystä työllistymisen kannalta. Bull shit. Työnantajaa ei varmasti kiinnosta oletko suorittanut kasviksen, taloustieteen vaiko taidehistorian appron. Hän katsoo ensin muodollisen pätevyyden ja työkokemuksen ja sen, kuinka hyvin ne natsaavat haettuun hommaan. Onhan tehdyistä opinnoista toki mahdollista selitellä hakemuksessa ja laittaa ne CV:hen. Silloin kun paikkaa hakee 200 ihmistä, on kuitenkin niin ettei yksin niillä kovin pitkälle pötki.

Jos ihminen harrastaa opiskelua työelämä mielessä, niin opiskeluiden aikana lähinnä kantzii funtzii mitä sä haluut, koska sä voit saada sen. Rikosrekisteriä ei kannata hommata. Kannattaa ennemminkin olla mukana Amnesty Internationalin toiminnassa, koska siinä saa oivaa kokemusta vapaaehtoistyöstä ja organisaatiossa toimimisesta. Ja siellä on muutenkin kaupungin kivoimmat, kauneimmat ja cooleimmat kaverit joiden kanssa voi katsoo leffaa, leipoa pullaa ja keskustella maailman menosta. Elikkä luottamustoimia ja vapaaehtoistyötä. Myös kieliä kannattaa aina osata, niillä voi olla jotain merkitystä.

Kun hain tässä hiljan jotain haistapaskahommaa, pistin hakemukseen muun muassa että osaan laulaa korkealta ja kovaa. Sellaisista jutuista kuulemma voi olla hyötyä jos ne tekee tyylillä. Huomiotaloudessa pitää erottua. Täytyy olla hyvä persoona, joviaali tyyppi, säkenöivä helmenkalastaja.


___

Repalinjalla haettiin taas työelämävalmentajia. Olisi huippua jos työelämävalmentaja olisi sellainen läski verkkapukuinen äijä korispallo kainalossa joka puhaltaisi pilliin. Tämä ei taas liittynyt mihinkään.

Taidanpa katsoa Lapinlahden Lintuja. Parin viikon päästä autokouluun. Huomenna taas työnhakemusten kirjoitteluun. Perkeleenmoinen pakkanen. Taidanpa ottaa ruisleivän. Heavu.