Kotoutuminen on muutakin kuin työllisyyttä
Kotouttavan työn ammattilaiset ovat liian usein aihetta koskevan julkisen keskustelun marginaalissa. Tiedotusvälineissä keskitytään usein joko poliitikkojen näkemyksiin tai yksittäisten maahan muuttaneiden kokemuksiin. Poliitikkojen näkemykset ovat varsin usein puhdasta mutua, joten riski täysin virheellisen tiedon leviämiseen on suuri, jos poliitikon lausunto tai lehdistötiedote toistetaan tiedotusvälineessä sellaisenaan. Maahan muuttaneiden yksilötarinat voivat olla hyviäkin, mutta yksilöihin keskittyessään ne eivät välttämättä kerro rakenteiden ja lainsäädännön toimivuudesta mitään vaan saattavat jopa välittää virheellistä viestiä siitä, että kaikki on itsestä kiinni.
Haluan siksi tässä kirjoituksessa tuoda esiin kunnassa kotouttavaa tekevän ammattilaisen näkemyksen siitä, miten kotoutumista koskeva järjestelmä toimii. Olen työskennellyt 5 vuotta Lohjan kaupungin maahanmuuttajakoordinaattorina ja tätä ennen 7 vuotta järjestöissä. Otan tekstissä myös kantaa ajankohtaiseen kysymykseen siitä, miten kotoutumista koskevat palvelut tulee organisoida sosiaali- ja terveyspalveluita koskevan uudistuksen toteutuessa.
Usein kotoutuminen ymmärretään
ainoastaan työikäisten ja työvoimaan kuuluvien maahanmuuttajien työllisyyden
edistymisenä. Se ei kuitenkaan ole pelkästään sitä sen enempää
kotouttamislaissa kuin muutoinkaan. Työllisyys on yksi tärkeä kotoutumisen
osa-alue mutta ei ainut, eikä työllistyminen ole synonyymi kotoutumiselle.
Oman työni näkökulmasta kaikkein
tärkein asia ihmisen kotoutumisessa on se, että hän osaa toimia itsenäisesti
omassa elinympäristössään ikäkauttaan vastaavalla tavalla. Kaikkea ei tarvitse
tietää, mutta tärkeää on se, että ihminen löytää jonkin kiintopisteen, osaa
hakea tarvitsemansa tiedot oikeista, luotettavista lähteistä eikä jää tyhjän
päälle silloin, kun hän apua tarvitsee.
Ihmisen pitää oppia hoitamaan
lukuisia eri asioita. Nämä asiat liittyvät niin omaan asuntoon ja sen käyttöön,
bussiaikatauluihin, terveyden edistämiseen ja terveydenhuollossa asioimiseen, vapaa-ajan
toimintamahdollisuuksiin, lasten asioihin päiväkodissa ja koulussa, viranomaispäätösten
ymmärtämiseen, omiin raha-asioihin ja kaikkeen päivittäiseen toimintaan.
Viimeisin kotoutumisen kokonaiskatsaus tarkastelee viittä kotoutumisen osa-aluetta: hyvinvointia (ml.
asumisolot), koulutusta ja osaamista, yhteiskunnallista osallistumista,
kaksisuuntaista kotoutumista (esimerkiksi valtaväestön asenteet eri vähemmistöryhmiä
kohtaan) ja työllisyyttä. Katsauksessa on paljon tärkeää indikaattoritietoa
kaikista ihmisen elämänkaaren vaiheista. Tutkimusartikkeleissa syvennytään tarkemmin tekijöihin indikaattoritietojen taustalla.
Esimerkiksi lasten pienituloisuusaste (kuinka suuri osa alle
18-vuotiaista kuuluu kotitalouksiin, joiden tulot jäävät suhteellisen
pienituloisuusrajan alapuolelle) oli vuonna 2017 suomalaistaustaisilla 10,8%,
ulkomaalaistaustaisilla 42,7%.
Ulkomaalaistaustaisista asui
vuonna 2018 ahtaasti 35,8%, suomalaistaustaisista 15,7%.
Ulkomaalaistaustaisista miehistä ns. NEET-nuoria (not in
employment, education or training) oli vuonna 2017 28,8%, suomalaistaustaisista
miehistä 17,3 %.
Kuntavaaleissa 2017
suomalaistaustaisten naisten äänestysprosentti oli 60,7%,
ulkomaalaistaustaisten naisten 26%.
Kotoutumisen kokonaiskatsauksessa ei ole koottuna kaikkea
saatavilla olevaa indikaattoritietoa kotoutumisesta. Siinä on pääsääntöisesti
sellainen tieto, jota on saatavilla Tilastokeskuksesta. Näin ollen Kotoutumisen
kokonaiskatsauksesta puuttuu esimerkiksi tieto siitä, että maahanmuuttajien ja kantaväestön PISA-tulosten ero on Suomessa OECD-maiden suurin.
Näin on ollut jo pitkään. Valtiontalouden tarkastusvirasto
totesi jo 2015 ”maahanmuuttajaoppilaat ja perusopetuksen tuloksellisuus” -raportissa seuraavaa: ”erot maahanmuuttajataustaisten ja kantaväestön välillä olivat suurimmat
vielä senkin jälkeen kun oppilaan tärkeimmät taustatekijät sekä joitakin
koulujen toimintaa kuvaavia tekijöitä oli vakioitu. Kansainvälisessä
tutkimuskirjallisuudessa tällainen ero osaamisessa tulkitaan pääasiallisesti maahanmuuttajataustaisten
oppilaiden erilaiseksi kohteluksi”.
Toisella asteella maahan muuttaneet pärjäävät Suomessa ja Tanskassa paljon heikommin kuin Ruotsissa.
Lienee päivänselvää, että pärjäävyys perusopetuksessa on
suoraan kytköksissä kaikkiin yllä mainittuihin indikaattoritietoihin: se
vaikuttaa mahdollisuuksiin pärjätä toisella asteella, se vaikuttaa
pudokkuuteen, se vaikuttaa työllisyyteen, käytettävissä oleviin tuloihin, asumisvalinnan
mahdollisuuksiin ja yhteiskunnalliseen valveutuneisuuteen, jota
äänestämisprosentti jossain määrin indikoi.
Kotoutumisen kokonaiskatsauksessa eivät myöskään näy kaikki rasistisia asenteita koskevat tutkimustiedot: Suomen Kuvalehden teettämässä seurantatutkimuksessa rasistiset asenteet olivat vuonna 2020 lisääntyneet vuoteen 2015 verrattuna. FRA:n tekemässä eurooppalaisessa vertailussa afrikkalaistustaiset kokivat rasistista häirintää, kuten loukkaavia eleitä, kommentteja tai uhkauksia eniten Suomessa. On selvää, että syrjintä ja kielteiset ennakkoluulot vaikuttavat muihinkin kotoutumisen indikaattoreihin kuin kokemukseen yhteenkuuluvuudesta. Ne vaikuttavat esimerkiksi työllisyyteen. Kotoutumisen kokonaiskatsauksessa ei ole mukana myöskään THL:n kouluterveyskyselyn tuloksia, joiden mukaan ulkomaalaistaustaiset ovat yliedustettuina koulukiusatuissa, erityisesti yläkoulussa.
Puutteellisenakin kotoutumisen kokonaiskatsaus havainnollistaa hyvin sitä perusseikkaa, että kotoutuminen ei ole pelkkiä työllisyystoimenpiteitä eikä työvoimapoliittista kotoutumiskoulutusta, vaan se koskee kaikkia ihmisen elämänkaaren vaiheita, tilanteita ja julkisten palveluiden alueita.
Se havainnollistaa myös hyvin, että kotoutumisen vahvistuminen on suoraan kytköksissä valtaväestön asenteisiin. Jos ihmisen nimellä ja taustalla on niinkin suuri vaikutus työhaastatteluun pääsemiseen (eli työllisyyteen) kuin mitä ilmenee Akhlaq Ahmadin tutkimuksessa, on selvää että kotouttamispolitiikassa maahan muuttaneet eivät voi olla ainut toiminnan kohderyhmä.
Ihmisten erilaiset elämäntilanteet ja lähtötasot pitää huomioida
kotouttamistoimia suunniteltaessa
Kotouttamispolitiikan
ideaalitilanne väestötasolla on se, että esimerkiksi työllisyys, koulutus,
hyvinvointi, yhteiskunnallinen osallistuminen ja syrjintäkokemukset eivät
pysyvästi poikkeaisi eri kieliryhmien kesken. Tätä ideaalitilaa tuskin
saavutetaan koskaan jo siitä syystä että ihmisten maassaoloajat vaihtelevat. Ei
voi olettaa että vasta maahan tullut voisi tuosta vain työllistyä, saada C1-tason kielitaitoa tai hankkia
tutkintoa. Kaikessa yhteiskunnallisia kehityskulkuja koskevassa tiedossa
tärkeää onkin tehdä asianmukaiset vakioinnit ja tietysti pidemmän aikavälin
tarkastelut: pelkkä yhden vuoden tilanteen tarkastelu ei anna minkäänlaista kuvaa siitä,
mihin suuntaan yhteiskunnallinen kehitys on kulkemassa.
Kotouttamista koskevien toimien
voi katsoa onnistuneen, jos vaikkapa työllisyys, koulutus, myönteiset ryhmienväliset asenteet, kielitaito, terveys,
yhteiskuntatuntemus ja asiointitaidot, äänestysprosentti ja käytettävissä olevat tulot kohenevat vuosien saatossa. Jos ne junnaavat paikallaan tai
heikkenevät, on selvitettävä mistä tämä johtuu.
Kun otetaan tavoitteeksi ihmisen tietotaitojen vahvistuminen, on tavoitteiden oltava realistisia ja kunkin ihmisen lähtötasot huomioivia. Maahan juuri tulleelta ei voi odottaa samanlaista yleistietotasoa ja asiointitaitoa kuin kolme vuotta maassa olleelta. On myös vahingollista olettaa, että jokaisen pitäisi saavuttaa kolmessa vuodessa samoilla toimenpiteillä sama tietotaitojen taso.
Yksi ihminen saattaa vuodessakin oppia ja sisäistää varsin paljon asioita, jos hänellä on entuudestaan paljon koulutaustaa, jos perhetilanne mahdollistaa täysipainoisen opiskelun ja jos henkilöllä on kyky keskittyä ja sitoutua pitkän tähtäimen suunnitelmiin. Toinen henkilö saattaa tarvita vahvaa ohjausta vielä viiden vuoden maassaolon jälkeenkin, jos esimerkiksi kielen oppimista hidastaa jokin perussairaus, vamma tai trauma ja jos henkilö on maahan tullessa täysin luku-ja kirjoitustaidoton eikä ole käynyt lähtömaassaan mitään kouluja.
Asia on yksinkertainen: heikommat
pohjavalmiudet omaava ihminen tarvitsee vahvempaa tukea ja pidempään. Vahvat
pohjavalmiudet omaava ihminen tarvitsee kevyempää tukea. Kaiken tuen
tarkoituksena on se, että jossain vaiheessa ihminen ei tarvitse tukea enää ollenkaan
vaan pärjää omillaan.
”Peruskotoutujia” järjestelmä palvelee parhaiten, mutta parantamisen
varaa on
Jaan seuraavaksi kotoutujat
karkeasti kolmeen ryhmään: peruskotoutujiin, hitaisiin kotoutujiin ja korkeasti
koulutettuihin. Kokemukseni perustuu 7 vuoden kokemukseen järjestöissä ja 5
vuoden kokemukseen kunnassa, ja sen perusteella koen että suomalainen palvelujärjestelmä
toimii tällä hetkellä parhaiten ”peruskotoutujien” kohdalla. Palvelujärjestelmällä
tarkoitan ennen kaikkea kunnan peruspalveluita, TE-toimiston palveluita sekä
eri koulutuksenjärjestäjien palveluita kotoutumiskoulutuksen ja siihen
rinnastettavan koulutuksen osalta.
Peruskotoutujalla tarkoitan aikuisten
kohdalla perustervettä työikäistä henkilöä jonka kotoutumisprosessi käynnistyy
työvoimapoliittisella kotoutumiskoulutuksella verrattain pian, ja joka on sen
verran perusterve ja koulutaustaa omaava, että hän myös pysyy kursseilla,
viihtyy niillä, ei ole paljoa poissa ja pystyy rakentamaan jonkinlaista pitkän
aikavälin suunnitelmaa. Yleensä tällainen henkilö kykenee hankkimaan
jonkinlaisen kielitaidon, suorittaa ennen pitkää (yleensä) ammatillisen
koulutuksen ja työllistyy, (yleensä) perusduunarin töihin lähihoitajaksi,
rakennusalalle, kauppaan tai yrittäjäksi. Peruskotoutuja voi olla välillä äitiysvapaalla, vanhempainvapaalla tai hoitovapaalla, mutta palaa näiltä vapailta kuitenkin verrattain pian takaisin niiden toimenpiteiden pariin, jotka on yhdessä suunniteltu.
Kunnallisten maahanmuuttajapalveluiden asiakkaana tällainen henkilö on verrattain helposti tavoitettava. Hänet saa puhelimella kiinni, hän pääsääntöisesti tulee sovituille tapaamisille ajallaan ja uskaltaa kysyä uudestaan, jos ei ole esimerkiksi jotain etuustietoasiaa ymmärtänyt. Tällaiselle henkilölle löytyy yleensä vapaaehtoinen ystävä tai tukihenkilö, joka vielä omalta osaltaan tukee henkilön kotoutumista ja kielenoppimista. Henkilöllä on näet sen verran toimintakykyä että sosiaaliset tilanteet, ryhmätilanteet ja vieraan henkilön kohtaaminen ja häneen tutustumisensa yleensä sujuvat, ja yhteisistä tapaamisista pystyy jotenkuten sopimaan vaikka kielitaitoa ei alussa olisikaan.
Varhaiskasvatus- ja kouluikäisten ”peruskotoutujien” lasten kohdalla on usein niin, että alussa kouluikäinen tarvitsee valmistavaa luokkaa ja varhaiskasvatusikäinen erityisavustajaa (ei aina), ja valmistavan luokan jälkeen tarvitaan usein koulunkäynnin tukea, mutta oppilaat silti pärjäävät, eivät putoa kelkasta ja saavat peruskoulussa valmiudet joiden turvin voi vallan hyvin hakea toiselle asteelle. Wilman käyttö tuottaa alussa haasteita mutta ennen pitkää sen käyttö opitaan kun kielitaito karttuu.
Tällaisia peruspuurtajia on suurin osa asiakkaista joita olen kohdannut. Heillä voi tulla erilaisia kriisejä elämässä vastaan, mutta yleensä he selviävät näistä kriiseistä sillä tuella jota kunnassa on tarjolla, tarvittaessa tulkkivälitteisenä. Heidän kohdallaan tulee tunne, että heidän tietonsa, taitonsa ja sosioekonominen asemansa selvästi kohenevat ajan mittaan.
Hitaammin etenevillä järjestelmä toimii heikosti
Järjestelmä toimii heikosti tai vajavaisesti sellaisten henkilöiden kohdalla, joita voisin sanoa hitaiksi kotoutujiksi. Kokemukseni on se, että näillä henkilöillä on monessa suhteessa haasteelliset lähtökohdat kotoutumisen alkupolulla koulutaustan puuttumisen, sairauksien tai vakavan traumataustan vuoksi.
Näitä henkilöitä kyllä pystyisi
tukemaan, mutta pelkät lakisääteiset julkiset peruspalvelut eivät tähän taivu. Paikkakunnilla, joilla on
erityistä asiantuntemusta, erityisiä hankkeita ja erityisiä
asiantuntijajärjestöjä jotka voivat ottaa tällaisia henkilöitä asiakkaakseen,
heikoistakin lähtökohdista ponnistava henkilö on saattanut päästä yllättävänkin
hyvin eteenpäin.
On henkilöitä, jotka ovat TE-toimiston asiakkaita ja käyvät työvoimapoliittisissa kotoutumiskoulutuksissa tai niihin rinnastettavissa koulutuksissa, mutta opinnot eivät syystä tai toisesta etene. Poissaoloja tulee paljon. Joillakin tapahtuu keskeyttämisiä. Ongelmiin puuttumista saattaa vaikeuttaa se, että vaikeudet ja poissaolot koulutuksessa eivät tule ollenkaan niiden tahojen tietoon, joilla olisi mahdollisuus kartoittaa tukimahdollisuuksia ja ottaa ongelmia asiakkaan kanssa puheeksi. Oppilaitos saattaa ilmoittaa ongelmista ainoastaan TE-toimistolle, ja vasta siinä vaiheessa kun keskeyttäminen on ainut vaihtoehto. Sosiaalitoimelle tieto oman asiakkaan tilanteesta saattaa tulla vasta sen jälkeen kun oikeus työmarkkinatukeen on TE-toimiston keskeyttämispäätöksen jälkeen katkennut ja KELA on tehnyt ilmoituksen henkilöstä sosiaalitoimeen.
Monia asioita olisi
ollut mahdollista tehdä oppilaitoksen kanssa yhdessä jo siinä vaiheessa kun
poissaoloja on alkanut kertyä ja huoli etenemisestä nousta, ja ehkä jopa ennen
kuin mitään ongelmia on ilmennyt. Se, että henkilö on TE-toimiston
työvoimapoliittisessa toimenpiteessä, ei tarkoita sitä että henkilö ei
tarvitsisi kunnan puolelta mitään ohjausta ja neuvontaa. On itse asiassa
enemmän sääntö kuin poikkeus, että sujuvan opiskelun varmistamiseksi kunnan sosiaalitoimen
maahanmuuttajapalveluiden pitää käydä läpi monia opiskelujen perusperiaatteita
asiakkaan kanssa, vaikka vastuuviranomaisena työvoimapoliittisen koulutuksen osalta olisikin TE-toimisto ja
koulutuksenjärjestäjä vastuussa varsinaisesta opiskelusta.
Heti kun ihmisellä on vähänkin
isompia elämänhallinnan ongelmia, esimerkiksi päihdeongelmaa tai
ongelmakäyttäytymistä, palvelut tuntuvat lakkaavan pelaamasta. Maahan muuttaneiden
mielenterveys on selkeästi yksi THL:n kehittämistyön painopisteistä (jokaisen kannattaa tutustua PALOMA-materiaaleihin), mutta kuntien arjessa tämä
kehittämistyö ei näy. Hyviä koulutuksia kyllä järjestetään aika ajoin, mutta en
voi rehellisesti sanoa, että jos joku asiakkaani on alkanut selkeästi oirehtia,
tätä oirehtimiskehitystä olisi saatu pysäytettyä ja elämässä saatu
pidemmälläkään aikavälillä isoa muutosta. Lisähaastetta tuo se, että tällaiset
asiakkaat ovat usein vaikeasti tavoitettavia eivätkä he lähellekään aina saavu
varatuille ajoille. Tämä vaikeuttaa asiakkaan kuulemista häntä koskevissa
asioissa ja asianmukaisen tuen järjestämistä.
Perusopetuksessa olevien koululaisten
kohdalla taas voi olla ”hitaiden kotoutujien” kohdalla niin, että koulu on
tehnyt oppilasta koskien erityisen tuen päätöksen, mutta oppilaan etenemisessä
on silti vakavia haasteita. Koulu saattaa kokea, että se on tehnyt kaiken mitä
voi tehdä oppimisen tukemiseksi, mutta silti koulujen ja paikkakuntien välillä
saattaa olla isojakin eroja siinä, mitä erityinen tuki käytännössä tarkoittaa. Usein
on niin, että erityisen tuen toimenpiteet on käytännössä suunniteltu suomea
äidinkielenään puhuvia perheitä ja yleisimpiä syntysuomalaiskoululaisten
oppimisvaikeuksia silmälläpitäen. Koululla ei ole kunnollisia välineitä sellaisiin
tilanteisiin, jossa oppimisvaikeudet johtuvat suomen kielen oppimisen
hitaudesta (voi olla esimerkiksi yläkouluikäinen, joka ei ole koskaan ollut
koulussa) ja siitä, että lapsen huoltajat ovat mahdollisesti luku- ja kirjoitustaidottomia
henkilöitä, joilla ei itselläkään ole juuri koulutaustaa. Tällaisiinkin tilanteisiin on olemassa hyviä käytäntöjä, mutta ei kaikilla paikkakunnilla.
Terveyspalveluiden ja
sosiaalipalveluiden osalta iso ongelma on se, jos kunnassa ja
kotoutumiskoulutuksessa havaitaan, että henkilöllä on isoja elämänhallinnan
ongelmia, mutta henkilö itse ei asiaa hyväksy tai ei hyväksyttyäänkään sitoudu
siihen hoitoon, jota julkisen terveydenhuollon järjestelmä tarjoaa. Usein hoitoprosessit
loppuvat pienen HUS:n tai Psykotraumatologian keskuksen tutkimusjakson
jälkeen. Monella prosessit eivät etene terveyskeskuksen
psykiatrisen sairaanhoitajan ensikäyntiä pidemmälle mutta esimerkiksi itsetuhoinen
käytös jatkuu. Joku on saattanut saada jopa selkeän diagnoosin ja
lääkemääräyksen, mutta kieltäytyy lääkkeistä eikä halua jatkaa käyntejä
ammattihenkilön luona.
Tässäkin tuntumani on se, että
vallitseva terveydenhuoltojärjestelmä toimii paremmin suomea äidinkielenään
puhuvien kohdalla kuin maahan muuttaneiden kohdalla. Hoitoon sitouttamista ja
ymmärryksen lisäämistä haavoittuvassa asemassa olevien maahanmuuttajien
kohdalla voisi varmasti tehdä enemmän, mutta tämä edellyttäisi paljon aikaa ja
intensiivistä työotetta, rinnallakulkijaa, ammatillista tukihenkilöä joka
tapaisi vaikeassa asemassa olevaa henkilöä säännöllisesti. Tällaista henkilöä
ei aina ole saatavilla tai tukihenkilön ja tuettavan kemiat eivät kohtaa.
Hitaiden kotoutujien ryhmään luen
myös työvoiman ulkopuolella olevat henkilöt, joiden tietotaitojen kehittymistä
hidastaa se, että he eivät ole TE-toimiston asiakkuudessa eivätkä näin ollen
kotoutumiskoulutuksissakaan tai muissa työvoimapoliittisissa toimenpiteissä. Pitkät
ajat työvoiman ulkopuolella hidastavat kielen ja yhteiskuntataitojen oppimista.
Useiden tutkimusten mukaan
erityisesti hoitovapaa eli kotihoidontuki on mekanismi, joka pitää maahan muuttaneita naisia poissa kielen ja yhteiskuntataitojen oppimisen parista. Iso osa kunnista paikkaa tilannetta järjestämällä avoimissa
päiväkodeissa ”suomea lapsen kanssa” -tyylistä opetusta opetusministeriön ns.
UMAKO-rahalla. Selvää on, ettei tällainen muutama tunti viikossa järjestettävä
opetus pysty kuitenkaan korvaamaan kotoutumiskoulutuksen kokopäiväistä
opiskelua, mutta äärimmäisen välttämätöntä tällainen vauvan tai taaperon kanssa
opiskelun mahdollistava toiminta on. Sitä pitäisi olla enemmänkin.
Työvoiman ulkopuolella on myös pitkäaikaissairaita, vammaisia ja työkyvyttömiä henkilöitä sekä ikäihmisiä, joiden kotoutumisen edistäminen on kokonaan kunnan vastuulla. Heillekin pystyy periaatteessa järjestämään vapaan sivistystyön puitteissa UMAKO-kursseja, mutta haasteena on ennen korona-aikaa ollut tällaisten sairaiden henkilöiden liikkumisen järjestäminen opetuspaikkaan ja korona-aikaan se, miten etäopetusta voi järjestää vammaiselle tai sairaalle henkilölle, joka ei osaa käyttää edes puhelimen perustoimintoja. Helposti käy niin, että muutaman yrityksen jälkeen nämä haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset jäävät ilman sitä kokonaisvaltaista perehdytystä ja opetusta, jota työvoimaan kuuluvat saavat kotoutumiskoulutuksessa.
Pitkäaikaissairaiden, vammaisten, ikäihmisten ja
työkyvyttömienkin kohdalla parempi tilanne on niillä paikkakunnilla joilla
toimii esimerkiksi Tukikeskus Hilman tai Jade-toimintakeskuksen kaltainen toimija kyseisen kohderyhmän parissa. Pääsääntöisesti
kyse on pääkaupunkiseudusta, jossa asiakasmäärät ovat niin isoja, että rahoittajat ovat vakuuttuneet erikoistuneiden toimintojen tarpeellisuudesta.
Yksi erityinen ryhmä ovat
henkilöt, joilla on oleskelulupa ulkomaalaislain § 89 perusteella. He eivät työ- ja
toimintakykynsä puolesta eroa työvoimaan kuuluvista, mutta heillä ei ole
oleskelulupansa puolesta työnteko-oikeutta. Kirjoitin tästä ryhmästä jo aiemmin. Ymmärrän, että oleskelulupa heidän kohdallaan myönnetään vuodeksi
kerrallaan, mutta en ymmärrä sitä, miksi lupa ei sisällä työnteko-oikeutta. Kun
näiden täysin työkykyisten ja -haluisten henkilöiden suomen kielen ja
yhteiskuntataitojen opetus on täysin kunnan ja alueen vapaan sivistystyön varassa,
on heidän kotoutumisensakin varmasti hitaampaa kuin heillä, jotka voivat olla
TE-toimiston asiakkuudessa kokopäiväisessä koulutuksessa. Tässä ryhmässä on
selvästi kyse väliinputoajista, joiden kotoutumisen esteenä on suomalainen
byrokratia, eivät asiakkaan omat lähtökohdat.
En sano, että ”hitaiden kotoutujien” kohdalla edistymistä ei tapahtuisi. Sitä kyllä tapahtuu, jos henkilö saa tarvitsemansa tuen. Mikäli paikkakunnalla on tarjolla vain perustason lakisääteiset palvelut eikä pitkää kokemusta maahanmuuttajatyöstä, riski harhailemaan jäämisestä ja kotoutumisprosessin paikalleenjumittumisesta kasvaa. Joka paikkaan ei kannata perustaa erityistä (esimerkiksi JADE-toimintakeskuksen kaltaista) yksikköä, mutta pienemmällä paikkakunnilla voidaan vallan hyvin ottaa käyttöön tällaisessa toimintakeskuksessa kehitettyjä työmenetelmiä.
Jos paikkakunnalla on pidempää kokemusta maahanmuuttajatyöstä, osaavaa henkilökuntaa ja mahdollisesti kokenut alan työtä tehnyt järjestö, myös ”hidas kotoutuja” pääsee sellaiselle uralle, että hänenkään kotoutumisprosessistaan ei tarvitse olla huolissaan.
Tällä hetkellä ehkä eniten olen huolissani päihde- ja mielenterveysongelmiin ja harhailemaan ajautuneista henkilöistä, joista monesta mielestäni mikään taho ei ole kunnolla saanut otetta. Näistä henkilöistä moni on tullut yksin alaikäisenä maahan ja selvästi jäänyt ilman sellaista intensiivistä tukea ja luotettavaa rinnallakulkijaa, jota alaikäinen haavoittuvassa asemassa oleva tarvitsee. Yksittäisiä kolme-nelikymmenvuotiaana maahan tulleita aikuisiakin olen kohdannut. Päihteisiin ja pikkurikoksiin ajautuneet henkilöt tuntuvat katoavan muita useammin ammattilaisten tutkasta, koska heitä on vaikea tavoittaa.
Tällä hetkellä on mielestäni niin, että Suomessa on liian isoja paikkakuntakohtaisia eroja siinä, miten hyvin kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevat saavat tukea. Olen myös sitä mieltä, että pääkaupunkiseutu ei ole välttämättä alkuunkaan paras paikka kotoutua, vaikka siellä onkin eniten erikoistuneita ja asiantuntevia järjestöjä ja hankkeita. Niiden piiriin pääseminen ja ohjaaminen on liian sattumanvaraista, koska kaupungin lakisääteiset peruspalvelut, koulun ja sosiaalitoimen palvelut, ovat kuormittuneita. Ohjaus järjestöjen piiriinkin on vähäistä, hidasta eikä riittävän intensiivistä.
Jos vaikeasti tavoitettava "harhailija" on ollut vaikea tavoittaa pienessä tai keskisuuressa kaupungissa, Helsingissä on usein vaarana että tällainen henkilö katoaa tutkasta kokonaan.
Korkeasti koulutetut putoavat korkealta ja kovaa
Korkeasti koulutetut
maahanmuuttajat, osaajat, ovat mielestäni taas oma, kolmas ryhmänsä. Heillä voi
olla maahan tullessa paljon tietoa, toimintakykyä, koulutusta ja tavoitteita,
mutta he kohtaavat usein runsaan määrän pettymyksiä, byrokratialoukkuja,
turhauttavia tilanteita ja myös syrjintää. Kaikkien näiden hankaluuksien
kohtaaminen vaatii kovaa iskunsietokykyä ja ”resilienssiä”, jota ei voi olla
kaikilla.
Tutkimukset ja jossain määrin
myös omat kokemukset näyttävät siihen suuntaan, että korkeimmin koulutettujen
maahanmuuttajien kotoutumisprosessi on tietotaitoihin ja lähtöasetuksiin nähden
varsin kivikkoinen. Esimerkiksi Tytti Steelin ja Marjut Jyrkisen tutkimuksen mukaan
monella korkeasti koulutetulla naisella oli vahva kokemus siitä, että
minkäänlaista apua ei TE-toimistosta ollut saatavilla, ja järjestöistä saatu
tuki toimi paremmin ja yksilöllisemmin. Myös TEM:n vuonna 2016 julkaisema tutkimus korkeasti koulutettujen työmarkkinapoluista kertoo samankaltaista tarinaa.
Monelle korkeasti koulutetulle on
kova pala se, että ulkomailla hankittua tutkintoa tai työkokemusta ei pysty
käytännössä juuri hyödyntämään Suomessa ja että suomalaiset työnantajat eivät
näytä antavan niille arvoa.
Korkeasti koulutettujen kohdalla pätee moni samankaltainen lainalaisuus kuin haavoittuvimmassa asemassa olevien, ”hitaiden kotoutujien” kohdalla. Kyse on erityisestä ryhmästä, jonka tilanne ja tarpeet sekä julkisten, lakisääteisten palveluiden tarjoamat toimet eivät kohtaa. Tarpeiden ja palvelutarjonnan välistä kanjonia tulee täyttämään järjestö väliaikaisen hankerahoituksen turvin, ja usein vain kaikkein isoimmilla paikkakunnilla, järjestämällä esimerkiksi työelämämentorointia.
Korkeasti koulutettujen tukemisen vahvistamiseksi on siis olemassa paljonkin hyviä käytäntöjä, mutta niitä ei ole käytössä läheskään kaikilla paikkakunnilla eivätkä toiminnot ole vakiintuneita.
Miten kotouttamista tukevat palvelut tulisi organisoida soteuudistuksen jälkeen?
Sosiaali- ja terveyspalveluita koskevat uudistamishankkeet tuovat mukanaan myös kotouttamislain alaisia järjestämisvastuista koskevia muutostarpeita. Jos esimerkiksi sosiaalipalveluita koskeva järjestämisvastuu siirtyy maakunnalle, mikä taho vastaa maahan muuttaneiden kotoutumisen edistämisestä?
Tällä hetkellä suurimmassa osassa
kuntia kokonaisvastuu maahan muuttaneiden kotoutumisen edistämisestä on
kunnallisilla peruspalveluilla. TE-toimisto vastaa siitä, että kotouttamislain
piiriin ja työvoimaan kuuluvat (työttömiksi työnhakijoiksi hyväksytyt)
maahanmuuttajat pääsevät työvoimapoliittiseen kotoutumiskoulutukseen ja saavat
koulutuksen aikana KELA:sta työttömyysturvaa TE-toimiston antaman
työvoimapoliittisen lausunnon nojalla. TE-toimisto vastaa siis ainoastaan
työvoimaan kuuluvien henkilöiden työvoimapoliittisista koulutuksista. Kaikesta
muusta kotoutumisen edistämisestä vastaa kunta.
Kotoutumisprosessin käynnistäminen sisältää esimerkiksi kiintiöpakolaisen maahantulon alkuvaiheessa suurimmaksi osaksi täysin muita kuin työvoimahallinnon alaan kuuluvia toimia. Asiakas pitää ohjata terveystarkastuksiin ja huolehtimaan omista terveysasioistaan, hänen pitää allekirjoittaa vuokrasopimus ja ymmärtää sen sisältö ja taloyhtiön säännöt, hänen pitää avata pankkitili sekä hakea ajoissa ne Kelan etuudet joihin hän on oikeutettu ja ymmärtää se, mitä Kela edellyttää; samoin lapset pitää ilmoittaa kouluun ja päiväkotiin. Asiakkaan pitää myös oppia koti-kouluyhteistyön ja kodin ja päiväkodin välisen yhteistyön periaatteet. Tässä alkuvaiheen työskentelyssä asiakkaiden tukena toimivat sosiaalitoimen alaiset kunnan maahanmuuttajapalvelut ja niihin palkatut ohjaajat. Kunnan sosiaalitoimen alaiset maahanmuuttajapalvelut huolehtivat käytännössä myös siitä, että työvoimaan kuuluvat henkilöt ilmoittautuvat työttömiksi työnhakijoiksi, jotta työvoimapoliittinen koulutus pääsisi edes teoreettisesti alkamaan. Tällainen tiiviin työotteen mukainen ohjaus ja neuvonta on useimmiten sosiaalipalveluiden alaista toimintaa. Mikäli sosiaalitoimi siirtyy maakuntaan, myös maahanmuuttajapalvelut siirtyvät maakunnan järjestämisvastuulle.
Jos kuntaan tulee esimerkiksi syyrialainen pakolaisperhe osana Suomen pakolaiskiintiötä ja perheessä on sekä työikäiset aikuiset että varhaiskasvatus- ja kouluikäiset lapset, joista osalla mahdollisesti myös vammaispalveluiden ja erikoissairaanhoidon tarvetta, pitää kokonaisvastuun perheen kotoutumisen edistämisestä olla sosiaalitoimen alaisilla maahanmuuttajapalveluilla kuten nytkin. Ainoastaan järjestäjätaho vaihtuu kunnasta maakuntaan.
Kunnassa voi vallan hyvin olla infopiste maahan muuttaneille ja mahdollisesti International House Helsingin kaltaista toimintaa, mutta nämä palvelupisteet eivät millään tapaa korvaa sitä työtä mitä sosiaalitoimen alaiset toimijat tekevät. Lisäksi neuvontapisteitä perustettaessa täytyy huomioida ne seikat, joita havaittiin matalan kynnyksen ohjaus- ja neuvontapisteitä koskevassa selvityksessä.
Jatkossakin työikäiset aikuiset ohjataan
TE-toimistoon, jossa heille tehdään kotoutumissuunnitelmat ja
työvoimapoliittisille kursseille ohjaaminen. Työvoiman ulkopuolella oleville aikuisille
(kotiäidit, työkyvyttömiksi todetut, vammaiset aikuiset, eläkeikäiset)
maakunnan alaiset maahanmuuttajapalvelut tekevät sosiaalihuollon
ammattihenkilön johdolla kotoutumissuunnitelman (tällä hetkellä työvoiman
ulkopuolella olevien maahanmuuttajien kotoutumissuunnitelman tekee kunta). Maakunnan
alaiset maahanmuuttajapalvelut ohjaavat, neuvovat ja tukevat kaikkia maahanmuuttajia
(niin työvoimaan kuuluvia kuin muitakin) kaikissa tarpeellisissa asioissa jotka
ovat välttämättömiä kotoutumisen kannalta (pankkiasiat, oleskelulupien
uusimiseen liittyvät asiat, sosiaaliturvaan liittyvä ohjaus ja neuvonta,
liikenneyhteydet, asuminen, terveyspalveluiden toiminta, muu yleisneuvonta) ja
tarvittaessa työntekijä osallistuu esimerkiksi yhteistyöpalavereihin joita
toteutetaan esimerkiksi vammaispalveluiden, koulun, perhetyön, lastensuojelun
tai päiväkodin kanssa.
Pätevä ja saavutettava henkilökunta tulee turvata kuten myös kaikki tarpeelliset työvälineet
Tärkeintä lieneekin se, että sotevalmistelussa oikeasti tiedetään, mitä kaikkea kunnan sosiaalitoimen alaiset maahanmuuttajapalvelut ovat tehneet, jotta uusi järjestäjätaho (maakunta) osaa mitoittaa henkilöstön oikein ja sellaisella henkilöstöllä, jolla on riittävä koulutus, pätevyys ja ammattitaito työtehtävien hoitamiseen.
Tärkeää on myös se, että henkilöstöllä on pääsy ohjauksen, neuvonnan ja tuen kannalta välttämättömiin tietoihin. Jos maahanmuuttajapalveluiden henkilöstöllä ei ole pääsyä ulkomaalaisrekisteriin (UMA), Kelan etuustietojärjestelmään (KELMU) ja väestötietojärjestelmään (VTJ), se ei myöskään pysty tekemään työtään. Ohjaus- ja neuvontapalvelua, jonka työntekijällä ei ole pääsyä näihin järjestelmiin, ei voi sanoa ohjaus- ja neuvontapalveluksi.
Osa kotoutumista tukevista
päätöksistä vaatii sen, että tiimissä on nimenomaan pätevyyden omaava sosiaalityöntekijä.
Esimerkiksi yksintulleiden alaikäisten kotoutumissuunnitelmat sekä
täysi-ikäistyneiden nuorten jälkihuoltoa koskevat toimenpiteet (kuten
ammatillinen tukihenkilö) vaativat sosiaalityöntekijätasoisen henkilön
päätöksen. Kaikkien maahanmuuttajapalvelutiimin työntekijöiden ei tarvitse olla
sosiaalihuollon ammattihenkilöitä, mutta sellaisia henkilöitä on pakko olla
kuitenkin tiimissä, jotta maahanmuuttaja-asiakkaille voi tehdä sosiaalitoimessa
kaikkia samoja sosiaalihuoltolakiin pohjautuvia päätöksiä kuin kaikille muillekin.
Kaikessa
kotouttamistoimenpiteisiin liittyvässä suunnittelussa pitää ottaa huomioon se,
että asiakaskunnasta suurin osa on henkilöitä, jotka ovat vasta tulleet Suomeen,
eivät osaa sanaakaan Suomea eivätkä omaa minkäänlaisia tukiverkostoja Suomessa.
He aloittavat täysin nollasta ja varsinkin erikoissairaanhoitoa vaativat
henkilöt ja heidän omaisensa saattavat joutua heti varsin vaikeasti avautuvaan
byrokratiarumbaan. Perusterveydenhuolto
hoitaa yhtä asiaa, vammaispalvelut toista, kotihoito kolmatta, Kela neljättä,
HUS tai muu vastaava erikoissairaanhoitopiiri viidettä, koulu kuudetta ja
lisäksi on koko joukko muita toimijoita (vuokranantaja, sähköfirma, pankki,
TE-toimisto) joiden suuntaan on velvoitteita ja sitoumuksia jotka tulee
muistaa. On tärkeää, että on yksi taho, maahanmuuttajapalvelut, jolla on kokonaiskuva asiakasperheen tilanteesta.
Talentia on jo useampi vuosi
sitten tehnyt varsin hyvät suositukset sosiaalihuollon henkilöstömitoitusta
koskien, ja kyseisissä suosituksissa on hyvin kirjoitettu osuus myös maahanmuuttajapalveluita koskien. Kunnan työntekijänä koen kokemuksiini perustuen, että Talentian
henkilöstömitoituksia koskeva suositus on varsin hyvä ja mainittu mitoitus
ehdoton perälauta joka mahdollistaa kotoutumisprosessin etenemisen. Talentia
myös kuvaa hyvin suosituksissa työtä jota maahanmuuttajapalveluissa tehdään:
" Maahanmuuttajatyö
Linjaus:
sovelletaan aikuisten osalta
aikuistyön vaativaa, tiiviin
työotteen mukaista mitoitusta
eli korkeintaan 35
asiakasta
sosiaalityöntekijää tai -ohjaajaa kohti.
Lasten ja
lapsiperheiden osalta sovelletaan
lastensuojelun asiakasmäärien mitoitusta
eli korkeinaan 30
perhettä työntekijää kohti,
kun perheessä on korkeintaan 2 lasta.
Maahanmuuttajien
vastaanottavassa työssä pitää näkyä laaja verkostotyö eri toimijoiden kanssa,
asiakastyön intensiivisyys alkuaikoina asiakkaiden tultua maahan ja
kaksinkertainen työaika tulkin kanssa. Oleellinen osa työtä on ns.
itsestäänselvyyksien selittäminen, koko
suomalaisen yhteiskunnan toimintaan
liittyvien asioiden selittäminen,
perehdyttäminen sosiaaliturvaan yleisesti sekä erityisesti päätöksien ym.
selittäminen asiakkaan omalla kohdalla.
Lisäksi
lastensuojelutyön erityisyys ja erilaisten menetelmien miettiminen ja
räätälöiminen ja lastensuojeluun perehdyttäminen sisältyy työhön. Yhteistyö
maahanmuuttajayhteisöjen kanssa kuuluu myös sosiaalityöntekijän työhön.
On tärkeää, että
vastaanottava työ erotetaan
muusta maahanmuuttajasosiaalityöstä, koska vastaanottovaiheen työ ei ole
vain kulttuurisensitiivistä vaan monipuolisesti vastaanottavaa ja
perehdyttävää.
Asiakaskunnan erityispiirteet vaikuttavat
mitoitukseen oleellisesti. Maahanmuuttajatyön asiakaskunta on hyvin
heterogeeninen, joka vaatii työntekijältä laajaa paneutumista eri
kulttuurien tuntemukseen, yhtäläisyyksiin ja
eroihin, jotta hän voi
selvittää esim. suomalaisuutta asiakkaalle
ymmärrettävällä tavalla.
Lisäksi esimerkiksi hätätapauksina maahan tulevissa perheissä on useimmiten jollain perheenjäsenellä jokin vakava sairaus tai muu erityisperuste, minkä takia he tulevat hätätapauksena. Pakolaisilla on poikkeuksetta eriasteisia traumaattisia kokemuksia, mikä näkyy täällä monin eri tavoin oireiluna. Jo yhdessäkin perheessä voi olla paljon sosiaalityön tarvetta ja tilanteita, joihin vanhat, perinteiset sosiaalityön työmallit eivät sovi ja joista ei ole entuudestaan kokemusta. Lisäksi maahanmuuttajaperheet ovat usein suuria, mikä tulee ottaa huomioon mitoituksessa.”
Kotouttavassa työssä pätevät samat perusperiaatteet kuin kaikessa muussakin työssä. Työn onnistuminen riippuu täysin siitä, että sen tekemiseen on aikaa, työnjako on selkeää, vastuunjako viranomaisten välillä on selkeää, tieto kulkee ajallaan ja turha byrokratia, lain valuvirheet ja tietojärjestelmien ongelmat eivät turhaan estä ammattilaista tekemästä työtään.
Jos lainsäätäjä tai muu kotouttamispolitiikan puitteita säätävä taho haluaa tehdä asioita oikein, hänen tulee perehtyä hyvin siihen tietoon, jota kotouttamisesta tiedetään.
Suosittelen siksi tämän blogauksen lisäksi jokaista lukemaan myös seuraavat julkaisut:
Kotoutumisen kokonaiskatsaus 2019- tutkimusartikkeleita kotoutumisesta
Kotoutumisen kokonaiskatsaus 2019- indikaattoritietoa kotoutumisesta
Kuntien maahanmuuttopalvelut: haasteita ja hyviä käytäntöjä
Korkeasti koulutettujen työmarkkinapolut: työllisyys, työttömyys ja syrjäytymisriski
Maahanmuuttajien koulutuspolut ja integrointi: kipupisteet ja toimenpide-esitykset III
Maahanmuuttajien matalan kynnyksen ohjaus- ja neuvontapalvelut: Selvityksen loppuraportti
Pakolaisten mielenterveyden tukeminen Suomessa. PALOMA-käsikirja.
Työvoiman ulkopuolella olevien maahanmuuttaja-asiakkaiden ohjaus ja palvelut kunnissa
Ulkomaalaistaustaisten terveys ja hyvinvointi Suomessa -raportti: FinMonik-tutkimus 2018-2019
3 kommenttia:
Kiitos Heikki,
Erinomaisen tärkeä ja hyvin tehty blogi-kirjoitus. Pidän parhaillaan netissä syksyn siirtolaisuusluentojani. Liitän kirjoituksesi opiskelijoilleni tehtyyn kirjallisusmateriaaliin. Artikkelisi on erinomainen, siinä puhuu käytäntö ja teoria.
Ystävällisin terveisin
Ismo Söderling
Hei Heikki, Loistava kirjoitus. Erityiskiitos siitä että mainitsit blogissa myös iäkkäät. Usein ulkomaalaistaustaiset iäkkäät jäävät kotouttamistematiikassa kokonaan sivulle, koska niin kuin kirjoitit työllisyys vie päähuomion. Myös vanhuspalvelu ei noteeraa ulkomaalaistaustaisia iäkkäitä, käsitys ikäihmisistä on vielä hyvin homogeeninen. Toinen kommenttini koskee sitä, että kotouttamisen kokonaiskatsauksissa voisi käsitellä enemmän myös terveysliikuntaa, koska liikuntapalvelut ovat liikuntalain tulkinnassa myös peruspalveluita eikä pelkästään vapaa-ajan toiminta. OKM on rahoittanut kotouttamista tukevaa liikuntaa yli 10 vuoden ajan mutta liikuntakenttä toimii erillään muuista kotoutustyötä tekevästä ammattilaisista, eikä kohdenna resursseja vasta saapuneisiin. Pelkkä ulkomaalaistaustaisuus riittää että tulee luokitelluksi kotouttavan liikunnan kohderyhmäksi. Pengoin suomalaista ulkomaalaistaustaisiin kohdistunutta liikuntapolitiikkaa juuri ilmestyneessä kirjassa Eriarvoisuuden kasvot liikunnassa ja osoitin, miten yksipuolinen liikuntapoliittinen kotouttamisdiskurssi luo lisää kuiluja muuttajien ja valtaväestön kesken. Kirja on luettavissa tässä https://www.lts.fi/media/lts_julkaisut/julkaisut/eriarvoisuuden-kasvot-liikunnassa/eriarvoisuuden-kasvot-liikunnassa-artikkelikokoelma.pdf Terveisiä Eva Rönkkö
Erittäin kattava ja kerrankin kokonaiskuvaa valottava näkökulma. Kiitos tästä kirjoituksesta sekä tästä loistavasti kuratoidusta lähdekirjallisuudesta! t. Veera Vilkama
Lähetä kommentti