lauantaina, lokakuuta 24, 2020

Kotoutuminen tapahtuu aina paikallistasolla

Kotoutuminen on muutakin kuin työllisyyttä

Kotouttavan työn ammattilaiset ovat liian usein aihetta koskevan julkisen keskustelun marginaalissa. Tiedotusvälineissä keskitytään usein joko poliitikkojen näkemyksiin tai yksittäisten maahan muuttaneiden kokemuksiin. Poliitikkojen näkemykset ovat varsin usein puhdasta mutua, joten riski täysin virheellisen tiedon leviämiseen on suuri, jos poliitikon lausunto tai lehdistötiedote toistetaan tiedotusvälineessä sellaisenaan. Maahan muuttaneiden yksilötarinat voivat olla hyviäkin, mutta yksilöihin keskittyessään ne eivät välttämättä kerro rakenteiden ja lainsäädännön toimivuudesta mitään vaan saattavat jopa välittää virheellistä viestiä siitä, että kaikki on itsestä kiinni.

Haluan siksi tässä kirjoituksessa tuoda esiin kunnassa kotouttavaa tekevän ammattilaisen näkemyksen siitä, miten kotoutumista koskeva järjestelmä toimii. Olen työskennellyt 5 vuotta Lohjan kaupungin maahanmuuttajakoordinaattorina ja tätä ennen 7 vuotta järjestöissä. Otan tekstissä myös kantaa ajankohtaiseen kysymykseen siitä, miten kotoutumista koskevat palvelut tulee organisoida sosiaali- ja terveyspalveluita koskevan uudistuksen toteutuessa. 

Usein kotoutuminen ymmärretään ainoastaan työikäisten ja työvoimaan kuuluvien maahanmuuttajien työllisyyden edistymisenä. Se ei kuitenkaan ole pelkästään sitä sen enempää kotouttamislaissa kuin muutoinkaan. Työllisyys on yksi tärkeä kotoutumisen osa-alue mutta ei ainut, eikä työllistyminen ole synonyymi kotoutumiselle.

Oman työni näkökulmasta kaikkein tärkein asia ihmisen kotoutumisessa on se, että hän osaa toimia itsenäisesti omassa elinympäristössään ikäkauttaan vastaavalla tavalla. Kaikkea ei tarvitse tietää, mutta tärkeää on se, että ihminen löytää jonkin kiintopisteen, osaa hakea tarvitsemansa tiedot oikeista, luotettavista lähteistä eikä jää tyhjän päälle silloin, kun hän apua tarvitsee.

Ihmisen pitää oppia hoitamaan lukuisia eri asioita. Nämä asiat liittyvät niin omaan asuntoon ja sen käyttöön, bussiaikatauluihin, terveyden edistämiseen ja terveydenhuollossa asioimiseen, vapaa-ajan toimintamahdollisuuksiin, lasten asioihin päiväkodissa ja koulussa, viranomaispäätösten ymmärtämiseen, omiin raha-asioihin ja kaikkeen päivittäiseen toimintaan.

Viimeisin kotoutumisen kokonaiskatsaus tarkastelee viittä kotoutumisen osa-aluetta: hyvinvointia (ml. asumisolot), koulutusta ja osaamista, yhteiskunnallista osallistumista, kaksisuuntaista kotoutumista (esimerkiksi valtaväestön asenteet eri vähemmistöryhmiä kohtaan) ja työllisyyttä. Katsauksessa on paljon tärkeää indikaattoritietoa kaikista ihmisen elämänkaaren vaiheista. Tutkimusartikkeleissa syvennytään tarkemmin tekijöihin indikaattoritietojen taustalla.

Esimerkiksi lasten pienituloisuusaste (kuinka suuri osa alle 18-vuotiaista kuuluu kotitalouksiin, joiden tulot jäävät suhteellisen pienituloisuusrajan alapuolelle) oli vuonna 2017 suomalaistaustaisilla 10,8%, ulkomaalaistaustaisilla 42,7%.

Ulkomaalaistaustaisista asui vuonna 2018 ahtaasti 35,8%, suomalaistaustaisista 15,7%.

Ulkomaalaistaustaisista miehistä ns. NEET-nuoria (not in employment, education or training) oli vuonna 2017 28,8%, suomalaistaustaisista miehistä 17,3 %.

Kuntavaaleissa 2017 suomalaistaustaisten naisten äänestysprosentti oli 60,7%, ulkomaalaistaustaisten naisten 26%.

Kotoutumisen kokonaiskatsauksessa ei ole koottuna kaikkea saatavilla olevaa indikaattoritietoa kotoutumisesta. Siinä on pääsääntöisesti sellainen tieto, jota on saatavilla Tilastokeskuksesta. Näin ollen Kotoutumisen kokonaiskatsauksesta puuttuu esimerkiksi tieto siitä, että maahanmuuttajien ja kantaväestön PISA-tulosten ero on Suomessa OECD-maiden suurin

Näin on ollut jo pitkään. Valtiontalouden tarkastusvirasto totesi jo 2015 ”maahanmuuttajaoppilaat ja perusopetuksen tuloksellisuus” -raportissa seuraavaa: ”erot maahanmuuttajataustaisten ja kantaväestön välillä olivat suurimmat vielä senkin jälkeen kun oppilaan tärkeimmät taustatekijät sekä joitakin koulujen toimintaa kuvaavia tekijöitä oli vakioitu. Kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa tällainen ero osaamisessa tulkitaan pääasiallisesti maahanmuuttajataustaisten oppilaiden erilaiseksi kohteluksi”.

Toisella asteella maahan muuttaneet pärjäävät Suomessa ja Tanskassa paljon heikommin kuin Ruotsissa.

Lienee päivänselvää, että pärjäävyys perusopetuksessa on suoraan kytköksissä kaikkiin yllä mainittuihin indikaattoritietoihin: se vaikuttaa mahdollisuuksiin pärjätä toisella asteella, se vaikuttaa pudokkuuteen, se vaikuttaa työllisyyteen, käytettävissä oleviin tuloihin, asumisvalinnan mahdollisuuksiin ja yhteiskunnalliseen valveutuneisuuteen, jota äänestämisprosentti jossain määrin indikoi.

Kotoutumisen kokonaiskatsauksessa eivät myöskään näy kaikki rasistisia asenteita koskevat tutkimustiedot: Suomen Kuvalehden teettämässä seurantatutkimuksessa rasistiset asenteet olivat vuonna 2020 lisääntyneet vuoteen 2015 verrattuna. FRA:n tekemässä eurooppalaisessa vertailussa afrikkalaistustaiset kokivat rasistista häirintää, kuten loukkaavia eleitä, kommentteja tai uhkauksia eniten Suomessa. On selvää, että syrjintä ja kielteiset ennakkoluulot vaikuttavat muihinkin kotoutumisen indikaattoreihin kuin kokemukseen yhteenkuuluvuudesta. Ne vaikuttavat esimerkiksi työllisyyteen. Kotoutumisen kokonaiskatsauksessa ei ole mukana myöskään THL:n kouluterveyskyselyn tuloksia, joiden mukaan ulkomaalaistaustaiset ovat yliedustettuina koulukiusatuissa, erityisesti yläkoulussa.

Puutteellisenakin kotoutumisen kokonaiskatsaus havainnollistaa hyvin sitä perusseikkaa, että kotoutuminen ei ole pelkkiä työllisyystoimenpiteitä eikä työvoimapoliittista kotoutumiskoulutusta, vaan se koskee kaikkia ihmisen elämänkaaren vaiheita, tilanteita ja julkisten palveluiden alueita. 

Se havainnollistaa myös hyvin, että kotoutumisen vahvistuminen on suoraan kytköksissä valtaväestön asenteisiin. Jos ihmisen nimellä ja taustalla on niinkin suuri vaikutus työhaastatteluun pääsemiseen (eli työllisyyteen) kuin mitä ilmenee Akhlaq Ahmadin tutkimuksessa, on selvää että kotouttamispolitiikassa maahan muuttaneet eivät voi olla ainut toiminnan kohderyhmä.

Ihmisten erilaiset elämäntilanteet ja lähtötasot pitää huomioida kotouttamistoimia suunniteltaessa

Kotouttamispolitiikan ideaalitilanne väestötasolla on se, että esimerkiksi työllisyys, koulutus, hyvinvointi, yhteiskunnallinen osallistuminen ja syrjintäkokemukset eivät pysyvästi poikkeaisi eri kieliryhmien kesken. Tätä ideaalitilaa tuskin saavutetaan koskaan jo siitä syystä että ihmisten maassaoloajat vaihtelevat. Ei voi olettaa että vasta maahan tullut voisi tuosta vain työllistyä, saada C1-tason kielitaitoa tai hankkia tutkintoa. Kaikessa yhteiskunnallisia kehityskulkuja koskevassa tiedossa tärkeää onkin tehdä asianmukaiset vakioinnit ja tietysti pidemmän aikavälin tarkastelut: pelkkä yhden vuoden tilanteen tarkastelu ei anna minkäänlaista kuvaa siitä, mihin suuntaan yhteiskunnallinen kehitys on kulkemassa.

Kotouttamista koskevien toimien voi katsoa onnistuneen, jos vaikkapa työllisyys, koulutus, myönteiset ryhmienväliset asenteet, kielitaito, terveys, yhteiskuntatuntemus ja asiointitaidot, äänestysprosentti ja käytettävissä olevat tulot kohenevat vuosien saatossa. Jos ne junnaavat paikallaan tai heikkenevät, on selvitettävä mistä tämä johtuu.

Kun otetaan tavoitteeksi ihmisen tietotaitojen vahvistuminen, on tavoitteiden oltava realistisia ja kunkin ihmisen lähtötasot huomioivia. Maahan juuri tulleelta ei voi odottaa samanlaista yleistietotasoa ja asiointitaitoa kuin kolme vuotta maassa olleelta. On myös vahingollista olettaa, että jokaisen pitäisi saavuttaa kolmessa vuodessa samoilla toimenpiteillä sama tietotaitojen taso. 

Yksi ihminen saattaa vuodessakin oppia ja sisäistää varsin paljon asioita, jos hänellä on entuudestaan paljon koulutaustaa, jos perhetilanne mahdollistaa täysipainoisen opiskelun ja jos henkilöllä on kyky keskittyä ja sitoutua pitkän tähtäimen suunnitelmiin. Toinen henkilö saattaa tarvita vahvaa ohjausta vielä viiden vuoden maassaolon jälkeenkin, jos esimerkiksi kielen oppimista hidastaa jokin perussairaus, vamma tai trauma ja jos henkilö on maahan tullessa täysin luku-ja kirjoitustaidoton eikä ole käynyt lähtömaassaan mitään kouluja.

Asia on yksinkertainen: heikommat pohjavalmiudet omaava ihminen tarvitsee vahvempaa tukea ja pidempään. Vahvat pohjavalmiudet omaava ihminen tarvitsee kevyempää tukea. Kaiken tuen tarkoituksena on se, että jossain vaiheessa ihminen ei tarvitse tukea enää ollenkaan vaan pärjää omillaan.

”Peruskotoutujia” järjestelmä palvelee parhaiten, mutta parantamisen varaa on

Jaan seuraavaksi kotoutujat karkeasti kolmeen ryhmään: peruskotoutujiin, hitaisiin kotoutujiin ja korkeasti koulutettuihin. Kokemukseni perustuu 7 vuoden kokemukseen järjestöissä ja 5 vuoden kokemukseen kunnassa, ja sen perusteella koen että suomalainen palvelujärjestelmä toimii tällä hetkellä parhaiten ”peruskotoutujien” kohdalla. Palvelujärjestelmällä tarkoitan ennen kaikkea kunnan peruspalveluita, TE-toimiston palveluita sekä eri koulutuksenjärjestäjien palveluita kotoutumiskoulutuksen ja siihen rinnastettavan koulutuksen osalta.

Peruskotoutujalla tarkoitan aikuisten kohdalla perustervettä työikäistä henkilöä jonka kotoutumisprosessi käynnistyy työvoimapoliittisella kotoutumiskoulutuksella verrattain pian, ja joka on sen verran perusterve ja koulutaustaa omaava, että hän myös pysyy kursseilla, viihtyy niillä, ei ole paljoa poissa ja pystyy rakentamaan jonkinlaista pitkän aikavälin suunnitelmaa. Yleensä tällainen henkilö kykenee hankkimaan jonkinlaisen kielitaidon, suorittaa ennen pitkää (yleensä) ammatillisen koulutuksen ja työllistyy, (yleensä) perusduunarin töihin lähihoitajaksi, rakennusalalle, kauppaan tai yrittäjäksi. Peruskotoutuja voi olla välillä äitiysvapaalla, vanhempainvapaalla tai hoitovapaalla, mutta palaa näiltä vapailta kuitenkin verrattain pian takaisin niiden toimenpiteiden pariin, jotka on yhdessä suunniteltu.

Kunnallisten maahanmuuttajapalveluiden asiakkaana tällainen henkilö on verrattain helposti tavoitettava. Hänet saa puhelimella kiinni, hän pääsääntöisesti tulee sovituille tapaamisille ajallaan ja uskaltaa kysyä uudestaan, jos ei ole esimerkiksi jotain etuustietoasiaa ymmärtänyt. Tällaiselle henkilölle löytyy yleensä vapaaehtoinen ystävä tai tukihenkilö, joka vielä omalta osaltaan tukee henkilön kotoutumista ja kielenoppimista. Henkilöllä on näet sen verran toimintakykyä että sosiaaliset tilanteet, ryhmätilanteet ja vieraan henkilön kohtaaminen ja häneen tutustumisensa yleensä sujuvat, ja yhteisistä tapaamisista pystyy jotenkuten sopimaan vaikka kielitaitoa ei alussa olisikaan. 

Varhaiskasvatus- ja kouluikäisten ”peruskotoutujien” lasten kohdalla on usein niin, että alussa kouluikäinen tarvitsee valmistavaa luokkaa ja varhaiskasvatusikäinen erityisavustajaa (ei aina), ja valmistavan luokan jälkeen tarvitaan usein koulunkäynnin tukea, mutta oppilaat silti pärjäävät, eivät putoa kelkasta ja saavat peruskoulussa valmiudet joiden turvin voi vallan hyvin hakea toiselle asteelle. Wilman käyttö tuottaa alussa haasteita mutta ennen pitkää sen käyttö opitaan kun kielitaito karttuu. 

Tällaisia peruspuurtajia on suurin osa asiakkaista joita olen kohdannut. Heillä voi tulla erilaisia kriisejä elämässä vastaan, mutta yleensä he selviävät näistä kriiseistä sillä tuella jota kunnassa on tarjolla, tarvittaessa tulkkivälitteisenä. Heidän kohdallaan tulee tunne, että heidän tietonsa, taitonsa ja sosioekonominen asemansa selvästi kohenevat ajan mittaan.

Hitaammin etenevillä järjestelmä toimii heikosti

Järjestelmä toimii heikosti tai vajavaisesti sellaisten henkilöiden kohdalla, joita voisin sanoa hitaiksi kotoutujiksi. Kokemukseni on se, että näillä henkilöillä on monessa suhteessa haasteelliset lähtökohdat kotoutumisen alkupolulla koulutaustan puuttumisen, sairauksien tai vakavan traumataustan vuoksi. 

Näitä henkilöitä kyllä pystyisi tukemaan, mutta pelkät lakisääteiset julkiset peruspalvelut eivät tähän taivu. Paikkakunnilla, joilla on erityistä asiantuntemusta, erityisiä hankkeita ja erityisiä asiantuntijajärjestöjä jotka voivat ottaa tällaisia henkilöitä asiakkaakseen, heikoistakin lähtökohdista ponnistava henkilö on saattanut päästä yllättävänkin hyvin eteenpäin. 

On henkilöitä, jotka ovat TE-toimiston asiakkaita ja käyvät työvoimapoliittisissa kotoutumiskoulutuksissa tai niihin rinnastettavissa koulutuksissa, mutta opinnot eivät syystä tai toisesta etene. Poissaoloja tulee paljon. Joillakin tapahtuu keskeyttämisiä. Ongelmiin puuttumista saattaa vaikeuttaa se, että vaikeudet ja poissaolot koulutuksessa eivät tule ollenkaan niiden tahojen tietoon, joilla olisi mahdollisuus kartoittaa tukimahdollisuuksia ja ottaa ongelmia asiakkaan kanssa puheeksi. Oppilaitos saattaa ilmoittaa ongelmista ainoastaan TE-toimistolle, ja vasta siinä vaiheessa kun keskeyttäminen on ainut vaihtoehto. Sosiaalitoimelle tieto oman asiakkaan tilanteesta saattaa tulla vasta sen jälkeen kun oikeus työmarkkinatukeen on TE-toimiston keskeyttämispäätöksen jälkeen katkennut ja KELA on tehnyt ilmoituksen henkilöstä sosiaalitoimeen.

Monia asioita olisi ollut mahdollista tehdä oppilaitoksen kanssa yhdessä jo siinä vaiheessa kun poissaoloja on alkanut kertyä ja huoli etenemisestä nousta, ja ehkä jopa ennen kuin mitään ongelmia on ilmennyt. Se, että henkilö on TE-toimiston työvoimapoliittisessa toimenpiteessä, ei tarkoita sitä että henkilö ei tarvitsisi kunnan puolelta mitään ohjausta ja neuvontaa. On itse asiassa enemmän sääntö kuin poikkeus, että sujuvan opiskelun varmistamiseksi kunnan sosiaalitoimen maahanmuuttajapalveluiden pitää käydä läpi monia opiskelujen perusperiaatteita asiakkaan kanssa, vaikka vastuuviranomaisena työvoimapoliittisen koulutuksen osalta olisikin TE-toimisto ja koulutuksenjärjestäjä vastuussa varsinaisesta opiskelusta.

Heti kun ihmisellä on vähänkin isompia elämänhallinnan ongelmia, esimerkiksi päihdeongelmaa tai ongelmakäyttäytymistä, palvelut tuntuvat lakkaavan pelaamasta. Maahan muuttaneiden mielenterveys on selkeästi yksi THL:n kehittämistyön painopisteistä (jokaisen kannattaa tutustua PALOMA-materiaaleihin), mutta kuntien arjessa tämä kehittämistyö ei näy. Hyviä koulutuksia kyllä järjestetään aika ajoin, mutta en voi rehellisesti sanoa, että jos joku asiakkaani on alkanut selkeästi oirehtia, tätä oirehtimiskehitystä olisi saatu pysäytettyä ja elämässä saatu pidemmälläkään aikavälillä isoa muutosta. Lisähaastetta tuo se, että tällaiset asiakkaat ovat usein vaikeasti tavoitettavia eivätkä he lähellekään aina saavu varatuille ajoille. Tämä vaikeuttaa asiakkaan kuulemista häntä koskevissa asioissa ja asianmukaisen tuen järjestämistä.

Perusopetuksessa olevien koululaisten kohdalla taas voi olla ”hitaiden kotoutujien” kohdalla niin, että koulu on tehnyt oppilasta koskien erityisen tuen päätöksen, mutta oppilaan etenemisessä on silti vakavia haasteita. Koulu saattaa kokea, että se on tehnyt kaiken mitä voi tehdä oppimisen tukemiseksi, mutta silti koulujen ja paikkakuntien välillä saattaa olla isojakin eroja siinä, mitä erityinen tuki käytännössä tarkoittaa. Usein on niin, että erityisen tuen toimenpiteet on käytännössä suunniteltu suomea äidinkielenään puhuvia perheitä ja yleisimpiä syntysuomalaiskoululaisten oppimisvaikeuksia silmälläpitäen. Koululla ei ole kunnollisia välineitä sellaisiin tilanteisiin, jossa oppimisvaikeudet johtuvat suomen kielen oppimisen hitaudesta (voi olla esimerkiksi yläkouluikäinen, joka ei ole koskaan ollut koulussa) ja siitä, että lapsen huoltajat ovat mahdollisesti luku- ja kirjoitustaidottomia henkilöitä, joilla ei itselläkään ole juuri koulutaustaa. Tällaisiinkin tilanteisiin on olemassa hyviä käytäntöjä, mutta ei kaikilla paikkakunnilla.

Terveyspalveluiden ja sosiaalipalveluiden osalta iso ongelma on se, jos kunnassa ja kotoutumiskoulutuksessa havaitaan, että henkilöllä on isoja elämänhallinnan ongelmia, mutta henkilö itse ei asiaa hyväksy tai ei hyväksyttyäänkään sitoudu siihen hoitoon, jota julkisen terveydenhuollon järjestelmä tarjoaa. Usein hoitoprosessit loppuvat pienen HUS:n tai Psykotraumatologian keskuksen tutkimusjakson jälkeen. Monella prosessit eivät etene terveyskeskuksen psykiatrisen sairaanhoitajan ensikäyntiä pidemmälle mutta esimerkiksi itsetuhoinen käytös jatkuu. Joku on saattanut saada jopa selkeän diagnoosin ja lääkemääräyksen, mutta kieltäytyy lääkkeistä eikä halua jatkaa käyntejä ammattihenkilön luona.

Tässäkin tuntumani on se, että vallitseva terveydenhuoltojärjestelmä toimii paremmin suomea äidinkielenään puhuvien kohdalla kuin maahan muuttaneiden kohdalla. Hoitoon sitouttamista ja ymmärryksen lisäämistä haavoittuvassa asemassa olevien maahanmuuttajien kohdalla voisi varmasti tehdä enemmän, mutta tämä edellyttäisi paljon aikaa ja intensiivistä työotetta, rinnallakulkijaa, ammatillista tukihenkilöä joka tapaisi vaikeassa asemassa olevaa henkilöä säännöllisesti. Tällaista henkilöä ei aina ole saatavilla tai tukihenkilön ja tuettavan kemiat eivät kohtaa.

Hitaiden kotoutujien ryhmään luen myös työvoiman ulkopuolella olevat henkilöt, joiden tietotaitojen kehittymistä hidastaa se, että he eivät ole TE-toimiston asiakkuudessa eivätkä näin ollen kotoutumiskoulutuksissakaan tai muissa työvoimapoliittisissa toimenpiteissä. Pitkät ajat työvoiman ulkopuolella hidastavat kielen ja yhteiskuntataitojen oppimista.

Useiden tutkimusten mukaan erityisesti hoitovapaa eli kotihoidontuki on mekanismi, joka pitää maahan muuttaneita naisia poissa kielen ja yhteiskuntataitojen oppimisen parista. Iso osa kunnista paikkaa tilannetta järjestämällä avoimissa päiväkodeissa ”suomea lapsen kanssa” -tyylistä opetusta opetusministeriön ns. UMAKO-rahalla. Selvää on, ettei tällainen muutama tunti viikossa järjestettävä opetus pysty kuitenkaan korvaamaan kotoutumiskoulutuksen kokopäiväistä opiskelua, mutta äärimmäisen välttämätöntä tällainen vauvan tai taaperon kanssa opiskelun mahdollistava toiminta on. Sitä pitäisi olla enemmänkin.

Työvoiman ulkopuolella on myös pitkäaikaissairaita, vammaisia ja työkyvyttömiä henkilöitä sekä ikäihmisiä, joiden kotoutumisen edistäminen on kokonaan kunnan vastuulla. Heillekin pystyy periaatteessa järjestämään vapaan sivistystyön puitteissa UMAKO-kursseja, mutta haasteena on ennen korona-aikaa ollut tällaisten sairaiden henkilöiden liikkumisen järjestäminen opetuspaikkaan ja korona-aikaan se, miten etäopetusta voi järjestää vammaiselle tai sairaalle henkilölle, joka ei osaa käyttää edes puhelimen perustoimintoja. Helposti käy niin, että muutaman yrityksen jälkeen nämä haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset jäävät ilman sitä kokonaisvaltaista perehdytystä ja opetusta, jota työvoimaan kuuluvat saavat kotoutumiskoulutuksessa. 

Pitkäaikaissairaiden, vammaisten, ikäihmisten ja työkyvyttömienkin kohdalla parempi tilanne on niillä paikkakunnilla joilla toimii esimerkiksi Tukikeskus Hilman  tai Jade-toimintakeskuksen kaltainen toimija kyseisen kohderyhmän parissa. Pääsääntöisesti kyse on pääkaupunkiseudusta, jossa asiakasmäärät ovat niin isoja, että rahoittajat ovat vakuuttuneet erikoistuneiden toimintojen tarpeellisuudesta. 

Yksi erityinen ryhmä ovat henkilöt, joilla on oleskelulupa ulkomaalaislain § 89 perusteella. He eivät työ- ja toimintakykynsä puolesta eroa työvoimaan kuuluvista, mutta heillä ei ole oleskelulupansa puolesta työnteko-oikeutta. Kirjoitin tästä ryhmästä jo aiemmin. Ymmärrän, että oleskelulupa heidän kohdallaan myönnetään vuodeksi kerrallaan, mutta en ymmärrä sitä, miksi lupa ei sisällä työnteko-oikeutta. Kun näiden täysin työkykyisten ja -haluisten henkilöiden suomen kielen ja yhteiskuntataitojen opetus on täysin kunnan ja alueen vapaan sivistystyön varassa, on heidän kotoutumisensakin varmasti hitaampaa kuin heillä, jotka voivat olla TE-toimiston asiakkuudessa kokopäiväisessä koulutuksessa. Tässä ryhmässä on selvästi kyse väliinputoajista, joiden kotoutumisen esteenä on suomalainen byrokratia, eivät asiakkaan omat lähtökohdat.

En sano, että ”hitaiden kotoutujien” kohdalla edistymistä ei tapahtuisi. Sitä kyllä tapahtuu, jos henkilö saa tarvitsemansa tuen. Mikäli paikkakunnalla on tarjolla vain perustason lakisääteiset palvelut eikä pitkää kokemusta maahanmuuttajatyöstä, riski harhailemaan jäämisestä ja kotoutumisprosessin paikalleenjumittumisesta kasvaa. Joka paikkaan ei kannata perustaa erityistä (esimerkiksi JADE-toimintakeskuksen kaltaista) yksikköä, mutta pienemmällä paikkakunnilla voidaan vallan hyvin ottaa käyttöön tällaisessa toimintakeskuksessa kehitettyjä työmenetelmiä.

Jos paikkakunnalla on pidempää kokemusta maahanmuuttajatyöstä, osaavaa henkilökuntaa ja mahdollisesti kokenut alan työtä tehnyt järjestö, myös ”hidas kotoutuja” pääsee sellaiselle uralle, että hänenkään kotoutumisprosessistaan ei tarvitse olla huolissaan. 

Tällä hetkellä ehkä eniten olen huolissani päihde- ja mielenterveysongelmiin ja harhailemaan ajautuneista henkilöistä, joista monesta mielestäni mikään taho ei ole kunnolla saanut otetta. Näistä henkilöistä moni on tullut yksin alaikäisenä maahan ja selvästi jäänyt ilman sellaista intensiivistä tukea ja luotettavaa rinnallakulkijaa, jota alaikäinen haavoittuvassa asemassa oleva tarvitsee. Yksittäisiä kolme-nelikymmenvuotiaana maahan tulleita aikuisiakin olen kohdannut. Päihteisiin ja pikkurikoksiin ajautuneet henkilöt tuntuvat katoavan muita useammin ammattilaisten tutkasta, koska heitä on vaikea tavoittaa.

Tällä hetkellä on mielestäni niin, että Suomessa on liian isoja paikkakuntakohtaisia eroja siinä, miten hyvin kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevat saavat tukea. Olen myös sitä mieltä, että pääkaupunkiseutu ei ole välttämättä alkuunkaan paras paikka kotoutua, vaikka siellä onkin eniten erikoistuneita ja asiantuntevia järjestöjä ja hankkeita. Niiden piiriin pääseminen ja ohjaaminen on liian sattumanvaraista, koska kaupungin lakisääteiset peruspalvelut, koulun ja sosiaalitoimen palvelut, ovat kuormittuneita. Ohjaus järjestöjen piiriinkin on vähäistä, hidasta eikä riittävän intensiivistä.

Jos vaikeasti tavoitettava "harhailija" on ollut vaikea tavoittaa pienessä tai keskisuuressa kaupungissa, Helsingissä on usein vaarana että tällainen henkilö katoaa tutkasta kokonaan. 

Korkeasti koulutetut putoavat korkealta ja kovaa

Korkeasti koulutetut maahanmuuttajat, osaajat, ovat mielestäni taas oma, kolmas ryhmänsä. Heillä voi olla maahan tullessa paljon tietoa, toimintakykyä, koulutusta ja tavoitteita, mutta he kohtaavat usein runsaan määrän pettymyksiä, byrokratialoukkuja, turhauttavia tilanteita ja myös syrjintää. Kaikkien näiden hankaluuksien kohtaaminen vaatii kovaa iskunsietokykyä ja ”resilienssiä”, jota ei voi olla kaikilla.

Tutkimukset ja jossain määrin myös omat kokemukset näyttävät siihen suuntaan, että korkeimmin koulutettujen maahanmuuttajien kotoutumisprosessi on tietotaitoihin ja lähtöasetuksiin nähden varsin kivikkoinen. Esimerkiksi Tytti Steelin ja Marjut Jyrkisen tutkimuksen mukaan monella korkeasti koulutetulla naisella oli vahva kokemus siitä, että minkäänlaista apua ei TE-toimistosta ollut saatavilla, ja järjestöistä saatu tuki toimi paremmin ja yksilöllisemmin. Myös TEM:n vuonna 2016 julkaisema tutkimus korkeasti koulutettujen työmarkkinapoluista kertoo samankaltaista tarinaa. 

Monelle korkeasti koulutetulle on kova pala se, että ulkomailla hankittua tutkintoa tai työkokemusta ei pysty käytännössä juuri hyödyntämään Suomessa ja että suomalaiset työnantajat eivät näytä antavan niille arvoa.

Korkeasti koulutettujen kohdalla pätee moni samankaltainen lainalaisuus kuin haavoittuvimmassa asemassa olevien, ”hitaiden kotoutujien” kohdalla. Kyse on erityisestä ryhmästä, jonka tilanne ja tarpeet sekä julkisten, lakisääteisten palveluiden tarjoamat toimet eivät kohtaa. Tarpeiden ja palvelutarjonnan välistä kanjonia tulee täyttämään järjestö väliaikaisen hankerahoituksen turvin, ja usein vain kaikkein isoimmilla paikkakunnilla, järjestämällä esimerkiksi työelämämentorointia

Korkeasti koulutettujen tukemisen vahvistamiseksi on siis olemassa paljonkin hyviä käytäntöjä, mutta niitä ei ole käytössä läheskään kaikilla paikkakunnilla eivätkä toiminnot ole vakiintuneita. 

Miten kotouttamista tukevat palvelut tulisi organisoida soteuudistuksen jälkeen?

Sosiaali- ja terveyspalveluita koskevat uudistamishankkeet tuovat mukanaan myös kotouttamislain alaisia järjestämisvastuista koskevia muutostarpeita. Jos esimerkiksi sosiaalipalveluita koskeva järjestämisvastuu siirtyy maakunnalle, mikä taho vastaa maahan muuttaneiden kotoutumisen edistämisestä?

Tällä hetkellä suurimmassa osassa kuntia kokonaisvastuu maahan muuttaneiden kotoutumisen edistämisestä on kunnallisilla peruspalveluilla. TE-toimisto vastaa siitä, että kotouttamislain piiriin ja työvoimaan kuuluvat (työttömiksi työnhakijoiksi hyväksytyt) maahanmuuttajat pääsevät työvoimapoliittiseen kotoutumiskoulutukseen ja saavat koulutuksen aikana KELA:sta työttömyysturvaa TE-toimiston antaman työvoimapoliittisen lausunnon nojalla. TE-toimisto vastaa siis ainoastaan työvoimaan kuuluvien henkilöiden työvoimapoliittisista koulutuksista. Kaikesta muusta kotoutumisen edistämisestä vastaa kunta.

Kotoutumisprosessin käynnistäminen sisältää esimerkiksi kiintiöpakolaisen maahantulon alkuvaiheessa suurimmaksi osaksi täysin muita kuin työvoimahallinnon alaan kuuluvia toimia. Asiakas pitää ohjata terveystarkastuksiin ja huolehtimaan omista terveysasioistaan, hänen pitää allekirjoittaa vuokrasopimus ja ymmärtää sen sisältö ja taloyhtiön säännöt, hänen pitää avata pankkitili sekä hakea ajoissa ne Kelan etuudet joihin hän on oikeutettu ja ymmärtää se, mitä Kela edellyttää; samoin lapset pitää ilmoittaa kouluun ja päiväkotiin. Asiakkaan pitää myös oppia koti-kouluyhteistyön ja kodin ja päiväkodin välisen yhteistyön periaatteet. Tässä alkuvaiheen työskentelyssä asiakkaiden tukena toimivat sosiaalitoimen alaiset kunnan maahanmuuttajapalvelut ja niihin palkatut ohjaajat. Kunnan sosiaalitoimen alaiset maahanmuuttajapalvelut huolehtivat käytännössä myös siitä, että työvoimaan kuuluvat henkilöt ilmoittautuvat työttömiksi työnhakijoiksi, jotta työvoimapoliittinen koulutus pääsisi edes teoreettisesti alkamaan. Tällainen tiiviin työotteen mukainen ohjaus ja neuvonta on useimmiten sosiaalipalveluiden alaista toimintaa. Mikäli sosiaalitoimi siirtyy maakuntaan, myös maahanmuuttajapalvelut siirtyvät maakunnan järjestämisvastuulle. 

En kannata joskus esiin tuotua mallia, jossa kunnan maahanmuuttajapalveluilla olleita tehtäviä siirrettäisiin työvoimahallinnolle. Työ- ja elinkeinotoimistot ovat tälläkin hetkellä täysin aliresursoituja eivätkä käytännössä kykene tarjoamaan yksilöllistä palvelua ja ohjausta muissa kuin työllisyyden edistämisen asioissa, jos niissäkään. Niitä tulee kehittää ja TE-toimistojen tulee jatkossakin keskittyä ainoastaan työllisyyden edistämiseen. 

Joissain kunnissa taas on tälläkin hetkellä käytössä sellainen malli, että sosiaalipalvelut ovat kuntayhtymässä ja kuntaan on perustettu erikseen maahanmuuttajatoimisto. Usein on niin, että tällä tavoin järjestetyssä palvelussa ruohonjuuritason ohjaajat kunnassa eivät pääse asiallisen ohjaamisen kannalta välttämättömiin asiakastietoihin ollenkaan (etupäässä Kelan etuustietopalvelu KELMU), vaan yksinkertaisimmissakin helposti tarkistettavissa taloudellista tilannetta ja etuustietoja koskevissa asioissa asiakas ohjataan kuntayhtymän sosiaalityöntekijälle, jolla saattaa olla toistasataa asiakasta. Tämä kuormittaa sosiaalityöntekijää täysin turhaan ja estää häntä tekemästä suunnitelmallista sosiaalityötä niiden kanssa, jotka tarvitsevat intensiivistä sosiaalityötä. Jos taas kunnan ohjaaja lähtee selvittämään asiakkaan etuustietoja, se pitää tällaisessa kunnassa tehdä joko käymällä asiakkaan kanssa konttorissa tai hoitaa asiaa puhelimitse valtakirjalla, mikä on hidasta ja kaikkia kuormittavaa. Saman asian saisi selville minuutissa kirjautumalla Kelan etuustietopalvelu Kelmuun ja jos asia ei siellä selviä, soittamalla Kelan viranomaislinjalle ja tämän jälkeen selittämällä asia asiakkaalle, vaikkapa tulkin välityksellä. Sekaannuksen, päällekkäisen työn ja ristiriitaisten neuvojen antamisen riski on suuri silloin kun kunnan oma maahanmuuttajayksikkö ei näe ollenkaan kuntayhtymän sosiaalityöntekijän tekemiä asiakaskertomuksia ja kirjauksia, eikä kuntayhtymän sosiaalityöntekijä pysty mistään tietämään, mitä kunnassa on asiakkaalle sanottu. En mielellään näe edellä mainitun kaltaiselle kaikkia kuormittavalle ja resurseja hukkaan heittävälle mallille jatkoa missään.

Paikalliset palvelut tulee turvata jatkossakin vaikka järjestämisvastuu olisi maakunnassa

Jos siis tulevaisuudessa sosiaali- ja terveyspalvelut siirtyvät maakunnan järjestämisvastuulle, pitää kotouttamislain 2 luvun mukaisten kotoutumista edistävien paikallistason palveluidenkin olla maakunnan järjestämisvastuulla. Maakunnan tulee tällöin huolehtia siitä, että kunnassa on sosiaalitoimen palvelupiste jonka alaisuudessa myös maakunnan maahanmuuttajapalvelut toimivat ja jonne asiakkaat voivat varata ajan sosiaalityöntekijälle tai ohjaajalle ja jossa voidaan palvella tiettyinä ajankohtina päivystysluontoisesti myös ilman ajanvarausta. On selvää, että vaikka sosiaalipalvelut ovat maakunnan järjestämisvastuulla, työntekijöiden pitää tuntea kunnan palvelut ja toiminnot erittäin hyvin ja toimipiste on välttämätöntä olla, jotta asiakkaat voidaan ylipäänsä tavoittaa.

Jos kuntaan tulee esimerkiksi syyrialainen pakolaisperhe osana Suomen pakolaiskiintiötä ja perheessä on sekä työikäiset aikuiset että varhaiskasvatus- ja kouluikäiset lapset, joista osalla mahdollisesti myös vammaispalveluiden ja erikoissairaanhoidon tarvetta, pitää kokonaisvastuun perheen kotoutumisen edistämisestä olla sosiaalitoimen alaisilla maahanmuuttajapalveluilla kuten nytkin. Ainoastaan järjestäjätaho vaihtuu kunnasta maakuntaan. 

Kunnassa voi vallan hyvin olla infopiste maahan muuttaneille ja mahdollisesti International House Helsingin kaltaista toimintaa, mutta nämä palvelupisteet eivät millään tapaa korvaa sitä työtä mitä sosiaalitoimen alaiset toimijat tekevät. Lisäksi  neuvontapisteitä perustettaessa täytyy huomioida ne seikat, joita havaittiin matalan kynnyksen ohjaus- ja neuvontapisteitä koskevassa selvityksessä.

Jatkossakin työikäiset aikuiset ohjataan TE-toimistoon, jossa heille tehdään kotoutumissuunnitelmat ja työvoimapoliittisille kursseille ohjaaminen. Työvoiman ulkopuolella oleville aikuisille (kotiäidit, työkyvyttömiksi todetut, vammaiset aikuiset, eläkeikäiset) maakunnan alaiset maahanmuuttajapalvelut tekevät sosiaalihuollon ammattihenkilön johdolla kotoutumissuunnitelman (tällä hetkellä työvoiman ulkopuolella olevien maahanmuuttajien kotoutumissuunnitelman tekee kunta). Maakunnan alaiset maahanmuuttajapalvelut ohjaavat, neuvovat ja tukevat kaikkia maahanmuuttajia (niin työvoimaan kuuluvia kuin muitakin) kaikissa tarpeellisissa asioissa jotka ovat välttämättömiä kotoutumisen kannalta (pankkiasiat, oleskelulupien uusimiseen liittyvät asiat, sosiaaliturvaan liittyvä ohjaus ja neuvonta, liikenneyhteydet, asuminen, terveyspalveluiden toiminta, muu yleisneuvonta) ja tarvittaessa työntekijä osallistuu esimerkiksi yhteistyöpalavereihin joita toteutetaan esimerkiksi vammaispalveluiden, koulun, perhetyön, lastensuojelun tai päiväkodin kanssa.

Pätevä ja saavutettava henkilökunta tulee turvata kuten myös kaikki tarpeelliset työvälineet

Tärkeintä lieneekin se, että sotevalmistelussa oikeasti tiedetään, mitä kaikkea kunnan sosiaalitoimen alaiset maahanmuuttajapalvelut ovat tehneet, jotta uusi järjestäjätaho (maakunta) osaa mitoittaa henkilöstön oikein ja sellaisella henkilöstöllä, jolla on riittävä koulutus, pätevyys ja ammattitaito työtehtävien hoitamiseen. 

Tärkeää on myös se, että henkilöstöllä on pääsy ohjauksen, neuvonnan ja tuen kannalta välttämättömiin tietoihin. Jos maahanmuuttajapalveluiden henkilöstöllä ei ole pääsyä ulkomaalaisrekisteriin (UMA), Kelan etuustietojärjestelmään (KELMU) ja väestötietojärjestelmään (VTJ), se ei myöskään pysty tekemään työtään. Ohjaus- ja neuvontapalvelua, jonka työntekijällä ei ole pääsyä näihin järjestelmiin, ei voi sanoa ohjaus- ja neuvontapalveluksi.

Osa kotoutumista tukevista päätöksistä vaatii sen, että tiimissä on nimenomaan pätevyyden omaava sosiaalityöntekijä. Esimerkiksi yksintulleiden alaikäisten kotoutumissuunnitelmat sekä täysi-ikäistyneiden nuorten jälkihuoltoa koskevat toimenpiteet (kuten ammatillinen tukihenkilö) vaativat sosiaalityöntekijätasoisen henkilön päätöksen. Kaikkien maahanmuuttajapalvelutiimin työntekijöiden ei tarvitse olla sosiaalihuollon ammattihenkilöitä, mutta sellaisia henkilöitä on pakko olla kuitenkin tiimissä, jotta maahanmuuttaja-asiakkaille voi tehdä sosiaalitoimessa kaikkia samoja sosiaalihuoltolakiin pohjautuvia päätöksiä kuin kaikille muillekin.

Kaikessa kotouttamistoimenpiteisiin liittyvässä suunnittelussa pitää ottaa huomioon se, että asiakaskunnasta suurin osa on henkilöitä, jotka ovat vasta tulleet Suomeen, eivät osaa sanaakaan Suomea eivätkä omaa minkäänlaisia tukiverkostoja Suomessa. He aloittavat täysin nollasta ja varsinkin erikoissairaanhoitoa vaativat henkilöt ja heidän omaisensa saattavat joutua heti varsin vaikeasti avautuvaan byrokratiarumbaan.  Perusterveydenhuolto hoitaa yhtä asiaa, vammaispalvelut toista, kotihoito kolmatta, Kela neljättä, HUS tai muu vastaava erikoissairaanhoitopiiri viidettä, koulu kuudetta ja lisäksi on koko joukko muita toimijoita (vuokranantaja, sähköfirma, pankki, TE-toimisto) joiden suuntaan on velvoitteita ja sitoumuksia jotka tulee muistaa. On tärkeää, että on yksi taho, maahanmuuttajapalvelut, jolla on kokonaiskuva asiakasperheen tilanteesta.

Talentia on jo useampi vuosi sitten tehnyt varsin hyvät suositukset sosiaalihuollon henkilöstömitoitusta koskien, ja kyseisissä suosituksissa on hyvin kirjoitettu osuus myös maahanmuuttajapalveluita koskien. Kunnan työntekijänä koen kokemuksiini perustuen, että Talentian henkilöstömitoituksia koskeva suositus on varsin hyvä ja mainittu mitoitus ehdoton perälauta joka mahdollistaa kotoutumisprosessin etenemisen. Talentia myös kuvaa hyvin suosituksissa työtä jota maahanmuuttajapalveluissa tehdään:

" Maahanmuuttajatyö

Linjaus: sovelletaan  aikuisten  osalta  aikuistyön  vaativaa,  tiiviin  työotteen  mukaista  mitoitusta  eli  korkeintaan  35  asiakasta  sosiaalityöntekijää  tai  -ohjaajaa kohti.

Lasten  ja  lapsiperheiden  osalta  sovelletaan  lastensuojelun  asiakasmäärien  mitoitusta  eli  korkeinaan  30  perhettä  työntekijää  kohti,  kun  perheessä  on korkeintaan 2 lasta.

Maahanmuuttajien vastaanottavassa työssä pitää näkyä laaja verkostotyö eri toimijoiden kanssa, asiakastyön intensiivisyys alkuaikoina asiakkaiden tultua maahan ja kaksinkertainen työaika tulkin kanssa. Oleellinen osa työtä on ns. itsestäänselvyyksien  selittäminen,  koko  suomalaisen  yhteiskunnan  toimintaan  liittyvien  asioiden selittäminen, perehdyttäminen sosiaaliturvaan yleisesti sekä erityisesti päätöksien ym. selittäminen asiakkaan omalla kohdalla.

Lisäksi lastensuojelutyön erityisyys ja erilaisten menetelmien miettiminen ja räätälöiminen ja lastensuojeluun perehdyttäminen sisältyy työhön. Yhteistyö maahanmuuttajayhteisöjen kanssa kuuluu myös sosiaalityöntekijän  työhön.  On  tärkeää,  että  vastaanottava  työ  erotetaan  muusta maahanmuuttajasosiaalityöstä, koska vastaanottovaiheen työ ei ole vain kulttuurisensitiivistä vaan monipuolisesti vastaanottavaa ja perehdyttävää.

Asiakaskunnan  erityispiirteet  vaikuttavat  mitoitukseen  oleellisesti.  Maahanmuuttajatyön asiakaskunta on hyvin heterogeeninen, joka vaatii työntekijältä laajaa paneutumista  eri  kulttuurien  tuntemukseen,  yhtäläisyyksiin  ja  eroihin,  jotta  hän voi  selvittää  esim.  suomalaisuutta  asiakkaalle  ymmärrettävällä  tavalla.

Lisäksi esimerkiksi  hätätapauksina  maahan  tulevissa  perheissä  on  useimmiten  jollain perheenjäsenellä jokin vakava sairaus tai muu erityisperuste, minkä takia he tulevat hätätapauksena. Pakolaisilla on poikkeuksetta eriasteisia traumaattisia kokemuksia, mikä näkyy täällä monin eri tavoin oireiluna. Jo yhdessäkin perheessä voi olla paljon sosiaalityön tarvetta ja tilanteita, joihin vanhat, perinteiset sosiaalityön työmallit eivät sovi ja joista ei ole entuudestaan kokemusta. Lisäksi maahanmuuttajaperheet ovat usein suuria, mikä tulee ottaa huomioon mitoituksessa.”

Kotouttavassa työssä pätevät samat perusperiaatteet kuin kaikessa muussakin työssä. Työn onnistuminen riippuu täysin siitä, että sen tekemiseen on aikaa, työnjako on selkeää, vastuunjako viranomaisten välillä on selkeää, tieto kulkee ajallaan ja turha byrokratia, lain valuvirheet ja tietojärjestelmien ongelmat eivät turhaan estä ammattilaista tekemästä työtään. 

Jos lainsäätäjä tai muu kotouttamispolitiikan puitteita säätävä taho haluaa tehdä asioita oikein, hänen tulee perehtyä hyvin siihen tietoon, jota kotouttamisesta tiedetään. 

Suosittelen siksi tämän blogauksen lisäksi jokaista lukemaan myös seuraavat julkaisut:


Kotoutumisen kokonaiskatsaus 2019- tutkimusartikkeleita kotoutumisesta

Kotoutumisen kokonaiskatsaus 2019- indikaattoritietoa kotoutumisesta


Kuntien maahanmuuttopalvelut: haasteita ja hyviä käytäntöjä

OAJ:n Kotoutumiskompassi 2019

Korkeasti koulutettujen työmarkkinapolut: työllisyys, työttömyys ja syrjäytymisriski

Maahanmuuttajien koulutuspolut ja integrointi: kipupisteet ja toimenpide-esitykset III

Maahanmuuttajien matalan kynnyksen ohjaus- ja neuvontapalvelut: Selvityksen loppuraportti

Mahdollisuuksia, toivoa ja luottamusta: kustannuksia säästäviä ratkaisuja maahanmuuttajien työllistymiseen

Pakolaisten mielenterveyden tukeminen Suomessa. PALOMA-käsikirja.

Työvoiman ulkopuolella olevien maahanmuuttaja-asiakkaiden ohjaus ja palvelut kunnissa

Ulkomaalaistaustaisten terveys ja hyvinvointi Suomessa -raportti: FinMonik-tutkimus 2018-2019




3 kommenttia:

Ismo söderling kirjoitti...

Kiitos Heikki,
Erinomaisen tärkeä ja hyvin tehty blogi-kirjoitus. Pidän parhaillaan netissä syksyn siirtolaisuusluentojani. Liitän kirjoituksesi opiskelijoilleni tehtyyn kirjallisusmateriaaliin. Artikkelisi on erinomainen, siinä puhuu käytäntö ja teoria.

Ystävällisin terveisin
Ismo Söderling

Unknown kirjoitti...

Hei Heikki, Loistava kirjoitus. Erityiskiitos siitä että mainitsit blogissa myös iäkkäät. Usein ulkomaalaistaustaiset iäkkäät jäävät kotouttamistematiikassa kokonaan sivulle, koska niin kuin kirjoitit työllisyys vie päähuomion. Myös vanhuspalvelu ei noteeraa ulkomaalaistaustaisia iäkkäitä, käsitys ikäihmisistä on vielä hyvin homogeeninen. Toinen kommenttini koskee sitä, että kotouttamisen kokonaiskatsauksissa voisi käsitellä enemmän myös terveysliikuntaa, koska liikuntapalvelut ovat liikuntalain tulkinnassa myös peruspalveluita eikä pelkästään vapaa-ajan toiminta. OKM on rahoittanut kotouttamista tukevaa liikuntaa yli 10 vuoden ajan mutta liikuntakenttä toimii erillään muuista kotoutustyötä tekevästä ammattilaisista, eikä kohdenna resursseja vasta saapuneisiin. Pelkkä ulkomaalaistaustaisuus riittää että tulee luokitelluksi kotouttavan liikunnan kohderyhmäksi. Pengoin suomalaista ulkomaalaistaustaisiin kohdistunutta liikuntapolitiikkaa juuri ilmestyneessä kirjassa Eriarvoisuuden kasvot liikunnassa ja osoitin, miten yksipuolinen liikuntapoliittinen kotouttamisdiskurssi luo lisää kuiluja muuttajien ja valtaväestön kesken. Kirja on luettavissa tässä https://www.lts.fi/media/lts_julkaisut/julkaisut/eriarvoisuuden-kasvot-liikunnassa/eriarvoisuuden-kasvot-liikunnassa-artikkelikokoelma.pdf Terveisiä Eva Rönkkö

Anonyymi kirjoitti...

Erittäin kattava ja kerrankin kokonaiskuvaa valottava näkökulma. Kiitos tästä kirjoituksesta sekä tästä loistavasti kuratoidusta lähdekirjallisuudesta! t. Veera Vilkama