Perheenyhdistämisen vaikeuttaminen syrjii heikoimmassa asemassa olevia ja lisää ihmissalakuljetusta

Suurin osa Suomeen saapuneista turvapaikanhakijoista on miehiä. Tällöin myös turvapaikkaprosessissa oleskeluluvan saaneiden osalta sukupuolijakauma on miehiin päin kallellaan. Onkin oikeutettua kysyä, miten kansainvälinen suojelu saataisiin ulotettua paremmin myös naisiin ja lapsiin. 

Naisia on ollut turvapaikanhakijoissa vähemmän, koska laillisia kulkureittejä ei ole ja laittomat kulkureitit ovat heille kohtuuttoman vaarallisia. Laittomilla reiteillä naiset altistuvat miehiä useammin seksuaaliselle kaltoinkohtelulle, hyväksikäytölle ja muulle väkivallalle. Tuore YK-raportti valottaa asiaa.

Kun Syyrian kriisi pitkittyy ja pahenee entisestään, naisten ja lasten osuus myös laittomien reittien käyttäjinä on lisääntynyt. Kansainvälistä suojelua he eivät edelleenkään ole saaneet, vaan naiset ja lapset ovat limbotilassa Idomenin kaltaisilla pakolaisleireillä Kreikassa. Tämä on valtava ongelma juuri heidän hyväksikäyttönsä kitkemisen, tasapuolisen kohtelun ja kestävien ratkaisujen näkökulmasta.

***

Tehokas perheenyhdistäminen on yksi keino ulottaa kansainvälinen suojelu tosiasiallisesti myös heikommassa asemassa oleviin, naisiin ja lapsiin. Perheenyhdistäminen on mahdollista ydinperheen jäsenille: vanhemmille ja heidän alaikäisille lapsilleen silloin, kun perheenjäsen on saanut myönteisen oleskeluluvan. 

Kun Suomessa asuvan kansainvälistä suojelua saavan ihmisen side ydinperheeseensä on kunnolla selvitetty, voivat ydinperheen jäsenet matkustaa Suomeen virallisia ja turvallisia reittejä pitkin.

Näin vähennetään kansainvälistä rikollisuutta ja ihmissalakuljetusta, koska suojelua saaneen perheenjäsenillä ei ole tarvetta turvautua epämääräisiin bisneksenpyörittäjiin. 

Perheenyhdistäminen ei muodosta yhtään minkäänlaista "vetotekijää" niille, jotka suojelua eivät tarvitse. Ainoastaan myönteisen oleskelulupapäätöksen saaneet, todellista suojelua tarvitsevat, voivat yhdistää perheensä Suomeen. 

Turhia vetotekijöitä karsitaan pitämällä turvapaikkaprosessit nopeina ja selkeinä sekä tiedottamalla Suomen todellisesta tilanteesta: esimerkiksi siitä, että köyhyys, työttömyys, terveysongelmat tai vakavienkaan rikosten kohteeksi joutuminen eivät muodosta perustetta kansainväliselle suojelulle.

Kun odotukset ja todellisuus ovat balanssissa, ei turhia hakemuksiakaan tule. Vuonna 2015 tehtiin 3721 irakilaisia koskevaa turvapaikkapäätöstä, joista 2556 oli rauenneita hakemuksia (69% irakilaisia koskevista päätöksistä). Rauennut hakemus kertoo siitä, että ihmisellä on ollut luuloja ja vääriä tietoja Suomeen pääsystä, jotka ovat Suomessa oienneet. Jos tällainen tieto olisi henkilöllä jo lähtömaassa, ei hän lähtisi turhaan vaaralliselle reissulle, joka velkaannuttaa hänet tuhansilla euroilla hämärämiehille.

Hyvä perheenyhdistämispolitiikka takaisi sen, että suojelua saaneen henkilön perheenjäsenet eivät huku Välimeren aaltoihin eivätkä jää eri Euroopan maiden väliseen limbotilaan ilman minkäänlaisia tulevaisuudennäkymiä.

Kaikkien kotoutumisprosessi pääsee alkamaan kunnolla, kun oman äidin, isän tai lasten kohtalosta huolestuminen ei vie enää voimavaroja. Näin säästetään kaikkien aikaa ja rahaa ja autetaan todellisessa hädässä olevia.

Perheenyhdistämislainsäädännön kiristykset ovat olleet kohtuuttomia; käytännössä hakemuksen vireillepano on tehty mahdottomaksi

Käytännössä pakolaisten perheenyhdistäminen on kuitenkin tehty mahdottomaksi. Syynä ovat paitsi lainsäädäntöön pitkin 2010-lukua tehdyt kohtuuttomat kiristykset, myös oleskelulupaviranomaisen kohtuuttomat laintulkinnat.

Vuonna 2010 linjattiin, että alaikäisen hakijan tulee olla alaikäinen vielä sinä päivänä, kun päätös perheside­hakemukseen tehdään. Ei siis riitä, että nuori on alaikäinen silloin, kun hakemus jätetään. Vuonna 2015 keskimääräinen käsittelyaika kansainvälistä suojelua saaneen huoltajaa koskevien hakemusten kohdalla oli 366 vuorokautta. Varsin moni ehtii tulla täysi-ikäiseksi hakemuksen käsittelyn aikana. 

Oleskelulupahakemusta ei voi hylätä, jos hakemuksen käsittely on viivästynyt hakijasta ja perheenkokoajasta riippumattomasta syystä (Korkein hallinto-oikeus on muuten antanut vuosikirjaratkaisun, josta käy ilmi että Maahanmuuttovirasto ei ollut ottanut tätä seikkaa huomioon asianmukaisella tavalla). 

Hakemuksen jättämisen viivästymistä ei lasketa hakijasta riippumattomaksi syyksi. Juuri hakemuksen jättämisen vaikeus on romahduttanut hakemusmäärät (2014 hakemusta vuonna 2011, 599 hakemusta vuonna 2012).

Oleskelulupahakemuksen on voinut 2012 lähtien jättää vain ulkomailla asuva perheenjäsen itse. Lupahakemus jätetään lähimpään Suomen edustustoon, joka voi olla tuhansien kilometrien päässä. Perhesideoleskelulupaa hakevan henkilön pitää myös nykyisin oleskella laillisesti siinä maassa, jossa Suomen edustusto on. Jos oleskelua ei ole laillistettu, perhesidehakemusta ei oteta vastaan.

Punainen Risti ja ECRE ovat kertoneet esimerkein kohtuuttomista tilanteista, joihin lainmuutokset ovat johtaneet. 

Esimerkkitapauksessa Suomessa asuva, turvapaikan saanut Afganistanin kansalainen haki Pakistanissa asuvia omaisiaan Suomeen. Koko prosessi maksoi hänen perheelleen noin 10 000 euroa, kun mukaan lasketaan matkat edustustoon, oleskelun laillistaminen, majoitus, käännöskulut, hallinnolliset maksut, saattajan kulut ja perheen matka Suomeen.

Pakistanissa asuvat Afganistanin kansalaiset ovat pääsääntöisesti paperittomia. Heillä ei ole enää mahdollisuutta virallistaa oleskeluaan siellä. Pakistanissa on näet jo joitakin vuosia on ollut meneillään UNHCR:n, Pakistanin ja Afganistanin valtioiden yhteistyö tavoitteena edistää pakolaisten paluumuuttoa Afganistaniin.

Perheenyhdistämishakemusta ei voi jättää Pakistaniin, koska Islamabadin suurlähetystö Pakistanissa suljettiin elokuussa 2012. Tämän jälkeen perheenyhdistämistä hakevat Afganistanin kansalaiset ohjataan jättämään oleskelulupahakemuksensa Delhiin, Intiaan.

Voidakseen matkustaa Intiaan perheiden on matkustettava Afganistaniin anomaan viisumia Kabulin Intian lähetystöstä. Oleskelulupahakemus perhesidettä todistavien liitteiden kanssa tulee toimittaa henkilökohtaisesti Suomen Delhin edustustoon viisumin ollessa voimassa. 

Perhesidettä todistavien asiakirjojen kuten vihkimistodistusten ja lasten syntymätodistusten saatavuus ja laillistamisvaatimukset voivat asettaa perheille kohtuuttomia haasteita. Jos hakijalla, kuten esimerkiksi afganistanilaisella aviovaimolla, ei ole halussaan alkuperäistä vihkitodistusta, hänen on palattava Afganistaniin sille paikkakunnalle missä vihkiminen on suoritettu ja anottava paikkakunnan viranomaisilta kopio alkuperäisestä vihkitodistuksesta. 

On selvää, että kaikilla ei ole aikaa, varaa, kontakteja, riittäviä tietotaitoja eikä energiaa käydä läpi ruljanssia, jossa henkilö joutuu asioimaan useissa eri maissa.

Perheenyhdistämiset estävällä politiikalla toki myös ammutaan ihmiskaupan ja ihmissalakuljetuksen poistamistavoitteita jalkaan: kohtuuttomat vireillepanon esteet ja vaatimukset edestakaisesta ramppaamisesta yli 10 000 euroon nousevine kustannuksineen voivat johtaa hakijan tilanteeseen, jossa hän turhautuu ja turvautuukin ihmissalakuljettajiin ja yrittää päästä perheensä luo turvapaikkaa hakemalla. Laillisten reittien puuttuminen ruokkii ihmissalakuljetusta.

Maahanmuuttoviraston laintulkinta perhesiteen "vapaaehtoisesta katkeamisesta" on ristiriidassa Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen päätösten kanssa

Valitettavasti lainmuutokset, joilla de facto estetään perheenyhdistämistä koskevan hakemuksen jättäminen, eivät ole olleet ainut ongelma. 

Varsin suuri ongelma on oleskelulupaviranomaisen, Maahanmuuttoviraston, kyseenalainen tulkinta perhesiteen vapaaehtoisesta katkeamisesta. Silloinkin, kun DNA-testi ja yhteisen perhe-elämän viettäminen puoltaisivat myönteistä päätöstä. Ongelma on myös se, että hyvin vähäpätöiset ristiriitaisuudet esimerkiksi entisistä asunnoista tai koulunkäynnistä riittävät usein Maahanmuuttoviraston vakuuttumaan siitä, että todellista perhe-elämää ei ole ollut.

Itä-Suomen yliopiston tutkijat Miia Halme-Tuomisaari, Anna-Maria Tapaninen ja Hilja Aunela erittelivät ratkaisukäytäntöä Suomen Kuvalehdessä 13.11.2015. He olivat tutkimuksessaan käyneet läpi Maahanmuuttoviraston tekemistä kielteisistä päätöksistä tehdyt valitukset, jotka on käsitelty Helsingin hallinto-oikeudessa kymmenen viime vuoden aikana.

"Emme pystyneet osoittamaan, että sukulaisuussuhde takaisi positiivisen päätöksen. Emmekä sitä, että tosiasiallinen perhe-elämä takaisi. Vaikka perhe-elämää olisi vietetty, voidaan todeta, että kotoa lähdöstä on niin kauan, että perhe-elämä on katkennut", Halme-Tuomisaari luettelee.

Jos lapsen elämä on ollut kotimaassa sekasortoista, hänelle myönnetään turvapaikka, mutta koska elämä on ollut kotimaassa sekasortoista, voidaan katsoa, ettei todellista perhe-elämää ole koskaan vietetty eikä perhe voi siksi tulla Suomeen.

Jos Maahanmuuttovirasto ei löydä syytä, miksi juuri tietty lapsi perheestä on lähtenyt matkaan, voidaan tulkita että lapsi on lähetetty matkaan. Perhe on siis jättänyt lapsen edun huomioimatta ja kiertänyt maahantulosäädöksiä, katkaissut perhe-elämänsä itse.

Biologinen iänmääritys, jonka tulokset ovat plusmiinus kaksi vuotta, kelpaa aukottomaksi todisteeksi nuoren täysi-ikäisyydestä, mutta yhtä lailla biologinen dna-testi ei kelpaa aukottomaksi todisteeksi perhesiteestä. 

Toisin sanoen ei ole mitään tapaa ennustaa perheenyhdistämispäätöksen lopputulosta."

Maahanmuuttoviraston näkemys, että henkilö olisi vapaaehtoisesti katkaissut perhesiteensä vaikka jatkuva yhteydenpito sekä positiivinen DNA-testitulos todistavat muuta, on toki erittäin omituinen arkijärjen kannalta. Se on sitä kuitenkin myös juridisesti.

Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) mukaan valtion ja perheenyhdistämistä hakevan henkilön intressien välille on luotava oikeudenmukainen tasapaino. Perheside ei katkea noin vain silloin, kun perheenjäsen matkustaa yksin toiseen maahan ja saa sieltä turvapaikan.

EIT on jo vuonna 1988 päätöksessään Berrehab v. Alankomaat todennut, että avioliitossa syntyneen lapsen ja hänen vanhempiensa välillä vallitsee heti lapsen syntymästä ipso facto perheside joka ei katkea kuin aivan poikkeuksellisissa olosuhteissa. 

Myös EIT:n päätös Gül v. Sveitsi (1996) vahvistaa perhesiteen pysyvyyden ja sen, ettei perhesidettä voida katsoa katkenneeksi kuin ainoastaan hyvin poikkeuksellisissa tilanteissa. 

Poikkeuksellista tilannetta ei muodosta asuinmaan taloudellinen tilanne (Rodriguez Da Silva ja Hoogkamer v. Alankomaat 2006) tai se, että henkilö jättää perheenjäsenensä kotimaahan ja asettuu itse ulkomaille (Sen v. Alankomaat 2001). Jälkimmäisessä tapauksessa EIT:n mukaan ulkomaille muuttaminen ja lapsen jättäminen sukulaisten huostaan ei tarkoittanut ajatusta siitä, että lapsi jää kotimaahan pysyvästi ja että ajatus perheen yhdistämisestä olisi kokonaan hylätty.

Tapauksessa Tuquabo-Tekle ym. vs Alankomaat (2006) eritrealainen äiti oli paennut sisällissotaa ja jättänyt tyttärensä sukulaisten hoitoon. Äiti sai humanitaarista suojelua Norjasta ja muutti Alankomaihin. Kansallinen tuomioistuin hylkäsi tyttären oleskelulupahakemuksen katsoen perhesiteen katkenneen. EIT totesi, että valittajan aikomuksena oli koko ajan perheen yhdistäminen eikä äidin voitu katsoa jättäneen tytärtä omasta vapaasta tahdostaan, eikä valittajilla ollut mahdollisuutta viettää perhe-elämää entisessä kotimaassa. EIT katsoi, ettei perheside ollut katkennut.

Oma lukunsa on lapsen edun periaatteen jättäminen marginaaliin sekä Maahanmuuttoviraston että hallinto-oikeuksien ratkaisuissa. Halme-Tuomisaaren, Aunelan ja Tapanisen mukaan lapsen etu mainitaan hallinto-oikeuksien päätöksissä kursorisesti, mutta päätöksissä ei kerrota, miten se on otettu huomioon.

Heidän havaintonsa on samansuuntainen kuin Pakolaisneuvonnan selvityksessä vuoden 2014 osalta. Kyseisessä selvityksessä keskityttiin Hallinto-oikeuden päätöksiin. Lapsen edun arviointi oli useimmiten vain pelkkä maininta ilman varsinaista perustelua koskien kyseessä olevaa lasta, vaikka lapsen etu tulisi arvioida yksilöidysti kussakin tapauksessa. 

Perheenyhdistämisdirektiivin tarkoituksena on edistää perheenyhdistämistä ja sen tehokkuutta; toimeentuloedellytys toissijaista suojelua saaville voi olla Euroopan ihmisoikeussopimuksen 14 artiklan kieltämää syrjintää 

Euroopan unionin perheenyhdistämisdirektiivi, jonka kanssa yhteneväksi Suomen lainsäädäntöä kovasti halutaan muuttaa, on varsin selkeäsanainen siinä, että perheenyhdistämisdirektiivin nimenomainen tavoite on edistää perheenyhdistämistä ja sen tehokkuutta. 

Hallituksen pyrkimykset vaikeuttaa perheenyhdistämistä nykytilanteessa direktiiviä verukkeena käyttäen osoittaa sen, että hallitus ei juuri tunne direktiivin tulkintaa ohjaavaa oikeuskäytäntöä.

Sekä Komission perheenyhdistämisdirektiivin tulkintaohjeet että Euroopan Unionin tuomioistuimen päätös Chakroun vuodelta 2010 vahvistavat periaatteen perheenyhdistämisen edistämisestä ja sen tehokkuudesta.

Tapauksessa Euroopan parlamentti v. Euroopan unioni vuonna 2006 Euroopan unionin tuomioistuin vahvisti, että jäsenvaltioilla on direktiivin määrittelemissä tapauksissa velvollisuus yhdistää perheenkokoajan tietyt perheenjäsenet perheenkokoajan asuinmaassa ilman harkintamarginaalia.

On vastoin perheenyhdistämisdirektiivin perusperiaatetta perheenyhdistämisen edistämisestä ja tehokkuudesta asettaa perhe tilanteeseen, jossa hakemuksen vireillepanon esteet voivat olla ylitsepääsemättömiä, viivästyttää kohtuuttomasti asian käsittelyä ja aiheuttaa hakijalle mittavia kuluja.

Euroopan unionin tuomioistuin on todennut perheenyhdistämisen sallimisen olevan pääsääntö. Se korostaa, että jäsenvaltion mahdollisuutta edellyttää todisteita perheenkokoajan vakaista ja säännöllisistä tuloista ja varoista on tulkittava suppeasti. Jäsenvaltiot eivät saa käyttää niille annettua harkintavaltaa tavalla, joka olisi vastoin direktiivin tavoitetta ja tehokasta vaikutusta. 

Perheenyhdistämisdirektiivi toteaa suoraan, että jäsenvaltiot eivät saa pyytää pakolaista ja/tai perheenjäsentä tai -jäseniä esittämään todisteita esimerkiksi vakaista ja säännöllisistä tuloista (V luku, 12 artikla, 1. momentti).

Toisin kuin monet ovat luulleet, toissijaista suojelua saavat eivät ole lainsuojattomia ja direktiivin ulottumattomissa, vaikka direktiivissä mainitut, pakolaisille tarkoitetut suotuisammat edellytykset eivät heitä koskekaan. 

Tulkintaohjeet sanovat selkeästi, että "toissijaista suojelua saavan henkilön humanitaarisen avun tarve ei eroa pakolaisten tarpeesta, ja että molempien suojeluasemien samankaltaisuus vahvistetaan myös aseman määrittelyä koskevan direktiivin 2011/95/EU uudelleenlaaditussa tekstissä osana EU:n turvapaikkapakettia. Vaikka tilanne ei kuuluisikaan Euroopan unionin oikeuden piiriin, jäsenvaltioiden on silti noudatettava Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 ja 14 artiklaa"

YK:n Pakolaisjärjestö UNHCR onkin tähän liittyen todennut, että arvioitaessa kansainvälistä suojelua saavien perheenyhdistämistä ja oikeutta perhe-elämään, ei erottelu pakolaissopimuspakolaisten ja muunlaista kansainvälistä suojelua saavien välillä ole ylipäätään tarpeellista eikä perusteltua. 

UNHCR on kommentissa aiheellisesti viitannut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöön, jonka mukaan kiellettyjä syrjintäperusteita eivät ole vain synnynnäiset, henkilöön liittyvät syyt, vaan ihmisoikeussopimuksen 14 artikla syrjinnänkiellosta koskee myös esimerkiksi henkilön ulkomaalaisoikeudellisen statuksen perusteella määräytyvää kohtelua. 

Toisin sanoen: on erittäin vahvoja perusteita väittää, että on Euroopan ihmisoikeussopimuksen kieltämää syrjintää ulottaa toimeentuloedellytys yhdelle kansainvälistä suojelua saavalle ryhmälle (toissijaista suojelua saavat). Tämä näet asettaa tämän ryhmän eriarvoiseen asemaan pakolaissopimuspakolaisiin nähden. 

Vastaan tulevat myös muut Euroopan Ihmisoikeussopimuksen pykälät. Toimeentuloedellytystä ei voi asettaa perheenjäsenille, joita ei voisi 3 artiklan mukaisen kidutuksen vuoksi palauttaa lähtömaihinsa ja joilla ei ole tosiasiallista vaihtoehtoa perheenyhdistämiselle jossakin toisessa maassa.

Ratkaisuehdotus lainsäätäjälle: sähköinen hakeminen mahdolliseksi ja hakemuksen vireillepano-oikeus takaisin perheenkokoajalle

Jos ulkomaalaislainsäädäntöä halutaan muuttaa perheenyhdistämisdirektiivin mukaiseksi ja vähentää ihmissalakuljetusta, Suomen on ehdottomasti karsittava hakemusbyrokratiaa ja estettävä tilanteet, joissa perheenjäsen joutuu hakemuksen jättämisen vuoksi tekemään useita, pitkiä kalliita matkoja eri edustustoihin. Suunta on täysin toinen kuin mihin hallitus pyrkii.

Hakemuksen vireillepano-oikeuden voi vallan hyvin palauttaa perheenkokoajalle ja perhesidettä koskevan hakemuksen liitteineen voisi vallan hyvin tehdä sähköisesti kuten jo tällä hetkellä tehdään työ- ja opiskeluperustaisten oleskelulupien kanssa. 

Ulkomaalaislain ja EU-direktiivin vaatimia sormenjälkiä ei ole pakko ottaa perheenyhdistämishakemusta jättäessä: Esimerkiksi Belgia, Saksa ja Hollanti eivät tälläkään hetkellä ota biometrisiä tunnisteita edustustoissaan, vaan vasta maahantulovaiheessa. 

Palauttamalla vireillepano-oikeus perheenkokoajalle ja mahdollistamalla sähköinen hakeminen kevennetään sekä suojeluun oikeutettujen perheiden että Suomen viranomaisten työtaakkaa. Suomen lainsäädäntö saadaan vastaamaan perheenyhdistämisdirektiivin tarkoitusta ja tavoitteita, ja kohtuuttomat, turhia kustannuksia aiheuttavat esteet hakemuksen jättämiselle poistuvat.

Jokainen myönteinen päätös kansainvälistä suojelua saavan omaiselle tarkoittaa pienempää määrää ihmissalakuljettajan asiakkaita ja pienempää määrää ihmisiä vaarallisilla, laittomilla maahantuloreiteillä.

Normaalin perhe-elämän salliminen vahvistaa kotoutumista 

YK:n Lapsen oikeuksien yleissopimuksen mukaan lasta ei saa erottaa vanhemmistaan tahdon vastaisesti. Saman sopimuksen mukaan perheenyhdistämistä koskevat hakemukset on käsiteltävä ”myönteisesti, humaanisti ja kiireellisesti”. YK:n kaksi keskeistä ihmisoikeussopimusta, kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva yleissopimus sekä taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva yleissopimus sisältävät molemmat säännökset perheestä yhteiskunnan luonnollisena ja perustavaa laatua olevana yhteisönä, jolla on oikeus yhteiskunnan ja valtion suojeluun.

Asian ymmärtää toki ilman juridiikkaakin. 

Esimerkiksi sukupuolineutraalia avioliittolakia, varhaiskasvatusta tai muutakin perhepolitiikkaa koskevissa keskusteluissa korostetaan juurta jaksain sitä, mikä merkitys omilla vanhemmilla, heidän läsnäolollaan ja turvallisella perhe-elämällä on lapsen kasvulle ja kehitykselle. 

On perin omituista, että samat henkilöt jotka ovat puolustamassa perhearvoja henkeen ja vereen, työntävät käärmettä pyssyyn yrittäessään löytää perusteluja sille, että alaikäisen lapsen erillään olo vanhemmistaan olisi pakolaisten kohdalla jotenkin toivottava asiaintila. 

Omien vanhempien merkitys uskottavana auktoriteettina, tosiasiallisena hölmöilyn estäjänä sekä roolimallina on pakolaislapsille ja nuorille samanlainen, ellei suurempi, kuin valtaväestölle. Ei ole mitenkään kansantaloudellisestikaan edullista, että tavallisen vuokra-asunnon ja vanhempien kanssa vietättävän perhe-elämän sijaan monet yksin tulleet elävät oleskeluluvan saatuaan perheryhmäkodeissa tai tukiasumisyksiköissä. Niidenkin ylläpito maksaa. Hyväkään palkattu ohjaaja pysty mitenkään korvaamaan lapsen omia vanhempia.

Jos ihminen toimii perheitä puolustaessaan johdonmukaisesti, hän puolustaa lapsen oikeutta vanhempiinsa myös pakolaisten kohdalla.

Kuten Annakaisa Kuusisto-Arponen toteaa mainiossa Politiikasta-artikkelissaan,

"Perheettömäksi suojelemisella ja äärimmilleen tiukennetulla maahanmuuttopolitiikalla luodaan ainoastaan yksinäisten maahanmuuttajalasten ja -nuorten sukupolvi. Pahimmillaan tämä johtaa tilanteeseen, jossa näiden lasten ja nuorten osallisuus yhteiskuntaan on heikko ja kustannukset moninkertaiset harkittuun perheenyhdistämiseen verrattuna."