Millaista on suomalainen monikulttuurisuus käytännössä?

Suomi on monikulttuurinen maa niin väestötieteellisesti kuin lainsäädännöllisestikin. Tavallisessa arjessa tilastoja, juridiikkaa ja määritelmiä tärkeämpää on toisen ihmisen lähtökohtien ymmärtäminen. Koska ihminen kuuluu moniin eri ryhmiin, kohtelu pelkän etnisen ja uskonnollisen ryhmän jäsenenä voi ennemmin vaikeuttaa kuin helpottaa yhteisen sävelen löytämistä, etenkin jos yksilö liitetään tekoihin, joihin hänellä ei ole osaa eikä arpaa. Vaikeidenkin ongelmien ratkaisu helpottuu, kun ihmiselle syntyy tunne yhdenvertaisuudesta ja kuulluksi tulemisesta.

Väestön monikulttuurisuus sekä multikulturalistinen politiikka ovat kaksi eri asiaa. Suomi on monikulttuurinen, mutta multikulturalistinen se näyttäisi olevan vain paperilla: lainsäädännön ja politiikkaohjelmien tasolla. Mitä tämä tarkoittaa?

Monikulttuurisuudesta puhuttaessa on varsin tarpeellista erottaa toisistaan monikulttuurisuus väestöllisenä tosiseikkana sekä multikulturalismi, joka on yksi väestön etnisen, kulttuurisen ja maailmankatsomuksellisen monimuotoisuuden hallintamalli.

Kun monikulttuurisuus ymmärretään väestöllisenä tosiseikkana, yhteiskunnan todetaan sisältävän useita kulttuurisesti, kielellisesti ja maailmankatsomuksellisesti toisistaan eriäviä ryhmiä, jotka jakavat yhdessä julkisen tilan. Tällöin ei oteta kantaa siihen, onko tämä väestöllinen monimuotoisuus hyvä vai huono asia ja mitä kyseisen seikan kanssa tulisi tehdä.

Yhteiskunnan väestöllinen monimuotoisuus ei itsessään kerro mitään siitä, miten tätä monimuotoisuutta hallitaan. Historia sisältää useita väestöllisesti monimuotoisia maita, joissa vallitsevaa maailmankatsomusten, kielten ja kulttuurien erilaisuutta on pyritty eliminoimaan, paikoin hyvinkin väkivaltaisesti. Keinovalikoimista on löytynyt niin vähemmistöihin kohdistuvia väestön pakkosiirtoja, kansanmurhia kuin myös sulauttamiseen eli assimilaatioon pyrkiviä toimenpiteitä: Oman äidinkielen puhumisesta ja opettamisesta on saatettu rangaista, kuten myös oman uskon harjoittamisesta. Pääsy tiettyihin ammatteihin, virkoihin tai poliittisten oikeuksien piiriin on estetty uskonnon, kielen, kansalaisuuden tai etniseen ryhmään kuulumisen perusteella. Nykyisin perusoikeuksiksi kirjatut kokoontumis- ja yhdistysvapaus, omaisuuden suoja, liikkumisvapaus tai yksityiselämän suoja eivät ole läheskään aina koskeneet etnisiä, kulttuurisia, kansallisia ja uskonnollisia vähemmistöjä. 

Multikulturalismi hyväksyy kulttuurisen monimuotoisuuden ja kulttuurien välisen vuorovaikutuksen olennaisena osana yhteiskuntaa. Yhden ryhmän hegemoniseen kontrolliin tähtäävän assimilaatiopolitiikan sijaan multikulturalismi tavoittelee oikeudellista yhdenvertaisuutta sekä ihmisten yhtäläisiä etenemismahdollisuuksia kulttuurista ja uskonnosta riippumatta. Se tähtää siihen, että yksilöllä on yhtäläiset mahdollisuudet kehittää elinolojaan ja näkyä julkisessa tilassa, vaikka hän puhuisi eri äidinkieltä, olisi erinäköinen, tunnustaisi eri uskontoa ja sitoutuisi toisenlaiseen etniseen identiteettiin kuin valtaenemmistö.

Multikulturalismipolitiikan käytännön keinovalikoimat vaihtelevat, usein riippuen siitä, millaisesta vähemmistöstä on kyse. Will Kymlicka on tehnyt jokseenkin hyödyllisen jaottelun alkuperäiskansoihin (Suomessa saamelaiset), kansallisiin vähemmistöihin (Suomessa esimerkiksi romanit, vanhavenäläiset ja suomenruotsalaiset) ja maahanmuuttajaryhmiin (ulkomaan kansalaiset).

Keinovalikoiman painopiste maahanmuuttajaryhmien kohdalla liittyy yleensä yhteiskuntaa koskevien tietojen ja taitojen vahvistamiseen ja yhdenvertaisuutta turvaaviin toimenpiteisiin. Alkuperäiskansoilla ja kansallisilla vähemmistöillä on ulkomaan kansalaisia laajemmin myös erilaisia vähemmistöoikeuksia. Ruotsin kieli on Suomessa kansalliskielen asemassa. Saamen kieli ja romanin kieli ovat tunnustettuja vähemmistökieliä. Romanikielen tutkimus ja huolto sisällytettiin vuonna 1996 Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen tehtäviin. Romaniasioita käsittelee erityinen sosiaali- ja terveysministeriön alainen romaniasiain neuvottelukunta.

Vuodesta 1992 asti saamen kielillä on ollut Suomessa virallinen asema saamelaisten kotiseutualueella eli Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnissa sekä Sodankylän pohjoisosassa. Tämä merkitsee sitä, että saamelaisilla on oikeus asioida äidinkielellään virastoissa ja sairaalassa. Joissakin Utsjoen ja Inarin kouluissa pohjoissaame on pääasiallisena opetuskielenä, ja ylioppilaskirjoituksissakin voi jo käyttää pohjoissaamea. Saamelaiskäräjät on saamelaisten erityinen edustuselin, mutta saamelaisten oikeudet maahan, veteen ja perinteisiin elinkeinoihin ovat edelleen turvaamatta.

Maahan muuttaneiden oikeus oman kielen ja kulttuurin säilyttämiseen halutaan turvata niin perustuslaissa kuin kotouttamislaissakin. Samanlaisia institutionaalisia erillisrakenteita kuin alkuperäiskansoilla ja kansallisilla vähemmistöillä tähän ei kuitenkaan ole. Valtioneuvoston asettama etnisten suhteiden neuvottelukunta pyrkii lisäämään maahan muuttaneiden osallistumismahdollisuuksia, ryhmien välisiä hyviä suhteita sekä yhdenvertaisuutta, mutta varsinaiseen oman kielen ja kulttuurin säilyttämiseen maahan muuttaneiden ryhmien osalta julkinen valta osallistuu lähinnä eri yhdistyksille avattujen – usein varsin pienten – rahoituskanavien kautta.

Saamelaisten, romanien ja muiden kansainvälisessä oikeuskäytännössä vähemmistöiksi (minority) nähtyjen ryhmien oikeus omaan kieleen ja kulttuuriin turvattiin Suomessa perusoikeusuudistuksessa 1995. Tuolloin Suomen perusoikeusjärjestelmä haluttiin saattaa sopusointuun Suomea sitovien kansainvälisten ihmisoikeussopimusten kanssa. Sama ihmisoikeussopimusten järjestelmä, johon perusoikeusuudistuksen perusteluissa viitataan, myös asettaa kulttuurisille oikeuksille selkeät rajat. Omaan kulttuuriin vedoten ei voi poiketa suomalaisen oikeusjärjestyksen asettamista säännöistä. (Saukkonen 2013, 123). 

Esimerkiksi YK:n lapsen oikeuksien sopimus velvoittaa ”kaikkiin tehokkaisiin ja tarkoituksenmukaisiin toimiin” lasten terveydelle vahingollisten perinteisten tapojen poistamiseksi. Myös kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskeva yleissopimus velvoittaa poistamaan ”ennakkoluulot ja tapaan tai muuhun perustuvat käytännöt, joiden lähtökohtana on käsitys jommankumman sukupuolen alemmuudesta tai ylemmyydestä tai kaavamainen miesten ja naisten roolijako”.

Lisäksi Suomessa 1.8.2015 voimaan tullut Euroopan neuvoston yleissopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta (niin sanottu Istanbulin sopimus) velvoittaa ”laaja-alaisiin toimenpiteisiin, joilla ruumiillista ja henkistä väkivaltaa, vainoamista, seksuaalista väkivaltaa ja raiskauksia, seksuaalista häirintää, naisten sukuelinten silpomista, pakotettua raskauden keskeyttämistä ja pakkosterilointia sekä pakkoavioliittoja voitaisiin vähentää. Lisäksi sopimukseen sisältyy ennalta ehkäisevää puuttumista ja hoito-ohjelmia koskevia määräyksiä.”(Ulkoasiainministeriö 2015)

Multikulturalismi ei tarkoita sitä, että kulttuurirelativismin nimissä pitäisi sietää tai suvaita myös yleisiä ihmisoikeuksia tai paikallisia lakeja rikkovia käytäntöjä. Päinvastoin.

Suomen monikulttuurisuus on sekä historiallinen fakta että tuore kehityssuunta

Suomen alueella asuvan väestön koostumusta tarkastellessa voi havaita Suomen olleen monikulttuurinen varsin pitkään. Romanien historia Suomessa ulottuu 1500–1600-luvuille, saamelaisten vielä kauemmas. Islamia on harjoitettu 1800-luvulta lähtien, ja ensimmäinen islamilainen hautausmaa perustettiin Helsinkiin vuonna 1871. Talvi- ja jatkosodissa palveli 156 asekuntoista muslimimiestä sekä 17 muslimilottaa, mikä on kunnioitettava määrä, kun otetaan huomioon että Suomessa oli tuolloin noin tuhatpäinen muslimiväestö. Heistä vain noin puolella oli Suomen kansalaisuus. (Leitzinger 2008a, 286-287; Sakaranaho 2012)

Sotienvälisessä ”valkoisessa Suomessa” asui enemmän ulkomaan kansalaisia kuin tuolloisessa Ruotsissa. Suomen Tilastollisen Vuosikirjan mukaan huippuvuosi on 1928 (29 685 ihmistä), mutta 1920-luvun alussa perustetun Valtion Pakolaisavustuskeskuksen mukaan jo vuonna 1922 Suomessa asui yli 33 000 ulkomaan kansalaista. Vasta 1990-luvulla ulkomaalaisväestö alkoi olla samoissa lukemissa kuin sotienvälisenä aikana. Kaikkiaan Suomeen tuli vuosina 1917–1939 arviolta 44 000 Venäjän pakolaista. (Leitzinger 2008a, 93-94; Leitzinger 2008b, 171) 

Historian tarkka tutkiminen ei kuitenkaan poista sitä tosiseikkaa, että kielellinen, kulttuurinen ja uskonnollinen monimuotoisuus on vuonna 2015 paljon näkyvämpää perheiden, koulujen, terveyskeskusten ja asuinalueiden arjessa kuin aikaisemmin. Se koskee tällä hetkellä myös sellaisia maaseutupaikkakuntia, joiden todellisuus oli 1900-luvun alussa hyvin kaukana Helsingin, Viipurin tai muiden isojen rannikkokaupunkien monikielisestä elämästä.

Vuonna 1990 Suomessa asui 24 783 ihmistä, jonka äidinkieli on muu kuin suomi, ruotsi tai saame. Vuonna 2014 lopussa luku on 310 306. Kahden kulttuurin pariskuntia (Suomen kansalaisten ulkomailla syntyneet puolisot) on vuoden 2014 lopussa noin 71 316, mikä on huomattavasti enemmän kuin vielä 2002 (42 316). Muuta kuin suomea tai ruotsia äidinkielenään puhuvien oppilaiden määrä perusopetuksessa on kaksinkertaistunut vuosien 2005 ja 2014 välillä. Suomessa maahan muuttaneille vanhemmille syntyneitä henkilöitä oli 4814 vuonna 1990. Vuonna 2014 luku on 49 405. (Tilastokeskus 2016a; Tilastokeskus 2016b)

Voidaan väittää, että useinkaan ihmisten ajatusmaailmat ja yhteiskunnan instituutiot eivät ole pysyneet mukana väestöllisessä muutoksessa, joka ei ole vain maahanmuuttoa vaan myös Suomessa syntymistä sekä sosiaalisia siteitä yli Suomen rajojen.

Multikulturalismi politiikkamallina vahvistui Suomessa 1990-luvulta lähtien

Vaikka Suomen historia on monikulttuurisuuden ituja pullollaan, virallisessa politiikassaan kulttuurista monimuotoisuutta ja vuorovaikutusta tukeva Suomi ei kuitenkaan ole ennen 1990-luvun puoltaväliä ollut.

Saamelaisiin ja romaneihin sovellettiin sotienvälisenä aikana ja sodan jälkeenkin varsin tiukkaa, assimiloivaa suomalaistamispolitiikkaa. 1950–1960-luvuilla romanilapsia pakkosijoitettiin lastenkoteihin. Romanin ja saamen kulttuurin ja kielen säilyttämistavoitteet sekä yhteiskunnallisen aseman kohentamistoimenpiteet käynnistyivät kunnolla vasta 1970-luvulla, jolloin tuli voimaan ensimmäinen syrjinnän kieltävä laki ja toimet romanien asumistilanteen kohentamiseksi aloitettiin.

Suomen ulkomaalaisväestö puolestaan kohtasi 1990-luvun alkuun asti rajoituksia keskeisimmissäkin vapausoikeuksissa sekä taloudellisissa, sosiaalisissa ja sivistyksellisissä oikeuksissa.

Itsenäisen Suomen alkutaipaleella yhdistysten perustaminen oli sallittua ulkomaalaisille, mutta vuonna 1934 yhdistyslakia muutettiin niin, että yhdistyksen perustaminen oli riippuvaista valtioneuvoston luvasta, jos jäsenistä yli kolmasosa oli ulkomaalaisia. Vasta vuonna 1989 yhdistymis-, kokoontumis- ja painovapaus ulotettiin myös ulkomaalaisiin. Ulkomaalaisille annettiin mahdollisuus osallistua kuntien hallintoon vasta vuonna 1991. Myös ulkomaalaisten omistusoikeutta rajoitettiin kiinteän omaisuuden ja osakkeiden osalta vuodesta 1939, ja kyseiset rajoitukset poistettiin lainsäädännöstä vasta 1990-luvun alussa. Monien ammattien ja elinkeinojen harjoittaminen oli pitkään varattu Suomen kansalaisille, samoin vuoden 1919 hallitusmuoto sisälsi virkakiellon ulkomaalaisille. Euroopan talousaluetta koskevan sopimuksen solmiminen 1992 poisti suurimman osan ulkomaalaisten ammatin- ja elinkeinon harjoittamiselle asetetuista rajoituksista. Hallitusmuodon muutos 1989 taas poisti suurimman osan ulkomaalaisten virkakelpoisuutta koskevista rajoituksista: tätä ennen virkamieslain tulkinta oli varsin tiukkaa: ”sairaalan apuhoitajakin käyttää niin paljon julkista valtaa, ettei työhön voi ottaa kuin Suomen kansalaisia” (Fredman ym. 1989, 20). (Stenman 1996) 

Varsinainen kehityskulku kohti multikulturalistista politiikkaa voimistui 1980-luvun lopussa, jolloin Suomessa aloitettiin perusoikeussäännöstön päivitystyö. Liittyminen Euroopan Neuvostoon 1989 ja Euroopan Ihmisoikeussopimukseen 1990 on eräänlainen käännekohta, jonka jälkeen ihmisoikeudet ovat näytelleet entistä merkittävämpää roolia niin Suomen ulkosuhteissa kuin sisäisessäkin lainsäädännössä. 1990-luvun alussa myös aiemmin solmittujen ihmisoikeussopimusten velvoittavuutta alettiin tulkita uudella tavalla. (Lepola 2000, 46-47).

Vuoden 1995 perusoikeusuudistuksen kieltä ja kulttuuria koskevan pykälän perusteluissa todetaan suoraan, että säännös velvoittaa julkista valtaa tukemaan siinä tarkoitettujen ryhmien oman kielen ja kulttuurin kehittämistä. Pelkkä salliminen ei riitä. Perustuslain § 17 takaa oikeuden omaan kieleen ja kulttuuriin. Sen toisen momentin mukaan

”Saamelaisilla alkuperäiskansana sekä romaneilla ja muilla ryhmillä on oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan. Saamelaisten oikeudesta käyttää saamen kieltä viranomaisessa säädetään lailla. Viittomakieltä käyttävien sekä vammaisuuden vuoksi tulkitsemis- ja käännösapua tarvitsevien oikeudet turvataan lailla.”

Myös Yleisradiota koskevasta laista sekä koulutuspoliittisissa linjauksissa on vahva multikulturalistinen perusvire. Viimeisimpien perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden mukaan

”Perusopetus rakentuu moninaiselle suomalaiselle kulttuuriperinnölle. Se on muodostunut ja muotoutuu eri kulttuureiden vuorovaikutuksessa. Opetus tukee oppilaiden oman kulttuuri-identiteetin rakentumista ja kasvua aktiivisiksi toimijoiksi omassa kulttuurissaan ja yhteisössään sekä kiinnostusta muita kulttuureita kohtaan. Samalla opetus vahvistaa luovuutta ja kulttuurisen moninaisuuden kunnioitusta, edistää vuorovaikutusta kulttuurien sisällä ja niiden välillä ja luo siten pohjaa kulttuurisesti kestävälle kehitykselle. Eri kulttuuri- ja kielitaustoista tulevat ihmiset kohtaavat toisensa perusopetuksessa ja tutustuvat monenlaisiin tapoihin, yhteisöllisiin käytäntöihin ja katsomuksiin. Asioita opitaan näkemään toisten elämäntilanteista ja olosuhteista käsin. Oppiminen yhdessä yli kieli-, kulttuuri-, uskonto- ja katsomusrajojen luo edellytyksiä aidolle vuorovaikutukselle ja yhteisöllisyydelle. Perusopetus antaa perustan ihmisoikeuksia kunnioittavaan maailmankansalaisuuteen ja rohkaisee toimimaan myönteisten muutosten puolesta.”

Syrjinnänkieltoja koskevan säännöstön vahvistuminen 2000-luvun alussa ja puolivälissä vahvisti omalta osaltaan vähemmistöjen oikeussuojaa. Myös vuonna 2011 päivitetty kotouttamislaki antaa kotoutumiselle selkeän määritelmän, jossa oman kielen ja kulttuurin ylläpito on keskeisessä osassa:

”Tässä laissa tarkoitetaan kotoutumisella maahanmuuttajan ja yhteiskunnan vuorovaikutteista kehitystä, jonka tavoitteena on antaa maahanmuuttajalle yhteiskunnassa ja työelämässä tarvittavia tietoja ja taitoja samalla kun tuetaan hänen mahdollisuuksiaan oman kielen ja kulttuurin ylläpitämiseen.”

Multikulturalismia löytyy suomalaisesta lainsäädännöstä ja politiikkaohjelmista niin paljon, että tutkija Pasi Saukkosen mukaan Suomi voisi olla jopa Euroopan multikulturalistisin maa. Kansainvälisessä Multiculturalism Policy Index -vertailussa Suomi sijoittuu kärkisijoille. (Saukkonen 2012).

Näkyykö multikulturalismi käytännössä?

Saukkonen on kuitenkin varsin skeptinen sen suhteen, että lainsäädännön ja politiikkaohjelmien kirjaukset näkyisivät käytännössä. Monilla alueilla ohjelmien toimeenpano puuttuu kokonaan tai käytettävissä olevat resurssit ovat äärimmäisen pienet. Myös muista eurooppalaisista maista on tehty samanlaisia huomioita: valtiollisten politiikkaohjelmien ja käytännön toimeenpanon paikallistasojen välinen ero voi olla suurikin.

Käytännössä kotouttamistoimenpiteet liittyvät yksinomaan työelämässä tarvittaviin tietotaitoihin ja suomen kieleen, ja tämänkin tavoitteen toimeenpano on vaikeaa. Jo ennen nykyistä pakolaiskriisiä yli neljännes maahanmuuttajista joutui odottamaan yli puoli vuotta päästäkseen opiskelemaan suomea tai ruotsia.

Valtiontalouden tarkastusvirasto puolestaan antoi taannoin varsin heikon arvosanan kotouttamisesta sosiaali- ja terveydenhuollossa. Esimerkiksi väkivaltaa käyttäneiden ja kokeneiden sekä traumadiagnoosin saaneiden kuntoutus ja ohjaus vaativat pitkäjänteisyyttä. Niitä toteutetaan usein vain paikallisesti ja lyhytaikaisten hankerahojen turvin.

Hyvinvointivaltion standardisoidut järjestelmät huomioivat varsin heikosti kulttuurista ja etnistä monimuotoisuutta. Tämä näkyy myös koulutusjärjestelmässä, jota on totuttu pitämään hyvänä. Oppilaiden heikoin neljännes on Suomessa perinteisesti onnistuttu nostamaan osaamisessa lähelle kansainvälistä keskitasoa. Myös ”resilienttien” eli alhaisesta sosioekonomisesta asemasta huolimatta hyvin menestyvien oppilaiden osuus on ollut korkea.

Tukiverkko muuttuu sangen reikäiseksi tilanteessa, jossa koulutusjärjestelmä kohtaa esimerkiksi oppivelvollisuusiän loppuvaiheessa Suomeen muuttaneen nuoren, yksin tulleen alaikäisen turvapaikanhakijan tai vanhemmat, joilta puuttuu valtakielen hallinta sekä suomalaisen yhteiskunnan tuntemus.

Yli 40 prosentilla maahanmuuttajataustaisista oppilaista on niin heikko opetuskielen taito, että se haittaa opiskelua ja perusopetuksen suorittamista. Taso opetuksessa vaihtelee siitäkin syystä, että suomi tai ruotsi toisena kielenä (S2/R2) -opetus ei ole pakollista perusopetuksessa eikä varhaiskasvatuksessa, eikä valmistavan opetuksen opettajalle ole kelpoisuusvaatimuksia. 

Taannoisessa PISA 2012 -testissä Suomen maahanmuuttajaoppilaat pärjäsivät heikosti muiden eurooppalaisten maiden maahanmuuttajaoppilaisiin nähden. Suomen maahanmuuttajataustaiset nuoret olivat matematiikassa keskimäärin likimain kaksi vuotta jäljessä nuoria, joilla ei ollut maahanmuuttajataustaa. Lisäksi vieraskielisten keskeyttäneiden osuus on lukiossa ja ammatillisissa oppilaitoksissa yli kaksinkertainen kotimaisia kieliä äidinkielenään puhuviin opiskelijoihin verrattuna.

PISA 2012 -testeissä oli myös pieni joukko loistavasti menestyneitä maahanmuuttajaoppilaita. Heidän menestystään selitti vanhempien hyvä sosioekonominen tausta sekä kulttuurinen pääoma, joka näkyy esimerkiksi siinä, miten kotoa löytyy oppimista tukevaa välineistöä ja kirjallisuutta. Tällaisissa perheissä vanhemmat pystyvät myös tukemaan ja auttamaan lapsiaan koulutehtävissä ja keskittymisessä.

Taannoinen MANUVA-hanke pystyi tukemaan hyvin sellaisia nuoria, joilta edellä mainitut sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman resurssitekijät puuttuivat. Nuoret olivat saapuneet Suomeen oppivelvollisuusiän loppuvaiheessa, mutta silti jatkokoulutuspaikat löytyivät. Osaamispohjan vahvistamisessa ja tulevaisuudensuunnitelmien selkiyttämisessä oli paljon työtä, jota helpotti koulun ja sosiaaliohjauksen välinen yhteistyö. Opettaja saattoi keskittyä opettamiseen, ja sosiaaliohjaaja tuki sekä nuorta että hänen perhettään oppimista tukevien kotiolosuhteiden rakentamisessa.

Nuorisotyön, sosiaalitoimen ja koulun välinen yhteistyö ei ole Suomessa uusi asia. Ihmisiä on ennenkin tuettu yhteistyöllä menestymään koulupolulla. Uudessa väestötilanteessa eri kieli- ja kulttuuritaustojen ymmärtäminen, kielitaidon vahvistaminen sekä suomalaista yhteiskuntaa koskevan sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman vahvistaminen ovat toimivan oppilashuollon perusedellytyksiä.

Näin ollen myös opettajankoulutuksen tulee päivittyä vastaamaan uutta väestörakennetta ja sitä tosiseikkaa, että yhä useampi koululainen aloittaa koulupolkunsa eri iässä, erilaisella perherakenteella ja toisenlaisella sosiaalisella verkostolla kuin on totuttu.

Tärkeintä on tulla kuulluksi ja kohdatuksi omana itsenä

Maahan muuttaneiden ja etnisten vähemmistöjen lisäksi hyvinvointivaltion katvealueita joutuvat kohtaamaan lukuisat ihmiset: pitkäaikaissairaat, eri tavoin vammaiset, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt, vanhukset ja monet muut. Monikulttuurisessa yhteiskunnassa etnisten ja uskonnollisten vähemmistöjen osuus näissäkin ryhmissä lisääntyy.

Ihminen kestää heikostikin toimivaa julkisten palveluiden järjestelmää paremmin, jos omat sosiaalisen tuen verkostot ovat kunnossa ja vahvistavat luottamusta kanssaihmisiin. Yksinäisyys on valtava terveysriski valtaväestölläkin, mutta erityisen haavoittavaa se on ihmisillä, jotka ovat tottuneet tiheämpään yhteisölliseen solidaarisuuteen.

Sitä, millaiset olosuhteet ovat suosiollisia ryhmienväliselle solidaarisuudelle, on tutkittu paljon. Monikulttuurinen yhteiskunta on sitä onnistuneempi, mitä parempi ”sosiaalinen koheesio” siinä on. Sosiaalinen koheesio kuvaa yhteiskunnan yhtenäisyyttä ja luokka- sekä elintasoeroja.

Taannoisessa Social Cohesion Radar -tutkimuksessa pohjoismaat sijoittuivat kansainvälisen vertailun kärkeen sosiaalisen koheesion osalta. Yhteiskunnan etninen monimuotoisuus ei selittänyt valtioiden välisiä eroja tilastollisesti merkitsevästi, mutta bruttokansantuotteen kehitys, tuloerojen vähäisyys sekä kehitys kohti tietoyhteiskuntaa selittivät. Laaja hyvinvointivaltio ei näytä siis vähentävän naapuriapua ja muuta kansalaisyhteiskunnan aktiivisuutta vaan tukevan sitä.

Varsin monet työ- ja koulutuspolulla hyvin edenneet ovat kertoneet syrjinnän ja rasismin kokemuksista, mutta myös siitä kuinka heti maahantulon alkuvaiheessa syntyneet hyvät ystävyyssuhteet auttoivat pääsemään kokemuksista yli. Hassan Blasimin mukaan maahanmuuttajien paras kotouttaja ei ole suomen eikä minkään muunkaan kurssi vaan suomalainen itse. Auttava naapuri, asukastalon toimija tai järjestön kouluttama perhekummi on monelle ollut se henkilö, jonka avulla suomalaisen yhteiskunnan ”hiljaiset” ja vähemmän hiljaiset tiedot on oikeasti saatettu ymmärtää.

Olennaista on ollut se, että alkuvaiheessa välttämätönkin roolijako autettavaan ja auttajaan, tukihenkilöön ja tuettavaan, on ajan myötä hälvennyt. Ihminen ei pidemmän päälle viihdy hänelle annetuissa rooleissa, vaan haluaa olla oma persoonansa, johon kuuluu sekä yksilöllisyyttä että jäsenyyttä useissa eri ryhmissä.

Vaikeidenkin asioiden kohtaaminen on helpompaa, jos henkilölle voi syntyä tunne yhdenvertaisuudesta ja kuulluksi tulemisesta. ”Maassa maan tavalla” ja ”meillä vaan on tämmöinen tapa” ovat yksipuolisia tokaisuja, jotka eivät auta minkään käytäntöjen ymmärtämisessä.

Eräässä puheessaan Tasavallan Presidentti kiteyttikin olennaisuuden, jonka käytännön soveltamista voivatkin harjoitella kaikki, niin työntekijät, naapurit, vapaaehtoiset kun ketkä tahansa muut.

"Yhteiskunnan eheys ei tarkoita samankaltaistamista, vaan toinen toisensa ymmärtämistä ja kunnioittamista. Jos niin menettelee, on oikeutettu odottamaan vastavuoroisuutta...

Kaipaamme kiihkotonta ja asiassa pysyvää keskustelua niistä vaikeuksista, joita kohtaavat sekä maahanmuuttajat että vastaanottajat.

Suomessa on aina osattu puhaltaa yhteen hiileen ja uskon, että meillä on tämä taito edelleen tallella."


Kirjallisuus

Bertelsmann Stiftung (2013) Scandinavia is Global Leader in Social Cohesion.

Blasim, Hassan (2015) Mielikuvitusta Suomeen hätäännyksen tilalle!

Fredman, Markku, Kirsti Keravuori, Johanna Niemi-Kiesiläinen, Pekka Nurminen, Heikki Pihlajamäki ja Johanna Suurpää (1989) Oikeutta ulkomaalaisille. Helsinki: Gaudeamus.

Harju-Luukkanen, Heidi, Kari Nissinen, Sari Sulkunen, Minna Suni, Jouni Vettenranta (2014) Avaimet osaamiseen ja tulevaisuuteen. Selvitys maahanmuuttajataustaisten nuorten osaamisesta ja siihen liittyvistä taustatekijöistä PISA 2012 –tutkimuksessa. Jyväskylän yliopsito: Koulutuksen tutkimuslaitos.

Helsingin Kaupunki (2014) Maahanmuuttajataustaisten nuorten koulutuspolut Helsingissä. Työryhmän raportti ja esitys toimenpiteiksi.

Kymlicka, Will (2012) Multiculturalism: success, failure and the future. Washington, DC: Migration Policy Institute.

Leitzinger, Antero (2008a) Ulkomaalaispolitiikka Suomessa 1812-1972. Helsinki: East-West Books.

Leitzinger, Antero (2008b) Ulkomaalaiset Suomessa 1812-1972. Helsinki: East-West Books.

Lepola, Outi(2000) Ulkomaalaisesta suomenmaalaiseksi: monikulttuurisuus, kansalaisuus ja suomalaisuus 1990-luvun maaahnmuuttopoliittisessa keskustelussa. Helsinki: SKS.

Opetushallitus (2014) Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014. Opetushallitus: määräykset ja ohjeet 2014:96.

Sakaranaho, Tuula (2012) Sata vuotta suomalaista islamia. Teologia.fi.

Saukkonen, Pasi (2012) Suomi: Euroopan multikulturalistisin maa? Oikeus 41:2, 204-221.

Saukkonen, Pasi (2013) Politiikka monikulttuurisessa yhteiskunnassa. Toinen korjattu painos. Cuporen verkkojulkaisuja 17.

Saukkonen, Pasi (2013) Erilaisuuksien Suomi. Vähemmistö- ja kotouttamispolitiikan vaihtoehdot. Helsinki: Gaudeamus.

Stenman, Kristina (1996) Ulkomaalaiset ja perusoikeusuudistus. Lakiemies: Suomalaisen lakimiesyhdistyksen aikakauskirja 94: 5-6, 873-885.

Suomen Tasavallan Presidentti (2015) Tasavallan presidentti Sauli Niinistön tervehdys ”Meillä on unelma” -tapahtumaan 28.7.2015.

Tilastokeskus (2016a) Väestörakennetaulukot.

Tilastokeskus (2016b) Perhetaulukot. 

Ulkoasiainministeriö (2015) Istanbulin sopimus tulee Suomen osalta voimaan.

Valtiontalouden tarkastusvirasto (2014) Kotouttaminen sosiaali- ja terveydenhuollossa. Valtiontalouden tarkastusviraston tuloksellisuustarkastuskertomus 3/2014.

Vitikainen, Annamari (2014) Monikulttuurisuus. Logos-ensyklopedia. Syrjämäki, Sami, Kannisto, Toni (toim.). Eurooppalaisen filosofian seura ry.

Välijärvi, Jouni & Kupari, Pekka (2015) Millä eväillä uuteen nousuun? PISA 2012 tutkimustuloksia. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2015:6.

***

Tämä kirjoitus on julkaistu myös Punaisen Ristin Ei Rasismille-hankkeen kotisivuilla.