Monikulttuurisuus on perustuslaissa eikä se syrji ketään

Millaista on monikulttuurisuus Suomessa?

Suomi on perustuslaillisesti monikulttuurinen maa. Perustuslain §17 turvaa oikeuden omaan kieleen ja kulttuuriin.

Kyseinen kohta on perustuslaissa, jotta monitaustainen kansa voisi kokea maan kodikseen. Perustuslaki ei salli laittomuuksia kulttuurin verukkeella, eikä lainkohta olekaan Suomea kummemmin hajottanut. Suomi on Fragile States Index 2015:n ainut maa parhaimmassa kestävyysluokassa "very sustainable".

Vuoden 2014 lopussa Suomessa asui 310306 ihmistä, joiden äidinkielenä on muu kuin suomi, ruotsi tai saame. Ruotsin puhujia oli puolestaan 290747 ja saamen 1949. Äidinkielen mukaan tehtävä tilastollinen tarkastelu antaa varsin puutteellisen kuvan Suomen väestöllisestä monimuotoisuudesta. Samassa perheessä puhutaan näet yhä useammin useampaa eri kieltä siksikin, kun useamman kulttuurin pariskunnat lisääntyvät: parisuhteita solmitaan ja niissä syntyy myös lapsia. Vuoden 2013 lopussa Suomessa oli 68946 avioparia, avoparia tai rekisteröityä parisuhdetta, joissa Suomessa syntyneellä henkilöllä on ulkomailla syntynyt puoliso. (Lähteet: Tilastokeskus).

Kansallisista vähemmistöistä Suomen romanien määrä perustuu arvioihin ja kyselytutkimuksiin, koska Suomessa ei tilastoida etniseen ryhmään kuulumista. Heidän määräkseen on arvioitu noin 10 000-12 000.

Uskonnollisesta moninaisuudesta väestötilastot antavat vain osviittaa, koska esimerkiksi suurin osa Suomessa asuvista muslimeista ei kuulu rekisteröityneisiin uskonnollisiin yhdyskuntiin. Eri rekistereitä yhdistelemällä PEW Forum on arvioinut muslimien määräksi 42 000 vuonna 2010. Luku on kuitenkin todennäköisesti alakanttiin, todellisten lukujen asettuessa Tuomas Martikaisen mukaan noin 50 000-60 000 henkilöön vuonna 2011 (Martikainen 2011, 103). Jotain uskonnollisesta moninaisuudesta kertoo sekin, että uskonnot Suomessa -tietokannassa on 881 yhteisön tiedot. 

Uskontokuntaan kuulumista kuvaavat tilastot eivät tavoita uskon harjoittamisen eri tyylejä ja tapoja. Uskonto suomalaisten elämässä -tutkimuksen avulla pääsee paremmin jyvälle siitä, miten uskonnolliset käsitykset vaikkapa suhtautumisesta raamatun opetuksiin tai uskonnollisiin tilaisuuksiin vaihtelevat. Taannoisessa Ihmisoikeusliiton tutkimuksessa taas tarkasteltiin Suomessa asuvien muslimien suhtautumista perhearvoihin ja perhelainsäädäntöön. Vastanneista miehistä 21% ja naisista 16% ei sanonut harjoittavansa uskontoaan, ja uskontoa harjoittavan 60% enemmistön vastaukset vaihtelivat sisällöltään huomattavasti. 

Perustuslain §6 mukaan "ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella". 

Jos ihminen vastustaa monikulttuurisuutta edellä mainitun kaltaisena väestöllisenä asiaintilana, käytännössä vastustetaan myös perustuslaillista oikeudellista yhdenvertaisuutta ja mahdollisuuksien tasa-arvoa eri ryhmien jäsenille. Yhdet ihmiset nähdään arvokkaampina kuin toiset. Ei sellaista "kriittisyyttä" tarvitse kenenkään sietää.

Monikulttuurisuuspolitiikan kritiikki kaipaa laaduntarkistusta ja terävöittämistä

Varsin moni sanoo, että hän ei vastustakaan edellä mainitun kaltaista monikulttuurisuutta väestöllisenä asiaintilana. Moni sanoo ennemmin vastustavansa tiettyä politiikan tekemisen tapaa, joka on tehotonta ja joka ei vaikkapa tarjoa realistisia etenemismahdollisuuksia matalasti palkatuille ja epätyypillisissä töissä työskenteleville. 

Monikulttuurisuuspolitiikassa on korjattavaa siinä missä talous-, työllisyys-, ympäristö-, ja liikennepolitiikassakin. Olisi helpompaa ymmärtää kritiikkiä, jossa osoitettaisiin esimerkiksi jonkin työllisyystoimenpiteen tehottomuus, vääryyksiin puuttumattomuus ja  katsominen läpi sormien tai koulutustarjousten kestämätön kilpailuttamistapa.

Valitettavasti käytännön sanat ja teot todistavat varsin usein, että ei vastustetakaan huonoa politiikkaa, vaan nimenomaan toisten ihmisten oikeutta olla oma harmiton itsensä.

Tämä näkyy esimerkiksi kannanotoissa, joissa toisten pukeutumisvalinnat halutaan kieltää ja niitä arvostellaan "mustiin säkkeihin" pukeutumisena. Tämä näkyy keksitystä "suvaitsevaistosta" mouhuamisena ja muuna jatkuvana kukkahattunimittelynä. Tämä näkyy pikkupoikamanöövereinä, joissa kaivetaan rikosuutinen, sanotaan jotain ulkoa opeteltua kuten "kulttuurin rikastajat öhö öhö", "90% pilaa 10% maineen öhö öhö" tai "meillä on vielä aikaa toistaa muiden maiden virheet öhö öhö".

Tähän öhö öhö -kritiikkiin kuuluu myös rasististen urbaanilegendojen levittely ja kannanotot, joissa islaminuskoisen väestön lisääntyminen samastetaan "lännen uppoamiseen" ja "läntisen sivilisaation tuhoon". Siihen kuuluvat teot, joissa uhkaillaan väkivallalla, häiritään työtään tekeviä ihmisiä ja pahoinpidellään toinen keskellä päivää.

Öhö öhö -tason kritiikissä myös yhdet tavantalliaiset lokeroidaan toisia tavantalliaisia useammin "yhteisön jäseniksi" ja tilivelvollisiksi teoista, joihin heillä ei ole osaa eikä arpaa. Allekirjoittanutta tuskin koskaan vaaditaan irtisanoutumaan Ulvilan surmasta, Mika Murasen teoista tai noin 100:sta vuonna 2014 Suomessa syntyneen Suomen kansalaisen tekemästä henkirikoksesta. Kun tekijän kansalaisuus on jokin muu, mitä kummemmat tahot alkavat vaatia mitä erikoisimmilta tahoilta "irtisanoutumista".

Peukalosääntö: jos et halua leimautua rasistiksi, älä äkseeraa rasistisella retoriikalla. Kun mielesi tekee sanoa että "kappas, rikastajat taas, öhöhö", pysähdy. Nuku tarvittaessa yön yli harkitessasi, oliko olemassa jokin oikea, todella tapahtunut politiikkatoimenpide, joka näyttää kyseenalaiselta, josta pitäisi saada lisää tietoa, joka kaipaa kriittistä tarkastelua ja josta olet saanut tiedon luotettavista lähteistä.

Mitä on multikulturalistinen politiikka?

Multikulturalismi on politiikkalinja, jota monet arvostelevatkin mieluummin kuin monikulttuurisuutta väestöllisenä faktana. Multikulturalismi on Pasi Saukkosen sanoin "erilaisuuden poliittista organisointia". jossa päätetään etnisesti, kulttuurisesti, kielellisesti ja uskonnollisesti monimuotoisen väestön hallinnan tapa.

Annamari Vitikaisen sanoin

"Monikulttuurinen politiikka eroaa esimerkiksi kulttuuriseen sulautumiseen tai eriytymiseen pyrkivästä politiikasta, sillä se hyväksyy kulttuurisen monimuotoisuuden ja kulttuurien välisen vuorovaikutuksen olennaisena osana yhteiskuntaa. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että monikulttuurinen politiikka pyrkisi aina ylläpitämään kulttuurista monimuotoisuutta tai tukemaan kulttuuristen vähemmistöjen erityispiirteitä esimerkiksi erilaisilla vähemmistöoikeuksilla. " 

Kirjoitinkin multikulturalismin eri käytännön muodoista aikaisemmin, joten en niitä listaa enää uudestaan. On kuitenkin hyvä tiedostaa, että käytännöt voivat olla alkuperäiskansojen, kansallisten vähemmistöjen ja maahanmuuttajaryhmien kohdalla varsin erilaisia.

Usein multikulturalismin toteuttamistapojen kritiikki on ollutkin varsin aiheellista. Esimerkiksi 1970-1980-luvun Hollannissa painotettiin kriitikoiden mukaan liian vahvasti etnisperustaisten koulujen ja neuvoa-antavien elinten (inspraakorgaan) perustamista tiedostamatta sitä, että mikään "kulttuuri" ei ole ristiriidaton kokonaisuus, vaan ihmisten ikä, sukupuoli ja poliittinen suuntautuminen vaikuttavat siihen, mitä elementtejä kulttuuristaan ihminen pitää tärkeänä.

Karismaattisimpien ja eniten kyynärpäitä käyttämään kykenevien (usein miesten) määritelmät kulttuuristaan saivat suhteetonta painoarvoa, kun julkinen valta halusi tietää mitä "kulttuurin" edustajat ajattelevat, eikä yhteisöjen sisäisiä mielipide-eroja välttämättä nähty tai noteerattu. Hollanti siirsikin monikulttuurisuuspolitiikan painopistettä jo 1980-luvun lopulla kohti hollannin kielen ja yhteiskunnan tuntemista ja liberaalia monikulttuurisuutta, jossa ihminen nähdään ennen kaikkea yksilönä, joka päättää itse, millaista hänen yhteisöjäsenyytensä on luonteeltaan. Sittemmin alettiin tästäkin siirtyä 2000-luvun alun ja puolivälin hysterian seurauksena kohti paikoin repressiivisiäkin käytäntöjä, joita tosin on osin myös purettu samalla kun islamofobinen Vapauspuolue on menettänyt kannatustaan. (Prins & Saharso 2010; kts myös täällä).

Multikulturalismin rakentavassa kritiikissä kysytäänkin Laura Huttusen tavoin: 

"Minkälaisissa asemissa tai positioissa eri ihmiset ovat kulttuuriseksi mielletyssä ryhmässä? Kenen tulkinta yhteisen kulttuurin monimutkaisesta kudoksesta tulee vakavasti otetuksi, hegemoniseksi, tai edes kuulluksi eri yhteyksissä? Millaisia hierarkkisia suhteita kulttuuristen ryhmien välillä on? Mitä seurauksia näistä on eri ihmisten elämässä?...

...Maahanmuuttajien kulttuuria tukeva ja rahoittava systeemi olettaa kulttuurin nimenomaan epäpoliittiseksi, homogeeniseksi, kaikkien tietystä maasta tulevien ihmisten ja tiettyyn kansalliseen ryhmään kuuluvien samalla tavoin mieltämäksi asiaksi. Hyvinvointivaltion edustajat eivät kysy, kenen ääni, tai kenen tulkinta mistäkin kulttuurista tulee yhdistysten kautta kuulluksi."

Multikulturalismipolitiikka ei yksin selitä kaikkea

On toki niinkin, että myös multikulturalismin arvostelu politiikkana menee usein täysin ohi maalistaan. Maarten Vink osoittaa esimerkiksi Hollannin osalta, että monet väitteet Hollannin multikulturalismista, etenkin sen "kaikkea suvaitsevasta" pilarimallista, ovat myyttejä. 

Heikkolaatuisessa multikulturalismikritiikissä toistuvat yliampuvat myytit "kaiken sallivasta" politiikasta ja vähemmistöjen "käpertymisestä" tämän sallimisen seurauksena. Käpertymisväite on itse asiassa debunkattu useissa tutkimuksissa,  kts. Phillipsin tutkimus Britannian osalta täältä, Simpsonin tutkimus täältä, Schönwalderin tutkimus täältä ja laajempi Social Cohesion Radar -tutkimus täältä. 

Asuinalueiden eriytyminen on empiirinen fakta, mutta käpertymismyyttiä eivät asuinalueiden eriytymisestäkään kertovat empiiriset tutkimukset tue: Katja Vilkama toteaa, että

"Suuri osa tutkimuksista myös kiistää oletuksen alueellisen keskittymisen kytkeytymisestä maahanmuuttajien omaehtoiseen eristäytymiseen ympäröivästä yhteiskunnasta (ks. esim.Phillips 2006, ; Finney & Simpson 2009; Bolt ym. 2010; Dhalmann 2011).

Etnisten ryhmien välisiä sosiaalisia suhteita tarkastelleet eurooppalaiset tutkimukset ovat osoittaneet, ettei maahanmuuttajataustaisten perheiden alueellinen keskittyminen ole johtanut vähemmistöjen eristäytymiseen tai kulttuurirajat ylittävien sosiaalisten kontaktien vähenemiseen (esim. Drever 2004; Finney &Simpson 2009:96-99.)"

Multikulturalismikritiikin heikkolaatuisessa muodossa "monikulttuurisuudesta" on myös tullut poliitikkojen one-size-fits-all-selitys kaikkiin sosioekonomisiin ongelmiin, joita uskonnolliset, kansalliset ja kielelliset vähemmistöt kohtaavat.

Siinä missä valtaväestön työllisyystilanteen tiedetään vallan hyvin riippuvan esimerkiksi maailman taloustilanteesta ja talous- ja työllisyyspoliittisista päätöksistä, joilla näivetetään kasvunmahdollisuuksia, kokonaiskysyntää ja työpaikkojen synnyttämistä, maahanmuuttajien kohdalla asian ajatellaan johtuvat "multikulturalismista". Rakenteelliset ongelmat ja poliittiset päätökset typistetään kätevästi kansassa vallitseviksi asenneongelmiksi (ilmiö, jota kohtaa muuallakin kuin monikulttuurisuuspolitiikassa, esimerkiksi nuorisopolitiikassa).

Will Kymlicka purkaakin artikkelissaan "Multiculturalism: success, failure and future" varsin hyvin niitä väitteitä, joita poliitikot faktoista piittaamattomassa äänestäjänhimossaan liittävät multikulturalismiin.

Kieltääkö multikulturalismi ongelmat?

Yksi varsin yleinen väite on myös se, että "multikulturalismi kieltää ongelmat". Väite on epätosi siitäkin syystä, että multikulturalistiset mallit esimerkiksi Hollannissa syntyivät ja rakentuivat alun perin vastauksena kritiikkiin, jonka mukaan etniset, kulttuuriset ja uskonnolliset vähemmistöt olivat ajautuneet henkisesti erilleen maista, joissa he asuivat. 

1940-1970-lukujen assimilaatiopolitiikka oletti virheellisesti, että Saksaan, Ranskaan ja Hollantiin muuttavat siirtotyöläiset joko muuttavat ajan kanssa pois tai sulautuvat valtaväestöön kuin itsestään ilman julkisen vallan panostuksia. Tällöin kyseisissä maissa siis noudatettiin käytännössä piittaamattomuutta, kun vähemmistöt kohtasivat ongelmia asumisessa, terveydenhuollossa, oikeudenloukkausten kohdalla tai arjessaan, eikä julkinen valta ollut varsinaisesti kiinnostunut siitä, mihin ihmiset aikaansa käyttivät. Hollannissakin tarvittiin dramaattinen tapahtuma 1977, ennen kuin ymmärrettiin se, että ihmiset asuvat maassa pysyvästi, jolloin myös yhdenvertainen työllisyyteen, koulutukseen ja etenemismahdollisuuksiin panostaminen on tärkeää.

Toki "multikulturalismi kieltää ongelmat" -väite on epätosi siinäkin mielessä, että toimiva väkivaltaisen radikalisoitumisen vastustaminen ja valistustyö, käytännön työ ympärileikkausten kitkemiseksi tai kunniaan liittyvän väkivallan vähentämiseksi ei olisi mahdollista ilman varsin laajaa ongelmien analyysia ja kentän tuntemusta. Tähän ongelmakentän tuntemiseen kuuluu kyky erottaa edellä mainittujen ilmiöiden taustalla olevat spesifimmät taustatekijät ja välttää liian leveällä pensselillä maalailuja.

Haitallisia perinteitä voi vastustaa ja vähentää vallan hyvin ja tehokkaasti ilman, että leimataan niitä eri kansallisiin tai uskonnollisiin ryhmiin kuuluvia ihmisiä, jotka eivät näitä perinteitä ole alkuunkaan kannattaneet vaan vastustavat niitä käytännössä. Multikulturalismi ei ole moraalista relativismia. 

Miten ongelmia voi ehkäistä? 

Monikulttuurisuus saa siis varsin eri muotoja niin valtiollisessa politiikasssa kuin ihmisten vuorovaikutuksenkin tasolla. Siksi en itse sano sitä taudiksi tai syöväksi, mutta en myöskään "rikkaudeksi". Kyse on väestöllisestä asiaintilasta ja muovautuvasta politiikkamallista, jonka suuntaan jokainen voi vaikuttaa käytännön teoillaan.

Mitä nämä käytännön teot sitten voisivat olla? Jos ihminen on huolissaan siitä, että väki eristäytyy, hän voi vallan hyvin tehdä ammattilaisena vaikkapa etsivää nuorisotyötä tai vapaaehtoisena osallistua tukihenkilö- tai mentoritoimintaan, jolla marginalisoitumista vähennetään. Seksuaalisuuskysymyksissä asiallinen ja asiantunteva seksuaalikasvatus esimerkiksi Poikien Puhelimen muodossa ennaltaehkäisee ongelmia raiskaustilastosekoilua tehokkaammin. Poliitikko voi vallan hyvin ajaa niitä työvoima-, koulutus- ja sosiaalipoliittisia ratkaisuja, joilla ihmisten elinolot paranevat.

En olisi ikinä voinut kuvitella siteeraavani Sauli Niinistöä blogissani, mutta teen sen nyt, koska Niinistö kiteyttää jotain varsin olennaista:

"Yhteiskunnan eheys ei tarkoita samankaltaistamista, vaan toinen toisensa ymmärtämistä ja kunnioittamista. Jos niin menettelee, on oikeutettu odottamaan vastavuoroisuutta...

Kaipaamme kiihkotonta ja asiassa pysyvää keskustelua niistä vaikeuksista, joita kohtaavat sekä maahanmuuttajat että vastaanottajat.

Suomessa on aina osattu puhaltaa yhteen hiileen ja uskon, että meillä on tämä taito edelleen tallella."

Kirjallisuus

Martikainen, Tuomas: Täällä Pohjantähden alla - muslimeista Suomessa. Teoksessa Tuomas Martikainen & Tuula Sakaranaho: Mitä muslimit tarkoittavat? Keskustelua islamilaisista virtauksista Suomessa ja Euroopassa? Turku: Savukeidas.

Prins, Baukje & Saharso, Sawitri: From toleration to repression: the Dutch backlash against multiculturalism. Teoksessa Steven Vertovec & Susanne Wessendorf: The Multiculturalism Backlash. European discourses, policies and practices. London and New York: Routledge. 

Näin vähennetään ihmissalakuljetusta ja lisätään oikeudenmukaisuutta muutoinkin

Suurin osa maailman pakolaisväestöstä on paennut naapurimaihin alueilta, joilla toteutetaan mielivaltaisia ihmisoikeusloukkauksia kuten vainoa ja kidutusta.

Vuonna 2014 suurimmat pakolaismäärät olivat Turkissa, Pakistanissa, Libanonissa, Iranissa, Etiopiassa, Jordaniassa ja Keniassa. Taloudellisesti ja inhimillisesti raskaimman taakan maailman pakolaiskriisien hoidosta kantavat kehitysmaat. 86 % maailman pakolaisista asuu kehitysmaissa.  

Isoimmat pakolaisväestöt maittain vuoden 2014 lopussa Lähde: UNHCR.

Pakolaisten määrä tulee aina suhteuttaa maan väkilukuun ja kansantalouden kokoon. Näin saadaan kokonaisvaltaisempi kuva siitä, kuka kantaa pakolaiskriiseistä suurimman taakan suhteessa voimavaroihinsa.

Kun katsotaan sitä, kuinka monta pakolaista maassa on per 1 ostovoimakorjatun ja asukaskohtaisen BKT:n dollari, saadaan alla oleva taulukko. Se kuvaa sitä, mitkä kansantaloudet ovat eniten kuormittuneita pakolaisuutta aiheuttavista kriiseistä.

Pakolaisia per 1 ostovoimakorjatun ja asukaskohtaisen BKT:n dollari 2014.
 Luku kuvaa pakolaisten määrää suhteutettuna kansantalouden kokoon ja väkilukuun. 

Maailman pakolaistilanne on nyt pahempi kuin koskaan 2000-luvulla. UNHCR:n mukaan kansainvälisiä kriisejä oli vuonna 2014 lopussa paossa yhteensä 59,5 miljoonaa henkilöä. Tässä luvussa ovat sekä pakolaiset, turvapaikanhakijat, että maan sisäiset pakolaiset. Maan sisäisiä pakolaisia oli 38,2 miljoonaa, turvapaikanhakijoita 1,8 miljoonaa ja UNHCR:n pakolaisiksi rekisteröimiä ihmisiä 19,5 miljoonaa.

Maailman pakolaistilanteen kehitys 2000-luvulla. Lähde: UNHCR.

Vuodesta 2011 lähtien suurin yksittäinen tekijä pakolaiskriisin taustalla on ollut Syyrian sisällissota. Vuonna 2014 kriisiä pakeni 42 500 ihmistä päivässä.

Hans Rosling havainnollistaa alla olevassa videossa sen, missä syyrialaispakolaiset sijaitsevat. Pakolaisista murto-osa on Euroopan Unionin alueella. Suomessa murto-osa on vielä pienempi. 

Toki 2010-luvulla Syyrian sodan lisäksi myös muut kriisit ovat eskaloituneet. UNHCR:n mukaan 15 aseellista konfliktia on selvästi pahentunut viiden viime vuoden aikana. Näistä konflikteista kahdeksan on Afrikassa (Norsunluurannikko, Keski-Afrikan Tasavalta, Libya, Mali, Koillis-Nigeria, Kongon demokraattinen tasavalta, Etelä-Sudan sekä Burundi), kolme Lähi-Idässä (Syyria, Irak, Jemen), yksi Euroopassa (Ukraina), ja kolme Aasiassa (Kirgisia, eräät Myanmarin alueet ja Pakistan).

Syyrian kriisin hoidossa Libanon on joutunut täysin kohtuuttoman työtaakan alle muihin maihin ja erityisesti Euroopan Unioniin verrattuna. Euroopan Unionin Libanonille tarjoama tuki ei juuri muuta tätä kohtuutonta tilannetta miksikään. 

Tilanne toki pahenee entisestään silloin, kun poliittiset päättäjät vähentävät kehitysyhteistyövaroja, joilla on autettu ihmisiä lähtöalueilla. Kun lähtöalueiden tilanteet näin pahenevat, myös konfliktien laajenemisriski kasvaa.

Libanonin tilanteen kohtuuttomuudesta kertoo myös se, että syyrialaiset liikkuvat edelleen. IOM:n ja Frontexin mukaan suurin yksittäinen EU:n ulkorajoja laittomasti ylittävä ryhmä on syyrialaiset. Reitti Turkista Kreikkaan on UNHCR:n viimeisimpien (2015) tietojen mukaan vilkkain. Toki ihmissalakuljetettavien joukossa on muitakin kansallisuuksia, joihin kuuluvat ihmiset ovat saaneet Geneven pakolaissopimuksen mukaisen turvapaikan, jos vain ovat onnistuneet turvapaikkahakemuksen jättämään.

Turvapaikkahakemukset tulee aina tutkia yksilöllisesti eikä maan tai ihonvärin perusteella. Jos Välimerellä liikkuvassa veneessä on afrikkalaisen näköinen henkilö, hän saattaa vallan hyvin tarvita suojelua. Asiaa ei voi tietää ennen tutkintaa. Kuten edellä mainitsin, Afrikassa on UNHCR:n mukaan eskaloitunut kahdeksan pakolaisuutta aiheuttavaa konfliktia. On myös hyvä muistaa, että niin sanottu toissijainen suojelu ei ole missään määrin "vähempiarvoisempaa" suojelua, vaan sen saamisen edellytyksenä on esimerkiksi akuutti kuolemanrangaistuksen, kidutuksen tai ja mielivaltaisen väkivallan vaara. 

Monet ovatkin pohtineet seuraavia kysymyksiä: miten taakanjako Syyrian sisällissodan aiheuttamien pakolaiskriisien hoidossa voitaisiin hoitaa oikeudenmukaisemmin ja tasaisemmin?  Miten voitaisiin vähentää ihmissalakuljetuksen houkuttavuutta? Miten estetään se, että entuudestaankin muita heikommat valtiot joutuvat ylisuuren työtaakan alle, synnyttäen suojelua tarvitsevien edelleen liikkumista EU:n rajoille?

Siihen ongelmaan, että kansainvälistä suojelua tarvitsevat ihmiset joutuvat turvautumaan ihmissalakuljettajiin, on selkeä ratkaisu: humanitaarinen viisumi. Se mahdollistaa ihmissalakuljetusta huomattavasti edullisemman ja täysin laillisen reittiliikenteen käytön siirryttäessä hakemaan kansainvälistä suojelua. Se mahdollistaa pakolaiskiintiökäytännön oheen nopean mahdollisuuden purkaa Libanonin kaltaisten maiden ylirasittunutta pakolaistilannetta. Näin se estää laittomin keinoin tapahtuvaa liikkumista.

Myönteistä turvapaikkapäätöstä humanitaarinen viisumi ei takaa, eikä näin ole tarkoituskaan. Se takaa ainoastaan turvallisen ja laillisen reitin ja nykytilannetta huomattavasti tasaisemman turvapaikanhakijamäärien jakautumisen EU:n sisällä sekä EU:n ja kehitysmaiden välillä. Humanitaarinen viisumi ei myöskään poista niitä valtioiden kehitykseen, globaaliin kauppaan ja kehitykseen liittyviä tekijöitä, jotka ohjaavat muutamista Länsi-Afrikan turvallisilta alueilta liikkuvia ihmisiä hakemaan turvapaikkaa Euroopasta. Globaaleja kehityseroja kurotaan umpeen vaikuttavaksi koetulla kehitysyhteistyöllä, tiedonvaihdolla ja kaupalla.

Viisumit on mahdollista kiintiöidä samalla tavoin kuten viisumien kohdalla tehdään eräissä maissa tälläkin hetkellä. Viisumit on myös mahdollista kohdentaa sellaisten valtioiden kansalaisiin, joiden voidaan olettaa olevan erityisen haavoittuvassa asemassa. Näin estettäisiin tyystin turvallisista maista liikkuvien onnenonkijoiden hyötyminen turvapaikkajärjestelmästä ja saadaan todellista suojaa tarvitsevat etusijalle.

Humanitaarinen viisumi on tällä tavoin kansainväliseen suojeluun liittyvä, laillisen matkustamisen mahdollistava työväline, joka estää ihmissalakuljettajien ja järjestäytyneen rikollisuuden hyötymisen pakolaisuutta aiheuttavista kriiseistä.

Vuonna 2014 yhteensä 42,323 syyrialaista ylitti Välimeren pyrkiessään Italiaan. Jos esimerkiksi 40 000 humanitaarisen viisumin kiintiö jaettaisiin EU:n jäsenmaiden kesken, se olisi 40 000 syyrialaista pois Välimeren aalloista ja 40 000 ihmistä pois ihmissalakuljetusbisneksestä. Jos oletamme, että yksi ihmissalakuljetuspaikka maksaa 1700 euroa, humanitaarisen viisumin käytäntö tarkoittaisi tässä muodossa sitä, että järjestäytynyt rikollisuus menettäisi 68 miljoonan euron tulot.

Kyse ei ole edes kovin radikaalista uudistuksesta. Lainsäädäntö mahdollistaa humanitaarisen viisumin jo nyt, ja Suomikin on tälläkin hetkellä myöntänyt vuosittain muutamia humanitaarisia viisumeja. Kyse ei ole myöskään kovinkaan "kukkahattutädillisestä" uudistuksesta. Humanitaarisen viisumin toimivuus edellyttää näet sitä, että lopullisesti kielteisen päätöksen saaneiden turvapaikanhakijoiden palauttamisen järjestelmää vahvistetaan samanaikaisesti järjestelmän käyttöönoton kanssa. Syyriassakin on turvallisia alueita. Kielteisiä päätöksiä voi tulla ja ne voivat kestää kriittisenkin tarkastelun.

Humanitaarinen viisumi myös on vastaus niihin huoliin, joita Paul Collier esitti taannoin Helsingin Sanomien haastattelussa. Se poistaa kokonaan "hukkuminen tai taivas"-tilanteet:

"Ellet hyppää veneeseen ja riskeeraa elämääsi, mahdollisuudet turvapaikkaan ovat käytännössä olemattomat. On absurdia, että heiluttelemme ihmisten edessä lottokuponkia: joko hukut tai pääset taivaaseen."

Collier tarjosi kriisin hoitoon omaa malliaan, joka ei kuitenkaan ota juuri lainkaan huomioon kriisiytynyttä tilannetta Syyrian naapurimaissa:

"Välimerta ylittävien ihmisten pelastamiseksi on tehtävä kaikki mahdollinen, professori sanoo. Sen jälkeen heidät tulee lähettää takaisin pakolaisleireille."

"Taakanjaosta" EU:n sisällä voidaan kyllä keskustella. Tilanne, jossa  4,5 miljoonan asukkaan maassa on rekisteröityneitä syyrialaispakolaisia 1,5 miljoonaa, on kuitenkin täysin kohtuuton. Vaikka pakolaisleirien oloja tuleekin vahvistaa, ei uudelleensijoittamisen tarve tule häviämään yhtään minnekään tilanteessa, jossa syyrialaispakolaiset muodostavat Libanonin alueen väestöstä 33%.

Ihmisten palauttaminen ylitäysille pakolaisleireille paitsi vaikeuttaa Collierin  peräänkuuluttamaa leirien kohentamistyötä, myös pahentaa tilannetta niissä köyhemmissä maissa, jotka jo tällä hetkellä kantavat kansainvälisistä pakolaiskriiseistä ylivoimaisesti isoimman vastuun.

Olisi myös hölmöläisen peiton jatkamista osallistua toisaalta UNHCR:n uudelleensijoittamisohjelmaan ja samalla täyttää leirejä uudelleen EU:sta päin. EU:n turvapaikkamenettelydirektiivi (kts. direktiivin johdanto-osa, 25) myös kieltää toiminnan, jolla estetään ihmistä jättämästä turvapaikkahakemusta. Jos turvapaikkahakemusta ei voi jättää, ei kansainvälisen suojelun tarvettakaan pystytä selvittämään. Collierin ehdotus väärinkäsityksineen saikin ansaittua ja hyvin perusteltua kritiikkiä UNHCR:ltä. 

Järjettömimmissä ehdotuksissa taas ehdotetaan vanhaan malliin sotilasoperaatiota ja ihmissalakuljettajien veneiden tuhoamista. Kyseessä on puhdas paniikkireaktio, joka ei puutu ihmissalakuljettajien verkostoihin maissa yhtään mitenkään, mutta ei myöskään ihmissalakuljetusta ylläpitävään kysynnän ja tarjonnan logiikkaan eikä myöskään syyrialaisten edelleenliikkumista aiheuttaviin olosuhteisiin Syyrian naapurimaissa. Siksi tähän vaihtoehtoon ovat suhtautuneet erittäin penseästi niin Italian merivartiosto, ECRE, Frontex kuin lukuisat muutkin tahot. Frontexin johtajan mukaan sotilasoperaatio ainoastaan siirtää salakuljetusreittiä toisaalle, ja sotilasoperaatiot sisältävät aina oheisvahinkojen ja täysin viattomien kuolemisen vaaran. Näin on etenkin silloin, kun salakuljettajien veneissä ei ole luonnollisesti yhtään minkäänlaisia salakuljettajien tunnuksia.

Jotkut toki vastustavat humanitaarista viisumia puhtaasti identiteettipoliittisista syistä ("inhoamani taho kuten Pakolaisapu ehdottaa, joten minä vastustan") tai vetoamalla globaalin kehityksen kaltaisiin ongelmavyyhteihin, joita kyseisellä käytännöllä ei ole tarkoituskaan ratkaista (olkoonkin, että veneiden tuhoaminen tai pakolaisten palautukset vaikuttavat vielä vähemmän liikkuvuutta aiheuttaviin elintasoeroihin Afrikan ja Euroopan välillä, koska ne eivät puutu informaaliin talouteen).

Alueelliset kehityserot ovat todellinen, liikkuvuutta aiheuttava ilmiö. Niitä tasoitetaan kansainvälisellä, kestävällä kaupalla ja niillä kehitysyhteistyön muodoilla, jotka ovat vaikuttavia. Toki kehittyvien maiden valtionrakennuksessa yksi tärkeimmistä osista ovat harmaan talouden vastaiset toimet. Käytännöt, jotka vievät ihmissalakuljettajilta markkinat, tukevat myös kehittyvien maiden valtionrakennusta.

Onkin mielenkiintoista havaita yleinen ilmiö: mitä enemmän poliitikko puhuu tärkeydestä auttaa pakolaisia naapurimaissa, sitä todennäköisemmin hän vastustaa tähän liittyviä käytännön toimia.

Kehitysyhteistyövarojen leikkaus on tästä varsin selkeä esimerkki, mutta toki myös se vuosia jatkuva poliittinen retoriikka, jossa kehitysyhteistyötä kategorisesti vastustetaan riippumatta empiriasta ja kehitysyhteistyöllä saavutetuista tuloksista.

Lehti onkin tiivistänyt jo muinoin tästä epäjohdonmukaisuudesta kaiken olennaisen.