Lautasantennit ovat riski

Kävin hiljattain Westermarck-seuran opiskelijajaoksen ekskursiolla Ruotsissa. Tutustuimme matkalla muun muassa Tukholman Rinkebyn lähiöön, jossa on asunut runsas ulkomaalaistaustainen väestö jo 70-luvun alusta lähtien. Tällä hetkellä Rinkebyssä asuu noin 16 000 ihmistä, ja alueen väestöllä n. 88%:lla on perhetausta muualla kuin Ruotsissa. Kieliä alueella on hieman päälle kuutisenkymmentä.

Kävimme ensin Rinkebyn kieli-instituutissa, jossa yksi alueella 70-luvun alusta asti asunut turkkilais-suomalais-ruotsalainen tutkija kertoi alueen historiasta. Tämän jälkeen pari nuorempaa koululaista ja heidän opettajansa kertoivat koulunkäynnistä ja asumisesta Rinkebyssä. Tämän jälkeen katselimme Rinkebytä ja sen ympäristöä yhdessä tämän tutkijanaisen kanssa.

Rinkebystä on ollut julkisuudessa jo vuosien ajan niin paljon legendaa, että alue tunnetaan melkoisen hyvin myös Suomessa. Sitä leimaa maine pohjoismaisena ongelmalähiönä, jossa työttömyys ja köyhyys kasautuvat. On toki tärkeää, että mahdollisista ongelmista puhutaan, mutta harmillisen usein maahanmuuttajavoittoiset lähiöt myös stigmatisoituvat julkisuudessa. Rinkebystä muistetaan lähinnä ongelmat, ja samalla unohtuu kuinka monta askelta edellä Suomea alueen maahanmuuttajasosiaalityö on.

Yleensä asuinalueiden sosiaaliset ongelmat ovat piilossa. Rinkebystä on turha etsiä palaneita autoja, räkäisiä graffiteja tai ränsistyneitä taloja. Itse asiassa tämä lähiö vaikutti sangen viihtyisältä ja hyväkuntoiselta asuinalueelta viheralueineen. Ostoskeskus muistutti Kontulan Ostaria, mutta oli ehkä hieman viihtyisämpi. Kerrostalojen rappaus oli värikäs ja kaunis. Ulkoapäin mikään ei muistuttanut siitä, että Rinkeby olisi erityisen ongelmallinen alue.

Pyöriessämme Rinkebyssä olimme ainoat vaaleaihoiset siihen kellonaikaan Rinkebyn keskustassa. Luultavasti näytimme kerrassaan naurettavilta kävellessämme tavallisella ostarilla isona valkonaamojen ryhmänä kamerat kädessä, kun paikalliset miehet istuivat penkeillä, tapasivat toisiaan ja joivat teetä.

Naiset olivat poissa ostoskeskuksen kahviloista, osa kenties pakotettuina, osa omasta tahdostaan. Kahvilat olivat miesten aluetta. Itse tykkäisin, että myös naisilla olisi mahdollisuus kahvitteluun, mutta asia ei ole yksinkertainen. Luulen, että kyseisillä kahviloilla on monessa perinteessä hieman erilainen rooli kuin totunnaisemmilla Euroopan kahviloilla. Saattaa olla, että niihin menoa ei vain koe luontevaksi. Vertaus: jos suomalainen nainen ei halua mennä pornobaariin, elääkö hän väärässä tietoisuudessa? Pitäisikö hänen aktiivisesti taistella pornobaarin maskuliinista hegemoniaa vastaan? En tiedä. Eivätkä tiedä nekään, joilla on Fiona Applen, PJ Harveyn ja Tori Amosin koko tuotanto hyllyssä.

Kahviloiden miesvoittoisuus pisti siis silmään, mutta kokonaisvaltaisemmat tasa-arvon ongelmat eivät tule näkyviin ostarikierroksella. Kauniin näköisen lähiön seinien sisäpuolella on monen monta tapahtumaa, joista vain asianomaiset perheet, joskus ehkä sosiaalityöntekijät ja poliisit, saattavat tietää.

Millaisia selityksiä näille tapahtumille tulisi antaa? Syitä etsiessä käy usein niin, että toisen näköisen ja toisenlaisen taustan omaavan ihmisen toiminta yksinkertaistetaan kertaheitolla puhumalla vaikkapa "akkulturaatiostressistä". Olisi kuitenkin liian yksinkertaista nähdä kotien sisällä tapahtuvat räikeät asiat ainoastaan uskonnosta tai kulttuurista johtuvina tai olettaa, että jokainen ihmisen elämänongelman takana on vuosienkin jälkeen vain muutosta johtuvat paineet. Jos suomalainen työkomennuksella oleva tekee komentomaassaan rikoksen tai lyö vaimonsa hampaat lavuaariin, ei kukaan ikinä puhu että kulttuuriset tottumukset olisivat syynä.

Kurdeilla – niin kuin suomalaisillakin – on melko suuria perheiden- ja yksilöiden välisiä eroja siinä kuinka paljon vapauksia naisille tai nuorille annetaan, mitä perinteitä noudatetaan ja kuinka kirjaimellisesti, ja millaista erilaisuutta siedetään. Aina kun puhutaan kulttuurista ja halutaan antaa asioille yhteisiä nimittäjiä, puhutaan myös vallasta, representaation politiikasta. Ketä kuunnellaan, kenet jätetään kuulematta kun etsitään yhteisiä nimittäjiä jollekin ihmisryhmälle? Missä määrin tietyt tahot voivat käyttää hyväkseen asemaansa ja määritellä omia mielipiteitään ja poliittisia näkemyksiään ”kulttuuripiirteiksi”, kun suomalainen käy kysymässä?

Oli miten oli, Afganistanissa valittiin nainen korkeaan asemaan kun Suomessa vielä viskottiin keihästä hirveä kohti ja argumentointiin örh-äänillä. Tapahtui jo kûsanien dynastian aikaan. Tämän kertoi minulle muutama viikko sitten junassa norjalainen, sinne Afganistanista 80-luvulla paennut entinen lääkäri, nykyinen kulttuuriantropologi Farida Ahmadi.

Rinkebyn kerrostaloalueilla asukkaiden henkilöhistorian moninaisuuden ainut ulospäin näkyvä merkki olivat parvekkeiden lukuisat lautasantennit. Ihmiset pystyivät tällä tavoin katsomaan kodeissaan ohjelmia myös Turkista, Irakista, Kosovosta - niistä maista joista tuntui tärkeältä tietää jotain.

Tukholman poliittinen byroo on puolestaan problematisoinut lautasantennien käytön. Niiden pelätään segregoivan ihmiset ruotsalaisesta yhteiskunnasta. Ihmiset vain istuisivat kotonaan katsomassa vääränkielistä ohjelmaa kun pitäisi olla aktiivisena kulttuuri-illassa kertomassa Afganistanin ruoasta ja tanssia hieman perinnetanssia. Toinen argumentti lautasantenneja vastaan oli se, että niiden pelättiin irtoavan ja putoavan parvekkeilta. On erittäin vaarallista, jos Ruotsin monikulttuurisuutta ällistelemään tuleva suomalainen saa Rinkebyssä lautasantennin päähänsä.

Francois Ewald sanoi riskin käsitteestä, että riskiä sinänsä ei ole olemassa. Riski on teknologia, jolla mistä tahansa asiasta voidaan tehdä kollektiivinen ja laskettavissa oleva. Näin ollen myös lautasantenni voidaan periaatteessa nähdä riskiksi. Riskinhallintaan kehitetään omat teknologiansa. Kenties yksi teknologia voisi olla se, että ruotsin televisio näyttäisi parempaa ohjelmaa, niin Iranin uutisille ei olisi tarvetta. Esimerkiksi jonkun ruotsalaista elämää kuvastavan ajankohtaisohjelman, jossa kuvattaisiin aitoa ruotsalaista yhteiskuntaa.

Aito ruotsalainen yhteiskuntahan on sellainen, jossa syödään hapansilakkaa (surströmming) tai lihapullia (köttbullar) , ollaan blondeja kilo meikkiä naamassa, miehillä yliopilaslakki päässä. Iltaa vietetään ainoastaan sitseillä iloisesti laulellen. Välillä pelataan jääkiekkoa ja salibandya sekä voitetaan siinä Suomi. Juhlitaan voittoa valkoiset hampaat iloisesti hymyten, laulaen että "frallallei". Ollaan nimeltä jotain semmoista mikä suomalaisia naurattaa, esimerkiksi Nalle tai Pelle. Keksitään sanoja jotka ovat suomalaisista hauskoja: esimerkiksi paraply tai plötsligt.

Ruplan arvoisia ajatuksia TSS-oikeuksista

Amnesty International aloittanee vuoden 2008 syksyllä taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevan maailmanlaajuisen kampanjan. Todennäköisesti kampanjan alku sijoittuu YK:n yleismaailmallisen ihmisoikeuksien julistuksen vuosipäivän yhteyteen, joten aikaa kampanjaan on vielä rutkasti.

Martti Koskenniemi totesi eräässä puheessaan, että köyhyyden aiheuttamaan aliravitsemukseen ja helppohoitoisiin sairauksiin kuolee päivittäin yhden WTC-iskun verran lapsia. Maailmassa ei ole niin paljon konflikteja, poliiseja, aktivisteja ja aseita, että kansalais- ja poliittisten oikeuksien loukkauksilla tultaisiin koskaan pääsemään vastaaviin lukuihin. Amnesty on perinteisesti toiminut varsin aktiivisesti erityisesti kp-oikeuksien kentällä, kun taas kehitysyhteistyöjärjestöt, ympäristöjärjestöt, sosiaalifoorumit ja Attacin kaltaiset globaalin talouspolitiikan vahtikoirat ovat jämäkästi seuranneet tss-oikeuksien toteutumista. Onkin varsin ymmärrettävää, että myös Amnesty ryhtyy tarkkailemaan tutkimuksen ja kampanjoinnin keinoin mitä tss- oikeudet oikeastaan ovat, ja mitä niiden kokonaisvaltainen puuttuminen tarkoittaa viime kädessä kp-oikeuksienkin toteutumisen kannalta. Tämä ei tietenkään tarkoita että Amnesty ryhtyisi tekemään kehitysyhteistyötä tai ottamaan kantaa Washingtonin konsensukseen ja Tobinin veroon.

Amnestyn toiminta tiivistynee oikeusperustaiseen lähestymistapaan suhteessa köyhyyteen, terveyteen tai koulutukseen. Eli jos jossain maassa tietty väestönosa jää selkeästi vaille terveydenhuoltoa, lukutaitoa, koulutusta ja tätä kautta myös ihmisarvoista elämää, Amnesty ryhtyy kyselemään millä tavoin tämän väestönosan YK:n TSS-oikeuksien sopimuksella vahvistettu ja kyseisen maan lakiin kirjattu oikeus terveydenhuoltoon, koulutukseen ja ihmisarvoiseen elämään oikeastaan toteutuu.

Yleensä merkittävällä koulutuksen, säädyllisten asuinolojen ja toimeentulon puutteella on tiukat yhteytensä myös perustavanlaatuisten kansalaisoikeuksien toteutumiseen ja mahdollisuuksiin käyttää niitä.

Yhtäältä TSS-oikeuksien puuttuminen altistaa epäinhimilliselle kohtelulle sekä rankaisemattomuuden ongelmalle. Kolumbialainen Luis Garavito ehti lahdata todistetusti 172 katulasta, arvioiden mukaan yli 600, ennen kuin häntä edes yritettiin saada kiinni ja oikeuteen. Katulapset ovat olosuhteidensa vuoksi vailla täysin mitään suojaa, eivätkä Garaviton kaltaiset yksittäiset tekijät ole ainoa uhka. Katulapsia Kolumbiassa ja muissakin maissa murhaavat poliisit jäävät yleensä vaille mitään syytteitä, koska tämän väestönosan oikeuksia ei oteta vakavasti. Köyhyys vaikuttaa fyysiseen turvallisuuteen, oikeusturvaan ja monien yhteiskunnallisten marginaalien kohdalla elämisen oikeuteen.

Toisaalta yksilön tai ryhmän omaehtoiset osallistumismahdollisuudet sekä mahdollisuudet päästä vaikuttamaan tapaan ”tuottaa” tietoa käyvät melko vaikeiksi jos elinolot ja lukutaito ovat mitä ovat. Miten ihminen voi ajaa omia asioitaan, jos hän ei edes tiedä mitä ne ”omat asiat” loppujen lopuksi ovat ja kenelle niistä voisi puhua? Vaikka jossain maassa olisi täysi vaalivapaus eikä mitään sananvapauksien rajoituksia, todella suurta lukutaidottomien, kodittomien ja vailla kunnollista toimeentuloa toimivien ihmisten armadaa voidaan pitää demokratian ongelmana. Miten poliittinen järjestelmä voi olla demokraattinen, jos sen kieli ja käytännöt ovat täyttä hepreaa 90%:lle niistä ihmisistä, joita päätökset koskevat?

Kolmanneksi TSS-oikeuksien heikko tila vaikuttaa KP-oikeuksiin sitä kautta, että köyhyys altistaa informaaleille tulonhankintakeinoille, ja tulonhankintakeinojen informaalisuus puolestaan informaaleille tavoille hallita tulonlähteitä. Tämä on näkynyt selkeällä tavalla Brasiliassa, esimerkiksi Rio de Janeiron faveloissa, joissa aseelliset jengit toimivat omana poliisijoukkonaan halliten alueen bisneksiä. Nämä jengit eivät ole juuri lukeneet YK:n yleismaailmallista ihmisoikeusjulistusta, eivätkä muullakaan tavoin integroineet kansainvälisen oikeuden normistoa toimintatapoihinsa, vaikka tiettävästi jotkut jengit ovatkin sanoutuneet voimakkaasti (yleensä kiväärillä) irti huumeista. Väärin toimiva ihminen kuolee melko varmasti, ja yksi väärin toimimisen tapa on olla (lahjomaton ja entuudestaan tuntematon) poliisi ja mennä käymään tällaisessa Favelassa.

TSS-oikeuksien kampanjalle on siis varma amnestylainen tilaus ja paikka. Samalla tosiasia on, että TSS-oikeudet ovat heikoimmillaan niissä maissa, jotka ovat globaalin talouspolitiikan kentällä bourdieulaisessa ”misere du mónde”-asemassa, tilanteessa jossa niiltä puuttuu kaikki symbolinen, taloudellinen ja sosiaalinen pääoma. Vaikka Pierre Bourdieu ei oikeastaan millään tasolla ollut politologi tai valtioteoreetikko, niin hänen käsitteidensä avulla voidaan silti havainnollistaa, että esimerkiksi WTO:ssa useimmilla TSS-ongelmien kanssa kamppailevilla mailla on edessään vain ns. "välttämättömän hyväksyminen".

On surkuhupaisaa havaita että niissä maissa, joissa on eniten ihmisoikeusjärjestöjä ja Amnestyn jäseniä, tehdään sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla eniten päätöksiä, jotka vaikeuttavat TSS-oikeuksien toteutumista niissä maissa joissa TSS-oikeudet ovat pahiten retuperällä. Globaalilla velkaongelmalla, tulli- ja tukipolitiikalla sekä kansainvälisten rahoituslaitosten päätöksenteolla on suora vaikutus siihen, missä määrin esimerkiksi poliittisesti 80-luvusta merkittävästi "demokratisoitunut" Nicaragua voi käytännössä satsata TSS-oikeuksien toteutumiseen. Amnesty näyttäisi olevan ongelmasta varsin hyvin tietoinen, ja siksi ainakin kansainvälisen tason TSS-kampanjassa tullaan ottamaan kantaa myös globaaliin talouteen sekä ”länsimaiden” päätöksentekoon.

Käytännössä tämä talouspoliittinen siirtymä kampanjoinnissa tulee olemaan kuitenkin olemaan hirveän hankala ja haasteellinen ongelma. Tämä johtuu siitä, että siinä missä kidutuksen tai kuolemanrangaistuksen määritelmästä ja sen ilmenemisen todistamisesta ollaan järjestökentässä ja politiikassa melko yksimielisiä, talouspolitiikan ihmisoikeusvaikutuksista ei.

Washingtonin konsensus on toisille rikkumaton totuus, mutta jalkapallojoukkueellinen taloustieteilijöitä on kritisoinut tätä suuntauksia jo vuosikymmenten ajan varsin analyyttisin argumentein. Kun Amnesty ottaa tietyn kannan globaalin talouspolitiikan ihmisoikeusvaikutuksiin, on seurauksena myös se, että osa taloustieteilijöistä ottaa tämän kumarruksena heidän näkemykseensä. Osa puolestaan ottaa Amnestyn kannan pyllistyksenä. Näen jo silmissäni - ottaa Amnesty minkä kannan tahansa- vuoden 2009 Helsingin Sanomien yleisönosastolla hyvin analyyttisen ja arvovaltaisen näkemyksen siitä, kuinka Amnestyn kampanja on ongelmallinen ja kaikin puolin pielessä.

Toisaalta keskustelun syntyminen ei ole lainkaan huono asia. Isompi ongelma olisi se ettei keskustelua tai kritiikkiä olisi lainkaan. Ihmisoikeusretoriikalla ratsastaminen on niin juuttaan yleistä, että on vähintäänkin kunnioitettavaa että ihmisoikeusjärjestö problematisoi tätä jeesusmaista käsitettä ottamalla avoimemmin poliittisia kantoja. Toinen toistaan arvolataantuneempia asioita tuodaan näet maailmassa hirveän usein esiin "ihmisoikeuksina". Ajatellaan esim. vaikka "oikeutta isään ja äitiin". Missään ihmisoikeussopimuksessa tuollaista eriarvoistavaa muotoilua ei ole, mutta käsitys "oikeudesta isään ja äitiin" ihmisoikeutena on harmillisen yleinen. Martti Koskenniemi onkin väittänyt, ja olen hänen kanssaan voimakkaasti samaa mieltä, että koko ihmisoikeuksien käsite on ongelmallinen. Kun jokin moraalikäsitys nähdään "poliittisena kantana" ja toinen ihmisoikeutena, tehdään ongelmallinen erottelu, jossa tämä ihmisoikeudeksi nimetty käsitys saa jonkin universaalimman leiman. Kuitenkin esim. YK:n ihmisoikeusjulistus on pohjimmiltaan valistusaatteeseen, liberalismiin ja kansallisvaltioaatteeseen pohjautuva. Jos joku ei havaitse sitä arvolatautuneena dokumenttina vaan jonain universaalina "totuuden kirjana", sitä pahempi se on kyseisen dokumentin omien periaatteiden toteutumisen kannalta. Kun puhutaan ihmisoikeuksista, puhutaan aina myös politiikasta, ja on vain hyvä jos Amnesty tunnustaa tämän entistä avoimemmin.

Joku Raja!-kampanjan paras puoli on mielestäni se, että se ei ole juristerisen ja totuudellisen, kaikkia tyydyttävän ihmisoikeusdiskurssin ylläpitoa, vaan siinä esitetään selkeästi asioita, jotka eivät miellytä kaikkia. Tällöin ihmisoikeuskeskustelu uudistuu ja tulee lehtien palstoille, ja ihmiset joutuvat reflektoimaan mielessään että mitä ne ihmisoikeudet oikein ovatkaan, mitä ne itselle tarkoittavat ja millainen toimija Amnesty suhteessa ihmisoikeuksiin on. Saattaa olla hieman naiivia ajattelua kohdallani, mutta luulen että ihmisoikeuskeskustelun tiivistymisen ja argumenttien vaihdon myötä ihmisoikeuskeskustelun habermaslainen kommunikaatiohorisontti kohenee ja tieto lisääntyy. Ei näet ole minkään sortin ihmisoikeusperiaatteen kannalta hyvä asia pyrkiä antamaan sellaista kuvaa että ihmisoikeusjärjestö on aina oikeassa oleva Isä Aurinkoinen. Tärkeämpää on antaa kuva Amnestysta osaavana ja ajanmukaisena oman alan keskustelijana ja vahtikoirana.

Isoin pelkoni TSS-kampanjan suhteen liittyy ennemminkin sen käytännölliseen, paikallistason toteutukseen. Koska ihmisoikeusongelmia ei ole ainoastaan siellä muualla vaan myös Suomessa, TSS-kampanjassa tulee olemaan myös kotimainen kärki.

Samalla kun kirjoitan tätä tekstiä, televisiosta tulee Voikkaan tehtaan sulkemisesta kertova dokumentti. On selvää, että moni voikkaalainen kokee olevansa köyhä, ja Suomessa on muitakin kuin tuloköyhiä, millä tahansa mittarilla mitattuna. Moni ryhtyy miettimään, olisiko hän itse ihminen, jonka puolesta Amnestyn tulisi toimia. Sekä paikallisryhmiin että toimistoon ottavat jo nyt yhteyttä jos jonkinlaiset ruudinkeksijät joiden hypnoosikasettikeksinnön Kekkonen ja CIA varastivat (tämä esimerkki on henkilökohtainen kokemus omalta ryhmäsihteeriajaltani), ja tss-kampanjan seurauksena yhteydenotot todennäköisesti lisääntyvät.

Lisäksi täytyy miettiä miten toimia, jos joku kunnallispoliitikko, pelastusarmeijalainen tai työministeriön virkamies ryhtyy oikein kunnolla haastamaan ja erittelemään TSS-oikeuksiin liittyviä asioita Amnesty-aktivisteille jossain tapahtumassa.

Miten käytännössä Amnesty pystyy tuomaan esiin toimijuutensa ja erityisen näkökulmansa kaikkien kymmenten eri järjestöjen, TE-keskusten alaisten elinten, kunnallisten tahojen sekä sosiaali- ja terveysministeriön, kuntaministeriön alaisten yms. toimijoiden moninaisuuden suossa? Minkälaista asiantuntemuksen ja argumentointitaitojen määrää tämä paikallistasolla vaatii? Amnestyn Suomen Osaston työntekijöiltä toimijuuden erittely ja kampanjan teroittaminen käynee helpommin, koska jo nyt, vuosi ennen kampanjan alkua he joutuvat perehtymään TSS-problematiikkaan kahdeksana päivänä viikossa.

Paikallistason toimijan saattaa olla mahdollista kristallisoida Amnestyn TSS-näkökulmat hyvinkin kirkkaasti kampanjatiskin viereen tulevalle tuloköyhälle tai kunnallispoliitikolle, mutta kaikilla tähän ei ole mahdollisuuksia. Siksi aktivismin menetelmiin ja keinoihin on kiinnitettävä aivan älyttömän erityistä huomiota. Monelle paikallisaktiiville jo pelkät perinteiset KP-oikeudet ovat haasteellinen kampanja-agenda. TSS-oikeudet ovat tässä siltarumpukunnallispolitiikan ja tuhansien järjestöjen maassa ihan oma maailmansa, johon vaalirahvas reagoi aivan eri tavalla kuin kampanjaan, jossa puolustetaan kiinalaista mielipidevankia.

Lähtökohtana ei voi olla oletus, että aktivisti on tss-oikeuksista väitellyt juristi, vaan kuka tahansa joka kokee yhteenkuuluvuutta Amnestyn toiminta-ajatukseen ja joka haluaa viihtyä, rentoutua, toimia ja saada uutta tietoa mielekkään amnestyharrastuksen parissa. On kehitettävä jälleen uusia aktivismin muotoja eri tiedoilla, taidoilla, sitoutumisen asteilla, aikatauluilla ja mielialan vaihteluilla varustetuille potentiaalisille ja vanhoille amnestylaisille.

Uskon kyllä, että tss-kampanja tulee olemaan äärimmäisen mielenkiintoinen, haasteellinen ja jännä. Se voi inspiroida aivan uusiin yhteistyömuotoihin ja ihmisoikeuskeskusteluihin. Näen sen kaikin puolin positiivisena asiana. Samalla näen sen haasteellisimpana asiana mitä olen Amnestyssa ikinä nähnyt. Mutta eiköhän se kuitenkin saada hoidettua kunnialla. Parempi yrittää ja liata kädet kuin olla yrittämättä ja samalla oppimatta mitään.

Tulipas muuten ihan kliseinen lause loppuun, mutta onneksi tämä ei menekään mihinkään lehteen.