Parin viikon takainen Michael Quarshien haastattelu A-Zoomissa jäi mieleen lähinnä sen takia, että toimittaja näytti olevan syvästi ihastunut haastateltavaan. Asiallista ohjelmaa oli vaikea seurata, koska huomio kiinnittyi sen seuraamiseen, milloin Sari Helin hyökkää haastateltavan syliin.
Onneksi syliin hyppäämistä ei tapahtunut, koska tällöin ohjelmasta ei muistaisi mitään muuta. Yksi kysymys kuitenkin jäi mieleen: ”Miltä tuntuu olla toisten määrittelemä?”
Kysymys oli periaatteessa hyvä, koska se antaa mahdollisuuden purkaa kriittisesti sitä tapaa, jolla erilaiseksi identifioituja ihmisiä leimataan. Toisaalta se, että kysymys esitetään vain ”erilaisiksi” identifioiduille ihmisille on osa ongelmaa.
Tällöin tapahtuu eräänlainen kaksinkertainen identiteetin leimaaminen.
Ensimmäinen leima lyödään siinä vaiheessa kun ihminen todetaan poikkeavaksi, jutun aiheeksi. Jos suomalainen ei olekaan valkoinen työssäkäyvä protestanttimies- tai nainen vaan vaikkapa Suomi-territorion ulkopuolella syntynyt ja vieläpä erilaisen näköinen, hänestä täytyy tehdä hänen erilaisuuttaan korostava juttu. Haastateltavalla on pakko olla jotain erikoista sanottavaa identiteetistä ja kulttuurista, vaikka häntä ei ole vielä edes tavattu. Toinen leima lyödään siten, että jutun päähenkilöön liitetään jutun tekotavassa kuten haastattelukysymyksissä ja taustamusiikissa vaikkapa identiteettikriisin kaltaisia ominaisuuksia, joista jutun kohde ei välttämättä lainkaan tunnista itseään.
Christine Choi Ahmed on kirjoittanut hyvin artikkelissaan ”The invention of Somali Woman” stereotypioista, jotka koskevat somalinaisen alisteista asemaa. Pakolaistutkimuksessa on puolestaan kiinnitetty huomiota eräänlaiseen uhridiskurssiin: pakolaiset esitetään uhreina, jotka joutuvat kohtalokkaalla tavalla erilleen ongelmattomaksi määritellyn lähtömaan kulttuurista ja sosiaalisista suhteista. Lisäksi hän joutuu ”maahantulokriisiin”, integraatiostressiin ja rasismin kohteeksi tulomaassa. Kaikki stereotypiat eivät välttämättä ole negatiivisesti latautuneita, vaan joissakin toistuu myös positiivisesti värittynyt tarina idän viisaudesta, joista ”länsimaisilla” ei ole tietoa.
Stereotypioista ei pääse eroon, vaan ne ovat välttämättömiä maailman jäsentämisessä. Ne saattavat kuvata asianmukaisestikin ihmisen kokemusta. Niihin liittyvä kriittinen luenta on kuitenkin paikallaan silloin, kun niihin perustuvalle objektivoinnille annetaan haastateltavan kannalta välinpitämätön ja hallitseva asema.
Edellä mainitun kaltainen identiteetin leimaaminen näkyy myös siinä, ketkä tekevät YLE:n ohjelmia. Pari vuotta sitten NYT-liitteessä oli harvinaisen hyvin kirjoitettu artikkeli ”Ylen siivoojat”, joka kertoi maahanmuuttajataustaisten mediatyöläisten arjesta. Samalla tavoin kuin muussa yhteiskunnassa työmarkkinat ovat eriytymässä suomalaisten ”innovaatiotyöhön” ja maahanmuuttajien siivous- ja bussikuskityöhön, myös työt YLE:ssä ovat eriytyneet. Maahanmuuttajataustaiset mediatyöläiset työskentelevät pääosin kulttuuri- ja viihdepuolella tehden maahanmuuttajuutta ja identiteettiä käsitteleviä ohjelmia. Valtaväestö tekee varsinaiset uutiset ja päivänpolttavat primetimen asiaohjelmat joissa haastatellaan pääministeriä ja puolustusvoimien komentajaa.
Umayya Abu-Hanna ilmaisi mielestäni osuvan käsitteen taannoisessa Tuomas Enbusken haastattelussa. Tämä käsite oli nimeltään uusnunnuus. Uusnunnuus tarkoittaa tilannetta, jossa vakituisesta työsuhteestaan nauttivat valtaväestön jäsenet ovat hyvyyden ja auttavuuden tunnossaan valmiita kirjoittamaan monikulttuurisuusstrategioita ja osallistumaan rasismin vastaisiin kampanjoihin. Uusnunnat kuitenkin säikähtävät kun huomaavat että todellinen monikulttuurisuus on muutakin kuin ”kaikki erilaisia-kaikki samanarvoisia”-rintamerkki jakkupuvussa: se ilmenee todellisena vallan uudelleenjakona, jossa uusnunna kilpailee kenen tahansa kanssa vakituisesta työpaikastaan.
Olisiko aitoa monikulttuurisuutta myös se, että kaltaiseltani tavan talliaiselta kysyttäisiin miltä tuntuu olla toisten määrittelemä? Sillä kaikkihan ihmiset ovat enemmän tai vähemmän toisten määrittelemiä. Jos olisin tässä maailmaanheitettynä ja langenneena vapaa määrittelemään minuuteni myös ”mitdaseinin” ulottuvuudessa (käsite on peräisin Martin Heideggeriltä enkä aio sitä määritellä), olisin kaikkien mielestä Thor-jumalaan verrattavissa oleva, maailman seksikkäin, komein, älykkäin ja sympaattisin täydellisyys. Harmillisesti kaikki määrittelyt eivät kuitenkaan mene omien haaveideni mukaisesti, vaan joudun usein määritellyksi epäedullisesti vaikkapa jäyhäksi kommarisosiologiksi, joka jeesustelee ja yrittää peittää hömmelöyttään huonolla musiikilla.
Sellaista olisi monikulttuurisuus: myös ei-toivottuja asioita. Sitä, että huolimatta uusnunnan ja kenen tahansa välisestä tasavertaisuudesta työnhaussa lopputulos voi olla sellainen, että uusnunna pysyy työssään.
Onneksi syliin hyppäämistä ei tapahtunut, koska tällöin ohjelmasta ei muistaisi mitään muuta. Yksi kysymys kuitenkin jäi mieleen: ”Miltä tuntuu olla toisten määrittelemä?”
Kysymys oli periaatteessa hyvä, koska se antaa mahdollisuuden purkaa kriittisesti sitä tapaa, jolla erilaiseksi identifioituja ihmisiä leimataan. Toisaalta se, että kysymys esitetään vain ”erilaisiksi” identifioiduille ihmisille on osa ongelmaa.
Tällöin tapahtuu eräänlainen kaksinkertainen identiteetin leimaaminen.
Ensimmäinen leima lyödään siinä vaiheessa kun ihminen todetaan poikkeavaksi, jutun aiheeksi. Jos suomalainen ei olekaan valkoinen työssäkäyvä protestanttimies- tai nainen vaan vaikkapa Suomi-territorion ulkopuolella syntynyt ja vieläpä erilaisen näköinen, hänestä täytyy tehdä hänen erilaisuuttaan korostava juttu. Haastateltavalla on pakko olla jotain erikoista sanottavaa identiteetistä ja kulttuurista, vaikka häntä ei ole vielä edes tavattu. Toinen leima lyödään siten, että jutun päähenkilöön liitetään jutun tekotavassa kuten haastattelukysymyksissä ja taustamusiikissa vaikkapa identiteettikriisin kaltaisia ominaisuuksia, joista jutun kohde ei välttämättä lainkaan tunnista itseään.
Christine Choi Ahmed on kirjoittanut hyvin artikkelissaan ”The invention of Somali Woman” stereotypioista, jotka koskevat somalinaisen alisteista asemaa. Pakolaistutkimuksessa on puolestaan kiinnitetty huomiota eräänlaiseen uhridiskurssiin: pakolaiset esitetään uhreina, jotka joutuvat kohtalokkaalla tavalla erilleen ongelmattomaksi määritellyn lähtömaan kulttuurista ja sosiaalisista suhteista. Lisäksi hän joutuu ”maahantulokriisiin”, integraatiostressiin ja rasismin kohteeksi tulomaassa. Kaikki stereotypiat eivät välttämättä ole negatiivisesti latautuneita, vaan joissakin toistuu myös positiivisesti värittynyt tarina idän viisaudesta, joista ”länsimaisilla” ei ole tietoa.
Stereotypioista ei pääse eroon, vaan ne ovat välttämättömiä maailman jäsentämisessä. Ne saattavat kuvata asianmukaisestikin ihmisen kokemusta. Niihin liittyvä kriittinen luenta on kuitenkin paikallaan silloin, kun niihin perustuvalle objektivoinnille annetaan haastateltavan kannalta välinpitämätön ja hallitseva asema.
Edellä mainitun kaltainen identiteetin leimaaminen näkyy myös siinä, ketkä tekevät YLE:n ohjelmia. Pari vuotta sitten NYT-liitteessä oli harvinaisen hyvin kirjoitettu artikkeli ”Ylen siivoojat”, joka kertoi maahanmuuttajataustaisten mediatyöläisten arjesta. Samalla tavoin kuin muussa yhteiskunnassa työmarkkinat ovat eriytymässä suomalaisten ”innovaatiotyöhön” ja maahanmuuttajien siivous- ja bussikuskityöhön, myös työt YLE:ssä ovat eriytyneet. Maahanmuuttajataustaiset mediatyöläiset työskentelevät pääosin kulttuuri- ja viihdepuolella tehden maahanmuuttajuutta ja identiteettiä käsitteleviä ohjelmia. Valtaväestö tekee varsinaiset uutiset ja päivänpolttavat primetimen asiaohjelmat joissa haastatellaan pääministeriä ja puolustusvoimien komentajaa.
Umayya Abu-Hanna ilmaisi mielestäni osuvan käsitteen taannoisessa Tuomas Enbusken haastattelussa. Tämä käsite oli nimeltään uusnunnuus. Uusnunnuus tarkoittaa tilannetta, jossa vakituisesta työsuhteestaan nauttivat valtaväestön jäsenet ovat hyvyyden ja auttavuuden tunnossaan valmiita kirjoittamaan monikulttuurisuusstrategioita ja osallistumaan rasismin vastaisiin kampanjoihin. Uusnunnat kuitenkin säikähtävät kun huomaavat että todellinen monikulttuurisuus on muutakin kuin ”kaikki erilaisia-kaikki samanarvoisia”-rintamerkki jakkupuvussa: se ilmenee todellisena vallan uudelleenjakona, jossa uusnunna kilpailee kenen tahansa kanssa vakituisesta työpaikastaan.
Olisiko aitoa monikulttuurisuutta myös se, että kaltaiseltani tavan talliaiselta kysyttäisiin miltä tuntuu olla toisten määrittelemä? Sillä kaikkihan ihmiset ovat enemmän tai vähemmän toisten määrittelemiä. Jos olisin tässä maailmaanheitettynä ja langenneena vapaa määrittelemään minuuteni myös ”mitdaseinin” ulottuvuudessa (käsite on peräisin Martin Heideggeriltä enkä aio sitä määritellä), olisin kaikkien mielestä Thor-jumalaan verrattavissa oleva, maailman seksikkäin, komein, älykkäin ja sympaattisin täydellisyys. Harmillisesti kaikki määrittelyt eivät kuitenkaan mene omien haaveideni mukaisesti, vaan joudun usein määritellyksi epäedullisesti vaikkapa jäyhäksi kommarisosiologiksi, joka jeesustelee ja yrittää peittää hömmelöyttään huonolla musiikilla.
Sellaista olisi monikulttuurisuus: myös ei-toivottuja asioita. Sitä, että huolimatta uusnunnan ja kenen tahansa välisestä tasavertaisuudesta työnhaussa lopputulos voi olla sellainen, että uusnunna pysyy työssään.
